Talouskysymykset painottuvat tällä hetkellä julkisessa keskustelussa koulutuksesta ja yliopistoista, mikä on täysin ymmärrettävää. Yliopiston johto tuo näitä julkisen rahoituksen leikkauksiin liittyviä huolia esiin julkisuudessa poikkeuksellisen painokkaasti, ja jopa tiettyä vastakaikua on tullut. Jos valtiovallan kaavailemat leikkaukset toteutuvat kokonaisuudessaan, moni yliopisto Suomessa joutuu tiukan paikan eteen. Helsingin yliopiston suonenisku olisi erityisen kova Yliopiston Apteekkiin liittyvän kompensaation poistumisen vuoksi, sillä viime mainittu merkitsisi lähes 30 miljoonan euron ylimääräistä supistusta yliopistomme julkiseen rahoitukseen. Muualla maailmassa parhaiden yliopistojen rahoitusta vahvistetaan, joten selvää on, että asetelmat eivät ole meille edulliset.

En tunne, onko enää jäljellä joitakin sellaisia kalliita erillisiä toimintoja, joista luopumalla tuo säästö olisi saatavissa. Tuskin. Jos joudutaan katsomaan tiedekuntien säästömahdollisuuksia, mittaluokka selviää siitä, että sulkemalla oikeustieteellinen tiedekunta kokonaan voitaisiin säästää noin kolmannes tästä summasta. Mutta samalla yliopistolta häviäisi vastaava määrä OKM:n rahoitusta, koska tutkinnot ja muut tuotokset vähenisivät, jolloin jouduttaisiin sulkemaan vielä lisää tiedekuntia. Yliopisto on toiminnan näkökulmasta herkkä koneisto, sillä monessa toiminnossa suora valtionrahoitus on vain tietynlaista siemenrahaa, jonka kyljessä on muuta rahoitusta, kuten säätiöiden rahoitusta tai kilpailtua tutkimusrahoitusta. Jos siemenrahasta säästää, se tulee kalliiksi. Se on kuin söisi siemenperunat.

Raha on tietysti vain rahaa, mutta käytännössä sillä rahalla kustannetaan se työ, jolla opetus ja tutkimus tehdään. Työtä voidaan rationalisoida ja tehostaa, mutta yliopistontyyppisessä asiantuntijaorganisaatiossa asiantuntijoiden määrän väheneminen heijastuu väistämättä siihen, mitä tehtäviä organisaatio voi ottaa tehdäkseen ja millaista asemaa yliopisto voi kansallisessa ja kansainvälisessä kentässä tavoitella.

Tilanne on siis hankala. Koko Suomi polkee paikallaan, eikä helpotusta ole näköpiirissä. Suomella on edelleen kaikki menestymisen avaimet, mutta jostain syystä matalapaineen alue on jäänyt maamme päälle. Matalapaine on myös henkistä laatua.

Kun on matalapaine, strateginen ajattelu on erityisessä arvossa. On tehtävä aloitteita. On pidettävä kohtalo omissa käsissä. Yliopiston on luettava strategiaansa ja palautettava usko siihen, että vaikeissakin oloissa voidaan mennä eteenpäin. Ei saa vajota apatiaan eikä jäädä poteroihin. On osattava yhtä aikaa säästää, uudistua ja mennä toiminnassa laadullisesti eteenpäin. Hankalina aikoina päätöksillä voi olla suurempi merkitys kuin silloin, kun kruisaillaan myötätuulessa. Euroopan yliopistokentässä Suomi ei ole ainoa, joka supistaa yliopistojen rahoitusta. Jos olisimme voineet jatkaa vanhaan malliin, olisimme saaneet kilpailuedun. Mutta meillä on valtteja edelleen, vaikka osa tuosta kilpailuedusta syödään pois. Kun toimintaa ja rakenteita kehitetään, se on osattava tehdä tulevaisuuteen suunnaten, ei taaksepäin katsoen.

Suosittelen lukemaan Sipilän hallituksen ohjelmaa. Siinä on paljon viisaita sanoja. Esimerkiksi tilannekuva on huikean hieno tiivistys samoin kuin SWOT-analyysi maamme vahvuuksista ja heikkouksista. ”Suomi on hyvämaineinen, pieni ja ketterä maa, jolla on kyky tarjota ratkaisuja maailman ongelmiin.” Helsingin yliopistonkin tulee tavoitella ketteryyttä ja kykyä tarjota ratkaisuja maailman ongelmiin. Jos me emme tähän pysty, ei siihen pysty kukaan muukaan.

Suomea, Helsinkiä ja Helsingin yliopistoa yhdistää se, että olemme maailmalla tunnettuja. Meidän kannattaa hyödyntää mainetekijöitämme aikaisempaa tietoisemmin. Aasia, Etelä-Amerikka ja nyt jo Afrikkakin kehittyvät. Osaamisen ja koulutuksen merkitys yhteiskuntien kehityksessä on tunnettu ja tunnustettu. Suomea pidetään toisinaan jopa esikuvana, minkä huomaa maailmaa kiertäessään. Esimerkiksi oikeustieteen alalla kansainvälistyminen on ollut helppoa ja luonnollista, koska Helsinkiin on joka paikasta helppo tulla.

Juuri eräs Hong Kongista Suomeen vuodeksi tullut nuori italialainen tutkija, joka oli vieraillut lyhyitä aikoja meillä aikaisemminkin, tuli sanomaan, että laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentokentälle oli kuin olisi kotiin tullut. Hyvä olo oli vallannut mielen. Keväällä Meksikossa moni kertoi, että Suomi on heille lähes mallimaa.

Hyödynnetään surutta vahvuuksiamme. Profiloidutaan yhteiskuntaosaamisessa, vahvennetaan asemaamme maailman muutoksen ymmärtämisessä. Tarjotaan maailmalle sitä, mitä maailma odottaa meidän tarjoavan. Kansainvälistytään rohkeasti omalla profiilillamme, Suomena ja Helsingin yliopistona. Luodaan Helsingistä kohtaamispaikka niille ihmisille, mistä he sitten tulevatkin, jotka tavoittelevat parempaa maailmaa ja jotka työskentelevät yhteiskuntansa kehittämiseksi. Kyse ei ole pelkästään siitä, että me olemme vuorovaikutuksessa ulospäin, mikä sinänsä on tietenkin arvokasta, vaan myös siitä, että kehittyvien maiden tutkijat ja asiantuntijat voisivat Helsingissä kohdata toisiaan.

