Emme ole vielä nollavisio-tavoitteessa, mutta lähempänä kuin aikoihin. Ennakkotietojen mukaan viime vuonna Suomessa kuoli alle 200 ihmistä tieliikenteessä ensimmäistä kertaa vuoden 1935 jälkeen. Aika näyttää edustaako luku uusien parempien liikenneturvallisuusaikojen alkua vai onko kyseessä vain poikkeus, joka saattaa liittyä koronapandemian aikaiseen ajokäyttäytymisen muutokseen tai ehkä johonkin muuhun.
Kaksisataa kuolonuhria on selvästi vähemmän kuin 600, mikä oli liikennekuolemien vuosittainen määrä kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa. Mutta mikä on mielestäsi hyväksyttävä vuosittainen liikennekuolemien määrä?
Muutama vuosi sitten Australiassa lanseerattiin liikenneturvallisuuskampanja nollavisiosta. Esittelemme tässä Viktorian osavaltion version. Siellä on noin miljoona asukasta enemmän kuin Suomessa ja viimeisten viiden vuoden aikana 211–266 vuosittaista tieliikennekuolemaa.
Viktorian liikenneturvallisuuskampanjan videossa toimittaja pysäyttää miehen kadulla ja sanoo: ”Viime vuonna 213 ihmistä kuoli teillämme. Minkä sinä arvelet olevan hyväksyttävämpi luku?” Miehellä kestää hetken miettiä vastausta, kunnes hän sanoo: ”Öö, hyväksyttävä? Ehkä 70?” Sitten hän toistaa hieman varmemmin: ”Luultavasti 70.” Tämän jälkeen toimittaja soittaa kollegalleen, joka tuo 70 ihmistä kulman takaa ja sanoo: ”Tältä näyttää oikeasti 70 ihmistä.” Mies lausahtaa nyt huomattavan tunnekuohun vallassa: ”Sehän on perheeni.” Toimittaja toistaa kysymyksen: ”No, minkä nyt arvelet olevan hyväksyttävä luku vuosittaisille tieliikennekuolemille?” Mies vastaa: ”Nolla.”
Saatat muistaa vastaavan videon Liikenneturvan kampanjasta ”Näe ihminen liikenteessä”. Näiden kampanjoiden pääidea on saada ihmiset tiedostamaan, että vuosittainen tieliikennekuolemien määrä ei ole ainoastaan luku. Se kuvaa oikeita ihmisiä, jotka ovat menettäneet henkensä liikenteessä ja siihen lukuun voi sisältyä perhettäsi ja ystäviäsi. Näin ajatellen ilmiselvä vastaus on, ettei meidän pitäisi hyväksyä yhtään kuolemaa teillämme. Tavoitteen pitää olla nolla – nollavisio.
Nollavisio hyväksyttiin ensimmäisenä Ruotsin parlamentissa vuonna 1997, jonka jälkeen se levisi moniin maihin Suomi mukaan lukien. Nollavision pitkän tähtäimen tavoite on, että kenenkään ei pitäisi kuolla tai vakavasti loukkaantua tieliikenneonnettomuuksissa. Tämän tavoitteen pitäisi toteutua suunnittelemalla turvallinen tieliikennejärjestelmä ja suurilta osin siirtää vastuu tieliikenteen käyttäjiltä tieliikennejärjestelmän suunnittelijoille. Nollavisio huomioi, että ihmiset tekevät virheitä ja tavoitteena on luoda järjestelmä, joka sekä minimoi virheiden määrän että niiden seurausten vakavuuden.
Vaikka monet maat ovat omaksuneet nollavision liikenneturvallisuusstrategiaansa, sitä on myös kritisoitu niin tieteellisessä kirjallisuudessa kuin julkisissa keskusteluissa.
Vuonna 2021 kysyimme muutaman kysymyksen nollavisiosta edustavalta otokselta yli 15-vuotiaita suomalaisia Liikenneturvan aineiston keruun yhteydessä. Suurin osa vastaajista (79,8 %) uskoivat nollavision olevan hyvä tavoite samalla, kun lähes vastaava osuus vastaajista (73,5 %) uskoi, ettei sitä koskaan tulla saavuttamaan (kuva 1). Vuonna 2022 Liikenneturva kysyi lähes saman kysymyksen ja jälleen 84 %:n mielestä nollavisio oli hyvä tavoite.
Kuva 1. Pylväät kuvaavat vastausten jakautumista väittämiin nollavisiosta. Kysely tehtiin edustavalle otokselle suomalaisia vuonna 2021 (N=1025). Kuvaajassa olevat luvut esittävät kunkin vastausvaihtoehdon valinneiden prosenttiosuuksia.
”Nollavisio on epärealistinen” on eräs pääkritiikeistä. Joidenkin mielestä emme tule koskaan saavuttamaan yhteiskuntaa, jossa kukaan ei kuole tai vakavasti loukkaannu teillä, vaikka kuinka yrittäisimme. On aina inhimillisiä tekijöitä tai olosuhteita, jotka johtavat kuolemiin tai vakaviin vammoihin.
Miksi meillä on päämäärä, joka on lähes mahdoton saavuttaa? Onko sellainen päämäärä täysin merkityksetön? Yksinkertainen vastaus on, että eettisistä syistä nolla tieliikennekuolemaa on hyvä ja arvokas päämäärä. Yksikään maa ei ole täysin onnistunut eliminoimaan korruptiota, järjestäytynyttä rikollisuutta, ihmiskauppaa, sukupuolten epätasa-arvoa jne. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi hylätä tavoitteemme näiden eliminoimiseen. Yhteiskuntien pitää asettaa tavoitteita, jotka voivat näyttää utopistisilta tai epärealistisilta jossain vaiheessa historiaa, mutta voivat myöhemmin tulla saavutettaviksi. Kuten aikaisemmin on mainittu, 30 vuotta sitten meidän teillämme kuoli vuosittain 600 ihmistä. Nyt tieliikennekuolemia on noin 200 vuodessa. 30 vuoden päästä me voimme ja meidän pitäisi olla hyvin lähellä nollaa.
Teksti: Igor Radun, liikennepsykologian dosentti, Helsingin yliopisto ja Jenni Radun, ympäristöpsykologiantutkija, Turun ammattikorkeakoulu
