Posts

Posted on

Ystävystyin rouva Keski-iän Kriisin kanssa

 

Rakas blogini

Nyt minä, keski-ikäinen nainen, aion tunnustaa Sinulle, että kaikkien näiden vuosien aikana en ole ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen omaan uravalintaani. Ja voiko tuota parin kymmenen vuoden mittaista työputkea kutsua edes uraksi? Opiskelin pakon sanelemana itselleni ammatin, sillä minun oli päästävä töihin ja leivän syrjään kiinni. Olisin niin halunnut opiskella yliopistossa, mutta rahaa ei ollut eikä liioin opintojen rahoittajiakaan. Valmistumiseni jälkeen pääsin heti töihin, eli sukelsin työputkeen. Opin työn, sopeuduin alalle eli opin talon tavoille ja minusta tuli näkymätön, hajuton ja mauton virkailija. Vaihdoin virastoa, työt jatkuivat ja konsulteilla riitti työsarkaa organisaatiomuutosten suunnittelussa. Vuosien päästä löysin itseni yhä useammin haaveilemasta ajatuksissani työpöydän ääreltä, jolloin silmieni eteen piirtyi pitkä työputki, jota aikansa kuljettuani näkisin putken päästä kajastavan kirkkaan valon kajon. Tein vuosia töitä ja haaveilin auringon paistavan joskus myös risukasaan.

Todellisuudessa työputken pää ei häämöttänyt, puhumattakaan valon kajosta, jota odotin. Työ muuttui aina vain raskaammaksi ja armottomammaksi, eikä aurinko edes pilkahtanutkaan risukasaan. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kohtalo omiin käsiin ja ryhtyä pelastamaan itsensä. Onnekseni satuin törmäämään nykyään ylimpänä ystävänäni tunnettuun aina niin energiseen Rouva Keski-Iän Kriisiin. Hän osoittautui todella hyväksi neuvonantajaksi ja tukijaksi. Aluksi suhtauduin uuteen ystävääni epäröiden. Pohdin uskallanko hypätä hänen kelkkaansa, mutta pian sain huomata, että oli hyvä, kun annoin vihdoin periksi hänen houkutuksilleen hänen lempeästi painostaessaan minua. Jossain vaiheessa yritin vielä selittää uudelle ystävälleni, kuinka pidän tekemästäni asiakastyöstä ja kuinka koen siinä päivittäin onnistumisen hetkiä. Rouva Keski-Iän Kriisi palautti kumminkin nopeasti mieleeni, kuinka jo 45 ikävuoden nähnyt, koko ikänsä istumatyötä tehnyt nainen on todellisessa vaaravyöhykkeessä omien työtapojen ja tottumustensa kanssa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo silloin, kun jatkuvan istumatyön rasittamana aloin oireilla jatkuvilla epämääräisillä kivuilla ja säryillä.

Niin minä ja uusi ystäväni teimme sopimuksen, jonka mukaan minun, keski-ikäisen jo 45-vuotta täyttäneen naisen, oli hakeuduttava pois turvallisen virastokankeuden piiristä kohti elämää, jossa aikuinen nainen opettelee elämään itselleen ja kokeilemaan sellaisia taitoja, joita hän ei aiemmin tiennyt edes omaavansa. Näin rouva Keski-Iän Kriisi ohjasi minut aikuisopintojen pariin ja tokaisi minulle: ” Mitäs sinä ystäväiseni tykkäisit humanistisista aineista? Ja jos oikein tarkkoja ollaan, etkös se ollut juuri sinä, joka kuljit nuorena tyttönä, siinä intianpuuvilla lookissasi, pyöreät silmälasit nenälläsi ja haaveilit opiskelevasi taideaineita ja kulttuurialaa?”Punastuin muistaessani nuoruudenaikaisen ”humanoidihahmoni” ja nolostuneena totesin hänen olevan oikeassa. Se olin tosiaankin minä. Kohensin ryhtiäni ja tokaisin ystävälleni: ”Hyvä on, kun syksy koittaa, ilmoittaudun heti ensimmäisten joukossa Avoimen yliopiston taidehistorian kurssille. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eikös taidehistoria tarvitse tuekseen myös estetiikan opintoja?”

 

 

 

Posted on

Ajattele kuin Einstein

Tulevaa soveltavaa esseetäni varten pohdin parhaillaan Rupert Browinin kirjaan, Prejudice, peilaten millaisia ammatillisia identiteetteja akateemisilla opiskelijolla ja ammattikorkeakouluopiskelijoilla on sekä mahdollisia ennakkoluuloja näitä ryhmiä kohtaan.

Ihmisillä on tarve helpottaa tiedonkäsittelyä luokittelemalla maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä että luokkien väliset erot nähdään suurimpina ja luokkien sisäiset erot nähdään pienempinä. Tajfel puhuu minimaalisten ryhmien paradigmasta, jossa ryhmään kuuluminen tuottaa ulkoryhmän syrjintää ja sisäryhmän suosintaa. Voisiko tätä ajatella esimerkiksi omana valintana, millaisia opintoja haluaa lähteä opiskelemaan esimerkiksi täydentävinä opintoinaan. Haluaako suorittaa ne vain yliopistolla vai voiko ajatella myös ammattikorkeakoulun täydennysopintoina tai toisinpäin.

Itselläni on kokemusta kummistakin opinnoista niin yliopistossa kuin ammattikorkeakoulussa. Akateemiset opiskelijat nähdään usein tieteellisesti ajattelevina ja ammattikorkeakouluopiskelijat käytännönläheisenä ja soveltavina henkilöinä, ei välttämättä edes tutkijoina. Käytännössä ammattikorkeakoulussa perehdytään ihan samalla tavalla teorioihin ja tehdään harjoituksia, joissa sovelletaan ja sisäistetään näitä käytännössä, mutta korkeakouluopinnoissa tehdään ihan sitä samaa. Sosiaalipsykologian opinnot ovat yllättäneet minut sen käytännönläheisyydellään ja sovellettavuudellaan arkipäivän elämään.

Olen joskus keskustellut ihmisten kanssa, jotka eivät missään tapauksessa halua lähteä opiskelemaan ammattikorkeakoulun täydentäviin opintoihin, vaikka itse aihe olisi juuri sopiva heille. He ovat arvostaneet akateemisia opintoja, niin paljon että eivät ole edes antaneet itselleen mahdollisuutta kokeilla tätä vaihtoehtoa.

Omat päättötyönohjaajani niin tradenomiopinnoissa kuin ylemmässä ammattikorkeakouluopinnoissa olivat itse akateemisesti koulutettuja ja vaativat minulta todella paljon teoreettista tutkimista ja pohdintaa. He ovat johdattaneet minut teorian ihmeelliseen maailmaan, joka on yllättävän kiehtovaa. Teoriat ja mallit ovat kuin silmälasit, joiden läpi katsellaan maailmaa.

Itse opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa tradenomiopintojen jälkeen erilaisia täydennysopintoja. Kun tuntui, että sillä puolella ei ollut enää mitään mielenkiintoista opiskeltavaa, niin siirryin avoimen yliopiston opintoihin. Minua pelotti lähteä opiskelemaan, koska luulin etten pärjää siellä. Ilmoittauduin avoimen yliopiston kognitiotieteen perusopintoihin ja päätin, että menen sinne ja istun ja kuuntelen opintoja, mutten suorita mitään tenttiä. Nautin vain ja opiskelen oman mielenkiintoni mukaan. Tämä oli erittäin hyvä kokemus, koska tämä oli hyvä ensikosketus yliopistomaailmaan. Tällöin ymmärsin, että kyllähän siellä pärjää eikä ne opinnot nyt niin vaikeita ole ja kaiken lisäksi ovatkin varsin mielenkiintoisia. Tämä oli oma sosialisaatioprosessini yliopistolliseen maailmaan, josta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta eikä edes roolimallia perheessä tai suvussa.

Myöhemmin kasvatustieteen opinnoissa minuun kolahti tutkimus, jossa tuli esiin, että korkeasti koulutettujen keskinkertaisesti koulussa menestyvät lapset pyrkivät korkeakouluopintoihin todennäköisemmin kuin hyvin menestyvät työläisperheen lapset. Suomessa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus hakea opiskelemaan korkeakouluopintoihin, mutta on jännää että käytännössä taustalla voi olla monta muuta syytä, miksi esimerkiksi työläistaustaiset hyvin koulussa menestyneet lapset eivät sinne haekaan. Tässä on taustalla paljon sisäistettyjä arvoja ja uskomuksia ja se miten on rakentanut oman sosiaalisen identiteetin.

