University of Helsinki
Mitä saadaan aikaan, kun opetusta ovat visioimassa oppialan professorit ja dosentit, opettajat, työelämän konkarit, yrittäjät, järjestöjen ja tutkimuslaitosten edustajat, ajatushautoja, opiskelijat sekä muutama laatikon ulkopuolinen? Syntyy törmäytyksiä, positiivisia sellaisia.
Ravitsemustiede on poikkeuksellinen tieteenala; asiantuntijuutemme kaappaamiselle on julkisuudessa ja arkikeskusteluissa erittäin matala kynnys. Kaikilla meillä kertyy päivittäistä kokemusta ruoasta ja syömisestä, joten lähtökohtaisesti olemme kaikki oman syömisemme asiantuntijoita. Lisäksi ruokien valinta on monin tavoin kulttuurisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti värittynyttä. Ihmekös siis, että syntyy tunneperäistä keskustelua. Kun julkisuudessa vastakkain ovat kireän taloustilanteen ankeuttama nukkavieru akateeminen sekä värikäs ja pursuileva omien elintapojensa musta tuntuu-sankari, niin on helppo arvata kumman osapuolen sanoma jää paremmin katsojan mieleen. Luotettavaa tietoa etsivän kansalaisen on vaikea tunnistaa oikea ja väärä totuus some-viidakosta. Eikä vähiten siksi, että alan tutkimusinstituutiotkin leimataan poliittisin agendoin toimiviksi vallan välikappaleiksi. Millaisella työkalupakilla tällaiselle toimintakentälle valjastetaan yliopistossa ravitsemustiedettä opiskeleva nuori, tulevaisuuden ravitsemusasiantuntija?
Vahvan, monipuolisen ja ajantasaisen substanssiosaamisen rinnalla kehityspäivän työpajoissa nousivat keskeisiksi teemoiksi viestintätaidot, kollegiaalisuuden voima sekä rohkeus ja uteliaisuus. Viestintätaidot käsittävät yhä enenevästi nopeaa sisällöntuottoa, virheellisen tiedon oikaisemista sekä tiedon yleistämisen taitoja. On uskallettava antaa lausunto sellaisestakin oman tieteenalan aiheesta, jota ei ole itse tutkinut. Muuten tila ja tilaisuus menetetään pseudotieteilijöille. Akateemisten toimijoiden yliriman alentamiseksi voisi ottaa mallia vaikkapa politiikkojen itsevarmuudesta yleispätevien lausuntojen antajana. Ylirimaa ei saisi myöskään kannatella pelko kasvojen menettämisestä kollegoiden parissa. Kollegiaalisuuden tulisi olla voimavara, vaikka kiristyvä taloustilanne kääntää kollegat väistämättä myös kilpailijoiksi.
Nykyinen yksilöllisyyden palvonta estää meitä näkemästä, että asiantuntijuus syntyy ja kasvaa yhteisöissä. Vahva asiantuntijayhteisö tukee myös ammatillista itsetuntoa. Olisi toivottavaa, että opiskelijat sitoutuisivat jo opintojen aikana osaksi oman tieteenalansa yhteisöjä – niiden toimiviksi ja vastuullisiksi jäseniksi. Huippuopettajien, loistoluennoitsijoiden, ja tähtitutkijoiden sijaan meidän tulisi nostaa enemmän esille loistoyhteisöjä ja sankarillisia yhteistoimintoja. Suorituspainotteisen ja egoistisen kulttuurimme tavoitellessa huippuosaajia, opiskelijoidemme taitoa toimia yhteisöissä ihmisarvoa kunnioittaen tulee erityisesti tukea. Yhteiskuntamme tarvitsee yhdessä elämisen taitoja tällä hetkellä kipeämmin kuin huippuosaajia.
Päivän termejä olivat kuitenkin törmäyttäminen (kiitos Pirjo Hiidenmaa!) ja uteliaisuus. Eri alojen ja eri toimijoiden törmäyttämisellä voidaan synnyttää lokerointeja ja jumiutuneita toimintatapoja kaatavia yhteistoimintoja. Opiskelijoille tulee tarjota mahdollisuuksia törmäytymiseen kursseihin integroituna sekä niiden ulkopuolella. Esimerkiksi kahden hyvin erilaisen tieteenalan opiskelijoiden yhteinen ”tyhmien kysymysten iltapäivä” tarjoaisi mahdollisuuden kehittää argumentoinnin taitoja, tieteen popularisointia sekä tiedon oikaisemista. Samalla tulisi ruokittua myös uteliaisuutta sekä rohkeutta. Kehityspäivässä alustaneen ajatushautomo Demoksen Satu Korhosen mukaan ajassamme korostuvat yhteistyö ja uteliaisuus. Uteliaisuus ja kyky kyseenalaista totunnaisuuksia tulevat syrjäyttämään luovan luokan työelämässä. Uteliaisuus auttaa myös tekemään piilotettua osaamista näkyväksi. Tutkimuksen mukaan utelias mieli painaa tehokkaasti muistiin kaikenlaista tietoa. Uteliaisuus ei ole kuitenkaan koulutuksen tulosta, sitä tulee ruokkia muilla keinoilla. Syksyn alkaessa uteliaisuuttaan voi harjoittaa vaikkapa etsimällä uutta tutuista toimintatavoistaan. Huippuopettaja-termiä karsastavana päätin itse tänä vuonna keskittyä vähemmän omien esiintymisteni loistokkuuteen ja enemmän opiskelijoiden loistamiseen. Odotan seurauksia uteliaana.
HY:n ravitsemustieteen opettajat järjestivät Opettajien akatemian kotiyksikkörahoituksella ravitsemustieteen opetuksen kehityspäivän 26.8. Seurasaaressa. Päivään kutsuttiin oppiaineen dosentit, sidosryhmien jäseniä laajalti eri aloilta, opiskelijoita, HY:n avoimen yliopiston sekä Kuopion yliopiston ravitsemustieteen opettajia, sekä laatikon ulkopuolelta katsovia muiden tieteenalojen harjoittajia.
Maijaliisa Erkkola
Kirjoittaja on ravitsemustieteen yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.
Hei
Oli kiva olla mukana. Syntyi monia uusia ajatuksia omaankin oppialaani. Ryhmässämme nousi esiin kysymys, joka jäi vähälle huomiolle. Yksi jäsen kysyi, meneekö ravitsemusasiantuntijalta (esim. profesosorilta) uskottavuus, jos hänet tavataan syömässä rasvaista pitsaa ja juomassa olutta. Kysymys on pohtimisen arvoinen. Nimittäin, millainen on ammattikuva: onko kyseessä puhtaasti tietoammatti vai onko tässä mukana myös moraalinen ulottuvuus, siis että ravitsemustieteilijän on elettävä “oikein” tai “hyvin”, kerrassaan esikuvallisesti. Ulkopuolelta tulee odotuksia – ja uskomme niihin itsekin – että asiantuntijatieto johtaa myös arvopäätelmiin. Jos sitten syökin pitsaa, tuntee edes tarvetta selitellä.
Samaan tapaan kielenhuoltajilta ja äidinkielenopettajilta odotetaan, että he puhuvat ns. kirjakieltä, eivätkä käytä kaksoispassiivia (“ollaan tehty”) tai muitakaan puhekielisyyksiä (esim. “me mennään”, “alkaa tekemään” – jonka statusta tosin on määritelty uudelleen”). Samoin kyseenalaistetaan – varsinkin nettikeskustelussa – ilmastonmuutostutkijan puheet, jos hän ajaa autolla.
Tutkijoina tiedämme, että tieto erilaisista rasvoista ei muutu miksikään, vaikka terapeutti söisi ihan mitä tahansa. Ei muutu ilmastotilastokaan, vaikka tutkija ajaisi autolla. Eikä muutu kielen rakenteen kuvaus, vaikka tutkija käyttäisi muotoja ihan miten sattuu.
Toisaalta tiedämme, ettei ravitsemustieto voi olla vain puhdasta intellektuaalista ymmärryksen lisäämistä. Sillä pyritään myös vaikuttamaan ja nimenomaan parantamaan maailmaa. Maailmaa voidaan parantaa kohdentamalla toimia yksilöiden valintoihin – myös omiin – tai yhteiskunnan rakenteisiin (veroihin, tulonsiirtoihin, lainsäädäntöön).
Jos moraalikysymyksen vie vielä pitemmälle, voi kysyä, onko ravitsemusiantuntijan mahdollista toimia teollisuudessa miettimässä, miten asiakkaat saisi koukutettua syömään entistä enemmän transrasvaisia keksejä, jotta bisnes pyörisi. Voiko verotuksen tutkija konsultoida yrityksiä siihen, miten verotusta parhaiten kierretään tai voiko viestinnäntutkija kehittää tehokkaita propagandakeinoja.
Olisi mukava pohtia eri alojen ammattilaisten kanssa näitä ammattiin ja asiantuntijan rooliin kuuluvia moraalis-eettisiä paineita. Miten ammatti-identiteetti rakentuu? Kokevatko uudet valmistuvat maisterit nämä moraaliodotukset ahdistaviksi? MIten ammattiin liittyviin mielikuviin ja odotuksiin tulisi suhtautua ja miten niitä voisi muuttaa? Tarvitsisiko uusi terapeutti tai kielenhuoltaja työnohjausta tai muuta tukea ja pohdintaa oman professionaalin roolin (asiantuntija vs. esikuva) pohtimiseen? Mitä yliopiston tavoite “maailman parhaaksi” tarkoittaa omassa työssä, ja olemmeko kaikki yhtä mieltä siitä, mikä on hyvää ja parasta tässä maailmassa.
Tässä olisi hyvä eri alojen ammattilaisten yhteisseminaarin aihe vaikka ensi kevääksi.