Helsingin Sanomissa on kirjoitettu viime päivinä ahkerasti yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnista. Ei ole yllättävää, että nämä valinnat herättävät keskustelua.

Julkisuudessa ovat saaneet sijaa erityisesti näkemykset, että valinnat eivät kestäisi päivänvaloa ja että suhmurointi erilaisissa “hyvä veli” -verkostoissa olisi kasvava ongelma. Suomen yliopistoissa nopeasti levinneen urapolkurekrytoinnin mallin on joissakin puheenvuoroissa katsottu entisestään pahentaneen tilannetta ja avanneen tilaisuuksia hämärään pelaamiseen.

Jokaisella on tietysti oikeus omaan näkemykseensä. Haluaisin tuoda tähän keskusteluun oman lisäni.

Tehtäväntäyttöprosessi on edelleen suhteellisen säännelty ja strukturoitu. Hallintolain esteellisyysperusteita sovelletaan, joten kenenkään esteellisen ei tulisi voida olla missään vaiheessa suoraan päättämässä rekrytoinnista. Esteellisyys koskee myös osallistumista asian valmisteluun.

Valmisteluryhmään asetetaan normaalitapauksessa viisi professoria, joista yksi toimii puheenjohtajana. Valmisteluryhmään, jonka on hyvä olla monipuolinen, nimitetään kokeneita professoreita. Näkemysten ja taustojen erilaisuus on minusta lähinnä ansio. Ei ole vaarallista, että valmisteluryhmä joutuu muodostamaan näkemystään sopivasti erilaisissa ristipaineissa.

Valmisteluryhmä nimeää kaksi esteetöntä asiantuntijaa, jotka laativat kirjallisen arvion hakijoiden ansioista. Hakuilmoituksessa, joka on julkinen, on ennalta täsmennetty tehtäväntäytössä sovellettavat kriteerit. Opetustaito arvioidaan.

Hakuilmoituksessa tehtävä voidaan toki kuvata niin, että suositaan yhdentyyppistä hakijaa toisen kustannuksella. Hakuilmoituksen laatimisesta vastaa kuitenkin viime kädessä dekaani, jonka oletetaan toimivan neutraalisti ja lähinnä antavan tiedekunnan yleisen edun johtaa toimintaansa. Johonkin tehtävään voidaan vaikka liittää vastuuta englanninkielisestä maisteriohjelmasta tai vastaavasta.

Ainakin omassa tiedekunnassani hakuilmoitusten laatiminen perustuu päälinjoiltaan henkilöstösuunnitelmaan, josta on keskusteltu koko henkilöstön kanssa. Olisi outoa olettaa, että hakuilmoitusten laatimisessa systemaattisesti edistettäisiin joidenkin hakijoiden menestystä.

Dekaanin tehtävänä ei ole säätää yksityiskohdissaan sitä, kuka tulee tiedekuntaan valituksi, vaan dekaanin vastuulla on, että tiedekunnassa on hyvää ja sitoutunutta henkilöstöä eri tehtäviin.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on avattu haettavaksi yhteensä kahdeksan tehtävää, jotka jokainen voivat tulla täytetyiksi joko apulaisprofessorin tai professorin tehtävänimikkeellä.

Vaikka apulaisprofessorin tulee läpäistä yksi tai kaksi arviota ennen kuin kutsu professuurin on edessä, kyse on kuitenkin urapolusta: apulaisprofessori ei joudu enää jatkossa kilpailemaan toisia vastaan, vaan hänen edistymistään verrataan niihin kriteereihin, jotka on etappeja varten etukäteen nimenomaan häntä itseään varten vahvistettu. Tiedekunnan tarkoituksena ei varmastikaan voi olla kampittaa ketään. Ajatuksena toki on, että apulaisprofessori täydentää meriittejään sopivalla tavalla tämän “pätevöitymisajan” kuluessa.

Onko urapolku-malli sitten lisännyt suhmurointia? Helsingin yliopistossa tämä malli on vasta otettu käyttöön, joten kokemukset ovat niukat.

