Viime vuosien tapahtumat maailmalla ja myös meillä Suomessa ovat luoneet ja vahvistaneet erilaisia kahtiajakoja. Muutoksen tempo on ollut nopea. Yhteiskuntatieteilijät ja historiantutkijat tuntevat hyvin kärjistyneiden polarisaatioiden vaarat. Pahimmillaan on syntynyt vakavia kriisejä, joita on ruokkinut ennen kaikkea syventynyt eriarvoisuus ja sen synnyttämä eri väestöryhmien etääntyminen toisistaan. Valtavat tulo- ja varallisuuserot johtavat myös elämismaailmojen eriytymisen ja kyvyttömyyteen ymmärtää vastapuolta.

Kahtiajakoja, tai muitakaan ongelmia, ei voi ymmärtää, jos niiden syntytausta jää vaille analyysiä. Miksi eri ihmisryhmien kokemusmaailmat ja ajatukset ovat eriytyneet kauas toisistaan? Päätekijöitä erilaisten elämismaailmojen taustalla ovat luokka- ja ryhmäkohtaisten valta- ja varallisuuserojen kasvu sekä demokratian heikkeneminen.  Nämä tekijät liittyvät historiallisen kokemuksen mukaan yhteen – erittäin tärkeä seikka, joka on pidettävä mielessä.

Voimmeko oppia tästä jotain tai liittyykö edellä sanottu millään lailla yliopistojen tilanteeseen? Mielestäni paralleeleja löytyy.

Kun viime vuosina tehdyt selvitykset (Yliopistolan vaikutusarvioinnit 2013, 2016 ja Helsingin yliopistossa tehdyt työhyvinvointikyselyt) laajalla rintamalla osoittavat yliopistojen johdon näkemysten etääntyneen yliopistoyhteisön näkemyksistä, on sen taustalta uskallettava etsiä syitä. Tällöin törmätään yliopistouudistukseen ja sen jälkeisen kiihtyneen vallan keskittämisen tuottamaan demokratiavajeeseen.

Nämä muutokset ovat herättäneet yliopistolla aktiivista vastarintaa ja protesteja. Vielä enemmän on kuitenkin reagoitu osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien kaventumiseen vetäytymisellä ja eristäytymällä. Kukin hoitaa oman rootelinsa.

Tästä maaperästä syntyi noin vuosi sitten kahdentoista professorin käynnistämä Yliopistokäänne-liike. Liikkeen manifesti välttämättömistä uudistuksista on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yliopistoyhteisön jäsenten vaikutusvaltaa on lisättävä eri tasoilla. Yksi tärkeä aloite tähän suuntaan on Yliopistokollegion yksimielinen ponsi 31.5.2016, jossa esitettään aidon vastuusalaisuuden toteuttamista yliopiston johdolle (rehtori, hallitus). Yhteisöä edustavan kollegion aseman vahvistaminen olisi tärkeää vallan keskityksen purkamiseksi. Valitettavasti opetus- ja kulttuuriministeriö ei halua avata yliopistolakia tämän asian vuoksi – ideologisista syistä.

Muutoksia voidaan kuitenkin saada aikaan myös yliopiston autonomian puitteissa johtosääntöjen kautta. Esimerkiksi tiedekuntaneuvostojen asemaa voitaisiin olennaisesti vahvistaa.

Toisin kuin johdon retoriikasta voisi olla, Yliopistokäänne-liike ei haikaile menneitä aikoja saati edusta ajatusta palaamisesta vanhaan (mihin vanhaan?). Päinvastoin katse on tulevaisuudessa ja yliopistoyhteisön voimavarojen mobilisoimisesta parhaalla mahdollisella tavalla yliopiston perustehtävien hoitamiseen.

Näitä ajatuksia on kehitelty eteenpäin ja niitä on perusteltu tarkemmin  lokakuussa ilmestyneessä Yliopistolaki 2020 -kirjassa (Visa Heinonen, Jukka Kekkonen, Veli-Pekka Lehto, Heikki Patomäki; Into 2016). Tällä hetkellä käänteen (kaikille yliopistolaisille avoin) työryhmä on aloittamassa uuden johtosääntöehdotuksen valmistelun.

Kaikki edellä mainitut kannanotot pitäisi nähdä yliopistollisen ajattelun parhaiden perinteiden mukaisina pyrkimyksinä käydä rationaalista keskustelua yliopiston tilasta. Valitettavasti johtomme näyttää sivuuttavan lähinnä vaikenemisella tämän keskustelun ja nämä aloitteet.

Juuri näistä syistä, dekaani Kimmo Nuotion reaktio (blogi 16.1.2017), jossa yliopistokäänne liikkeen aktivistien väitetään elävän kuplassa, on – lievästi sanottuna – nurinkurinen. Hän ei pohdi syitä erilaisten näkemysten syntyhistoriaan eikä myöskään liitä tarkasteluunsa valtapositioiden analyysiä. Näin kirjoitus jää leijumaan omassa huonosti perustellussa ideologiassaan, siinä, jonka ytimessä on närkästys siitä, että johdon toimintaa arvostellaan.

Lukijalle tulee orwellilainen vaikutelma siitä, että tosi ja epätosi menevät sekaisin tavalla, joka ei vielä joitakin aikoja sitten olisi ollut mahdollista.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori

Dekaani Kimmo Nuotion blogikirjoitus, jossa hän kiistää pelon ilmapiirin olemassaolon yliopistolla, tarjoaa oivallisen mahdollisuuden jatkokeskusteluun vallan keskittämisen vaaroista ja demokratian puutteen vaikutuksista yleensä ja erityisesti Helsingin yliopistossa massiivisten ja huonosti perusteltujen leikkausten jälkeen. On kuitenkin syytä lähteä liikkeelle muutaman vuoden takaa.

Monet ongelmat, joiden syövereissä nyt olemme, palautuvat hallitusohjelmaa seuraten väkisin läpi runnattuun Yliopistolakiin (2009) ja sitä täydentäviin yliopistojen johtosääntöihin. Ne ovat tuoneet yliopistoille, viimeisenä Helsingin yliopistoon (2014), vallan keskittämiseen perustuvan johtamisjärjestelmän, joka on osoittautunut yliopistoyhteisön toiminnan kannalta todella haitalliseksi. Nimenomaan uusi johtamisjärjestelmä on pääsyy yhteisön työhyvinvoinnin huononemiseen ja pelon ilmapiirin syntymiseen.

Olisi ihmeellistä, jos ylimitoitetut irtisanomiset ja henkilöstön vähentäminen ei lisäisi pelkoa epävarmuuden ohella. Pelon ilmapiirin olemassaolon todistaminen on tosin erittäin vaikeaa, kun pelkoja ei eksplikoida ainakaan yliopistojen johtoportaalle, jossa asiat nähdään ruusunhohtoisen optimismin valossa. Monet jäljempänä esille otettavat indikaattorit, puhumattakaan yliopistolaisten puheista, viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että väitteelle pelon ilmapiirin synnystä on perää.

Nuotion puheenvuoro osoittaa itse asiassa todeksi molempien yliopistolain vaikutusarviointien (2013, 2016) päätuloksen, jonka mukaan yliopistojen johto (tässä mukaan lukien myös dekaanien taso) on etääntynyt yhteisön perustyötä tekevien kokemuksista ja näkemyksistä. Kuilu on revennyt valitettavan suureksi. Meillä on selvästi kahden kerroksen väkeä.

Pahinta asiassa on kuitenkin se, että erityisesti oman yliopistomme ylin johto kiistää ja vähättelee näitä havaintoja, joita tukevat myös työhyvinvointikyselyt, joita on tehty joka toinen vuosi Helsingin yliopistossa. Ne kertovat korutonta kieltä yhteisön pahoinvoinnin lisääntymisestä. Kysymys ei ole vain viimeisen vuoden tapahtumista, vaan sama trendi (henkilöstön vähentäminen, vallan keskittäminen johtajille, yhteisön jäsenten vaikutusvallan väheneminen) on jatkunut useita vuosia.

Johto ei myöskään halua uskoa sitä, kuinka vähäinen uuden, vallan keskitykseen perustuvan johtamisjärjestelmän kannatus on Helsingin yliopistossa. Se ei näy potentiaalista johtamisen legitimiteettikriisiä.

Ylin johto korostaa sen sijaan mielellään sitä, että ”yliopistossa on erilaisia mielipiteitä”, muttei suostu tunnustamaan, miten epätasaisesti mielipiteet jakautuvat yhteisössä.

Yliopistolain uudistuksen yhteydessä (kolmessa eri kyselyssä) vähintään kolme neljäsosaa kyselyihin vastanneista professoreista vastusti demokratian kaventamista ja vallan keskittämistä. Näitäkin tuloksia aikanaan silloinen johto vähätteli vedoten siihen joukkoon, joka ei ollut vastannut kyselyihin. Oman arvioni mukaan nämä eivät kuitenkaan suhtautuneet ainakaan sen myönteisemmin uudistuksiin kuin kyselyyn vastanneet. Pikemminkin yleensä ”nukkuvien” on arvioitu olevan keskimääräistä kriittisempiä!

Ylin johto on sivuuttanut kevyesti myös alaistensa antamat häkellyttävän alhaiset arvosanat johtamisen onnistumisesta. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka.

Perustava ongelma ylimmän johdon retoriikassa on se, että se ei halua lainkaan puhua valtasuhteista yliopistolla. Kuitenkin se, kuka (ketkä) päättää mistäkin, on aivan ratkaiseva seikka yhteisön toiminnan näkökulmasta. Siksi johtosääntö on yliopistolain ohella niin tärkeä – sekin määrittelee valtasuhteita yhteisössämme. Siis sitä, onko meillä demokratiaa ja missä määrin.

Valtasuhteiden erittelyn sijasta yliopistomme johto seuraa puheissaan konsulttiretoriikkaa, jossa toistuvat muun muassa sellaiset eufemistiset ilmaisut kuin ”vuorovaikutteiden ja johtamisen uudet foorumit”, ”osallistava johtaminen” ja nyttemmin ”jokaisen vastuu” yhteisön hyvinvoinnista tyyppiset korulauseet.

Ensin mainitut johtamisen luonnehdinnat ovat jääneet täysin ontoiksi korulauseiksi. Kuulemiset ja keskustelut voivat olla hyödyllisiä tiedonkulun kannalta, mutta niillä ei pystytä paikkaamaan vajetta vaikutusmahdollisuuksissa, kun johtajat kuitenkin tekevät päätökset oman tahtonsa mukaan.

”Jokaisen vastuu” puolestaan on tyhjää puhetta, jos sitä ei suhteuteta itse kunkin valta-asemaan yhteisössä. Jokaisen vastuu viittaa hiukan samaan kuin 1990-luvun politiikassa käytetty onneton puhetapa, jossa jokaisen suomalaisen sanottiin olevan vastuussa pankkikriisistä ja maata kourineesta talouslamasta.

***

Nykyiseen johtamismalliin on rakennettu sisään ajatus siitä, että yliopiston hallitus, jossa on vahva ja eri tieteenalojen partikulaarisista intresseistä ”riippumaton” ulkopuolinen edustus ja sen valitsema rehtori, kykenevät parhaiten löytämään yhteisön edut ja oikean toimintatavan erityisesti vaikeita ratkaisuja tehtäessä. Tulokset puhuvat puolestaan.

Samaa logiikkaa seuraten, johto voi pyytää apua ylemmältä taholta, opetus- ja kulttuuriministeriöstä, jos yliopistojen ”ongelmia” ei kyetä ratkaisemaan omin voimin. Aika moni yliopistojen johtoon kuuluva on apua anonutkin ministeriöstä! Ministeriön yläpuolella on tosin vielä sitäkin viisaampi päättävä elin, maan hallitus, joka katsoo määritelmän mukaan asioita koko maan edun ja myös tulevien sukupolvien näkökulmasta!

Tällainen ajattelu on syvästi yliopiston autonomian, asiantuntiorganisaation toimintaperiaatteiden ja perustavien demokratian prinsiippien vastaista.

***

Kaikki yliopistolla ja Suomessa ei kuitenkaan ole yhtä synkkyyttä – vaikka peiliin katsominen ja tosiasioiden tunnustaminen on aina oikean analyysin lähtökohta. Suomi on maailman demokraattisimpia maita, jossa oikeusvaltio toimii.

Meidän yliopistomme on suurenomainen instituutio, jossa on äärimmäisen ammattitaitoinen ja sitoutunut henkilöstö.  Valitettavasti sen toimintaa on pahasti rampautettu viime vuosina vallan keskittämiseen perustuvalla johtamismallilla.

Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaaseen. Nykyinen suunta voidaan kääntää; muutos parempaan on mahdollinen. Yliopistokäänne-vetoomus kokosi nopeasti 4000 allekirjoittajaa. Muutoksen mahdollisuutta ennakoi vahvimmin yliopistokollegion ponsi (31.5.2016), jossa edellytetään yliopistokollegion aseman vahvistamista ja hallituksen jäsenten aidon vastuunalaisuuden toteuttamista. Kollegion aseman vahvistaminen merkitsisi ensi askelta vallan keskityksen purkamisen suuntaan. Muutoksen askelia olemme kehitelleet ja perustelleet teoksessa Yliopistolaki 2020 (Into Kustannus, 2016).

***

Kirjoituksensa lopussa Nuotio julistaa solidaarisuutta tänä vuonna kovia kokeneille akateemisille kollegoille Turkissa. Hienoa lukea tällaista. Yliopistokin on heräämässä.

Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomiteassa (jonka puheenjohtaja olen) olemme jo vuosia yrittäneet alan kansainvälisen verkoston kautta vaikuttaa Turkin ohella mm. Kiinan, Irakin, Syyrian ja Egyptin yliopistojen vainottujen tutkijoiden asemaan.

Suomen yliopistot ovat toistaiseksi kaukana siitä aktiivisuudesta, jota esimerkiksi Saksan ja Norjan yliopistot ovat tässä globaalisen vastuun kysymyksessä osoittaneet. Tässä on eräs alue, jossa oma yliopistomme voisi jatkossa aktivoitua ja jonka taakse yliopistolaiset varmasti olisivat laajalla rintamalla valmiit asettumaan.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori
TUHAT-sivu

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat joka neljäs vuosi ovat maailman suurin mediatapahtuma. Katsojaluvuissa ylletään ilta toisensa jälkeen satoihin miljooniin ja ratkaisuotteluissa yli miljardiin.

Suomessa ei vieläkään täysin ymmärretä jalkapallon globaalia kulttuurista ja poliittista merkitystä. Suomi kuuluukin niin harvoihin maailman valtioihin, joissa jalkapallo ei ole suosituin urheilulaji. Kiinnostavaa kyllä tämä on yksi niistä suomalaisen kulttuuriin piirteistä, jotka liittävät Suomea itäiseen Eurooppaan ja erottavat läntisestä Euroopasta. Pohjoismaista Norjassakin jalkapallo nousi ykköslajiksi hiihdon ohi 1990-luvulla.

Jalkapallon leviämistä ja suosion kasvua voidaan tarkastella osana globalisaatiota. Englantilaiset siirtolaiset veivät lajin Latinalaiseen Amerikkaan 1900-luvun alussa. Monien Latinalaisen Amerikan maiden seurojen nimet (tai nimien osat) kuvaavat tätä historiaa: Racing, Wanderers, Athletic, United jne. Viimeisinä vuosikymmeninä median vallankumous on tuonut jalkapallon kaikkien ulottuville. Eikä vain kisoja, vaan myös maalikimaroita, tilastoja, analyysejä puhumattakaan loputtomista spekulaatioista pelaajasiirtoihin ja pelaajien yksityiselämäänkin liittyen.

Suomessa jalkapalloa koskeva kirjoittelu ja keskustelu on kovin ohutta verrattuna maihin, joissa jalkapallolla on pitkät perinteet ja valtava kulttuurinen rooli. Diktatuurien aikana jalkapallostadionit olivat monissa maissa ainoita paikkoja, jossa saatettiin esittää protesteja vallanpitäjille. Mutta myös vallanpitäjät osasivat käyttää jalkapalloa hyväkseen. Francon Espanjassa (1939-1975) tärkeimmät jalkapallo-ottelut sijoitettiin esimerkiksi vapunpäivään, jotta kansan huomio kiinnittyisi otteluihin eikä mielenosoituksiin. Tyypillistä on ollut sekin, että diktaattorit (ja epädemokraattiset hallitukset) ovat kisojen avulla pyrkineet kiillottamaan julkista kuvaansa. Tämä ilmiö on edelleen todellisuutta – eikä ainoastaan jalkapallossa.

Miljoonan euron jalkapallokysymyksiin kuuluu se, mikä selittää maiden menestystä? Pelkkä perinteisiin tai lajin suosioon tai taloudellisiin resursseihin viittaaminen ei riitä selitykseksi. Kun katsotaan vuodesta 1930 alkaen maailmanmestaruuskisojen voittajia ja mitalimaita, nousee yksi havainto ylitse muiden. Voittajat ovat olleet kansallisesti yhtenäisiä valtioita.

Vastaavasti se, että Espanja, Neuvostoliitto ja Jugoslavia eivät menestyneet, saa ainakin osaselityksen kansallisen yhtenäisyyden puuttumisesta. Espanjan huikea menestyskausi (2008-2013) ei ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa. Espanjan menestys perustui diktatuurin jälkeisen uuden professionaalisen sukupolven esiinmarssiin tilanteessa, jossa demokratia oli jo tasoittanut alueellisia jännitteitä.  Real Madridin, Barcelonan ja Athletic Bilbaon pelaajat olivat juniori-iästä alkaen pelanneet yhdessä maajoukkueessa ja heidän oma kokemuksensa ei uusintanut muistoja diktatuurin aikaisesta sorrosta.  Espanjasta tuli 2000-luvulla riittävän yhtenäinen voittamaan. Samoin kävi koripallossa, jossa Espanja on ollut USA:n jälkeen toiseksi menestynein valtio 2000-luvulla.

Espanjan voitto jalkapallon MM-kilpailuissa 2010 yhdisti kansaa, herätti hurmosta ja loi toivoa vaikeassa taloustilanteessa. Kuva: Tapio Kovero

Jalkapalloon on vuosien varrella liittynyt ikäviä lieveilmiöitä, huliganismia, väkivaltaa ja traagisia katsomoiden romahduksia. Jos asiaa katsoo analyyttisesti, näille ilmiöille voi löytää syitä ja selityksiä kuten muillekin ilmiöille. Jalkapalloväkivaltaa ruokkivat samantapaiset yhteiskunnalliset epäkohdat kuin muutakin väkivaltaa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana kaupallisuus on entistä voimakkaammin tullut jalkapallokulttuuriin. Se on aiheuttanut muun muassa rikkauden (seurojen) rikastumista ja ahdinkoa köyhemmille seuroille. Näinhän on tapahtunut maailmassa muutoinkin. Jalkapallo ei voi olla siitä irrallinen saareke.

Siksi ei ole ihmeellistä, että Brasilian kisat ovat synnyttäneet laajalla rintamalla protestointia tuhlauksesta ja siitä, että rahat olisi voitu käyttää maan köyhien elinolojen parantamiseen.  Kriittiset kysymykset ovat aiheellisia, mutta voiko kukaan rehellisesti ja varmasti sanoa, olisiko samat resurssit käytetty parempiin tarkoituksiin, jos kisoja ei olisi järjestetty Brasiliassa?  Kysymys on politiikasta ja siihen liittyvistä arvovalinnoista. Köyhyys ja nälänhätäkin voitaisiin poistaa maailmasta, jos olisi riittävästi yhteistä poliittista tahtoa.

*** *** ***

Suhteeni jalkapalloon on yhtä aikaa tunteellinen intohimoon saakka sekä älyllinen ja analyyttinen.  Olen pelannut koko ikäni (Hongan junioreista aloittaen; paras saavutus 60-v ikämiesten SM-kulta vuonna 2013) ja seurannut jalkapallomaailman tapahtumia tarkasti. Kun vietin vuoden vierailevana professorina Madridissa 1990-luvulla, kävin paikan päällä katsomassa kymmeniä otteluita. Ulkomailla pyrin aina käymään jalkapallo-otteluissa.

Mutta jalkapallokulttuuri kiinnostaa minua myös älyllisesti, tutkimuksellisesta näkökulmasta. Jos en olisi oikeushistorian professori, voisin olla jalkapallokulttuurin tutkija. Minua kiinnostaa erityisesti seurojen kannatuksen sosiaalinen ankkuroituminen (miten ja miksi eri seurojen kannattajiksi valikoidutaan) ja siihen liittyvät perinteet. Juuri näitä perinteitä koettelevat tämän päivän maailmassa taloudellisen toimintakulttuurin muutokset.

Toinen – toistaiseksi hyvin vähän tutkittu – jalkapalloon liittyvä aspekti on suurenmoisen kiehtova. Jalkapalloon liittyy hienoja ja aitoja muistamisen rituaaleja. Kun ”Hortalezan viisas”, Atlético Madridin entinen pelaaja ja valmentaja, Espanjaa maajoukkueen voittojen tielle luotsannut Luis Aragonés kuoli helmikuussa 2014, itkivät monet pelaajat vuolaasti sarjaotteluja edeltäneen hiljaisen hetken aikana.

Jalkapallo koskettaa syvimpiä tunteidemme kerrostumia. Se on tärkeä osa jalkapallon suuruutta ja kauneutta.

Jukka Kekkonen

 Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori