Tietoja Terhi T Ainiala

Suomen kielen yliopistonlehtori. Tutkii ja ihmettelee nimiä ja niiden käyttöä. Innostunut myös opetuksesta, ohjauksesta ja yhteisöllisyydestä.

TYÖELÄMÄ ON!

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Opettajien akatemian työryhmän järjestämä, kaikille yliopistolaisille avoin työpaja VALMIINA TYÖHÖN! kokosi perjantaina 20.5. keskustakampukselle nelisenkymmentä kiinnostunutta. Alustukset kuultiin muutama vuosi sitten valmistuneelta lääkäri Kari Heinoselta, opiskelija-aktiivi ja yrittäjä Maria Loimalta, urapalveluasiantuntija Minna-Rosa Kanniaiselta ja kulutustutkija Mika Pantzarilta.

Mitä puheenvuoroissa sitten tuli esiin? Yliopistojen paikkaan ja aikaan sidottuja opintosuunnitelmia ja oppimisympäristöjä tulisi rohkeammin avata kohti muuttunutta ja muuttuvaa työelämää. Moniammatilliset ja globaalit työyhteisöt kertovat tarpeesta lisätä tieteiden välistä yhteistyötä ja kehittää erilaisia vuorovaikutus-, kieli- ja ongelmanratkaisutaitoja. Yliopistotutkinnon on koettu antaneen hyvät teoreettiset valmiudet työelämään, mutta oman asiantuntijuuden ja osaamisen tunnistaminen ja sanallistaminen voi olla haastavaa. Yksilö tarvitsee asiantuntijuuden tunnistamista vahvistaakseen pystyvyysuskomustaan ja erottuakseen muista ja lopulta toimiakseen itse työelämän muutoksen agenttina. Halu oppia kannustaa loikkiin, ei tieto itse.

Yliopiston strategiassa 2017–2020 nostetaan opiskelija keskiöön. Heidän lisäkseen myös opettajien tulee innostua opintojen työelämäintegraatiosta. HYY:n hallituksen jäsen Maria Loima ehdotti, että uusiin koulutusohjelmiin sijoitettaisiin ”tee se itse” -työelämäopinnot, joissa yliopisto määrittelisi osaamistavoitteet, mutta jotka opiskelijat itse suunnittelisivat, toteuttaisivat ja arvioisivat. (http://marialoima.blogspot.fi/2016/05/opiskelijalahtoista-tyoelamasisaltoa.html,)

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Learning cafen teemaryhmät työstivät neljää teemaa, joista ”oppimismenetelmät ja -ympäristöt” nosti esiin monipuoliset oppimisympäristöt, kampusten välisen yhteistyön ja joustavat toimintatavat. Aidot tai simuloidut oppimistilanteet oikeissa tai keinotekoisissa työympäristöissä auttavat tekemään ihan itse sitä, mitä työssä joutuu ihan itse tekemään. Oman osaamisen sanallistamista tulisi harjoitella eri vaiheissa opintoja.

”Geneeriset taidot opinnoissa ja tieteidenvälisyys” teeman alla pohdittiin sitä, miten saadaan opiskelijan ja opettajan geneeriset taidot kohtaamaan ja miten kehitetään opettajan taitoja ja tietämystä nykyisen työelämän haasteista. Opiskelijat voivat oppia geneerisiä taitoja myös toisiltaan, mutta esimerkiksi tiivistämisen taitoa voi asiantuntijaopettaja tuoda mukaan. Geneeriset taidot tulisi ottaa mukaan arviointiin ja niitä tulisi integroida kaikkeen opetukseen. Opiskelijat tulisi sitouttaa työskentelyyn mm. pohtimalla osaamistavoitteita yhdessä. Lisäksi mietittiin työharjoittelujen integrointia muuhun opetukseen ja ns.”opiskelukiertoa”, jolloin eri tieteenalojen kulttuurit tulisivat tutuiksi.

Kuva: Kirsi Saarikangas

Kuva: Kirsi Saarikangas

Teemassa ”globaali kansainvälisyys” puhututti moneen suuntaan kansainvälistyvä työelämä ja opiskelu. Ulkomailla suoritettava harjoittelu ja vaihto-opinnot nähtiin tärkeinä globaalin kansainvälisyyden lisääjinä. Yhtä tärkeää on kotikansainvälistyminen. Jotta kotikansainvälistyminen onnistuu, tulee varmistaa vaihto-opiskelijoiden viihtyvyys ja tulevien maisteriohjelmien toimivuus. Jos 20 % tulevien maisteriohjelmien opiskelijoista on muualta tulleita, on ymmärrettävä heidän odotuksensa ja kuinka he työllistyvät. Toisaalta ei pidä ajatella vain maksavia opiskelijoita, kansainvälisyys koskettaa kaikkia opiskelijoita. Monenlaiset opiskelijat muuttavat opetusta ja yliopiston tulisi avautua itseriittoisuudestaan. Globaali asiantuntija osaa suhteuttaa oman asiantuntijuutensa muiden maiden asiantuntijoihin ja toimia jatkuvasti muuttuvassa, yhtä aikaa paikallisessa ja globaalissa työelämässä. Myös neljännessä teemaryhmässä keskusteltiin oman osaamisen suhteuttamisesta. Kuinka tunnistaa ja sanallistaa oma osaaminen ja täten erottua muista? Kandiportfolio oman osaamisen kokoajana ja reflektoimisen välineenä nähtiin yhtenä ratkaisuna.

Alustukset kylvivät monia uusia ajatuksensiemeniä, joiden työstämistä jatkettiin teemaryhmissä sen verran aktiivisesti, että joku jo ehti ilmaista sen, mikä kenties muillakin oli mielessä: Opettajien Akatemian työelämätyöryhmä jatkaa toimintaansa, sillä aihepiiri on tärkeä.

Terhi Ainiala, Hanna Korsberg, Tuula Lehtonen, Liisa M Peltonen, Kirsi Saarikangas ja Outi Salminen. Kirjoittajat ovat Opettajien akatemian jäseniä.

Minna-Rosa Kanniaisen PowerPoint-esitys: Opettajien akatemia_Täältä tulevaisuuteen_200516

Tiivistelmä Mika Pantzarin esityksestä: Mika Pantzar_Mikä ihmeen kuluttajakansalainen

Nimien perässä kenttätöissä Loviisassa

Kuva: Terhi Ainiala

Kuva: Terhi Ainiala

Kielentutkijan iso ilo on se, että kieltä on kaikkialla. Ennen kaikkea kieli on puhujiensa käytössä, kielenkäyttäjän kielen päällä. Tutkimuksessa ja opetuksessakin tarkastellaan usein todellista ja spontaania kielenkäyttöä, sitä, jota joka päivä puhumme ja jolla olemme toistemme kanssa vuorovaikutuksessa.

Luentosalissakin tätä kieltä toki käytetään. Antoisampaa kuitenkin on lähteä yliopiston ovesta ulos tarkkailemaan kielenkäyttöä, lähteä niin sanotusti kentälle kenttätöihin. Näin teimme viime syksynä kurssillani Nimet ja kielet kentällä. Kurssilla perehdyttiin konkreettisen kenttätyön avulla siihen, miten kieliaineistoja koostetaan, analysoidaan ja arkistoidaan. Opiskelijat saivat valita oman tutkimuskohteensa ja suunnitella menetelmät, joilla aineisto kootaan. Työn sai tehdä yksin tai pareittain. Ennen kenttäretkeä perehdyttiin tutkimusalueen kieliin, nimistöön ja murteisiin sekä saatiin perehdytys aineistonkeruumenetelmiin.

Lähdimme nelipäiväiselle kenttäretkelle Loviisaan syyskuun lopussa. Kaksikielinen Loviisa oli erinomainen valinta kaksikieliselle kurssille, jossa osallistujina oli sekä suomen kielen että pohjoismaisten kielten opiskelijoita. Kurssi järjestettiin yhteistyössä Svenska litteratursällskapetin (SLS) kanssa, jonka hoiviin aineisto retken jälkeen luovutettiin. SLS:n tutkijoita oli myös mukana retkellä.

Kenttäretken jälkeen aineistot analysoitiin. Opiskelijat pitivät kurssilla aineistostaan ja tuloksistaan suullisen esityksen. Esitelmistä saadut kommentit ja käyty keskustelu auttoivat muokkaamaan omaa loppuraporttia, jonka tuli olla valmis kurssin lopussa. Erinomaisia raportteja tulokseksi tulikin, ja SLS:n kokoelmiin komea ja monipuolinen aineisto.

Mitä opiskelijat sitten tutkivat? Suurin osa valitsi nimistöaiheen. Marika tutki Loviisan vanhoja paikannimiä ja paikallisten asukkaiden käsityksiä siitä, ovatko nimet alkuaan suomen- vai ruotsinkielisiä vai jotakin muuta kieltä. Marjaana kiersi Loviisan kylissä ja haastatteli maanviljelijöitä. Hän selvitti sitä, millaisia nimiä viljelijät pelloilleen antoivat, kun peltojen virallinen nimeäminen EU:hun liittymisen myötä vuonna 1995 tuli pakolliseksi. Armi ja Erja haastattelivat eri-ikäisiä kaupunkilaisia siitä, millaisia epävirallisia ja slangiasuisia paikannimiä kaupunkilaiset omille tärkeille paikoilleen antavat. Kaupungista löytyi muun muassa Inkkarbyn eli Inkkarikylä. Laura ja Lasse keskittyivät puolestaan henkilönnimiin. Laura haastatteli kaksikielisten perheiden vanhempia ja selvitti sitä, millaisia etunimiä ja millaisia perustein Loviisan kaksikielisissä perheissä annetaan. Lasse vietti aikaa Loviisan yläkoulussa ja lukiossa ja kyseli nuorilta sitä, miten he suhtautuvat sukunimen valintaan avioituessa. Kävi ilmi, että tyttöjen ja poikien välillä ei juuri ollut eroja. Molemmat pitäisivät mieluusti oman nimensä, mutta muutkin ratkaisut olivat mahdollisia.

Nimiaiheiden lisäksi selvitettiin eri-ikäisten loviisalaisten käsityksiä kirosanojen käytöstä sekä puhuttelusta. Pauliina haastatteli ruotsinkielisiä kaupunkilaisia, joista osa sanoi kiroavansa suomeksi. Kallas puolestaan tutki sitä, miten vanhemman polven loviisalaiset suhtautuvat sinutteluun ja teitittelyyn. Moni koki sinuttelun tasa-arvoiseksi ja tuttavalliseksi.

Kirjoitimme kenttätöistä myös blogia, jonka antiin voi tutustua täällä. Paikallinen lehdistö oli myös kovin innostunut työstämme ja kirjoitti useita juttuja sekä kenttäretken aikana että sen jälkeen. Nyt maaliskuussa 2016 palasimme Loviisaan ja järjestimme parituntisen esitelmä- ja keskustelutilaisuuden kaupunkilaisille. Almintalossa oli paikalla innostuneita asukkaita ja paikallislehtien toimittajat. Opiskelijat kertoivat tutkimustensa lähtökohdista ja tuloksista kuin ammattilaiset. Ja sitähän he ovatkin. Toimittajat kirjoittivat muistiinpanoja kynät sauhuten ja kamerat räpsyen.

Tämä Opettajien akatemian määrärahan turvin järjestämäni kurssi oli yksi hauskimmista ja antoisista ikinä. Opiskelijoille kurssi ja kenttäkokemus olivat opettavaisia. Moni tunnusti, että oma mukavuusraja ylittyi, kun piti uskaltautua vieraiden ihmisten pariin. Ja kuinka palkitsevaa tämä sitten oli! Useimmat käyttävät kokoamaansa aineistoa vielä gradututkielmansa pohjana.

Ei tämä saa tähän jäädä. Suunnittelimme jo seuraavaa kenttäretkeä. Loviisassa mukana ollut opiskelija antoi tähän aikataulunkin. Kenttäkurssin tulee ehdottomasti olla ennen hänen maisteriksi valmistumistaan, jotta hän pääsee kentälle mukaan.

Terhi Ainiala

Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori humanistisesta tiedekunnasta sekä Opettajien akatemian jäsen.

Työelämää opettamassa

Photo: Bluecherry1408

Photo: Bluecherry1408

Iso pyörä pyörii Helsingin yliopistossa. Koulutusuudistuksen keskeisiä iskusanoja ovat osaamisperustaisuus ja työelämärelevanssi. Yhtenä tavoitteena on, että koulutusohjelmasta valmistuvilla on syvällistä osaamista, jolla tulevaisuuden työelämässä menestytään.

Tämä on perusteltu tavoite. Tällaisia kandidaatteja, maistereita ja tohtoreita me haluamme maailmalle saattaa. Mutta miten tähän tavoitteeseen päästään? Ja miten me yliopiston opettajat osaamme valmistaa opiskelijoitamme työelämään? Mitä (uudelta) opettajuudelta vaaditaan? Millaista tulevaisuuden työelämä voi olla?

Näitä kysymyksiä pohtii paraikaa Opettajien akatemiassa työryhmä, jonka nimi on yhä hakusessa. ”Ison pyörän haasteet opettajuudelle” lukee nyt työryhmän keskustelualueella Moodlessa, ja se kuvaa teemaamme oikein hyvin. Ryhmässä on jäseniä useista eri tiedekunnista ja Kielikeskuksesta.

Olemme aloittaneet toimintamme pohtimalla sitä, mitä taitoja omissa verkostoissamme ja omilla aloillamme nähdään tärkeiksi työelämäksi. Kustannustoimittajan taidot ovat epäilemättä osin erilaisia kuin eläinlääkärin, mutta varmasti molempien tulee pystyä analyyttiseen ongelmanratkaisuun ja hallita vuorovaikutustaidot. Lisäksi selvitämme, millaisin työmenetelmin omiin verkostoihimme kuuluvat opettajat edistävät työelämätaitoja.

Jo nyt opiskelijat osallistuvat eri aineissa ja tiedekunnissa työelämä- ja projektikursseille. Tällaiset kurssit saavat opiskelijoilta usein kehuja siitä, kuinka arvokasta on päästä tekemään ”oikeita” asioita. Ison pyörän pyörähdettyä työelämärelevanssi näkynee entistä kiinteämmin osana koulutusohjelmia. Pikapyrähdysten sijaan tavoitellaan jatkuvaa ja aktiivista vuorovaikutusta työelämän tai muun yhteiskunnallisen toimijan kanssa. Työelämään tutustuminen osana opiskelua myös vahvistaa opiskelijan omaa ala- ja ammatti-identiteettiä.

Moni opettaja voi tuntea epävarmuutta näiden tavoitteiden edessä. Jos omasta yliopiston ulkopuolisesta työelämästä on aikaa jopa vuosikymmeniä, kuinka tarjota opiskelijoille ajantasaisia tietoja? Opettajan ei toki itse tarvitse hallita kaikkea, vaan tässä yhteistyökumppanit ja tietenkin alumnit ovat avuksi.

Konkreettisesti haluamme työryhmässä pohtia työelämärelevanssia järjestämällä syksyllä 2016 ideatyöpajan, jossa esitellään keinoja harjoittaa työelämätaitoja opinnoissa ja vaihdetaan ajatuksia eri keinojen toimivuudesta. On syytä miettiä myös työelämätaitojen arviointikriteerejä. Ideatyöpaja on avoin kaikille kiinnostuneille.

Kiinnostuitko? Haluatko välittää terveisiä työryhmän jäsenille? Otamme ideat ja kommentit mieluusti vastaan – myös ja erityisesti Helsingin yliopiston ulkopuolelta. Ja työryhmään mahtuu uusiakin jäseniä.

Terhi Ainiala

Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen

Opiskelijoita varten

Photo: Kasia

Photo: Kasia

Opetan ja ohjaan yliopistossa. Minulla on opiskelijoita fukseista väitöskirjantekijöihin. Tykkään opiskelijoistani ja välitän heistä. Huolehdinkin. Ainakin siinä määrin kuin ehdin.

Opiskelijoista välittämistä ja huolenpitoa on kaivattu mediassakin. Anna-Sofia Berner kirjoitti  Helsingin Sanomissa 8.3.2015, kuinka Suomessakin yliopiston opettajien pitäisi kysellä opiskelijoiden perään. Yliopiston tulisi olla enemmän koulu.

Bernerin ajatuksille oli antanut kipinän suomalainen MIT:ssä toimiva taloustieteen professori Bengt Holmström näkemyksineen eurooppalaisista yliopistoista verrattuna yhdysvaltalaisiin. Suomessa yliopisto ei kuitenkaan voi olla aivan Bernerin kirjoituksessaan esittämän yhdysvaltalaisen yliopiston kaltainen.

Meillä on paljon vähemmän opettajia suhteessa opiskelijoiden määrään. Minullakin on useita kymmeniä ohjattavia maisteri- ja tohtoriopiskelijoita. On selvää, etten voi käyttää yhteen opiskelijaan niin paljon aikaa kuin kollegani Amerikassa. Jos voisin, ottaisin  enemmän selvää opiskelijani toiveista ja vahvuuksista ja ohjaisin häntä tarkemmin yliopiston ja työelämän poluilla.

Suomalaisia opiskelijoita ohjataan ja heistä huolehditaan kuitenkin paljon enemmän kuin omana opiskeluaikanani. Nyt on henkilökohtaista hops-ohjausta, on opiskelijatuutoreita ja opiskelijaneuvontaa.

Ylipäänsä opetusta ja ohjausta arvostetaan tutkimuksen rinnalla, mistä  Helsingin yliopistossa – ainoana suomalaisena yliopistona – on  merkkinä mm. Opettajien akatemia. Sen tehtävänä on viedä hyviä pedagogisia käytäntöjä laajemmalle omassa  yliopistossa ja muulla. Nämä ovat erinomaisia asioita, mutta eivät tietenkään riitä siihen, että suomalainen opiskelija saisi yliopistossa yhtä paljon henkilökohtausta ohjausta kuin Yhdysvalloissa.

Yliopistojen opiskelijat ovat jo vuosia kutsuneet omaa opinahjoaan kouluksi. He käyvät koulua ja heillä on koulutehtäviä. Vanhemmat polvet ovat saattaneet hämmästellä tätä “arvonalennusta” ja itse kieltäytyä kutsumasta yliopistoa kouluksi.

Olisiko kuitenkin niin, että kouluksi kutsuminen kertoo siitä, että yliopisto on opiskelijoille koulu? Tuttu, läheinen ja myös turvallinen. Ja myös paikka, jossa opitaan yhdessä vertaisten kanssa sekä saadaan tukea ja ohjausta opettajilta.

Kyselin omilta opiskelijoiltani – nykyisiltä ja entisiltä -, kaipaavatko he enemmän Amerikan-mallin kaltaista huolenpitoa. Maisteriksi valmistunut opiskelijani sanoi, että sai minulta sellaista tukea ja ohjausta gradua tehdessään, että se edisti kokonaisvaltaisesti hänen valmistumistaan ja että hänellä oli huolehdittu olo. Ihan Amerikan mallia hän ei kaipaisi, koska vapaus ja vastuu ovat myös hyvästä. Samankaltaisia olivat nykyistenkin opiskelijoiden vastaukset.

Pidetään siis opiskelijoista yhä huolta mutta annetaan heille myös riittävästi vapautta ja vastuuta.

Maamme tuore hallitus päättää pian yliopistojenkin rahoituksesta. Me kaikki toivomme pitkäjänteisiä ja ennustettavia ratkaisuja, joista keskeisimpiä on turvattu rahoitus. Kun voimme luottaa siihen, että rahoitus pysyy suunnitellun kaltaisena ja ennustettavana, voimme suunnitella opetusta ja ohjausta pitkäjänteisesti. Opiskelijat voivat  luottaa siihen, että opetusta annetaan monipuolisesti ensi lukuvuonnakin.

Terhi Ainiala

Kirjoittaja on Suomen kielen yliopistonlehtori ja Opettajien akatemian jäsen.

Kirjoitus on julkaistu myös HYT:n jäsenlehdessä 2/2015.