Rakastan kirjoja ja niiden lukemista ja olenkin hankkinut itselleni kirjoja, joita mielelläni lainaan muille. Viime viikolla sain takaisin työkaverilleni, Scott Thorepen  Ajattele kuin Einstein, lainaamani kirjan ja hän oli laittanut viesin, että piti kirjaa hyvänä. Pitkästä aikaan avasin kirjan ja ensimmäisellä sivulla oli Einsteinin salaisuus, joka oli sääntöjen rikkominen. Einsteinin todettiin olevan loistava ongelmanratkaisija juuri siksi, että hän oli ylivertainen sääntöjen rikkoja. Hän asetti kyseenalaiseksi paljon muutakin kuin fysiikan lait. Hän ravisteli perinteitä ja uhmasi valtaapitäviä. Hän puhuu myös sääntöloukusta. Säännöt ovat sisäänrakennettuja ajattelumalleja (sosiaalipsykologiassa puhutaan skeemoista), joita erehdytään pitämään tosina. Nämä säännöt muodostuvat luonnostaan ja ajatuksista tulee sääntöjä, kun niitä tarpeeksi usein toistetaan. (Thorpe 2004, s. 9-10) En nyt muista, kuka sen sanoikaan, että olemme itse pahin este itsellemme kehittymisessämme. On mielenkiintoista haastaa itseään ja seurata oman ajattelumallin kehittymistä.

Einstein toteaakin, että terve järki on kokoelma ennen 18 vuoden ikää muodostuneita ennakkoluuloja. (Thorpe 2004, s. 9)

Posted on

Nautitaan matkasta

Aurinko paistaa ja kevät tekee tuloaan. Jotenkin nyt on sellaista uuden hytinän tuntua ilmassa. Elämää ja opintoja verkkoblogi osui silmiini ihan sattumalta, ja aloin lukea mielenkiintoisia blogikirjoituksia. Aivan uskomattoman hienoja kirjoituksia, jossa sivuttiin opintoja, mutta pääsin myös tutustumaan erilaisten ihmisten näkemyksiin ja elämänkokemuksiinkin mukaan aivan kuin olisin ollut kärpäsenä katossa. Olen itsekin miettinyt, että olisi hienoa kirjoittaa blogia joskus, mutta en ole oikeastaan löytänyt itselleni mieluista aihetta tai teemaa, ja kun näin tämän blogin niin heti oivalsin, että tämä voisi olla minulle sopiva foorumi.

Minut tunnetaan intohimoisena opiskelijana, ja minulla on tavallisesti aina joku opiskelu- tai kehittämisprojekti menossa. Tiedon janoni on valtava, ja nautin todella paljon uusien näkökulmien saamisesta ja oppimisesta sekä käytännössä teorioiden ja mallien kokeilusta käytännössä. Olen onnellisessa asemassa senkin puolesta, että olen päässyt tekemään työtä, jossa saan toteuttaa intohimoani, eli antaa myös muille ihmisille kehittymisen mahdollisuuksia ja kehittää heitä.

Monet kysyvät minulta, että kuinka sinulla on aikaa opiskeluun. Eräs ihminen sanoi minulle kerran että  ”If there is a will, there  is a way”  eli jos on tahtoa, löytyy kyllä myös keino. Ja mielestäni tämä kuvaa hyvin asennettani opiskeluun. Kaikki asiat on järjesteltävissä, jos oikein jotain haluaa.

Olen ihan tavallinen perheen äiti, jonka perheeseen kuuluu mies, kaksi lasta ja koira. Kummallakin tyttärelläni on useita eri harrastuksia, joihin heitä pitää kuljettaa arkisin. Mieheni opiskelee myös töiden ohella iltaisin. Lisäksi meillä on villakoira, jonka turkin trimmaamiseen menee useita tunteja.  Eli meillä on ihan perusperheen ruuhkavuodet, mutta silti tähän on mahdutettu myös jatkuva itsensä kehittäminen ja opiskelu. Lisäksi toimin muutamassa yhdistyksessä aktiivisesti, ja näen että saan sieltä myös lisäarvoa itseni kehittämiseksi niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisen kehittymisen kannalta.  Tähän hengenvetoon on todettava, että meillä on kyllä ihanat isovanhemmat, jotka auttavat lasten hoitamisessa ja harrastuksiin viemisessä tarpeen mukaan. Lisäksi koko perheen yhteinen perhekalenteri seinällä helpottaa menojen aikatauluttamista.