Kun valmisteluryhmä ensimmäisen kerran kokoontuu, se keskustelee siitä, tulisiko valinta kohdentaa apulaisprofessori- vai professoritasolle. Oletus on, että tällainen valinta on tehtävissä. Myös dekaania konsultoidaan siinä, onko tiedekunnalla tämän kohdentamisen suhteen näkemyksiä. Itse näkisin, että yleisesti ottaen mitään kovin vahvaa painotusta ei ole tiedekunnan suulla tarpeen esittää.

Sanottuun kahdeksaan tehtävään tuli yhteensä yli 230 hakemusta. Luulisin, että hakijoista selvästi suurin osa tavoittelee erityisesti apulaisprofessorin tasoista tehtävää. Silti tämä ei tarkoita sitä, että pelkästään määrällisellä kriteerillä nuoria hakijoita suosittaisiin.

Yhtä vähän on kyse siitä, että ensisijaisesti katsottaisiin täyteen professuuriin oletetusti kelpoisia hakijoita, ja vasta jos heitä on niukalti, mentäisiin nuorempien puolelle.

Kun aikanaan täytettiin professuureja, hakijoita oli usein vain muutamia ja kilpa käytiin oikeastaan melko puhtaasti “senioriteetin” perusteella. Professuuri oli kuin klubin jäsenyys, ja klubin jäsenet rekrytoivat uudet jäsenet.

Urapolkurekrytointi avaa tämän maailman kilpailulle aivan uudella tavalla. Lupaava nuori tutkija voi haastaa hakukilvassa senioritutkijan. Heitä arvioidaan periaatteessa samoin kriteerein, mutta siten, että uravaihe otetaan huomioon.

Edelleenkään ei pitäisi olla tilaa suhmuroinnille eikä oman ehdokkaan puskemiselle läpi valmisteluryhmässä. Valmisteluryhmä saa aikaisempaa enemmän tilaa arvioida hakijoiden relevantteja ansioita. Valmistelyryhmä hankkii tarvittavat selvitykset ja laatii kirjallisen esityksensä. Myös dekaania konsultoidaan ennen kuin esitys viedään rehtorille päätöksentekoa varten.

Eikö tämä kaikki sitten ole reilua?

Oikeastaan ainoa reiluusongelma tässä rekrytoinnin kilpailun lisäämisessä on, että uudistuksessa on pelisääntöjä muutettu siten, että jonkun henkilön asemaa samalla heikennetään. Jos olisi jatkettu entiseen malliin, joku senioriteetiltaan vahva professuurin hakija olisi tullut valituksi, kun taas nyttemmin on mahdollista, että akateemisesti nuorempi hakija menee edelle.

Isossa kuvassa näkisin kuitenkin, että uuden järjestelmän hyödyt ovat niin ilmeiset, ettei tällä perusteella voi millään arvostella kilpailullisuuden lisäämistä, joka samalla tarjoaa ratkaisun ammattimaisen tutkijanuran ongelmaan. Entisessä maailmassa tutkija kiipesi jäykän tehtävärakenteen portaikossa, eikä esimerkiksi yliopistonlehtorin tehtävästä ollut mitään suoraa väylää professuuriin.

Maailma muuttuu, niin myös rekrytoinnit. Tarvitaan varmasti avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua siitä, kuinka uusi järjestelmä saadaan parhaiten toimimaan. Myös valmisteluryhmät joutuvat nyt toimimaan uudessa tilanteessa. Niiden vastuu on entisestään korostunut.

Jos tehtävää hakee useita kymmeniä hakijoita, on minusta yksittäisen hakijan turha odottaa, että juuri hänen asiaansa paneudutaan aivan samaan tapaan kuin silloin, jos hakijoita oli vain muutama. Kun valmisteluryhmä listaa kärkihakijat, se koettaa tunnistaa hakijamassasta kiinnostavimmat hakijat. Tarkempaan arviointiin otetaan vain kärki.

Prosessin jokainen vaihe tähtää siihen, että valituksi tulisi paras. Ihan täyttä varmuutta ei voi koskaan olla siitä, toteutuiko tämä odotus todella.

Kärjen ulkopuolelle voi jäädä valtavan hyviä ja ansioituneita hakijoita. Kun kilpa kovenee, pelin henki täytyy vain hyväksyä.

Kilpailuoikeudella varmistetaan reilua kilpailua markkinoilla esimerkiksi kartelleja ja markkinavoiman väärinkäyttöä vastaan. Kilpailu on nimenomaan lääke suhmurointia vastaan. Miksei se toimisi myös rekrytoinneissa?

Kimmo Nuotio

EU:n komissio on joulukuussa 2016 antanut rahanperusrikoksia koskevan direktiiviehdotuksen (COM(2016) 826 final), jonka tarkoituksena on yhtenäistää rahanpesun rikosoikeudellista sääntelyä EU:n piirissä ja erityisesti tilkitä rahanpesurikossääntelyn aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia sen varmistamiseksi, että terrorismia voidaan ehkäistä ennalta.

Komission mukaan terrorismirikoksia rahoitetaan usein muun rikollisuuden rikoshyödyillä. Rahanpesurikosten torjunta tähtää siten terrorismirikosten, mutta myös muun järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisyyn.

On sinänsä hyviä perusteita koota kansainvälisen tason hajanaista rahanpesusääntelyä yhteen instrumenttiin ja käyttää EU:n direktiiviä tässä välineenä. Rahanpesussa FATF:n suosituksilla on suuri merkitys, sillä ne ovat lähes tosiasiallisesti pakottavaa oikeutta.

Komission direktiiviehdotuksessa otetaan lähtökohdaksi Varsovan yleissopimuksen velvoitteiden mukainen vähimmäisharmonisointi. Tästä tasosta on menty pidemmälle ainoastaan, kun tästä voidaan odottaa hyötyä rajat ylittävälle yhteistyölle.

Komission direktiiviehdotus poikkeaa aikaisemmista sääntelyinstrumenteista siinä, ettei se sisällä turvalausekkeita, vaan jäsenvaltio joutuu toimeenpanemaan direktiivin velvoitteet silloinkin, kun se edellyttää kajoamista kansallisen sääntelyn perusratkaisuihin. Kaikesta näkee, että nyt ollaan tosissaan eikä kansallisiin joustoihin suhtauduta suopeasti.

Periaatteelliselta kannalta erityisen merkittävä asia on niin sanottu itsepesun kriminalisointi. Se tulisi direktiiviehdotuksen mukaan toteuttaa ilman rajoituksia niissä tilanteissa, jotka kuuluvat direktiivin piiriin.

Suomessa on perinteisesti katsottu, että jos rikoksentekijä on osallinen esirikokseen, kuten huumausainerikokseen, häntä ei voida tuomita rahanpesusta, jos hän pesee tällä huumausainerikoksella saatuja varoja. Suomen rikoslainopissa näkyy saksalainen vaikutus. Saksassa ajatellaan edelleen samoin. Rahanpesusääntely on puolestaan kotoisin uudelta mantereelta, jossa se on ollut keino vastustaa mafioiden huumebisneksiä.

Kysymys itsepesun rangaistavuudesta on puhuttanut Suomessa paljon. Ensimmäinen asiaa käsitellyt professori Jussi Tapanin vetämä työryhmä oli päätynyt siihen, ettei itsepesun kriminalisointia voida lainkaan meille esittää. Ks. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2010:27. Työryhmä totesi yksimielisesti, että rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momenttia ei ole syytä muuttaa. Työryhmän mukaan itsepesun kriminalisointi olisi kyseenalaista kriminalisointiperiaatteiden ja vakiintuneen rikosoikeudellisen ajattelun kannalta. Työryhmä piti selvänä, että kriminalisointiperiaatteet nimenomaan voivat olla rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten (kuten muitakin rikoksia koskevien kansainvälisten sopimusten) turvalausekkeissa tarkoitettuja perustuslaillisia tai oikeusjärjestelmän perustavia periaatteita.

Vääntö asiasta ei kuitenkaan vielä tähän pysähtynyt. Ratkaisua lähti hakemaan uusi, entistä arvovaltaisempi työryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen. Tämä niin sanottu itsepesutyöryhmä (sic!) sitten kehitteli muistiossaan sääntelyratkaisun, jonka pohjalta itsepesun kriminalisointi rajoitetusti toteutettiin. Osallistuin myös itse tuon työryhmän toimintaan.