Olen miettinyt sitä, miksi kiinalaisten tutkijoiden kanssa on niin helppoa toimia ja miksi he ovat niin kiinnostuneita siitä, miten eri asioista Suomessa ajatellaan. Luullakseni yksi vastaus on siinä, että me emme tuputa omaamme. Me olemme sellaisia kuin olemme. Heillä taas on valtava tarve löytää hyviä vertailukohtia. Suomalaisen yhteiskunnan arvopohjassa tai historiallisessa kokemuksessa ei olekaan olennaista se, että se on meidän ja että me omistajina tyrkyttäisimme sitä muille lisätäksemme vaikutusvaltaamme maailmalla. Paljon olennaisempaa on se, että me tarjoamme muille vertailukohtia ajatella heidän omaa yhteiskuntaansa. Olemme dialogissa ja vuorovaikutuksessa, uskallamme siihen antautua. Olemme pieni ja periferiassa, mutta olemme harvinainen kyvyssämme olla tällainen kohtaamispaikka. Emme ole ylimielisiä emmekä tavoittele hegemoniaa. Osaamme toimia maailmojen välissä. Sellaiset paikat ovat tätä nykyä kullanarvoisia. Olemme aivojen välittäjäaineita. Jos osaamme tätä pientä erityispiirrettämme varjella ja kultivoida, voimme koulutuksen ja tutkimuksen saralla olla ihan maailman todellista huippua. Voimme tässä omassa sarjassamme tavoitella ykköstilaa.

Yliopiston slogan on: ”Maailman parhaaksi”. Yliopisto voi olla yhteiskunnan uudistumisen keskus. Se voi olla se korkeapaineen keskus, joka laajenee ja syrjäyttää pitkään vallinneen matalan aivan kuin taidetta ja kulttuuria pursuava aurinkoinen elokuu on syrjäyttänyt alkukesän viileän ja kostean alakulon.

Maailman parhaaksi, siinä on kaksoismerkitys. Tietenkin tavoitellaan tunnustettua korkeaa laatua tutkimuksessa ja annetaan parasta mahdollista tutkimusosaamiseen perustuvaa innostavaa opetusta. Mutta samaan aikaan voidaan olla aktiivinen muutosvoima. Jos onnistumme olemaan mukana maailman muutoksessa, antamaan siihen panoksemme, uskon että omakin elämämme järjestyy. Kun tekee hyvää, saa myös itse.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Tänään on jälleen taas päivä, kun valtava joukko innokkaita ja toiveikkaita nuoria – ja jokunen vanhempikin – ahertaa oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeessa, ja me muut heitä sydän pamppaillen seuraamme. Jokainen heistä olisi ansainnut opiskelupaikan. Me emme kuitenkaan pysty ottamaan vastaan ihan jokaista, eikä töitäkään olisi millään tarjolla näin monelle juristille. Joudutaan siis tekemään karsintaa, tavalla tai toisella. Mutta miten se pitäisi tehdä?

Valinta koulutusalalle on nimittäin yksi kaikkein olennaisimmista, jollei olennaisin, yksittäinen meitä jokaista koskettava päätös. Koulutus, joka on maksuton opiskelijalle, on merkittävä panostus ja tulonsiirto. Oikeustieteen tutkinto vaaditaan arvostettuihin lakimiesammatteihin pääsemiseksi. On monelta kannalta tärkeää, että valintajärjestelmä on sekä tehokas että oikeudenmukainen.

Hakijat odottelevat oikeustieteellisen valintakokeen alkamista Porthanian ala-aulassa 25.5.2015.

Joka vuosi keskustellaan sekä julkisuudessa että tiedekunnissa siitä, saadaanko ja pitäisikö saman kevään ylioppilaita suosia valinnoissa, mikä on kohtuullinen hinta valintakoekirjoista, voiko valintakokeessa käyttää monivalintatehtäviä, tai siitä, miten valmennuskursseihin tulisi suhtautua.

Oikeustieteen alalle todellakin riittää pyrkijöitä. Karkeasti ottaen noin neljätuhatta pyrkijää kilpailee Suomessa runsaasta viidestäsadasta aloituspaikasta juristin pätevyyden tuottavaan viisivuotiseen oikeusnotaarin ja oikeustieteen maisterin koulutukseen. Helsingissä, joka kerää hakijoista noin puolet, on aloituspaikoista vajaa puolet (noin 260 vuosittain).

Nykyinen järjestelmä, jossa jokainen oikeustieteellinen tiedekunta järjestää itsenäisesti oman kirjallisen valintakokeensa (Turku ja Itä-Suomi ovat harjoittaneet yhteistyötä), on monesta näkökulmasta kohtalaisen hyvä ja reilu. Ylioppilastutkinnon arvosanat otetaan huomioon, mutta ei suurella painolla. Haastatteluita ei käytetä. Valinta on yksivaiheinen, kirjalliseen valintakokeeseen perustuva, ja se toteutetaan nopealla aikataululla alkukesän aikana. Valinta on hiukan meidän juristien näköinen.

Valituiksi tulee koko maassa runsaat viisisataa opiskelijaa, joista jokainen on varmasti motivoitunut ja kokemuksen mukaan myös valmiuksiltaan riittävä läpäisemään tutkinnon ja sen jälkeen toimimaan alalla. Tarvetta sellaiseen karsintaan opintojen kuluessa, jota muualla Euroopassa usein tehdään, ei enää ole. Valintakokeessa testataan osaamista ennalta vahvistettujen valintakoevaatimusten pohjalta. Koska valintakoekirjat ovat oikeustieteen alalta, käytännössä valintakokeessa vaaditaan jo jonkin verran juridiikan osaamista. Valintakokeen toteutusta ei ole etukäteen ilmoitettu, joten tehtävätyypit voivat vaihdella vuosittain. Viime vuosina on käytetty monivalinta- ja esseekysymysten yhdistelmää. Essee on puolestaan saattanut olla joko perinteinen essee, oikeustapaustehtävä tai aineistotehtävä.