Vuonna 1998 valmistuin kansainvälisen liiketoiminnan tradenomiksi.  Tradenomiopintojen jälkeen suoritin erikoistumisopintokokonaisuudet ammattikorkeakoulun täydennysopinnoissa tietoliikennetekniikasta, verkkoliiketoiminnasta ja strategisesta johtamisesta. Tämä polku johdatti minut ammattikorkeakoulun jatkotutkintopilottihankkeeseen vuonna 2002, josta valmistuin vuonna 2006 saatuani myös toisen lapseni.

Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon lisäksi olen suorittanut Haaga-Helian ammatillisen opettajan pedagogiset opinnot sekä kasvatustieteen perus- ja aineopinnot. Lisäksi olen opiskellut työpsykologian ja johtamisen opintoja entisessä TKK:ssa, nykyisessä Aalto yliopistossa.  Kansainvälistä opiskelukokemusta minulla on vaihto-oppilasvuosi 20 vuotta sitten USA:ssa ja puolen vuoden vaihto Etelä-Saksassa ammattikorkeakouluaikana.

Olen toiminut vuodesta 2005 alkaen henkilöstönkehittäjänä ja tämä on mahdollistanut minulle niin itseni kuin muidenkin kehittämisen myös työajalla. Työelämäpuolella on olen suorittanut Kesäyliopistossa henkilöstönkehittäjän  koulutusohjelman, näyttötutkintojen arviointikoulutuksen, NLP Practitioner opinnot  sekä sertifioidut business coaching opinnot. Olen toiminut myös parin nuoren opiskelijan mentorina ammattikorkeakoulun alumnitoiminnan kautta.

Tällä hetkellä opiskelen sosiaalipsykologian perusopintoja avoimessa yliopistossa, ja olen kokeillut niin verkko-opintoja kuin fyysisiäkin luentoja.  Haaveeni on jossain vaiheessa hakea Tampereen yliopiston ammattikasvatuksen maisteriopintoihin, kun saan tarvittavat täydentävät opinnot suoritettua. Hakemista varten minun tulee suorittaa yliopistollisia perus- ja aineopintokokonaisuuksia, jotta voin hakea sinne suoraan. Maisteritutkinto taas voisi mahdollistaa lisensiaatti- tai tohtoriopinnot sitten joskus…

Matkani opintojen ja kehittymisen osalta on kuin vuoristotie, se jatkuu ja jatkuu vaan, eikä sille näy loppua. Välillä on hidaskulkuista ylämäkeä, toisinaan kulkeminen sujuu todella jouhevasti. Onneksi rakastan matkantekoa, ja tapaan aivan upeita ihmisiä ja saan mielettömiä kokemuksia matkani varrelta. Jokaiselta heiltä olen oppinut paljon uutta. Kaikista näistä kokemuksista ja näkemyksistä olen erittäin kiitollinen, ja haluaisin jakaa näitä  kokemuksiani myös muille blogikirjoituksissani.

Posted on

Note to self: lue tehtävänanto

Monta kuukautta takaraivossani on jyskyttänyt parin esseen puurtaminen. Nyt sain viimein ne pakettiin ja konkreettisesti tunnen kuinka kivireki on tipahtanut hartia-alueeltani lopullisesti veke.

Toisen esseen aiheena oli Mistä tietoa rakennusten historiasta? Tehtävää tehtäessä käytettiin samannimistä kirjaa, joka esitteli erittäin laajasti kaikki keinot, joiden avulla voi lähteä onkimaan tietoa mistä tahansa Suomen maan kamaralla olevasta rakennuksesta. Erittäin hyvä opus siis. Yllätyin monipuolisista vaihtoehdoista. Museoiden ja kansallisarkiston puoleen tulisi käännyttyä automaattisesti, mutta jos lähtisin tekemään tutkimusta jostakin vanhasta rakennuksesta, itselleni ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen urkkia vanhoja talonkirjoja, puhelinluetteloita, poliisin pöytäkirjoja ja palovakuutuksia.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tätä minä en sillä hetkellä muistanut, vaan suuntasin mieleni siihen kuinka kiire minulla oli. Niinpä näpyttelin pikaisesti yksitoista sivua tekstiä kertoen mistä tietoa ylipäätään voisi saada. Pidin jonkin aikaa paussia ja kun lähdin tekemään oikolukua hoksasin, että tarkoituksena oli valita joku rakennus ja käyttää kirjaa lähteenä siinä, mistä etsisin tietoa, jos haluaisin tehdä tutkimuksen kyseisestä kohteesta. Ja että esseen pituus oli viisi sivua.

Noh. Ärsytyksen nieltyäni ei auttanut muuta kuin etsiä itseäni miellyttävä rakennus ja aloittaa tekstin massiivinen karsiminen. Ihme kyllä essee valmistui muutamassa tunnissa. On upea tunne yllättää itsensä.

Posted on

Chilinsiemeniä

Huomasin hiljattain, että viimeisestä blogikirjoituksestani on kulunut puolisen vuotta. Tauko kirjoittamisessa ei ole ollut tietoinen valinta, eikä kyse edes ole siitä, ettei kirjoittamiseen riittäisi kiinnostusta. On vaan käynyt niin, että perhe-elämässä tapahtuneet muutokset ovat pitäneet ajatukseni vallassaan ja haasteellisen työn tuomat kiireet pitäneet huolen siitä, että varsinaista vapaa-aikaa on jäänyt hyvin vähän. Näistä syistä jouduin myös jättämään Avoimen yliopiston opinnot kesken, vaikka verkkoviestinnän perusopintokokonaisuus kiinnostikin kovasti ja olisin sen halunnut suorittaa.

Jo aiemmin pohdiskelin sitä, voiko kiireisessä elämäntilanteessa mennä opintojensa osalta tietoisesti ”alta riman”. Tai saako toisaalta luovuttaa, jos tietää, että pystyisi paljon parempaan? Nämä ovat asioita, jotka jokaisen täytyy ratkaista itse omalla kohdallaan. Minusta ei ainakaan tunnu siltä, että olisin jättänyt opinnot kesken sellaisesta syystä, jota tulisin myöhemmin katumaan. Omat rajat on hyvä ymmärtää, koska kukaan ei voi tehdä enempää kuin sen, mihin voimia riittää. Kiinnostavia opintoja on mahdollista suorittaa milloin tahansa elämän aikana, ja toisaalta omiin mielenkiinnon kohteisiin voi tutustua muillakin tavoin kuin opiskelemalla.

Kevätaurinko lämmittää jo heräilevää luontoa, ja kevään kynnyksellä mielessäni alkoi itää ajatuksia siitä, mitä uutta ja kiinnostavaa voisikaan kokeilla. Sain ystävältä chilin ja paprikan siemeniä, ja kylvöpuuhista innostui koko perhe. Yhdessä lasten kanssa siementen itämistä on ollut jännittävää seurata, ja ensimmäisten sirkkalehtien ilmestyminen oli aidosti palkitseva kokemus. Kaikilta on vaatiinut malttia odottaa itämisen ihmettä, kaikki ovat saaneet jaettuja onnistumisen elämyksiä ja tieto siitä, että taimilla on vielä edessään paljon uusia vaiheita ennen kuin pääsemme korjaamaan satoa takaa sen, että kiinnostus pysyy yllä jatkossakin. Ja sitten opetellaan uusia reseptejä!

Toivotan opintomenestystä niille, joiden opinnot Avoimessa yliopistossa jatkuvat, ja oppimisen iloa kaikille lukijoille arjen jokaiseen hetkeen.

Posted on

Tenttipäivä

Hui kamala miten kurssi edennyt vauhdilla. Tänään on tenttipäivä. Toivon todella, että menee kerralla läpi, sillä ensi kuussa mulla kaksi tenttiä pääopintojeni osalta, enkä jaksaisi enää uutta vääntää tähän kurssiin.

Tuntuu, että kurssi jäi jotenkin tosi haljuksi sisällöltään ja tenttiin vastaaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta onneksi on uusintamahdollisuus. Oma yliopistoni ottaa reilun sadan euron maksun uusinnasta ja uusintaa joutuu odottamaan puoli vuotta. Että suomalaisella opiskelijalla on asiat ihan hyvin, kun ei sen vaikeampaa ole tiedossa kuin parin kuukauden odottelu ja ilmainen uusinta. Uusintaan pääseminen ei edes ole itsestäänselvyys kaikissa maissa; olkaa onnellisia opiskelijat, joiden elämä (siis opinnot) eivät pääty läpäisemättömään tenttiin!

Nyt olen töistäni lounastauolla ja yritän noita tenttikirjoja vielä silmäillä tässä, josko jotain jäisi päähän. Olen konkreettisesta oppiva ihminen. Yläkäsitteet ja hyvin teoreettiset kokonaisuudet eivät avaudu minulle. Voisi tietysti kysyä miksi ihmeessä opiskelen yliopistossa, mutta ei akateemisenkaan alan tarvitse olla pelkkää teoriaa! Toisaalta, erinomainen luennoitsija osaa avata kuvimmankin aiheen myös kaltaisilleni ihmisille. Valitettavasti suuret auditoriolliset ihmisiä eivät edesauta moisia kursseja.

Parhaat kokemukseni ovatkin kursseista, joilla ollut parikymmentä ihmistä pienessä tilassa niin, että opetus on tapahtunut vanhaan kreikkalaiseen tapaan kysellen ja vastaten; opettajan ollessa kysyjänä ja oppilaan vastaajana.

Posted on

Ciao bella Roma!

Tuo otsikko on itselleni jo klisee. Olen käyttänyt sitä omassa blogissani kertoessani taidehistorian ryhmämme matkasta Roomaan (tosin oma blogini käsittelee aivan muuta kuin taidehistoriaa) sekä naamakirjassa asiaa käsittelevässä valokuva-albumissa. Mutta lause tiivistää kaiken. Rooma oli kaunis. Se laittoi lähes pään pyörälle kaikesta siitä suurenmoisesta historian runsaudesta, johon törmäsi pelkästään etsiessään lounaspaikkaa. Pitkä aika on kulunut edellisestä kirjoituksestani tänne ja yksi niistä käsitteli Rooman matkan suunnittelua. Näin muutaman kuukauden jälkeen voin siis tyylikkäästi myöhässä toivottaa: terveisiä Roomasta!

Neljä meistä lähti siis reissuun kahdeksaksi päiväksi. Yksi otti myös miehensä mukaan. Tämä ei sinänsä ollut kovin hyvä ratkaisu, sillä hän kulki paljon miehensä kanssa omilla teillään ja me kolme asuimme samassa asunnossa ja pidimme enemmän yhtä. Meillä oli pitkä lista paikoista, joissa oli käytävä. Olimme onnistuneet kuitenkin rajaamaan nähtävyydet niin, ettei se näyttänyt lainkaan epätoivoiselta. Ennen matkaamme opettaja toi meille esimerkkejä edellisten ryhmien matka-aikataulusta, jossa kaikki oli listattu minuutin tarkkuudella. Yhdessä paikassa oltiin vartti, toinen vain juostiin läpi, seuraavan paikan tarkkailuun oli käytettävissä 20 minuuttia ja sitä seuraavakin vain kipaistiin katsomassa mahdollisimman äkkiä. Sanoin heti suunnittelun alussa, ettei ole mitään mieltä nähdä valtavasti, jos ei ole aikaa edes hengittää teosten äärellä. Onnistuimmekin löytämään tähän tasapainon ja joitakin kohteita pudotimme pois paikan päällä. Esimerkiksi Colosseumin passasimme suosiolla käveltyämme viisi tuntia Vatikaanissa ja lösähdettyämme pitsalle jalkasärkyinemme.

Meillä oli fantastinen asunto keskustassa. Jokaisella oli oma huone, kauppa oli nurkan takana ja haimme sieltä aamupalaksi ihania juustoja ja tuoretta leipää. Mutteripannu kuului asunnon kalustoon, joten aamu alkoi cappuccinolla. Takapihan ikkunasta katsoessaan näki naapurien pyykkien roikkuvan ikkunasta toiseen. Ah, niin italialaista! Otin parikin kuvaa pyykeistä. Italialaiset eivät takuulla ymmärrä, miten pyykit voivat olla turistinähtävyys.

Mitä näimme:
– Fontana di Trevi (Mahtipontisuus-overload.)
– Villa Lante (Siellä on Suomen Rooman instituutti.)
– Espanjalaiset portaat (Tietysti piti nähdä.)
– Bocca della Verita (Totuuden suu, johon oli älyttömän pitkä jono.)
– Vatikaani (Hei, pakko käydä. Käy sinäkin.)
– Piazza Navona (Ja sen ihanat suihkulähteet.)
– Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio (Sai minut kyyneliin, kaunein veistos mitä on ikinä tehty ja viimein pääsin sen äärelle.)
– St. Ivo di Sapienza (Tähtäimessä sen harvinainen kierretorni.)
– Santa Maria sopra Minerva (Tästä kirjoitan itse kirkkoesseen.)
– Michelangelon veistos Pietà (Mitä voisi sanoa. Kaunista.)
– San Pietro in Montorio -kirkko ja sen pihalla oleva Il Tempietto (Puhtain renessanssiajan rakennus muutoin barokkikaupunki Roomassa.)

Ja äärettömästi muuta!

Mitä opin:
– Gelato on ihan jees, muttei maineensa veroista.
– Liikennevaloja ei ole edes nimeksi ja koska autot vetävät lähes satasta pitkin poikin, ainut keino päästä kadun toiselle puolelle on kävellä sen yli pokkana. Kyllä ne pysähtyvät, vaikka voivatkin töötätä vimmatusti.
– Etsiessään ruokapaikkaa ei tarvitse pitää mukana matkaopasta. Italialaiset ovat ylpeitä ruuastaan ja meni mihin ravintolaan tahansa, ruoka on mahtavaa.
– Italialaisesta pastasta ei tule ähky, toisin kuin suomalaisesta. Italialainen sulaa paremmin.
– Ruuan jälkeen on otettava espresso.
– Rooma on valkoviinikaupunki. Täydellistä.
– Kirkko on kirkko. Aluksi draperia ja lehtikulta tekevät vaikutuksen, mutta kun on nähnyt 25 kirkkoa, ne kaikki näyttävät samalta.
– Pidä puolesi, jos reissussa on mukana kontrollifriikkejä. Tämä on tehtävä alusta asti eikä pullotettava sisälle, jottet loppuvaiheessa räjähdä aamiaspöydässä.
– Paavi on italialaisille kaikki kaikessa tai ainakin hän yrittää olla. Hänen kuvansa tuli vastaan jopa kirpputorilla.
– Satsaa kenkiin. Sellaisiin, joilla voi kävellä päivässä 11 tuntia. Pulita mitä tahansa.

Posted on

Opinnot etenevät

Hiihtoloma useimmissa kouluissa, mutta mie jatkan paahtamista. Kuun alussa alkoi Globaalit prosessit -niminen Kehitysmaatutkimuksen aineopintojen kurssi. Sain tänä aamuna luentopäiväkirjan valmiiksi ja latasin sen samoin tein Moodleen.

On ihan kiva, että on olemassa Moodle, jota niin moni taho käyttää. Olen opiskellut Woodbrooken kveekariopintokeskuksenkin juttuja Moodlen kautta, joten ei ole edes rajoittunut Suomeen. Laaja käyttö takaa sen, että osaa sitten helposti navigoida tutussa ympäristössä. Ja Moodle on kepeämpi verrattuna aikaisempiin verkkokursseihin, jotka olivat ulkonäöllisesti jäykempiä kuin tämä.

Muissa opinnoissani pitää kiirettä yhtä lailla, mutta valon määrä lisääntyy koko ajan ja virkeyttä tulee lisää. Jaksaakseni kokopäivätyön ja kolmet eri opinnot kahdessa eri yliopistossa olen lisännyt liikuntaa huomattavasti ja saanut ruokavaliotakin terveellisemmäksi. Kummasti jaksaa paremmin, kun huolehtii itsestään. Erityisen tärkeää se on silloin, kun on monta rautaa tulessa – moni avoimen yliopiston opiskelija on varmaan myös monessa muussa roolissa elämässään kuin pelkkänä opiskelijana.

Tsemppiä opintoihin kaikille! Minun seuraava urakkani on lukea kaksi tenttikirjaa, tenttiin alle kuukausi, enkä ole edes avannut noita kirjoja. Toisen löysin edullisesti nettikaupasta ja toisen sain kirjastosta lainattua. 🙂

Posted on

Vuosi kohta pulkassa

Viime bloggauksesta on aikaa.

Olen ehtinyt tehdä esseen kurssia varten ja saada siitä arvostelunkin. Täytyy myöntää, että opiskelijan elämässä pitäisi osata varautua kaikkeen. En silti osannut ihan tähän valmentautua. =)

Elokuun lopussa elämääni tuli Mies ja pisti hieman asioita uuteen tärkeysjärjestykseen. Näinkin siis voi käydä ja sen kummemmin etsimättä! Tunnustan suoraan, nyt arvosanani jo tietäen, että kirjoitin loppuesseeni kurssille muutamassa tunnissa juuri ennen eräitä treffejä.

Ilmeisesti kiire ei pahemmin tekstini tuottamista häirinnyt, sillä nelonen kurssista kumminkin tuli, vaikka oma mielenkiinto arvosanaa kohtaan oli lähinnä tasolla “toivottavasti menee läpi”. Huonoa esimerkkiä nyt teille osoitan. Soosoo, näin ei sitten muiden kannata kyllä tehdä. Koulutyöt tehdään ajan kanssa ja tunnollisesti!

Toisaalta, omalla kohdallani ei se runsas ajankäyttö ole koskaan taannut menestystä. Viime kuussa olin varsinaisten opintojeni kurssimoduulin lopputentissä ja suoriuduin sieltä ulos tunnissa kirjoitettuani yhdeksän sivua. Arvostelu valmistuu vasta hieman ennen joulua, joten joudumme elämään jännityksessä siihen asti. Oma ensivaikutelma oli, ettei se nyt kovin huonosti voinut mennä. Kun se riitti, että kynän antoi lentää paperilla ja tekstiä tuli. Pahinta tentissä on, jos katsoo kysymystä, eikä osaa yhdistää mitään aiheeseen, aivan tyhjää päässä mitä kysymykseen tulee.

Mutta yritetään pitää se opiskelukin siellä top 3 -listalla prioriteeteissa omien rakkaiden ihmisten ja työn ohella. Sillä tavalla kaikille pitäisi jäädä tarpeeksi aikaa. Viimeinen loppurutistus ennen joulua!

Posted on

Hyvästit sivistykselle

Opinto-oikeuteni päättyi puolentoista vuoden opiskelun jälkeen. Sen verran oli varattu aikaa filosofian aineopintojen suorittamiselle. Pari asiaa pitäisi vielä sinnitellä läpi, koska en ole päässyt tenteistä läpi jokaisella yrityskerralla.  Avoimessa opiskelee 17 000 opiskelijaa joista kaikki muut ovat selviytyneet opinnoistaan hienosti ja ajoissa, koska ylimääräisiä tenttejä ei järjestetä.

Olen kyllä käynyt tenteissä jokaisen puuttuvan kirjan takia ja huojennuksekseni reputtamisen syyt ovat olleet joka kerta erit. Olen vain sellainen: minun on pakko oikeasti lukea kirja ja vieläpä tasan tarkkaan se oikea painoskin ennen kuin pääsen läpi. Lukustressiä ei helpottanut ympäristön kommentointi: ”ite katoin edellisenä iltana prujut läpi”. Rästitenttejä oli yksi mutta silloin oli Tukholman maraton eikä ollut aikaa hengenravinnolle.

Opintoni säilyvät rekisterissä 10 vuotta, pitää muistaa hypätä mukaan seuraavalle kierrokselle. Onneksi ei ainakaan tarvitse aloittaa alusta.

Yleisesti ottaen olen pitänyt Avoimen järjestelmiä jokseenkin kankeina: ehkä yhteistyö ei toimi yliopiston kanssa, vaikka on vaikea kuvitella mitä pahaa avoimen opiskelijat voisivat lähietäisyydeltäkään yliopistolle tehdä. Pakollisia kursseja ei voi vaihtaa varsinaisille opiskelijoille tarkoitettuihin kirjatentteihin, yliopiston henkilökuntaan ei saa ottaa suoraan yhteyttä eikä ylimääräisiä tenttejä järjestetä, vaikka kolmesta tentistä kaksi on arkena neljältä, parhaaseen työssäoloaikaan. Kolmannella kerralla reputtajalle ei ole tarjolla lämmintä kättäkään.

Sellaiset asiat harmittavat. Opintojen viivästyminen, jolle en näe muuta syytä kuin mahdottomat tenttiajat, ehkä myös oma kyvyttömyys aloittaa sitä lukemista tarpeeksi ajoissa. Avoimessa opiskelua on myös vaikea hoitaa muualta kuin Helsingistä tai jos aikoo samaan aikaan olla jossain töissä. Pakollisille läsnäoloille ei tarjottu vaihtoehtoja, ei edes maksullisia.

On minulla ollut toki kivaakin: filosofian proseminaarin aikaan vastaanotin nuorten filosofian ylioppilaiden tuottamia tutkielmia omista erityisaloistaan ja sain kerran viikossa matkustaa junalla kuuntelemaan itseäni fiksumpien ajatuksia maailman eri ilmiöistä. Se oli ihastuttavaa, kerta kaikkiaan.