Rajattu itsepesun kriminalisointi toteutettiin rikoslain muutoksella L 187/2012, jossa rajoitussäännökseen lisättiin toinen virke.

RL 32:11.1
Tässä luvussa tarkoitetusta rikoksesta ei tuomita henkilöä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn (esirikos). Henkilö voidaan kuitenkin tuomita 7 §:n mukaisesta rikoksesta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta.
…

Säännöksen alkuosa ilmaisee periaatteen, ettei itsepesu on rangaistavaa, kun taas loppuosassa ilmenee hallittu poikkeus: vähäinen osallisuus rangaistavaan esirikokseen ei aina vapautakaan rangaistusvastuusta rahanpesurikoksen osalta. Poikkeus koskee ainoastaan törkeää rahanpesua.

Direktiiviehdotus osuu Suomessa herkkään kohtaan. Asiaa on juuri kahteen kertaan koeponnistettu. Nyt korttitalo uhkaa romahtaa.

Vaikka direktiiviehdotus ei jätä tilaa turvalausekkeille, Sopimus Euroopan unionin toiminnasta artikla 83.3 avaa periaatteessa mahdollisuuden jäsenvaltiolle vetää hätäjarrusta, jolloin asia siirtyisi korkean poliittisen tason jatkokäsittelyyn. Hätäjarrua ei liene koskaan vielä käytetty. Silti se antaa tietyn neuvotteluvaltin silloin, jos esitetty lainsäädäntöinstrumentin kohta tuottaisi kohtuuttomia vaikeuksia kansallisen toimeenpanon yhteydessä.

Kysymys on kuitenkin sellaisesta aseesta, jota ei sovi käyttää kuin todellisen hädän uhatessa. Jokainen muistaa, että aikanaan, kun rikosoikeutta lähennettiin puitepäätöksillä, jäsenvaltioilta vaadittiin yksimielisyys. Silloinkaan ei Suomi millään halunnut jäädä yksin jotakin hanketta estämään, vaikka siihen olisi ollut laillinen oikeus. Hätäjarrusta vetäminen on vielä paljon korkeamman kynnyksen takana.

Kuinka vaikeasta asiasta sitten on kysymys? Itsepesutyöryhmä pohdiskeli asiaa mietinnössään (31.5.2011 OM 7/41/2009, s. 4):

“Periaatteessa vastakkain on kaksi lähestymistapaa. Voidaan ensinnäkin lähteä siitä, että järjestäytynyttä rikollisuutta ajatellen kehitellään joustavampia vastuuoppeja ja luovutaan soveltamasta esimerkiksi rikoskonkurrenssin perinteisiä oppeja näissä tilanteissa. Tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että tekijän rikosvastuu määritellään jonkinlaisen kokonaisarvioinnin perusteella osana laajempaa kokonaisuutta. Vastuuopin väljentäminen merkitsisi, ettei esirikoksen ja jälkiteon suhdetta enää välttämättä ratkaistaisi siten, että rahanpesu nähdään rankaisemattomaksi jälkiteoksi, joka sisältyy esirikokseen. Tässä tilanteessa voitaisiin todeta, että kansallista rikosoikeutta kehitetään joustavasti vastaamaan uusien ilmiöiden edellyttämään sääntelytarpeeseen, eivätkä esimerkiksi rikoskonkurrenssia koskevat kansalliset opit ole esteenä uudentyyppiselle sääntelylle. Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä sovellettaisiin siten ainakin jossain määrin muusta rikosoikeudesta poikkeavia rikosoikeuden yleisiä oppeja.

Toinen vaihtoehto on rakentaa sääntely edelleen sen varaan, että noudatetaan vakiintuneita rikosoikeuden yleisiä periaatteita, eikä sääntelyä siten tietoisesti eriytetä. Työryhmässä on keskusteltu kummastakin vaihtoehdosta, mutta on päädytty siihen, että jälkimmäinen vaihtoehto on edellistä parempi. Koska ei ole ehdottoman välttämätöntä poiketa kansallisen oikeuden perusperiaatteista, on syytä valita vaihtoehto, joka on edelleen näiden mukainen, jos sellainen on löydettävissä.”

Saksan rikoslaissa on omaksuttu vastaava periaate, että osallisuus esirikokseen estää rahanpesurikoksesta tuomitsemisen. Saksassa on kuitenkin tehty mahdolliseksi rangaista esirikokseen osallista tietyin edellytyksin rikoshyödyn “saattamisesta uudelleen kiertoon”. Näin on ikään kuin vahvistettu rahanpesun esirikokseen nähden itsenäisempää luonnetta. Voi arvella, että Saksankin on vaikea hyväksyä esitettyä direktiiviehdotusta sellaisenaan.

Suomen on tietenkin tärkeää tuoda neuvottelupöydissä esille se, että direktiivin toimeenpano tulisi kohtaamaan meillä lainsäädännöllisiä hankaluuksia. Suomi ja Saksa saattavat löytää toisensa, mikä meitä helpottaisi. Suomi erottuu Pohjoismaissa siinä, että meidän rikosoikeudellisessa ajattelussamme saksalaisen doktriinin vaikutus on huomattavin.

Direktiiviehdotus saattaa joka tapauksessa toteutua sellaisessa muodossa, että se edellyttää meillä tavanomaista merkittävämpiä lainsäädäntötoimia. En pitäisi tätä ainoastaan huonona asiana. Kotimainen rahanpesurikoskriminalisointi on tavattoman laaja ja suorastaan hahmoton, koska mikä tahansa rikos voi olla rahanpesurikoksessa esirikoksena. Ei ole järkeä ajatella terrorismin rahoittamista, järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa, merkittäviä talousrikoksia ja nakkivarkautta ihan samoista lähtökohdista.

Kysymykseen itsepesun kriminalisoinnista tiivistyy kauniisti monta nykyajan rikosoikeuden isoa haastetta. Ollaan jännitekentän keskellä. Joudutaan miettimään sitä, eriytetäänkö terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesusääntely muista. Ja jos kansainvälisten ja EU-velvoitteiden vuoksi joudutaan ankaroittamaan ja tehostamaan rahanpesun vastaisia toimia, ehkäpä kansallisesti määrittyvällä puolella voidaan jopa kumota jokin osa. Konkurrenssiopit ynnä muut eivät saa estää uusien rikollisuusilmiöiden tunnistamista.

Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä itsepesusta puhuminen on usein keinotekoista, sillä itsepesu kuuluu pikemmin yksilötoimijoiden maailmaan. Mutta tuossa yksilötoimijoiden maailmassa itsepesun problematiikka on ennallaan.

Komissio painottaa terrorismin torjuntaa. Mutta terrorismin torjunnan vuoksi ei pitäisi joutua mylläämään koko rahanpesusääntelyä uusiksi. Muuten häntä heiluttaa koiraa. Mutta kyllä koirankin pitää välillä itseään ravistella. Ja kyllä se nakki maistuu koirallekin.

Kimmo Nuotio
rikosoikeuden professori

Viime vuosien tapahtumat maailmalla ja myös meillä Suomessa ovat luoneet ja vahvistaneet erilaisia kahtiajakoja. Muutoksen tempo on ollut nopea. Yhteiskuntatieteilijät ja historiantutkijat tuntevat hyvin kärjistyneiden polarisaatioiden vaarat. Pahimmillaan on syntynyt vakavia kriisejä, joita on ruokkinut ennen kaikkea syventynyt eriarvoisuus ja sen synnyttämä eri väestöryhmien etääntyminen toisistaan. Valtavat tulo- ja varallisuuserot johtavat myös elämismaailmojen eriytymisen ja kyvyttömyyteen ymmärtää vastapuolta.

Kahtiajakoja, tai muitakaan ongelmia, ei voi ymmärtää, jos niiden syntytausta jää vaille analyysiä. Miksi eri ihmisryhmien kokemusmaailmat ja ajatukset ovat eriytyneet kauas toisistaan? Päätekijöitä erilaisten elämismaailmojen taustalla ovat luokka- ja ryhmäkohtaisten valta- ja varallisuuserojen kasvu sekä demokratian heikkeneminen.  Nämä tekijät liittyvät historiallisen kokemuksen mukaan yhteen – erittäin tärkeä seikka, joka on pidettävä mielessä.