On syytä katsoa pintaa syvemmälle ja arvioida erilaisia vaihtoehtoja. Valinta voitaisiin kaikkein helpoimmin tehdä kokonaan ilman valintakoetta pelkästään ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella, mutta silloin todellista kiinnostusta alaan ei oikeastaan mitenkään otettaisi huomioon. Selvitysten mukaan menestys ylioppilastutkinnossa ei tällä erää ennusta menestystä valintakokeessa kovinkaan hyvin. Jos mentäisiin ylioppilastutkinnon arvosanojen mukaan, valituiksi tulisi eri henkilöitä kuin nykyisin. Lisäksi olisi merkitystä sillä, mitä nimenomaisia arvosanoja valittaisiin tarkasteluun.

Nykyisellään valintakoe mittaa erityisesti pyrkijän motivaatiota ja kykyä omaksua lyhyessä ajassa juridinen ajattelutapa. Pyrkijöille ponnistus on vaativa, ja varmaankin tuntuu suorastaan kohtuuttomalta vaatimukselta osata kaikki aivan viimeistä piirtoa myöten. Haastattelulla saataisiin esille muita piirteitä, mutta arvelisin juristipiirien suhtautuvan haastatteluiden käyttöön tällaisessa yhteydessä varsin varauksellisesti. Kirjallinen valintakoe näyttää jäävän ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi.

Nykyinen valintajärjestelmä toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja reiluutta kohtalaisen hyvin. Vaikka ylioppilastutkinnon arvosanat otetaan huomioon, alasta voi kiinnostua myöhemminkin, sillä moni pääsee sisään puhtaasti valintakoepisteillä. Ilman tällaista mahdollisuutta pojat olisivat ilmeisesti nykyistäkin heikommilla, sillä lukiossa tytöt jyräävät. Tyttöjen lähtöpisteet ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella ovat jonkin verran poikia korkeammat. Valintakoe mittaa motivaatiota ja myös tietynlaista stressinsietoa. Moni pyrkijä käy valmennuskurssin, joita järjestetään eri puolilla maata, eivätkä kaikki niistä ole kohtuuttoman hintaisia. Mahdotonta ei ole selvitä kokeesta ilman valmennuskurssia.

Tiedekuntien toimin koetetaan järjestelyin varmistaa, että saman kevään ylioppilailla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet menestyä kokeessa. Valintakoekirjat julkistetaan ja tuodaan markkinoille vasta, kun ylioppilastutkinnon kokeet ovat huhtikuun alussa päättyneet. Uusien ylioppilaiden houkuttelu on kohtalaisen hyvin onnistunut, sillä vajaa kolmasosa aloittajista on saman kevään ylioppilaita. On myös tärkeää, valintakoekirjat ovat laadukkaita ja vahvistavat kiinnostusta alalle, sillä muussa tapauksessa lahjakkuuksia menetetään tämän takia ja koko alan maine kärsii.

Varusmiespalveluksen tai siviilipalveluksen suorittaminen ajoittuu usein tähän samaan nivelkohtaan. Palvelusaikana ei ole mahdollista valmistautua kunnolla valintakokeeseen, sillä palvelus on kiireistä eikä vapaasti valittavia lomapäiviä ole kovin paljon. Valintakokeeseen on valmistauduttava käytännössä täysipäiväisesti parin kuukauden ajan, joten tuo työskentely on pystyttävä tavalla tai toisella rahoittamaan. Myös esimerkiksi sairastuminen tai vauvan hoitaminen voivat käytännössä estää tehokkaan valmistautumisen. Kaikilla ei siten ole yhtäläisiä mahdollisuuksia menestyä valintakokeessa.

Valintojen erillisyydestä johtuen kaikki on hakijan näkökulmasta yhden kortin varassa. Jos ei tule valituksi kohteeseensa, kunnollista takaporttia ei ole, vaikka valmiudet ja osaaminen ehkä olisivat paremmat kuin toiseen yliopistoon päässeellä. Tällä hetkellä hakupainetta on kohtalaisen tasaisesti eri yliopistoihin, mutta sekään ei takaa, että valinnat niihin olisivat täysin vertailukelpoisia.

Analysoimalla tiedekuntamme valintakoetta ja sen antamia tuloksia voi esittää joitakin arvioita siitä, miten eri kysymystyypit vaikuttavat valinnassa. Jäljempänä olevat arviot perustuvat Ornela Coadarin laatimaan selvitykseen (Study on the Entrance Examination of the Faculty of Law of the University of Helsinki, julkaisematon, 2015), jossa on kartoitettu keskeisiä korrelaatioita viimeisen kymmenen vuoden valinta-aineiston perusteella. Selvitys antaa hyödyllistä tietoa siitä, mikä ennakoi hyväksytyksi tulemista ja kuinka hyväksytyt tulleet ovat suoriutuneet eri osioissa verrattuna koko hakijamäärään.

Monivalintatehtävien käyttöä valintakokeessa arvostellaan usein siitä, että ne eivät mittaa syvällistä osaamista ja kykyä soveltaa opittua ja että niiden perusteella karsittaessa mentäisiin tämän vuoksi vikaan. Tämä ilmenisi käytännössä niin, että monivalintojen perusteella valittaessa valituiksi tulisi eri henkilöitä kuin silloin, jos valinta olisi tehty esseetehtävien tulosten pohjalta. Silloin pitäisi olla tapauksia, joissa esseekysymyksissä hyvin pärjännyt pyrkijä olisi pärjännyt huonosti monivalintatehtävissä.

Tiedekunnan valintakokeessa on vuosina 2009 – 2014 ollut monivalintatehtäväosio. Neljänä vuonna monivalintatehtäviä on ollut yksi tehtävä seitsemästä (vuodet 2009, 2011, 2012, 2014). Vuosina 2010 ja 2013 monivalintoja on ollut kahden tai kolmen tehtävän verran. Silloin, kun monivalintojen osuus on ollut vain tuo yksi seitsemästä, esseetehtävissä menestyneistä jokunen ei menestynyt monivalinnoissa. Sen sijaan niinä kahtena vuonna, jolloin monivalintojen osuus kokonaisuudesta on ollut tätä suurempi, esseetehtävissä menestyminen on korreloinut hyvin monivalinnoissa menestymisen kanssa, sillä valituiksi tulleet ovat säännönmukaisesti saaneet korkeat pisteet myös monivalintatehtävistä. Näinä kahtena vuonna ei ole ollut yhtään sellaista hyväksytyksi tullutta hakijaa, joka olisi saanut alhaiset pisteet monivalinnoista.

On lupa päätellä, että jos toteutettaisiin kaksivaiheinen valinta, karsintaa voidaan oikeudenmukaisuuden vaarantumatta tehdä optisesti luettavien monivalintatehtävien perusteella, kunhan niiden osuus kokeessa kaiken kaikkiaan on riittävän suuri. Analyysi ei sen sijaan kerro siitä, voitaisiinko esseekysymyksistä kokonaan luopua ilman, että tällä on valintaan vaikutusta. Tämä on mahdollista, mutta ei oletettavaa. On tarpeen jatkossakin kerätä tietoa valinnoista ja arvioida eri kysymystyyppien vaikutusta valintaan.

Karsimalla pyrkijöitä ensi vaiheessa optisesti luettavan monivalintaosuuden perusteella tulisi mahdolliseksi keventää kokeen tarkastustyötä. Jos esimerkiksi Helsingissä noin kahdentuhannen vastanneen joukosta vain joka neljännen esseevastaukset arvosteltaisiin, työtä säästyisi ja se kohdentuisi nykyistä mielekkäämmin. Myös jos ajatellaan mahdollisuutta laajentaa valintakoeyhteistyötä valtakunnallisen kokeen ja yhteisvalinnan suuntaan, nykyiset käytännön esteet poistuisivat, sillä yhden korjaajan on ilmeisen mahdotonta tarkastaa neljätuhatta vastausta.

On myös syytä muistaa, että sanotunlainen tilastollinen analyysi ei kerro sinänsä mitään niistä valmiuksista, joita eri tehtävätyypit mittaavat. Tässä mielessä valintakokeen kehittämisessä on tarpeen hyödyntää myös muuntyyppistä tietoa. Ei voi siten lähteä siitä, että nykyinen valinta on tulokseensakaan nähden joka suhteessa optimaalinen. Valintaa tulee ja voidaan aina tarkastella suhteessa niihin päämääriin, joita sille asetetaan. Lähden kuitenkin siitä, että isompia muutoksia asiassa kannattaa ajatella vasta perusteellisten keskusteluiden jälkeen. Ei pidä noin vain rikkoa sellaista, mikä toimii, kuten sanonta kuuluu.

Yliopistoissa nykymuotoinen opiskelijavalinta teettää paljon työtä. Valintakoekirjat uusitaan käytännössä vuosittain, jotta niitä ei opittaisi suorastaan ulkoa. Myös valintakokeen laatiminen ja arvostelu sitovat kymmenien henkilöiden työpanoksen useiden viikkojen ajaksi. Helsingissä kaikki on tehtävä kahdella kielellä. Tämä työ, joka ei sinänsä ole akateemisessa mielessä tuottavaa, on pois opetukseen ja tutkimukseen käytettävästä ajasta. Tiedekunnat keräävät kuitenkin tuloja valintakoekirjojen myynnistä ja voivat näin itse rahoittaa valintakokeen vaatimaa työtä. Tiedekunnat eivät osallistu valmennuskurssitoimintaan.

Kansallisesta näkökulmasta olisi aiheellista ottaa käyttöön valtakunnallinen yhteisvalinta tai vähintään askelia siihen suuntaan. Nykyjärjestelmä tuottaa sen haitan, että koulun päättämisen ja opintojen aloittamisen välillä kuluu aikaa arviolta keskimäärin enemmän kuin vuosi opiskelijaa kohden. Tämä nostaa tutkinnon suorittaneiden ikää kansainvälisessä vertailussa ja lyhentää työuria alkupäästään. Helsingin tiedekunnasta valmistutaan maisteriksi keskimäärin 27 vuoden iässä. Kun opintoihin keskimäärin käytetään noin viidestä kuuteen vuotta, valintajärjestelmän täytyy selittää osa tuosta korkeasta valmistumisiästä.

Työläs valintakoe sinänsä suosinee kohtalaisen nuoria pyrkijöitä. Kotimaiset vastavalmistuneet maisterit ovat kuitenkin tällä hetkellä muita eurooppalaisia vanhempia. Suomessa monilla on valmistuessaan oman alan työkokemusta, mikä on monin tavoin myönteistä. Juristintöissä tarvitaan tiettyä kypsyyttä ja moni juristi jatkaa mielellään uraansa yleisen eläkeiän saavutettuaankin, mikä voi suhteellistaa käsitystä työurien lyhyydestä. Oikeustieteen alalla on myös vahvuutena, että tutkinnot todellakin suoritetaan, ja vain aniharva jättää opinnot kesken tai vaihtaa alaa kesken opintojen.

Opiskelupaikkojen hakujärjestelmä on uudistunut, ja sen mukaan yhdellä haulla haetaan yhteen tai useampaan hakukohteeseen. Vuodesta 2016 otetaan käyttöön niin sanotut ensikertalaiskiintiöt. Oikeustieteen alalla on tiedekuntien yhteisellä päätöksellä alustavasti linjattu, että ensikertalaiskiintiön suuruudeksi määriteltäisiin 75 prosenttia. Vaikka prosenttiosuus kuulostaa korkealta, se ei kuitenkaan olennaisesti merkitse sitä, että kiintiöön kuulumattomat joutuisivat hakijoina nykyistä heikompaan asemaan. Kiintiö alkaa todellisuudessa vaikuttaa vasta viiveellä, eikä silloinkaan liian ohjaavasti. En voi tässä yhteydessä käsitellä tätä asiaa tarkemmin.

