Nimien perässä kenttätöissä Loviisassa

Kielentutkijan iso ilo on se, että kieltä on kaikkialla. Ennen kaikkea kieli on puhujiensa käytössä, kielenkäyttäjän kielen päällä. Tutkimuksessa ja opetuksessakin tarkastellaan usein todellista ja spontaania kielenkäyttöä, sitä, jota joka päivä puhumme ja jolla olemme toistemme kanssa vuorovaikutuksessa.

Luentosalissakin tätä kieltä toki käytetään. Antoisampaa kuitenkin on lähteä yliopiston ovesta ulos tarkkailemaan kielenkäyttöä, lähteä niin sanotusti kentälle kenttätöihin. Näin teimme viime syksynä kurssillani Nimet ja kielet kentällä. Kurssilla perehdyttiin konkreettisen kenttätyön avulla siihen, miten kieliaineistoja koostetaan, analysoidaan ja arkistoidaan. Opiskelijat saivat valita oman tutkimuskohteensa ja suunnitella menetelmät, joilla aineisto kootaan. Työn sai tehdä yksin tai pareittain. Ennen kenttäretkeä perehdyttiin tutkimusalueen kieliin, nimistöön ja murteisiin sekä saatiin perehdytys aineistonkeruumenetelmiin.

Lähdimme nelipäiväiselle kenttäretkelle Loviisaan syyskuun lopussa. Kaksikielinen Loviisa oli erinomainen valinta kaksikieliselle kurssille, jossa osallistujina oli sekä suomen kielen että pohjoismaisten kielten opiskelijoita. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Svenska litteratursällskapetin (SLS) kanssa, jonka hoiviin aineisto retken jälkeen luovutettiin. SLS:n tutkijoita oli myös mukana retkellä.

Kenttäretken jälkeen aineistot analysoitiin. Opiskelijat pitivät kurssilla aineistostaan ja tuloksistaan suullisen esityksen. Esitelmistä saadut kommentit ja käyty keskustelu auttoivat muokkaamaan omaa loppuraporttia, jonka tuli olla valmis kurssin lopussa. Erinomaisia raportteja tulokseksi tulikin, ja SLS:n kokoelmiin komea ja monipuolinen aineisto.

Mitä opiskelijat sitten tutkivat? Suurin osa valitsi nimistöaiheen. Marika tutki Loviisan vanhoja paikannimiä ja paikallisten asukkaiden käsityksiä siitä, ovatko nimet alkuaan suomen- vai ruotsinkielisiä vai jotakin muuta kieltä. Marjaana kiersi Loviisan kylissä ja haastatteli maanviljelijöitä. Hän selvitti sitä, millaisia nimiä viljelijät pelloilleen antoivat, kun peltojen virallinen nimeäminen EU:hun liittymisen myötä vuonna 1995 tuli pakolliseksi. Armi ja Erja haastattelivat eri-ikäisiä kaupunkilaisia siitä, millaisia epävirallisia ja slangiasuisia paikannimiä kaupunkilaiset omille tärkeille paikoilleen antavat. Kaupungista löytyi muun muassa Inkkarbyn eli Inkkarikylä. Laura ja Lasse keskittyivät puolestaan henkilönnimiin. Laura haastatteli kaksikielisten perheiden vanhempia ja selvitti sitä, millaisia etunimiä ja millaisia perustein Loviisan kaksikielisissä perheissä annetaan. Lasse vietti aikaa Loviisan yläkoulussa ja lukiossa ja kyseli nuorilta sitä, miten he suhtautuvat sukunimen valintaan avioituessa. Kävi ilmi, että tyttöjen ja poikien välillä ei juuri ollut eroja. Molemmat pitäisivät mieluusti oman nimensä, mutta muutkin ratkaisut olivat mahdollisia.

Nimiaiheiden lisäksi selvitettiin eri-ikäisten loviisalaisten käsityksiä kirosanojen käytöstä sekä puhuttelusta. Pauliina haastatteli ruotsinkielisiä kaupunkilaisia, joista osa sanoi kiroavansa suomeksi. Kallas puolestaan tutki sitä, miten vanhemman polven loviisalaiset suhtautuvat sinutteluun ja teitittelyyn. Moni koki sinuttelun tasa-arvoiseksi ja tuttavalliseksi.

Kirjoitimme kenttätöistä myös blogia, jonka antiin voi tutustua täällä. Paikallinen lehdistö oli myös kovin innostunut työstämme ja kirjoitti useita juttuja sekä kenttäretken aikana että sen jälkeen. Nyt maaliskuussa 2016 palasimme Loviisaan ja järjestimme parituntisen esitelmä- ja keskustelutilaisuuden kaupunkilaisille. Almintalossa oli paikalla innostuneita asukkaita ja paikallislehtien toimittajat. Opiskelijat kertoivat tutkimustensa lähtökohdista ja tuloksista kuin ammattilaiset. Ja sitähän he ovatkin. Toimittajat kirjoittivat muistiinpanoja kynät sauhuten ja kamerat räpsyen.

Tämä Opettajien akatemian määrärahan turvin järjestämäni kurssi oli yksi hauskimmista ja antoisista ikinä. Opiskelijoille kurssi ja kenttäkokemus olivat opettavaisia. Moni tunnusti, että oma mukavuusraja ylittyi, kun piti uskaltautua vieraiden ihmisten pariin. Ja kuinka palkitsevaa tämä sitten oli! Useimmat käyttävät kokoamaansa aineistoa vielä gradututkielmansa pohjana.

Ei tämä saa tähän jäädä. Suunnittelimme jo seuraavaa kenttäretkeä. Loviisassa mukana ollut opiskelija antoi tähän aikataulunkin. Kenttäkurssin tulee ehdottomasti olla ennen hänen maisteriksi valmistumistaan, jotta hän pääsee kentälle mukaan.

Terhi Ainiala

Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori humanistisesta tiedekunnasta sekä Opettajien akatemian jäsen.