Voimmeko oppia tästä jotain tai liittyykö edellä sanottu millään lailla yliopistojen tilanteeseen? Mielestäni paralleeleja löytyy.

Kun viime vuosina tehdyt selvitykset (Yliopistolan vaikutusarvioinnit 2013, 2016 ja Helsingin yliopistossa tehdyt työhyvinvointikyselyt) laajalla rintamalla osoittavat yliopistojen johdon näkemysten etääntyneen yliopistoyhteisön näkemyksistä, on sen taustalta uskallettava etsiä syitä. Tällöin törmätään yliopistouudistukseen ja sen jälkeisen kiihtyneen vallan keskittämisen tuottamaan demokratiavajeeseen.

Nämä muutokset ovat herättäneet yliopistolla aktiivista vastarintaa ja protesteja. Vielä enemmän on kuitenkin reagoitu osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien kaventumiseen vetäytymisellä ja eristäytymällä. Kukin hoitaa oman rootelinsa.

Tästä maaperästä syntyi noin vuosi sitten kahdentoista professorin käynnistämä Yliopistokäänne-liike. Liikkeen manifesti välttämättömistä uudistuksista on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yliopistoyhteisön jäsenten vaikutusvaltaa on lisättävä eri tasoilla. Yksi tärkeä aloite tähän suuntaan on Yliopistokollegion yksimielinen ponsi 31.5.2016, jossa esitettään aidon vastuusalaisuuden toteuttamista yliopiston johdolle (rehtori, hallitus). Yhteisöä edustavan kollegion aseman vahvistaminen olisi tärkeää vallan keskityksen purkamiseksi. Valitettavasti opetus- ja kulttuuriministeriö ei halua avata yliopistolakia tämän asian vuoksi – ideologisista syistä.

Muutoksia voidaan kuitenkin saada aikaan myös yliopiston autonomian puitteissa johtosääntöjen kautta. Esimerkiksi tiedekuntaneuvostojen asemaa voitaisiin olennaisesti vahvistaa.

Toisin kuin johdon retoriikasta voisi olla, Yliopistokäänne-liike ei haikaile menneitä aikoja saati edusta ajatusta palaamisesta vanhaan (mihin vanhaan?). Päinvastoin katse on tulevaisuudessa ja yliopistoyhteisön voimavarojen mobilisoimisesta parhaalla mahdollisella tavalla yliopiston perustehtävien hoitamiseen.

Näitä ajatuksia on kehitelty eteenpäin ja niitä on perusteltu tarkemmin  lokakuussa ilmestyneessä Yliopistolaki 2020 -kirjassa (Visa Heinonen, Jukka Kekkonen, Veli-Pekka Lehto, Heikki Patomäki; Into 2016). Tällä hetkellä käänteen (kaikille yliopistolaisille avoin) työryhmä on aloittamassa uuden johtosääntöehdotuksen valmistelun.

Kaikki edellä mainitut kannanotot pitäisi nähdä yliopistollisen ajattelun parhaiden perinteiden mukaisina pyrkimyksinä käydä rationaalista keskustelua yliopiston tilasta. Valitettavasti johtomme näyttää sivuuttavan lähinnä vaikenemisella tämän keskustelun ja nämä aloitteet.

Juuri näistä syistä, dekaani Kimmo Nuotion reaktio (blogi 16.1.2017), jossa yliopistokäänne liikkeen aktivistien väitetään elävän kuplassa, on – lievästi sanottuna – nurinkurinen. Hän ei pohdi syitä erilaisten näkemysten syntyhistoriaan eikä myöskään liitä tarkasteluunsa valtapositioiden analyysiä. Näin kirjoitus jää leijumaan omassa huonosti perustellussa ideologiassaan, siinä, jonka ytimessä on närkästys siitä, että johdon toimintaa arvostellaan.

Lukijalle tulee orwellilainen vaikutelma siitä, että tosi ja epätosi menevät sekaisin tavalla, joka ei vielä joitakin aikoja sitten olisi ollut mahdollista.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori