Author: Deleted User

Ravitsemustieteen oppiaineessa toteutettiin syksyn 2015 aikana ennätysmäärä hyviä ideoita. Yhteisiä visioita ja opetusta päästiin kehittämään Opettajien akatemian rahoituksen mahdollistamana.

Elokuussa ravitsemustieteen opetusta visioitiin Seurasaaressa harvinaisen laajalla kokoonpanolla. Tapahtumasta on olemassa oma blogikirjoituksensa. Päivä oli erittäin antoisa; muistiin kirjattiin paljon ideoita ja strategisia näkemyksiä tulevasta. Tapahtumasta jäi päällimmäiseksi mieleen ainakin allekirjoittaneelle se, kuinka tärkeää on pysähtyä pohtimaan strategisia, pitkän aikavälin tavoitteita. Usein arkipäiväinen sälä täyttää kalenterin kuin huomaamatta.

Lukuvuoden alkamista juhlistettiin syyskuussa kutsumalla kaikki ravitsemustieteen opiskelijat K<65-tapahtumaan. Tapahtumaan oli kutsuttu puhujiksi 65 vuotta täyttäneitä, pitkän uran ravitsemustieteen parissa tehneitä konkareita. Tapahtuman tarkoituksena oli siirtää hiljaista akateemista tietoa ja kokemuksellista elämänviisautta uuden sukupolven opiskelijoille. Opiskelijat osasivat arvostaa sitä, että pääsivät kuulemaan kokeneiden ammattilaisten näkemyksiä urasta tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta. Esimerkiksi THL:stä eläkkeelle jäänyt dosentti Ritva Prättälä puhui otsikolla ”Mikä työssä ja sen ulkopuolella on tärkeää” ja emeritusprofessori Antti Ahlström aiheesta ”Tunnista opiskelutekniikkasi”.

Visioista käytäntöön päästiin kun teatteritaiteen maisteri Inka Kunnala tuli vetämään maisterivaiheen opiskelijoille tieteen popularisoinnin draamatyöpajan. Yhä useammalla tuntuu olevan oma kokemuspohjainen mielipide oikeasta ja terveyttä edistävästä syömisestä. Ravitsemusasiantuntijat joutuvatkin kohtaamaan haastavia vuorovaikutustilanteita jo uran alkumetreiltä lähtien. Draamatyöpajassa helpoista tilanteista edettiin yhä kinkkisimpiin ongelmiin. Opiskelijat kokivat työpajan todella tarpeelliseksi ja uusia näkökulmia avaavaksi. Hyvät vuorovaikutustaidot ja vahva ammatillinen itsetunto vievät pitkälle.

Urataitojen merkitys on yhä tärkeämpi, joten tilaisuuden tarjoutuessa päätimme lähteä mukaan HY:n urapalvelujen koordinoimaan ryhmämentorointiohjelmaan. Ryhmämentorointi on tarkoitettu opiskelijoille, jotka haluavat tukea urapohdintoihinsa kokeneemmalta mentorilta. Mentori auttaa opiskelijaa vahvuuksien löytämisessä sekä uraan liittyvien ajatusten jäsentämisessä. Ravitsemustieteen lisäksi mukaan saatiin muutkin oppiaineet elintarvike- ja ympäristötieteiden laitokselta. Puolivuotinen ohjelma käynnistyi marraskuussa, ja yhteensä 30 opiskelijaa sai mentorin kulkemaan rinnalleen.

Yksi suurimmista ravitsemustieteen kursseista kerää lähes 200 innokasta opiskelijaa vuosittain. Kansanravitsemuksen peruskurssi ei ole rakettitiedettä, mutta mukana on hyvin erilaisilla taustoilla varustettuja opiskelijoita. Opiskelijoiden oppimista päätettiin tukea uudenlaisella nettitentillä. Nettitentti koostuu oppimiseen tähtäävistä monivalintatehtävistä, ja tarkoitus on tukea asioiden kertaamista ennen varsinaista loppukuulustelua. Vastaava nettitentti on jo käytössä Avoimen yliopiston puolella. Yliopisto-opettaja Eeva Voutilaisen vinkit olivatkin kullanarvoisia tämän uuden työkalun rakentamisessa. Nettitentti pidettiin marraskuun lopulla ja tentin läpäisseet pääsivät jatkamaan varsinaiseen loppukuulusteluun.

Kesän ja syksyn aikana saatiin myös hyvä sysäys uuden opintokokonaisuuden suunnitteluun. Tavoitteena on saada koottua uusi, monitieteinen terveyden edistämisen sivuaine. Mukana keskusteluissa on ollut lukuisia oppiaineita. Seuraavaksi tarkoitus on edetä kurssisuunnitelmissa konkretian tasolle. Kaikki osapuolet ovat pitäneet terveyden edistämisen osaamista opiskelijoiden kannalta erittäin hyödyllisenä.

Taru Saloheimo, ETM.

Kirjoittaja työskenteli ravitsemustieteen opetuksen kehittämishankkeiden koordinaattorina kesällä ja syksyllä 2015 Opettajien akatemian rahoituksella (Maijaliisa Erkkola).

Amerikkalainen kielitieteilijä Claire Kramsch kirjoittaa englannista uusien globaalien eliittien kielenä, kielenä, jonka avulla unelmat toteutuvat mutta myös särkyvät. Englannin osaaminen Suomessa on itsestäänselvyys, mutta suomalaisessa yliopistossa jotakin vielä paljon enemmän. Englantia osataan yliopistolla hyvin, jopa erinomaisesti. Se on opiskelun kieli, akateemisen osaamisen ja asiantuntijuuden kieli, vapaa-ajan kieli, ja kieli, johon yliopisto-opiskelijan äidinkieli vaihtuu päivittäin joko oman alan artikkelia lukiessa, luentoa kuunnellessa tai vaihto-opiskelijan kanssa rupatellessa, sen kummemmin asiaa pohtimatta.

Ja kuitenkin Helsingin yliopistossa on opiskelijoita, jotka kertovat toisenlaista tarinaa: tarinaa englannista häpeän kielenä. ”Pakollisen” englannin kurssin alussa kuuntelen usein kertomuksia siitä, kuinka ilo uuden kielen oppimisesta vaihtui pelkoon ja ahdistukseen, usein jo ala-asteella. Nyt yliopisto-opiskelijana englannin osaamattomuuden taakka ja häpeä on valtava. Opetan Kielikeskuksessa ns. Eri-kursseja, joita aloimme tarjota syksyllä 2009, samaan aikaan ruotsin Eri-kurssien kanssa. Englannin Eri-kurssit ovat vaihtoehtoinen tapa suorittaa tutkintoon kuuluva vieraan kielen vaatimus. Suosio on ollut suuri molemmissa kielissä.

Ylen nettisivuilla kerrottiin syyskuussa kuinka Itä-Suomen yliopistossa opiskelijat toivovat erillisiä pienryhmiä niille, joita englannin opiskelu jännittää. Jännittää niin paljon, että tärisyttää ja hikoiluttaa ja kurssi keskeytyy, kun luokkahuoneesta on päästävä ulos. Varsin voimakkain sanoin kuvaavat omat opiskelijanikin tarvettaan päästä Eri-ryhmään. Esimerkiksi näin: ”Ahdistun luokkahuonetilanteissa / Menen lukkoon ja häpeän / Englannin puhuminen kaikkien kuullen on pahinta mitä tiedän / Haluan kyllä kehittyä englannissa, mutta luokkahuoneympäristössä en pysty siihen / Pelkään valmistumiseni kaatuvan englannin vaatimukseen.” Kyllähän monella kurssilaisella on jokin oppimisen ongelmakin, vaikkapa lukivaikeus tai sosiaalisia pelkoja yleisemminkin, mutta kieli(luokka)kammo yhdistää kaikkia kurssilaisia.

Miten siis taistella kieli(luokka)kammoa vastaan? Perusfilosofia kursseillani on lainattu Tove Janssonilta: ”Kummakos on olla rohkea, jollei pelkää” (Muumipapan urotyöt). Rentous, ilo, kannustus, arvostus ja rohkaisu, niillä mennään. Kukin opiskelija tekee ikioman oppimissuunnitelman ja on oppimisensa omistaja ja sen paras asiantuntija. Tavoitteet asetetaan realistisesti ja elämänlaajuista ja kokemuksellista oppimista arvostetaan. Moni opiskelija tuntee saavansa luvan sanoa ääneen: ”Luokkahuoneen ulkopuolella opin paremmin.”

Eletään siis englanniksi ja pidetään hauskaakin. Kunkin oma oppijapersoona nauttii koskemattomuutta. Valta on hajautettu, ja yksilöllisen ohjaamisen tavoite on turvata oppimismatka ja avata polkua, kun kulkeminen vaikeutuu. Ryhmätapaamisissa tavoitteena on aina matalan stressin luokkahuone, jossa pakkoa ei tunneta eikä virheistä välitetä. Hiljaisuutta ja kuuntelemistakin kunnioitetaan kommunikoinnin muotona.

Eri-kurssin edetessä kertomuksiin alkaa tulla tulevaisuusulottuvuus, jossa englannin taidoista puhumiseen ilmestyy realistisempia sävyjä ja armollisuutta itseä kohtaan. Englanti-minä tarinoituu uusin sävyin, mustasta mennään jo kirkkaampiin väreihin. Ja uskalletaanpa jo unelmoida siitäkin, miten jonain päivänä englannilla ehkä, sittenkin, kykenee keskustelemaan Amerikan serkun kanssa tai kirjoittamaan sähköpostit kollegalle tai osallistumaan oman alan konferenssiin. Henkilökohtaiset ja akateemiset unelmat, jotka tuppasivat jo karkaamaan kauas, ovat taas unelmoitavissa.

Leena Karlsson

Kirjoittaja on englannin yliopistonlehtori Kielikeskuksessa ja Opettajien akatemian jäsen.

Heittäydyin vuosi sitten jälleen opiskelijaksi. Edellisistä opinnoistani oli jo vierähtänyt tovi, ja siinä välissä olin ollut jo useamman vuoden opettajana yliopistossa. Olenkin havainnoinut opintojani mielenkiinnolla nyt opiskelijan roolista käsin. Seuraavassa muutama ajatus erityisesti mieleeni painuneista asioista.

Opiskelumotivaatiosta

Helsingin yliopiston Oppimisseikkailussa (2014) opintopsykologi Juha Nieminen puhui kahdenlaisesta opiskelumotivaatiosta: opiskelu itsessään on puoleensavetävää tai sitten jokin (opiskelua epämukavampi) asia on niin luotaantyöntävää, että oppiminenkin on motivoivampi vaihtoehto.

Eräällä opintojaksolla oli kaksi vaihtoehtoista suoritustapaa. Tapa yksi sisälsi osallistumisen kontaktiopetukseen sekä kirjallisuuden pohjalta kirjoitettavan esseen. Tapa kaksi ei edellyttänyt osallistumista kontaktiopetukseen, mutta luettavaa kirjallisuutta oli enemmän ja esseen tehtävänanto oli laajempi. Suunnittelin suorittavani opintojakson toteutustavan nro kaksi mukaan, koska pidän itsenäisestä opiskelemisesta.

Huomasin kuitenkin, että laajempi kirjallisuuslista sisälsi sellaisen teoreetikon kirjoittaman kirjan, jonka teoksista en ollut pitänyt aikaisempienkaan opintojaksojen kohdalla. Välttääkseni tuon kirjan lukemisen päätinkin osallistua kontaktiopetukseen, vaikka en ollut motivoitunut osallistumaan opettajan suunnittelemaan toimintaan.

Tapahtuiko oppimista? Eipä juuri.

Herää kysymys. Onko yliopistokoulutuksessamme sellaisia opintojaksoja, joissa “oppiminen” perustuu läsnäoloon pakollisella luennolla, jolloin rasti nimilistassa on osoitus oppimisesta?

Ryhmätyöskentelystä

Ryhmässä oppiminen on tutkitusti yksinopiskelua monipuolisempaa. Jos ryhmälle annetaan tehtävä, jonka parissa ryhmä työskentelee pidemmän ajanjakson ajan, tulee työskentelyn aluksi sopia ryhmän yhteisistä pelisäännöistä: yhteydenpidosta, tehtäviin liittyvistä tavoitetasoista, mahdollisesta työnjaosta ryhmäläisten kesken sekä siitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa ryhmän työskentelyyn osallistumaton opiskelija erotetaan ryhmästä.

Jos ryhmäläisillä ei ole yhteistä tavoitetasoa, käy helposti niin, että tavoitteisiin sitoutumattomasta opiskelijasta tulee siipeilijä, ja muut ryhmäläiset jakavat siipeilijän tehtävät keskenään.

Jos ryhmän työkuorma on liian suuri, ryhmä pilkkoo tehtävän pieniksi paloiksi, ja palaset jaetaan siten, että opiskelija, jolle tietty asia on entuudestaan tuttua, hoitaa kyseisen palasen. Näin yksittäisen opiskelijan oppiminen ei kartu, koska ajanpuutteen vuoksi tehtävä tehdään minimienergian periaatteella. Samalla tehtävän kokonaisuus jää helposti hämärän peittoon, jos ryhmäläiset ovat tehneet omat osuutensa, ja yhden tehtävänä on koota palaset yhteen.

Ryhmätyöskentelyssä on siis tärkeää sopia ryhmän yhteisistä pelisäännöistä. Opettajien tehtävänä taas on huolehtia siitä, että opintojaksojen kuormittavuudet ovat kohdallaan, eikä esim. yksittäisessä opiskeluperiodissa samanaikaisten kurssien yhteenlaskettu kuormittavuus ylitä opintopistemääriä. Ylikuormittuneena oppiminen on pintasuuntautunutta.

Arvioinnista

Tartuin uuteen opintojaksoon, joka vaikutti huolellisesti suunnitellulta. Opettaja oli kirjannut essee-kirjoitelman tehtävänannon, siihen liittyvän kirjallisuuden sekä palautuspäivämäärän kurssikuvaukseen. Tehtävän tavoitteenkin hän oli kirjannut yleisellä tasolla. Aloitin innokkaana kirjallisuuteen perehtymisen ja esseeni kirjoittamisen, mutta pysähdyin pian.

Millä tasolla tehtävänannon asiaa onkaan tarkoitus käsitellä? Huomasin, että arviointikriteerit puuttuvat. Jouduin arvaamaan minkälaista tarkastelua opettaja ehkä toivoi. Kuin tarpoisi pimeässä metsässä ilman taskulamppua.

Uudistin vuodenvaihteessa oman vastuukurssini rakennetta, ja vaihdoin arviointimenetelmän tentistä kirjalliseksi työksi. Laadin työlle ohjeistuksen perustuen kurssin osaamistavoitteisiin sekä arviointimatriisin, jonka julkaisin kurssin Moodle-alueella heti kurssin alussa. Palautteen mukaan opiskelijat olivat käyttäneet arviointimatriisia kirjallisen työn tekemisen tukena.

Arviointimenetelmillä sekä läpinäkyvillä arviointikriteereillä on suuri ohjaava merkitys opiskelijan oppimiseen.

Verkko-opiskelusta

Nykypäivän keskustelussa liittyen opetukseen ja sen kehittämiseen on voimakkaasti esillä erilaisten verkko-oppimisympäristöjen ja sosiaalisen median välineiden hyväksikäyttäminen opetuksessa. Omat opintoni oli toteutettu pitkälti verkko-opintoina, muutamien lähipäivien tukemana.

Huomasimme nopeasti, että sekä opettajan että kurssitovereiden tapaaminen kasvotusten oli ensiarvoisen tärkeää asioista keskustelemisen kannalta. Lisäksi moni kurssitoverini tunsi saavansa uutta intoa ja motivaatiota opintojensa tekemiseen lähipäivissä.

Vaikka erilaiset verkkotyökalut voivat helpottaa monia asioita opetuksessa, ei unohdeta kontaktiopetuksen ja erityisesti kohtaamisen tärkeyttä!

 Kirjoittaja on farmaseuttisen kemian yliopistonlehtori ja Opettajien Akatemian jäsen.