Muotoilen muutaman teesin:

Valintakoe kannattaa säilyttää. Ei ole tarpeen pyrkiä niinkään muuttamaan sitä, ketkä tulevat alalle valituiksi, mutta valinnan tapaa ja tehokkuutta voidaan ja tulee parantaa.

• Tällä hetkellä alalle saadaan erinomaisen motivoituneet ja lahjakkaat henkilöt. Valinta yksinomaan ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella olisi dramaattinen muutos, jolla olisi ennakoimattomia seurauksia. Kun ylioppilastutkintoa kehitetään yliopistojen opiskelijavalintojen näkökulmasta paremmin toimivaksi, ylioppilastutkinnon merkitystä valinnoissa voidaan hallitusti korostaa.

Valintakoe kannattaa toteuttaa monivalintatehtävien ja muiden tehtävien yhdistelmänä.

• Menestys monivalintatehtävissä, kun ne hyvin toteutetaan, ennustaa kohtalaisen hyvin valituksi tulemista nykyisessä valintakokeessa. Jatkossa voidaan monivalintatehtävien perusteella suorittaa karsintaa siten, että muut vastaukset tarkastetaan vain niiltä pyrkijöiltä, jotka ovat monivalintaosiosta saaneet riittävän korkean pistemäärän. Monivalintaosion ohella käytettäviä muita tehtävätyyppejä voidaan kehittää siten, että niiden pohjalta voidaan mitata syvällisempää osaamista kuin monivalinnoissa.

Tiedekuntien yhteistyötä valinnoissa tulisi lisätä.

• Hakijoille tulisi voida tarjota vertailukelpoiset tiedot eri yliopistojen valintajärjestelmien toiminnasta. Tiedekuntien tulisi harkita yhteisvalinnan käyttöönottoa kauppatieteiden mallin mukaisesti, sillä pyrkijän näkökulmasta on tärkeämpi kysymys se, saako opiskelupaikan alalle, kuin se, mistä yliopistosta opiskelupaikan saa. Kansallisesti on etuna, että hyvänlaatuista koulutusta tarjoaa usea yliopisto. Hakija voisi saada lisäpisteitä suosikkikohteisiinsa, joten hakijan toiveita opiskelupaikkakunnasta ja yliopistosta ei sivuutettaisi.

Ruotsinkielisiä pyrkijöitä varten tarvitaan jatkossakin erillinen valintakoe, jollei ruotsin kielen asemaa valintakokeessa muuten vahvisteta.

• Helsingin yliopistolla on valtakunnallinen vastuu ruotsinkielisestä lakimieskoulutuksesta, ja sitä toteutetaan erillisvalinnalla Helsingissä ja Vaasassa järjestettävään koulutukseen, joissa on vahvistettu aloituspaikat erikseen suomen- ja ruotsinkielisille. Äidinkieleltään ruotsinkielisille järjestetään oma valintakokeensa, joka on pitkälle samantyyppinen kuin suomenkielinen koe. Ruotsinkieliset pyrkijät lukevat ruotsinkielistä kirjallisuutta ja kokeessa vastataan ruotsiksi. Åbo akademissa annetaan ruotsinkielistä rättsnotarie-koulutusta, ja osa näistä opiskelijoista jatkaa joko Turun yliopistossa tai Helsingin yliopistossa oikeustieteen maisterin tutkintoon.
• Valintaan ruotsin kielellä annettavaan koulutukseen ja kaksikieliseen koulutukseen liittyy erityiskysymyksiä. Ilman erillisiä aloituspaikkoja ruotsinkielisten opiskelijoiden määrä luultavasti selvästi vähenisi, jollei valintakoekirjallisuudessa olisi myös ruotsinkielistä aineistoa.
• Kaksikielinen tutkinto on kokeiluvaiheessa. Siihen ei ole erillistä valintaa, vaan se toteutetaan käytännössä tutkinnon puitteissa. Jos käytössä olisi valtakunnallinen valintakoe, jossa olisi myös ruotsinkielistä kirjallisuutta, tämä vahvistaisi lakimiesten kaksikielisyyttä.

Kimmo Nuotio
dekaani

Suomen Demokraattiset Lakimiehet ry järjesti 29.4. Porthaniassa keskustelutilaisuuden oikeustieteen opetuksen tilasta Helsingin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Pohdintaa asiassa todellakin kaivataan. Keskustelu maalasi synkän kuvan asioiden tilasta. Minusta liiankin synkän.

Vaikka opetusta kehitetään, moni kokee, että asiat muuttuvat hitaasti. Opiskelijat törmäävät huonoon opetukseen. Motivaatio tehdä töitä oppimisen tueksi laskee, koska tentit eivät mittaa todellista oppimista vaan nippelitiedon ulkolukua. Opettajat jäävät etäisiksi ja opiskelijat heille vuorostaan kasvottomaksi massaksi. Opiskelijat oppivat nipin napin selviämään tiedekunnan ja sen opintojen käsittämättömässä viidakossa.

Panelisteina keskustelutilaisuudessa 29.4. toimivat Anne Haarala-Muhonen (oikeustieteellisen tiedekunnan pedagoginen yliopistonlehtori, ei näy kuvassa), Sakari Melander (apulaisprofessori, rikosoikeuden dosentti), Kaijus Ervasti (oikeussosiologian dosentti), Asta Tukiainen (Pykälä ry:n opintovastaava) sekä Karin Cederlöf (Codex rf:s studienämndsordförande)

Opinnoista voi jäädä pettynyt ja turhautunut mielikuva, jos korkeintaan jokin yksittäinen kurssi jää mieleen harmauden keskellä. Opiskelu on ollut pakonomaista puurtamista ja ulkokohtaista suorittamista. Idealistinen maailmanparantaja-opettaja vuorostaan pettyy hänkin, kun hän on vaivojaan säästämättä suunnitellut ja toteuttaa uudentyyppistä osallistavaa opetusta, mutta ei saa opiskelijoilta vastakaikua. Passivoituneet opiskelijat hakeutuvat sinne, missä vähäisellä työmäärällä saa roppakaupalla suorituspisteitä. Toimitaan kuin sairailla markkinoilla, taannutaan puolin ja toisin laissez-faire -asenteeseen: miksi pitäisi välittää?

Kukaan ei osaa korjata systeemiä. Kandipalautteessa ja muissa kyselyissä voi sitten pyöritellä nollia. Ollaan kuin uusavuttomia kuluttajia. Opettajan näkökulmasta: tehdään bulkkia, koska sitä kuitenkin viime kädessä halutaan ja siinä bulkissa ollaan omalla tavallamme hyviä. Kuin olisi tehty aikanaan outo yhteiskuntasopimus, joka takaa rauhan. Kunnianhimo ei riitä sen uudistamiseen.

Miten tästä kehästä pääsee ulos? Onko realistinen vaihtoehto se, kuten neuvostoaikaisessa vitsissä, että ufot tulevat ja pelastavat meidät? Onko idealismia toivoa, että ryhdytään laittamaan asiat kuntoon.

Tosiasiat on tunnustettava. Omia vahvuuksia on hyödynnettävä. Jos työelämä on meitä liian lähellä, käännetään tuo suhde hyödyksi. Otetaan meille työelämäprofessoreita, kun se nyt tulee mahdolliseksi. Haastetaan työelämä kiinnostumaan oppimisesta.

Jo pienellä kalibroinnilla voitaisiin päästä paljon eteenpäin. Öljytankkeri kääntyy hitaasti, mutta kun sen saa liikkeeseen, niin se on menoa sitten. Opiskelijan suhteen pieni korjaus tarkoittaa, että panostetaan opintoihin enemmän kuin puolipäiväisesti. Jos ollaan töissä, neuvotellaan työnantajan kanssa sellaiset ehdot, että voidaan osallistua myös läsnäoloa vaativaan opetukseen. Hyödynnetään erilaista opetusta, jotta erilaiset taidot karttuvat. Otetaan vastuuta omasta oppimisesta. On turhaa esittää standardikritiikkiä opetusta kohtaan, jos ei ole itse etsiytynyt niihin haastavampiin opetustilanteisiin.

Opiskellaan avoimin mielin ja ymmärretään, että varmastikaan ihan kaikki asia ei voi olla huippukiinnostavaa. Opiskelu on työtä, josta pitää kaivaa ilo itse irti. Annetaan kursseille mahdollisuus. Tuetaan opetuksen kehittämistä.

Opettajan suhteen tämä tarkoittaa sitä, että ymmärretään opiskelijoiden arkea. Joskus työesteet heijastuvat opintoihin. Työelämälinkit ovat kuitenkin pääasiallisesti hyödyllisiä. Uskotaan siihen, että hyvä työ tuo lopulta opiskelijat kursseille ja että he voivat olla valmiita tekemään töitäkin kurssin eteen, kunhan jää on murrettu. Uskotaan opiskelijoihin ja antaudutaan vuorovaikutukseen heidän kanssaan.
Tiedekunnalta suunnanmuutos vaatii paljon. Opetuksen johtamista ja laadunvalvontaa pitää vahvistaa. Opiskelija ei saa jäädä opettajan mielivallan armoille. Oppiaineen vastuuhenkilöiden tulee tuntea todellinen vastuunsa siitä, miten oppiaineessa toimitaan. Toimitaan ammattimaisesti eikä mollata luennoilla muita oppiaineita tai opettajia. Tällainen hämmentää opiskelijoita ja antaa sen kuvan, että työyhteisön ilmapiiri on huono. Opiskelija ja oppiminen voidaan huoletta asettaa toiminnan keskipisteeksi. Mukautetaan opetusta rohkeasti siihen.

Tiedekunnan tulisi luottaa antamaansa opetukseen. Miksi ihmeessä mammuttitenttien tulisi jatkaa vahvaa elämäänsä, jos ne kerran suuntaavat oppimista vääriin asioihin käytännön oikeuselämälle vieraalla tavalla?
Olemme liiaksi juristeja: arvostamme tarkkuutta ja oikeudenmukaisuutta, ja koemme, että oppimisen arvostelussa ei voi tukeutua liian subjektiivisiin mittaamistapoihin. Vaikka arviointikäytäntöihin ollaan tyytymättömiä, niistä johtuvia ongelmia ei täysin ymmärretä. Ajatellaan boksin sisällä. Muun opetuksen arvo suhteutetaan välineellisesti siihen, kuinka se palvelee tentissä osaamista.

Miksi emme ota rennosti ja hyväksy sitä, että oppiminen on ainoa, millä on todella väliä? Niin kauan kuin oppiminen on hyvää ja todellista, suoritusarvioinnin millimetrintarkkuus voidaan unohtaa. Jos tenttien painoa vähennetään, riittää enemmän aikaakin itse pääasiaan, opetukseen. Rikosoikeuden opetuksessa ollaan siirtymässä suulliseen tenttiin. Aineistotentit tai kotitentit ovat myös yksi vaihtoehto uudistaa tenttimisen ajatusta.

On ilahduttavaa, että Pykälä ry:n uusimman kyselyn mukaan opiskelijat juuri toivovat uusimuotoista opetusta, vaikka tietävät että se vaatii heiltä itseltäänkin enemmän. Niin se vaatii myös opettajilta. Otetaan opettajina vastuuta opiskelijoiden oppimisesta ja urasta, jopa ihmisenä kasvamisesta. Professori Bengt Holmströmin mukaan USA:ssa tämä on professorin tehtävistä kaikkein tärkein, miksei myös meillä. Ei siihen välttämättä tarvita muuta kuin se, että saapuu opetustilaisuuteen muutaman minuutin etuajassa ja jää tilaisuuden päätyttyä paikalle, jotta jokunen kiinnostunut saa tulla keskustelemaan asioista. Kynnyksiä pitää madaltaa. Ovi on hyvä pitää avoinna.

Opetuksen ja oppimisen arvostuksen lisääminen vaatii muutoksen mielenmaailmassa, mutta vain sen. Opetus on palkitsevaa yhtä hyvin kuin oppiminenkin, kun ne ymmärtää tärkeäksi työksi. On valtava etuoikeus saada työskennellä fiksujen nuorten kanssa. On myös etuoikeus saada opetusta hyviltä asiantuntijoilta.

Uskon siihen, että öljytankkeri on jo lähtenyt kääntymään. Mitään syytä ei pitäisi olla menettää toivoaan. Tiedekunta on hiukan kuin Suomi pienoiskoossa. Yksi maailman parhaista, mutta hämmentynyt siitä, että tulevaisuuden eteen pitää myös itse tehdä jotain.

Kimmo Nuotio
dekaani

Yliopistouudistuksen myötä yksiköiden kokoa on suurennettu ja toimivan johdon vastuuta lisätty. On puhuttu vallan keskityksestä ja demokratian heikentymisestä, kun esimerkiksi dekaanin asema suhteessa tiedekuntaneuvostoon on vahvistunut. Vuoteen 2010 saakka tiedekunnassa oli kolme ainelaitosta, kaksi tutkimusyksikköä ja lisäksi vielä Vaasan yksikkö. Näillä jokaisella oli oma johtonsa ja talousvastuunsa ja budjettinsa. Laitosuudistuksen myötä tiedekunta toimii yhtenä laitoksena. Suurissa tiedekunnissa laitosten määrää vähennettiin radikaalisti.

Vanhassa mallissa oli johtamisen näkökulmasta etuna se, että demokratia toteutui myös laitostasolla, kun laitosjohtoryhmä valittiin vaaleilla samaan aikaan tiedekuntaneuvoston kanssa. Laitosjohtaja ja laitoksen varajohtaja toimivat henkilöstöasioissa niin sanottuina ypj-esimiehinä eli he kävivät keskustelut muun muassa työsuunnitelmista ja palkkauksesta. Esimiehellä oli oman lähiyhteisönsä luottamus, koska hänet oli tehtävään valittu. Entisaikaan korostettiin oppiaineiden autonomiaa eli jokainen oppiaine järjesteli oman opetustoimintansa omalla tavallaan, eikä laitoksen johto siihen normaalisti puuttunut, tiedekunta vielä vähemmän.

Yliopiston muodollisessa organisaatiossa dekaanin asema on vahvistunut, mutta samalla on selvää, ettei yksi ihminen voi todellisuudessa tehdä kaikkea sitä esimiestyötä, mihin aikanaan osallistui kymmenkunta laitostason johtajaa. Tämän vuoksi lähiesimiestason vastuut tulee luoda uudestaan.

Ratkaisu ei enää ole se, että vahvistetaan hierarkkinen muodollinen organisaatio, jolla lähiesimiestehtävät jalkautetaan lähelle ihmisiä. Luontevampaa on ajatella, että esimiehiä on erilaisia ja että esimiesten yhteispelillä varmistetaan tiedekunnan hyvä ja reilu ruohonjuuritason toiminta. Ypj-esimiesten piiri on tarpeen pitää suhteellisen suppeana, koska näin voidaan parhaiten edistää yhdenvertaisuuden ja tasapuolisuuden toteutumista henkilöstön kohtelussa. Työn jakautuminen ja palkkaus ovat valtavan olennaisia henkilöstön näkökulmasta, jopa tärkeämpiä kuin se, onko esimiehenä se oma lähin henkilö. Ypj-esimiesten tulee olla ammattimaista tasoa henkilöstöasioiden hoitamisessa.

Koska ypj-esimies ei aina kuulu siihen lähimpään työyhteisöön, joka on opetus- ja tutkimushenkilöstön osalta yleensä joko oppiaine tai tutkimusprojekti, lähiesimiesvastuuta on myös oppiaineiden vastuuhenkilöiden ja tutkimusprojektien johtajien kannettava. Tutkinto-opetuksen antaminen vaatii suorastaan oman johtamisjärjestelmänsä, jolla varmistetaan että toiminta on linjakasta ja laadukasta. Vaikka vanha maailma oli vahva esimiestyön näkökulmasta, tiedekunnan yhteisten toimintojen kehittämisen näkökulmasta se ei ollut tehokas.

Nykyisin puhutaan akateemisesta johtamisesta. Akateeminen johtaminen on enemmän kuin vain vastuuta tutkimusprojektin tuloksellisuudesta tai oppiaineen opetuksen koordinoinnista. Se on vastuuta ihmisistä. Tämän mukaisesti tiedekunnan organisaatiota ei pidä ajatella yksinomaan muodollisen päätöksenteon näkökulmasta.

Vaikka vastuu henkilöstöstä olisi viime kädessä dekaanin, käytännössä tuota vastuuta ja siihen liittyvää valtaa on tarpeen hajauttaa lähityöyhteisöissä toimiville käytännön esimiehille. Tässä mielessä ne, jotka ovat valittaneet vallan keskitystä, ovat olleet oikeassa. Tarvitaan vallan hajauttamista. Vallan keskittämisestä on seurannut vaje esimiestyössä. Se vaje pitää paikata vahvistamalla käytännön lähiesimiestyötä akateemisen johtamisen hengessä. Vain siten voidaan huolehtia siitä, että erilaisiin ongelmiin voidaan ja osataan tarttua riittävän ajoissa. Lähiesimiestyö on ratkaisevassa asemassa paitsi toiminnan laadun myös henkilöstön hyvinvoinnin kannalta.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

HS nosti tänään (17.10.2014) uutiseksi dekaanin valintatavan Helsingin yliopistolla ja johtosääntöuudistuksesta nousseen keskustelun vallan keskittämisestä yliopiston johdolle.

Yliopistolla johtosääntöluonnos on kommenttikierroksella ja tiedekunnan eri henkilöstöryhmät valmistelevat kommenttejaan. Asia kuuluu hallituksen päätösvaltaan. Yliopiston professoreista koostuvan suuren konsistorin sähköpostilistalla aiheesta on käyty kipakkaakin keskustelua.

On tärkeää ja hienoa, että yliopiston johtamismalleista ja vastuuhenkilöiden valintatavasta keskustellaan, etenkin kun siihen liittyy kysymyksiä yliopistodemokraattisista vaikutusmahdollisuuksista ja vastuusuhteista. Dekaani Liisa Laakso julkaisi eilen erinomaisen blogikirjoituksen aiheesta. Sen rohkaisemana ajattelin kirjata muutaman ajatuksen.

Johtosääntöluonnoksessa siis esitetään siirtymistä dekaanin valinnassa vaalista rekrytointiin. Painopiste valinnassa siirtyisi tiedekunnasta yliopiston rehtorille ja hallitukselle. Pidän nykyistä vaalimalliakin kohtalaisen toimivana, joten dekaani Laakson ja monen muun tukema kanta on sinänsä perusteltu. Mutta voi olla hyödyllistä silti analysoida asiaan liittyviä näkökohtia. Tässä muutamia ajatuksia rekrytointina tehtävän valinnan näkökulmasta.

Dekaanin tehtävän luonne on muuttunut ja sen vaativuus on lisääntynyt. Dekaani toimii vastuullisena johtajana tiedekunnassaan ja osallistuu samalla yliopiston päätöksentekoon ja johtamiseen myös tiedekunnan ulkopuolisissa toimielimissä. Tehtävän luonteen vuoksi tiedekunnan henkilöstön ja sitä edustavan tiedekuntaneuvoston ohella rehtorilla ja yliopiston johdolla on tiettyä tarvetta voida osallistua dekaanin valintaan. Nykyisinkin rehtori voi jättää vaalin tuloksen vahvistamatta, joskin tämä on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Rekrytointimenettelyssä rehtorin näkökulma saataisiin mukaan. Tehtävään tulee joka tapauksessa olla avoin haku.

Rekrytoinnissa tiedekunnan vaikutusmahdollisuuksia voidaan turvata siten, että tiedekunnan henkilöstöryhmien edustajat osallistuvat aktiivisesti tehtäväntäyttöä valmistelevan valmisteluryhmän toimintaan, tarvittaessa jo ennen haun päättymistä toimivaan hakukomiteaan. Julkinen kuulemistilaisuus on tarpeen. Tiedekunnan mandaatti turvaa tehtävään otetun edellytyksiä toimia tehtävässään tiedekunnan johtajana. Rehtori osallistuisi valmisteluun asettamalla valmisteluryhmän, johon nimeäisi edustajansa. Rehtorin osallistuminen puolestaan turvaisi dekaanin edellytyksiä osallistua yliopiston johtamiseen.

Valmisteluryhmä voisi olla joko viisi- tai seitsenjäseninen, jolloin yksi heistä edustaisi rehtoria, loput tiedekuntaa. Valmisteluryhmä haastattelee hakijat, huolehtii (kärkihakijoiden) kuulemistilaisuuden järjestämisestä, valmistelee perustellun esitysluonnoksen tehtävään otettavasta, hankkii siitä tiedekuntaneuvoston lausunnon ja tekee lopuksi esityksen hallitukselle/rehtorille.

Jos valmisteluryhmä olisi seitsenhenkinen, se edustaisi hyvin tiedekuntaneuvostoa ja olisi tasapainoinen henkilöstöryhmien suhteen. Voisi melkein puhua tiedekuntaneuvoston toteuttamasta rekrytoinnista. Rekrytoinnin etuna vaaliin nähden olisi tietty epäpoliittisuus: valmisteluryhmä joutuisi perustelemaan kantansa asiasyillä. Oikeastaan puhdas “linjavaali” ei enää ole mahdollinen, koska tiedekunta ei voi päättää kulkea ihan omaan suuntaansa muusta yliopistosta välittämättä. Painotuseroja hakijoilla toki voi olla, ja siinä mielessä politiikkaa on aina mukana.

Naiiviksi leimautumisen uhallakin: kokemukseni dekaanin tehtävästä kertoo, että näin suuressa yliopistossa rehtori ei käskytä dekaania. Emme siinä mielessä ole kovinkaan suoraviivaisessa komento-organisaatiossa, mikä on todella hyvä. Rehtori tapaa dekaaneita ja laitosjohtajia, ja keskinäinen vuorovaikutus on hyvällä tasolla. Tiedekunnan päätöksiä ei yleensä tarvitse alistaa rehtorin hyväksyttäväksi. Yliopistolla on vain yksi strategia, joka sekin on kaikkien hyväksyttävissä, onhan se perusteellisesti yhdessä valmisteltu. Tiedekunnat ovat itse valinneet omat kehittämiskohteensa. Rehtori ei omana aikanani ole sanellut yhtään kovaa päätöstä. Rahat rehtori jakaa, se on se kova osuus.

Dekaanin tehtävään kohdistuu odotuksia, varmasti myös huolia, jopa pelkoja. Johtamiseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. En koe, että dekaani olisi “ensisijaisesti vallankäyttäjä”. Dekaani kuuntelee tiedekuntaansa ja pyrkii viemään sitä eteenpäin yhteisönsä nimissä. Kuinka hyvin tämä on onnistunut, sen arvioivat muut. Kaiken olennaisimman työn tekevät muut: professorit, yliopistonlehtorit, dosentit, tutkijatohtorit, tohtorikoulutettavat, hallintoväki, opiskelijat, kaikki yhdessä ja erikseen. Tiedekunta tarvitsee kuitenkin dekaania ja muuta johtoa päätöstensä valmistelussa ja ennenkaikkea niiden toimeenpanossa. Ilman dekaanin valtaa tiedekunnan tahto ei toteudu. Erityisesti opetustoiminta vaatii laajaa yhteistoimintaa ja sen vuoksi johtamista. Talous- ja henkilöstösuunnittelu on keskeisin johtamisen väline, joka vaatii arvostelukykyisen, alaa ja tiedekuntaa tuntevan sitä vetämään. Henkilöstöasioissa on johdolla suuri vastuu, koska ne ovat niin herkkiä. Reiluuden vaatimus on ankara.

Johtosääntö ei siten suoraan kuvaa toimintakulttuuria. Silti johtosäännön tulisi tukea hyvän toimintakulttuurin vallitsemista. Suosisin yliopistolla matalaa organisaatiota, jossa jokaisella on vastuuta ja myös tilaa toteuttaa itseään. Osallistumista ja osallisuutta todellakin kaivataan, sillä se synnyttää luottamusta toisiin, itseen ja tulevaisuuteen. Eläkeyhtiö Varman verkkosivuilta löytyvässä haastattelussa käsitellään myös yliopistoa työyhteisönä.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio