Z6

Risto Saarinen, Sy 103 Reformaation teologiaa kl 2009

Luentorunko tehtiin kevääksi 2009

1. Reformaation taustat

2. Lutherin elämä ja teologia

3. Melanchthon ja normatiivinen luterilaisuus

4. Reformoitu uskonpuhdistus ja teologia

5. Anglikaaninen reformaatio

6. Tietoiskut

Tentti-infoa: toimimme opinto-oppaan s. 89 mukaan seuraavin tarkennuksin:
– luentojen yhteydessä ei anneta kirjallista tehtävää
– tentti arvostellaan kokonaisuutena, siis joko läpi kokonaan tai ei ollenkaan, eli ei voi tenttiä vain luentoja / vain kirjaa, eikä myöskään reputtaa näistä vain toista
– Ilmoittautuminen luennoille webOodissa ei ole pakollista, mutta erittäin suositeltavaa, vaikka jo luentosarjan alettuakin (jos onnistuu teknisesti). 27.4. tenttiin ei tarvitse erikseen ilmoittautua. Sen sijaan 25.6. rästitenttiin täytyy. Ensi syksyn tenttipäivästä ks. ensi vuoden opinto-opas.
– muista laittaa 27.4. tenttipaperiisi opiskelijanumero
– seuraava koskee vain niitä korvaajia, joiden täytyy korvaussäännön nojalla suorittaa 4 op (tavalliset opiskelijat eivät voi suorittaa tätä 4 op laajuisena): ylimääräisen opintopisteen saa tenttimällä Olli-Pekka Vainio, Luther (WSOY 2008). Teen siitä oman kysymyksen 27.4. tenttiin. Suosittelen tätä vaihtoehtoa. Mutta teen 27.4. tenttiin myös kysymykset “virallisista” 1 op tuottavista kirjoista, so. Vainio, Ihmiseksi tuleminen ja Huovinen, Ei on kyllä. Eli niinkin voi halutessaan tehdä.

 

1. Reformaation taustat:
(Kirjallisuutta: Kärkkäinen, Johdatus Lutherin teologiaan
Hirvonen-Saarinen, Keskiajan filosofia, Vainio, Luther, Grane, Luther ennen luterilaisuutta, Kopperi, Renessanssin Luther)

“Luterilaisuus on ainoa yliopiston professorin perustama uskontokunta” (G. Ebeling)
– vaikka Luther asettui keskiajan teologiaa ja yliopistolaitosta vastaan, ovat nämä kuitenkin hänen ajattelunsa käsitteellinen tausta. Luther (ja Melanchthon) saivat reformaation aikaan toimimalla Wittenbergin yliopistossa, luennoimalla ja kirjoittamalla yliopistoinstituution puitteissa
– perinteinen yliopistojärjestelmä: ensin 3-4 vuotta filosofisessa tiedekunnassa (nykypäivän lukiota vastaava, Luther suoritti nämä Erfurtissa 1501-1505), sitten johonkin kolmesta ammattitiedekunnasta: teologia, oikeustiede, lääketiede
– Aristoteleen filosofia opetuksen taustalla, tulkintakoulukunnat: via antiqua, Tuomas Akvinolaista seuraavat. Via moderna, Duns Scotusta ja Ockhamia seuraavat. Erfurt ockhamistinen yliopisto, jo kriittinen monia vanhoja käsityksiä kohtaan
– renessanssi ja humanismi: Italiasta 1400-luvulla lähteneitä liikkeitä, joihin liittyi kritiikki koko skolastista koulujärjestelmää kohtaan, painotti vapaata oppimista, yksilön arvoa ja paluuta antiikin ihanteisiin (studia humanitatis, ad fontes). Myös maailman laajeneminen: Gutenberg, Kolumbus, Kopernikus
– reformaation kannalta merkittävintä oli humanismin “paluu lähteille”: Raamatun alkukielten taidon elpyminen ja kansankielisten raamatunkäännösten laadinta 1400-luvulta alkaen. Erityisen merkittävä oli Erasmus Rotterdamilaisen kreikankielinen Uusi testamentti (1516). Johannes Reuchlin ym. saksalaiset humanistit harjoittivat myös heprean kieltä
– reformaation suhde näihin edeltäviin aatevirtauksiin on voimakkaan kaksijakoinen: yhtäältä kritisoidaan skolastiikkaa, toisaalta esim. luterilaiset tunnustuskirjat edellyttävät laajan tiedon skolastisista (harha)käsityksistä ja omat opit muotoillaan skolastisen latinan terminologialla (luterilaisuus suosii kansankieltä, mutta “tiukan paikan” tullen käytetään latinan fraaseja, kuten sola fide, simul iustus et peccator jne, ilmiöstä laajasti Muller, Post-Reformation dogmatics). Tiukka tunnustusluterilaisuus on tässä käsitteellisessä mielessä lähellä katolilaisuutta
– sama kaksijakoisuus suhteessa renessanssiin ja humanismiin: omaksutaan vanhat kielet, vanhan ajan nostalgia ja yksilökeskeisyys uskonnollisessa mielessä, mutta ollaan kriittisiä filosofista yksilönvapautta ja ihmiskeskeisyyttä kohtaan
– reformaation sisäiset koulukunnat usein väljästi palautettavissa näihin kaksijakoisuuksiin: “modernia” arvostavat vs. “vanhoja aikoja” arvostavat, “humanistiset” vs. “skolastiset” käsitykset opin merkityksestä jne. Koska reformaatio oli murroskausi, löytyy historiallisia perusteita eri käsityksille sen mukaan, miten murroksen eri puolia arvioidaan. Tästä syystä historian tunteminen auttaa myös protestanttisten kirkkojen nykytilan tuntemisessa (havainnollisesti esim. McGrath, Reformation Thought sekä Gassmann-Hendrix, Johdatus)
– Augustinuksen ja augustinolaiserakkojen sääntökunnan vaikutus oma tärkeä lukunsa. Lännen kirkossa kaikki vannoivat jo tuolloin, ja tänäkin päivänä, Augustinuksen teologian nimiin. Lutherin argumentaatio perustuu usein ajatukselle, että hän on tajunnut Augustinuksen ajattelun syvemmin kuin keskiajan katolisuus. Tämä ei sinänsä mitään uutta, näin hyvin monet argumentoivat. (ks. Nisula, Augustinus, Saarinen, teoksessa Keskiajan filosofia)
– Augustinuksen tahdonvapauskäsitys merkittävä, siitä jo Petrarca, Salaisuuteni (suom. 2008). Augustinus, Tunnustukset, olettaa että kääntymyksen jälkeen tahto vapautuu. Myöhäinen Augustinus (anti-pelag. sekä Contra Iulianum) kuitenkin pessimistinen: myös kristitty on synnin sitoma ja kaikki tapahtuu ennalta määrätysti. Nuori Luther liittyy nimenomaan tähän myöhäiseen Augustinukseen. Virallisen katolisen kirkon Augustinus-tulkinta on kuitenkin enemmän Tunnustukset-teoksen kaltainen, so. henkilö on vastuussa suostumuksistaan pahaan, ja hänellä on tietty vapaus suostua tai olla suostumatta (toisaalta Lutherkaan ei ehkä etene ennaltamääräämisoppiin saakka, tähän palataan). Huom! Jo Petrarca ajattelee monessa suhteessa kuin Luther, että pahaa ei voi välttää vain voimakkaasti tahtomalla (Salaisuuteni 47-49, 223-4 kopio)

 

2. Lutherin elämä ja teologia
– Luther oli maailman ensimmäinen bestseller-kirjailija, reformaatio levisi voimakkaasti nimenomaan tekstien kautta. Tästä syystä tekstien teologia erittäin tärkeää.
– yleiskatsaus Lutherin kirjalliseen tuotantoon, sen eri lajeihin:
– yliopistolliset luennot munkkiaikana (1513-1519): raamatunselitysluentoja, Psalmeista, Roomalaiskirjeestä, Galatalais- ja Heprealaiskirjeestä. Nämä enimmäkseen julkaistu vasta 1900-luvulla, mutta monet niiden teemat myös Lutherin muissa kirjoituksissa
– disputaatioita munkkiaikana, esim. skolastikkoja vastaan ja Heidelbergin sekä Leipzigin väittelyt. Osin yliopistollisia, osin liittyvät kiistaan paavin kanssa. Lisäksi ns. myöhäisiä disputaatioita 1530- ja 1540-luvulla, esim. antinomisteja vastaan
– reformatorisia kirjoituksia, suppeita, laajoille kansanjoukoille tarkoitettuja, levisivät monilla kielillä. Esim. Kristityn vapaudesta, Kirkon Baabelin vankeudesta
– raamatunkäännös, virsiä, jumalanpalveluksen uudistuskirjoituksia
– opetuskirjoituksia, erityisesti Vähä ja Iso Katekismus (jotka myös ev.lut. tunnustuskirjoja, lisäksi Schmalkaldenin artiklat Lutherin kirjoittama tunnustuskirja)
– laajoja opillisia kirjoituksia, joista jotkut perustuvat myöhempiin luentoihin (Laajempi Galatalaiskirjeen selitys), toiset ajankohtaisiin kiistoihin (Sidottu ratkaisuvalta, Kristuksen ehtoollisesta)
– kirjeitä, pöytäpuheita

Lutherin teologian temaattisia alueita

a) Raamattukäsitys

– Luther perusteli raamatunkäännösten tarpeellisuutta sillä, että jokaisen tulee omakohtaisesti voida paneutua Jumalan sanaan. Yhtäältä tämä linja johtaa näkemykseen Raamatun selkeydestä ja avoimuudesta kaikille (claritas scripturae). Toisaalta Luther saattoi myös todeta, että uskon kieli ei avaudu järjelle ja että Raamattu on “taivaallista saksaa” jonka lauseiden viimekätiset tarkoitteet ovat tiedonkykyjemme takana.
– reformaation perusperiaatteeksi vakiintui “yksin Raamattu” (sola scriptura). Periaate suuntautui sellaista “Raamattu ja traditio” -näkemystä vastaan, jonka mukaan Raamatun teksti ei sinänsä ole uskon asioissa riittävä, vaan sen lisäksi tarvitaan toinen normatiivisen ilmoituksen lähde, so. kirkon päätökset, myöhemmät uskontunnustukset tms. Nykyään usein ajatellaan, että niin keskiaikainen kuin nykypäivän katolinen kirkko pitäytyy ns. sisällöllisen riittävyyden (material sufficiency) periaatteeseen, jonka mukaan Raamattu jo itsessään sisältää riittävän tiedon uskon asioista. Muut normilähteet eivät tällöin ole toinen ilmoituksen lähde, vaan ne ovat sekundaarisia tulkintaperiaatteita. Myös luterilaisuus ajattelee, että Raamatun (norma normans, varsinainen normilähde) lisäksi voi olla sekundaarisia normeja (norma normata, lähteestä muualla johdettuja ohjeita), kuten Tunnustuskirjat, kirkkolaki jne.
– “Raamattu ja traditio” voidaan siis ymmärtää eri tavoin: em. tavalla luterilainen ja katolinen käsitys ovat hyvin samanlaiset. Katoliseen käsitykseen sisältyy usein lisäksi ns. opetusvirka (magisterium), joka voi säätää uusia oppeja (yleensä paavin taikka kirkolliskokouksen auktorisoimina, esim. Maria-opit). Luterilaisuus yleensä kriittinen tällaista opetusvirkaa kohtaan. Opetusvirkaan saattaa kuulua myös ns. sensus plenior -oppi, jonka mukaan tekstin täydempi merkitys avautuu vasta myöhemmille tulkitsijoille: tässä mielessä myöhemmin voidaan säätää “uusia” oppeja, mutta niiden sisältö on kuitenkin raamatullinen. Protestantismi yleensä kriittinen sensus plenior -oppia kohtaan.
sola scriptura -periaate on monin tavoin lisävalaisua kaipaava. Esim. “kaikki oikea oppi löytyy Raamatusta” ei implikoi väitettä “kaikki Raamatussa oleva on oikeaa oppia”. Siksi voidaan myös keskustella erilaisista “kaanon kaanonissa” -periaatteista, so. siitä, mitä Raamatun tekstin piirteitä pidetään ensisijaisen tärkeinä. Eräs tällainen periaate on ns. Christum treibet: keskeistä on se mikä pitää esillä Kristuksen persoonaa ja työtä. Toinen on ns. lain ja evankeliumin erottelu: keskeisintä Raamatussa on ilosanoma, evankeliumi, ja lisäksi Raamatussa kaikkialla löytyy niin normeja (lakia) kuin lain alta vapauttavaa armoa, evankeliumia. Ts. Raamatun tekstikorpus tulkitaan lain ja evankeliumin, taikka Christum treibet -periaatteen avulla, ja siinä mielessä yksin Raamattu on uskon ainoa ja riittävä lähde
– klassinen kiistakysymys on lisäksi se, onko Raamattu vain uskon vai sekä uskon että elämän ainoa normilähde. Luterilaisuudessa painotus on ollut uskolla, kalvinismissa Raamatun elämää ja etiikkaa ohjaava normimerkitys tulee selkeämmin esiin. Luterilaisuus kuitenkin torjuu ns. antinomismin, jonka mukaan lailla ei ole mitään merkitystä kristityn elämässä.
– Luther ja luterilaisuus ajattelee lisäksi, että Raamattu on “itse itseään tulkitseva” (sui ipsius interpres). Käsitys liittyy katolisen pappisvallan torjuntaan: oikeaa tulkintaa ei ole delegoitu asiantuntijaluokalle, vaan huolellinen maallikkolukijakin näkee Raamatun oman, sisäisen asialogiikan, joka antaa riittävän tulkinnallisen normiston. Ajatus ei siis ole, että tavallinen lukija tulkitsee pappien sijasta itse, vaan että kukaan ei tulkitse, koska tulkinta on jo annettu tekstin “itsensä” kautta. Hermeneuttisena periaatteena ajatus on nykyteologiassa paljon pohdittu, mutta monisäikeiseksi jäänyt. (ns. loci communes -tulkinta on nähdäkseni hedelmällinen, siitä jäljempänä).
– kysymys Raamatun inspiraatiosta ja hist.kriittisestä tulkinnasta on luterilaisuudessa jäänyt monisäikeiseksi. Hist.kriittinen luenta syntyi pitkälti juuri luterilaisuudessa ja sitä on usein pidetty luterilaisuuteen kuuluvana (Bultmann, Pannenberg ym.). Toisaalta konservatiivinen luterilaisuus ei sitä ole koskaan omaksunut. Ruokanen: Luther edustaa “asiainspiraatiota”, ei siis sanatason inspiraatiota, vaan Pyhän Hengen läsnäoloa sanoman kokonaisuudessa.
– raamattukäsitykseen liitetään yleensä ajatus “elävästä sanasta” (viva vox), ts. Raamattu ei ole paperinen paavi, vaan saarnattua sanaa, joka synnyttää uskon. Sanan ja uskon suuri linja kaikkea protestantismia yhdistävänä “saarnamiesten uskontona” on ilman muuta merkittävä reformaation teologian kokonaispiirre. Toisaalta elävän sanan ja elävän uskon voimakas korostaminen voi kääntyä opin ja sisällön vähättelyksi

b. Kristuksen työ (kolmiyhteinen antaminen)

Klassinen formulaatio Vähä Katekismus: Kristus “on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa”
– lunastuskäsitteistö: ekonominen kielikuva, orjuudesta vapaaksi ostaminen UT:n maailmassa
– syyllisyyskäsitteistö: juridinen/ forensinen (oikeudellinen) käsitteistö, Kristus kärsii rangaistuksen syyllisen puolesta ja saa näin aikaan sovinnon
– pahan vallan käsitteistö: käynnissä kamppailu Jumalan ja ns. turmiovaltojen (synti, kuolema, perkele), Kristus voittaa nämä turmiovallat ja vapauttaa ihmisen
– taustalla patristinen käsitys pahan vallasta sekä Anselm Canterburyläisen sovitusoppi (teoksessa Jumala ihmiseksi)
– em. käsitteistöt ovat kaikki lännen kirkkojen yhteistä opetusta ja samalla tavalla oikeaoppisia eivätkä jonkun kirkon erityisainesta. Niiden pysyvänä ongelmana on jossain määrin metaforinen (vertauskuvallinen) luonne: Kristuksen työ on niin kuin ostamista, niin kuin rangaistuksen kärsimistä, niin kuin pahan voittamista, mutta kukin kielikuva on jossain määrin rajallinen
– Kristuksen työn “kielioppiin” Lutherilla (ja esim. Augustinuksella) voi päästä jonkin verran tarkemmin käsiksi tarkastelemalla sitä nelipaikkaisena relaationa, joka on kieliopillista lausemuotoa agent-theme-recipient-beneficiary (toimija-teema-vastaanottaja-edunsaaja). Tällainen kielellinen muoto esiintyy voimakkaasti UT:ssa ja Augustinuksella antaa-verbin (ja sen johdannaisten) yhteydessä, niin että muoto on antaja-lahja-vastaanottaja-edunsaaja, esim. “Jumala antoi Poikansa (kuolemaan) meidän puolestamme” “Kristus antoi itsensä meidän edestämme” (tarkemmin Saarinen, God and the Gift). Ns. tritransitiivinen rakenne (jossa verbillä kolme objektia: lahja, saaja ja edunsaaja). On huomattava, että rakenteessa kaksi paikkaa joskus samalla toimijalla: Kristus voi olla sekä antaja että lahja (itsensä antaminen), ihminen voi joskus olla sekä saaja että edunsaaja
– lännen kirkon sovitusopilliset keskustelut liittyvät paljolti siihen, kuka em. rakenteessa on antamistoimen vastaanottaja (ekonomisessa kuvassa paholainen?: Jumala maksaa lunnaat paholaiselle; Anselm: ei, vaan Jumala on sekä antaja että saaja – oikeudellinen kuva: vahingonkorvaus/ hyvitys Jumalalle) UT:ssa vastaanottajasta usein vaietaan, esim. Joh. 3:16). Kristuksen työssä ihminen on siis edunsaaja, mutta ei suorituksen vastaanottaja. Sen sijaan esim. ehtoollisessa ja efektiivisessä vanhurskauttamisessa ihminen on edunsaajan lisäksi pelastuksen vastaanottajan roolissa
– Lutherin Iso Katekismus (credon selitys) tematisoi Kristuksen työn nimenomaan Jumalan kolmiyhteisen antamisen avulla (moniste)
– reformaatiossa yhtäältä Kristuksen työ erittäin keskeinen teologinen teema, toisaalta on huomattava että se ei varsinaisesti ollut kiistan kohde suhteessa katoliseen kirkkoon

c. vanhurskauttamisoppi

– reformaation monet kiistat liittyvät nimenomaan vanhurskauttamisoppiin, joka on hyvin lähellä “Kristuksen työ” -kysymystä. Standardierottelu: Kristuksen työ on pelastuksen objektiivinen aspekti (sovitus, lunastus), vanhurskauttaminen taas saman pelastuksen subjektiivinen aspekti: miten ihminen pelastuu omasta näkökulmastaan katsottuna (hiukan epätäydellinen erottelu, koska toisaalta painotetaan myös vanhurskauttamisen ei-subjektiivisuutta; sen alkusyy on extra nos, Jumalan ansiosta ja vaikutuksesta)
– raamatullinen tausta erityisesti Paavalin teologiassa, jossa dikaiosyne (oikeamielisyys, vanhurskaus) taustoiltaan suht. voimakkaasti oikeudellinen. Toisaalta Paavalin pelastuskäsityksessä korostuu voimakkaasti Kristus-partisipaatio, jossa ajatellaan pelastuksen (vanhurskaana olemisen) olevan yhteyttä Kristuksen ruumiiseen ja siinä mielessä reaalis-efektiivistä
– reformaation kiistat liittyivät ns. ansio-oppiin: vaikuttavatko kristityn omat ansiot pelastukseen. Lutherin kanta: ei, pelastus on yksin uskosta (sola fide), yksin armosta (sola gratia), yksin Kristuksen kautta, Kristuksen työn perusteella
– taustalla katolisen kirkon ongelmalliset käytännöt, kuten anekauppa ja rippiä seuranneet hyvitysteot
– Luther halusi seurata myöhäistä Augustinusta, tämän anti-pelagiolaisia kirjoituksia, jotka kiistävät vapaan tahdon merkityksen pelastuksessa ja katsovat, että kastettu kristittykin jää jollain lailla syntisyyden piiriin
– kristitty on “samalla kertaa vanhurskas ja syntinen” (simul iustus et peccator), luterilaisuuden perusoppi joka on ekumeenisesti kiistelty (koska useimmilla muilla kirkoilla ei vastaavaa oppia) ja monitulkintainen (kuinka jyrkästi se on tarkoitettu: täysin ilman vapautta? koko ajan tekosyntejä? vai vain kiusauksia?)
– puhdaslinjainen forensinen tulkinta: kristitty on yhtäältä vanhurskas Jumalan edessä (coram deo) taikka taivaan torilla (in foro caeli), koska Jumala on lukenut Kristuksen ansion hänen hyväkseen, so. antanut synnit anteeksi jonkinlaisen taivaallisen kirjanpidon merkityksessä. Toisaalta kristitty on maailmassa syntinen entiseen malliin, koska synti häviää vasta kuoleman jälkeen. Ns. totus-aspekti: kokonaan vanhurskas, kokonaan syntinen. Tämä usein tunnustusluterilaisuudessa
– forensis-efektiivinen tulkinta: oikeudellisen anteeksiantamisen lisäksi kristitty osallistuu Kristus-todellisuuteen jo tässä elämässä, Kristus on ikään kuin “lahjana” jo läsnä uskovassa, “pyhittävänä” todellisuutena. Ns. partim-aspekti: osittain syntinen, osittain vanhurskas. (Teemaan liittyy monia traditionaalisia kiistoja, joita en tässä erittele). Näin usein esim. Suomen ev.lut. kirkon ja LML:n ekumeenisissa dokumenteissa
– klassisia keskusteluja 1: favor et donum, suosio ja lahja. Vanhurskauttamisessa yhtäältä Jumalan suosio (hyväksilukeminen, forensinen) ja lahja (Kristus-osallisuus, efektiivinen). Välillä ajatellaan suosion olevan ensisijainen, välillä että molemmat ovat samalla tavalla primaareja. Saarinen: suosiolla “asialooginen” etusija: lahjaa ei voi antaa ellei henkilö ole ensin jollain lailla suopea
– klassisia keskusteluja 2: anteeksiantaminen eli remissio. Onko anteeksiantaminen vain forensista, kuten luterilaisuus usein opettaa? Monissa muissa teologisissa asiayhteyksissä korostetaan, ettei remissio ole vain taakan poistoa, vaan myös positiivista uudistumista, tai ettei se ole vain unohtamista, vaan sen lisäksi myös muistamista. Moniste, figure 2.
d. Yksin uskosta / usko ja teot
– uskon ja hyvien tekojen suhteen määrittely luterilaisuudessa (ja koko protestantismissa) on vanhurskauttamisopin seurausvaikutus: ihminen ei voi hyvillä teoillaan hankkia Jumalan edessä mitään sellaista ansiota, joka myötävaikuttaisi hänen pelastukseensa. Pelastus on yksin Jumalan työtä.
– teemaan liittyy myös käsitys uskonvarmuudesta: usko on varmaa, koska se ei nojaa mihinkään ihmisen omiin suorituksiin (jotka aina puutteellisia), vaan Jumalan sanaan, joka sisältää lupauksen Jumalan armollisuudesta. Varmuuden perusta on siis ihmisen ulkopuolella, Jumalan lupauksessa (kalvinistit tästä jossain määrin eri mieltä, katsovat että varmuus on aina subjektiivinen käsite, varmuuden “tuntomerkin” pitää siis löytyä ihmisen itsensä moraalisesta tms. laadusta, tähän palataan)
– tästä riippumatta ajatus “uskon ja rakkauden” yhteispelistä: kristitty tekee hyviä töitä, koska armo/Kristus vaikuttaa hänessä. Mannermaa: uskossa läsnäoleva Kristus on ikään kuin hyvien töiden (osa)subjekti. Hyvät teot tässä mielessä uskon “hedelmiä”. Uskovalla on “uusi kuuliaisuus” taikka “kiitollisuus” hyvän tekemisen motiivina.
– katolinen epäluulo: käytännössä sola fide kuitenkin johtaa hyvien tekojen heikkenemiseen. Klassinen kontroverssi yhteiskuntavaikutuksista: luterilaiset: usko motivoi auttamiseen ja yhteisvastuuseen, on tässä mielessä nykyaikaisen hyvinvointivaltion ja sosiaaliavun teologinen tausta. Katolilaiset: protestantismi johtaa yksilökeskeisyyteen ja ahneuteen, jossa lähimmäisen auttaminen ja hyväntekeväisyys hiipuu
– uskon ja rakkauden erottelu luterilaisuudessa tavallinen myös yhdistettynä hengellisen ja maallisen erotteluun: pelastuksen todellisuutena usko muuttumaton, ikään kuin Jumalan hallintavallan alue. Sen sijaan rakkaus on alati muuttuva ja ihmisen oman toimintakyvyn ja hallintavallan (ainakin osittain) piirissä oleva alue, jonka lainalaisuuksia voidaan muuttaa

e tahdonvapauden kysymykset

– läntisen teologian suuri linja Augustinuksesta nykypäivään on tahdonvapauden pienentäminen, siitä kuitenkaan täysin luopumatta
– reformaation kaksi suurta kiistaa, Luther vs. Erasmus ja kalvinismi vs. arminiolaisuus (siitä jäljempänä), ovat etappeja tämän suuren kiistan varrella
– linja alkoi Augustinuksen pelagiolaiskiistasta. Kreikankielinen kirkko ei huomioinut tätä kiistaa, minkä vuoksi ortodoksit nykypäivänä usein ajattelevat, että idän kirkko kannattaa tahdonvapautta ja synergiaa eikä ole omaksunut perisyntioppia (kreikkalaisten isien ajattelu näiltä osin kuitenkin monisäikeistä)
– keskiajalla Tuomas ja tomistit selvästi anti-pelagiolaisia, Duns Scotus ja Ockham enemmän vapaaseen tahtoon nojaavia. Renessanssissa ihmisen voimattomuus omien tunteidensa ja halujensa kontrolliin korostui, vrt. Petrarca, Salaisuuteni
– kiistoissa pitkälti kyse siitä, millaiseen Augustinukseen halutaan liittyä. Katolisen kirkon virallinen syntioppi nk. suostumusteorian mukainen, myötäilee nuorempaa Augustinusta. Sen mukaan synnit lasketaan vain niistä tapauksista, joissa henkilö on suostunut pahaan vaihtoehtoon (huono halu yksin ei syntiä, ei myöskään pakosta tehty teko. Sen sijaan syntiä on suostumus, jota ei ole voinut toteuttaa)
– Luther (ja luterilaisuus) ajattelee jo huonon halun (concupiscentia) olevan syntiä. Huono halu jää myös kristittyyn, siksi paraskin kristitty on “samalla kertaa vanhurskas ja syntinen” (simul iustus et peccator). Vaikka paras kristitty kykenisi ulkoisesti hyviin tekoihin, huonon halun aikaansaama puutteellisuus pitää hänet syntisenä. Luther liittyy voimakkaasti antipelagiolaiseen Augustinukseen, korostaa Augustinuksen aivan viimeisimpiä ja pessimistisimpiä kirjoituksia (Contra Iulianum).
– suostumusteorian rooli luterilaisuudessa epäselvä, ei virallinen oppi. Käytännössä (ja Lutheriltakin löytyy aineistoa tähän) ns. syntiin suostuminen myös luterilaisessa perinteessä paljon käytetty syntisyyden mittari, vaikka itse teologinen synnin määrittely kulkee huonon halun ja simul iustus et peccator -käsityksen kautta
– Lutherin mielestä skolastikot, kuten Scotus ja Ockham, sekä humanistit, kuten Erasmus, olivat “semipelagiolaisia”, so. he luottivat liikaa vapaan tahdon kykyyn tuottaa ihmisille ansioita. Tutkimus kiistelee paljon siitä, mustamaalaako Luther näitä vastustajiaan ja kuinka suuri on Lutherin ja katolilaisten ero. Kaikki osapuolet kiistävät pelagiolaisuuden.
De servo arbitrio -teoksessa (Sidottu ratkaisuvalta, ilmaus on Augustinuksen Contra Iulianum -teoksesta, 2, 8, 23) Luther esittää seikkaperäisesti jyrkän kantansa. Teos on monimutkainen ja sen tulkinnasta on kiistelty paljon. Se ei ole luterilainen tunnustuskirja, ja varsinaiset Tunnustuskirjat eivät esitä jyrkkää ennaltamäärämisoppia
– Käsitykseni mukaan Lutherin kanta on seuraava (vrt. Kolb, Election, Bound Choice): Jumalan näkökulmasta maailmassa vallitsee ennaltamääräytyneisyys. Ihmisen näkökulmasta maailmassa vallitsee ns. muuttumattomuuden välttämättömyys (necessitas immutabilitatis) siinä mielessä, että ihminen ei kykene muuttamaan omia päämääriään eikä vaikuttamaan oman pelastuksensa alkutaipaleeseen eikä saamaan ansioita Jumalan edessä. Kuitenkin Luther myöntää kolme tapaa joissa ihmisellä on jonkinlaiden vapauden kyky: 1) aptitudo naturalis, persoonallisen vastaanottamisen kyky (joka puuttuu muulta luomakunnalta), 2) vapaus “alempiin asioihin”, keinojen valitsemiseen maailman sisällä, esim. mitä tänään syön taikka puen päälleni (nämä seikat ovat ihmisen kokonaiselämän kannalta vähäisiä, mutta eivät esim. moraalisesti tai sosiaalisesti merkityksettömiä), 3) Jumalan armon alettua efektiivisesti vaikuttaa kristityssä hänelle kehkeytyy jonkinlainen jälkikäteinen kyky hengelliseen yhteistoimintaan (cooperatio). (Nähdäkseni on niin, että Luther mustamaalaa Erasmusta liikaa, se vapaa tahto jota Erasmus kannattaa on aika lailla näiden kolmen seikan kaltainen)
– luterilaisuus ei ole omaksunut em. Jumalan näkökulmaa, joka johtanee ennaltamääräämisoppiin, vaan nimenomaan ihmisen näkökulman, joka nähdäkseni tyypillisellä läntisen teologian antipelagiolaisella tavalla määrittelee ihmisen vapauden asteen. Luterilaisuuden retorinen korostus kuitenkin painottaa sitä, että Jumalan edessä ei ole vapautta eikä mitään ansioita.
– sen sijaan kalvinismi kehitti Jumalan näkökulmaa, josta jäljempänä
– ihmisen suhteellisen vapauden probleemi jatkuu luterilaisuuden sisällä, ja ehkä vielä voimakkaammin roomalaiskatolisuuden sisällä: siellä molinismi ja skotismi kannattivat vapautta, kun taas jansenismi ja usein tomismi vähensivät vapauden roolia. Viime aikojen roomalaiskatolisuudessa vapauteen nojaavaa teologiaa (de Lubac, Rahner, vapautuksen teologia) on usein kritisoitu Vatikaanin taholta: virallinen teologia (Pius XII, Balthasar, Ratzinger/ Benedictus) on pitänyt katolisia uudistajia pelagiolaisuuteen taipuvaisina, koska uudistajat lähenevät valistuksen autonomista ihmiskäsitystä (eli paradoksaalisesti konservatiivinen virallinen katolilaisuus näin lähempänä luterilaisuutta)

3. Melanchthon ja normatiivinen luterilaisuus

– Philipp Melanchthon (1497-1560), Lutherin kollega ja luterilaisen teologian muotoilija
Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus (Apologia) Melanchthonin tekstejä lut. tunnustuskirjoissa
– ensimmäinen luterilainen dogmatiikka Loci communes, Ydinkohdat (1521, suom. 1986), ilmestyi lukuisina uudistettuina painoksina 1550-luvulle saakka
– raamatunselityksiä, eri alojen oppikirjoja (etiikka, fysiikka, psykologia, kielitieteet)
– humanistinen, maltillinen uudistusohjelma, myöhemmin usein “filippismi”-nimellä erotukseksi jyrkemmästä “gnesioluterilaisuudesta”
– Melanchthon toimi aluksi kreikan kielen ja sittemmin “vapaana” professorina Wittenbergissä, myös yliopiston rehtorina ja reformaation “tutkinnonuudistuksen” tekijänä
– tarkemmin ks. Ydinkohdat, johdanto ja Saarinen, “Melanchthon”, teoksessa Reformaatio (STKS ja SKHS 2008)

a) Loci metodisena periaatteena
– dogmatiikan ns. lokusmetodi: oppiaines on järjestetty useiden, esim. 8-12 ydinkohdan ympärille, jotka muodostavat ikään kuin oppikirjan luvut. Tavallisimpia tapoja kirjoittaa kristinopin kokonaisesitys. (toinen tavallinen on ns. uskonkappaleisiin jaottelu kolminaisuuden persoonien mukaan)
Ydinkohdat 1521: synti, laki, evankeliumi, armo, vanhurskauttaminen, usko, toivo, rakkaus, kaste, ehtoollinen, rippi
19: “Kullakin tieteenalalla on tapana etsiä tietyt ydinkohdat, joiden varaan kyseisen alan tietojen kokonaisuus rakentuu ja joita pidetään sellaisina tähtäyspisteinä, joihin kaikki tuon alan tutkimus kohdistuu.” (siis voi olla vaikkapa fysiikan loci communes jne.)
16: “Selittäessäni Roomalaiskirjettä järjestin tuon kirjeen sisällön tavallisimpien teologisten opinkohtien mukaan … jotta Paavalin ajatuskulku voitaisiin aivan koruttomasti kuvata” (Kyseessä ei siis ulkokohtainen luettelo, vaan lähteestä nouseva rakenne)
21: “Näissä kohdissa Kristus varsinaisesti opitaan tuntemaan, koska Kristuksen tunteminen on hänen hyvien tekojensa tuntemista” (so. Christum treibet -periaate, liitettynä ihmisen näkökulmaan, so. miten se minua hyödyttää, pedagoginen ja pelastuksellinen näkökulma)
– lokusmetodi ymmärretään usein yksinkertaiseksi pedagogiaksi tai opinkohtien luetteloksi, mutta se on Melanchthonin teologiassa myös (ja ehkäpä ennen muuta) dynaaminen raamattuteologinen metodi, jolla pyritään systemaattiseen ja pedagogisesti avautuvaan Raamatun tekstin lukemiseen. Ydinkohdat ovat ns. keskusaiheita (topic, subject), jotka ikkunan tavoin vievät salattuun Jumalan todellisuuteen. Varsinainen oppiaines on kaikki se raamatullinen kuvaus, vertaus, kommentointi ja valaisu (comments, predicates), joiden avulla itse ydinkohtia valaistaan. Ilmoituksen aineisto siis ikään kuin tehdään kaksitasoiseksi: ydinkohta on itse salaisuuden nimi taikka subjekti, sitä selventävät kommentit ja predikaatit ikään kuin liittävät järjen käsitettävissä olevaa kielellistä aineista ydinkohtaan niin, että sen salaisuus tulee valaistua.
– Ydinkohdat-metodi toimii näin samaan tapaan kuin klassisen kielioppiteorian subjekti ja predikaatti: varsinainen aihe (ydinkohta, subjekti, Aristoteleen ns. hypokeimenon) on oppijalle tuntematon (teologisesti: mysteeri), sitä valaistaan oppijalle tutumpien kommenttien (ydinkohdan selitys, predikaatit, Aristoteleeen ns. kategoriat) avulla. Näin loci-metodissa korostuu Melanchthonin pedagoginen (tutusta tuntematonta kohti) ja kielitieteellis-humanistinen (kielioppi teologisen ymmärtämisen avaajana) päämäärä
– vaikka itse ydinkohdat ovat asiasisällöltään mysteerejä, ne ilmenevät termeinä ja tekstin varsinaisina kohteina (jotka “ajavat Kristusta”), eivät siis mielivaltaisesti valittuja, vaan tekstin ikään kuin pakottavasti lukijalle antamia (tässä mielessä toimii scriptura sacra sui ipsius interpres). Kyseessä siis eräs versio siitä, miten voidaan asettaa “kaanon kaanonissa”, so. raamatunlukemisen tekstinsisäinen tulkintaperiaate

b) Kirkko- ja virkaoppi
– Augsburgin tunnustus (CA 7):
VII Kirkko:
“Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.”
– luterilaisen kirkkokäsityksen “korkea veisu”, kaikkialla siteerattava ja käytettävä ydinteksti, joka määrittelee esim. kirkkokunnan ja yksittäisten kirkkojen teologista roolia, ekumeenisia suhteita, kirkollisia hallintoratkaisuja yms. Keskeisiä kohtia:
– “pyhien yhteisö” (congregatio sanctorum), tarkoittaa sekä pyhien ihmisten (ehkäpä ensisijaisesti) että pyhien asioiden (sakramenttien) muodostamaa yhteisöä. Tarkoittaa teologisesti pitkälti samaa kuin uskontunnustuksen “pyhien yhteys” (communio sanctorum). Ei kuitenkaan tarkoita, että vain synnittömät (tässä mielessä pyhät) olisivat kirkossa, vaan kirkko on kaikkien kristittyjen yhteisö ja kaikki ovat jossain mielessä syntisiä (simul iustus et peccator)
– “evankeliumi … ja sakramentit”. Kirkon olennaistuntomerkit (norma normans): sana ja sakramentit, so. Raamatun oikea selittäminen, kaste ja ehtoollinen. Ekumeenisissa kirkkosuhteissa riittää näitä koskeva yksimielisyys kirkon ykseyteen, tällä perusteella esim. anglikaanien kanssa ykseyssopimus (ns. Porvoon sopimus). Hallinnolliset ja seremonialliset asiat voivat kirkossa olla eri tavoin ykseyttä häiritsemättä (palaamme tähän tuntomerkkioppiin reformoitujen yhteydessä)
– “jossa” (in qua). Ajatellaan, että sanan ja sakramenttien paikka on kirkossa, esim. sakramentteja ei tule toimittaa “villisti” kirkon rakenteen ulkopuolella., opetusvirassa toimivan papin on saarnattava puhtaan opin mukaisesti
– “yksi kirkko … on pysyvä ikuisesti”. Luterilaisuus ei synnyttänyt uutta kirkkoa, vaan jatkoi Kristuksen asetuksesta alkanutta kristillistä kirkkoa. Reformaatio ajattelee olevansa kirkon “ennalleen asettamista” (re-formare). Jatkuvuuden periaate.
– CA 7 heijastaa Melanchthonin maltillisuutta, jatkuvuuden korostusta ja joustavaa asennetta kirkon ulkoisiin muotoihin
V Kirkon virka (osa):
“Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”
– oppi kirkon virasta on luterilaisuudessa alusta asti hajanainen ja normatiiviset tekstit (joista CA 5 on tärkein) niukkoja. Ruotsi-Suomessa jatkui piispallinen (episkopaalinen) virkajärjestys, muualla omaksuttiin useimmiten pappi-maallikko-erottelu, jolloin pappisvihkimys ei kuitenkaan sakramentti.
– sanoja “on asetettu … virka” on tulkittu runsaasti. Vallitseva tulkinta on se, että virka on Jumalan asettama (iure divino), mutta samalla CA 5 opettaa tasapainoa vakiintuneen järjestyksen (sana ja sakramentit) ja Jumalan vapauden välillä.
– virkaa ei kuitenkaan ymmärretä sakramentiksi. Yleinen on myös tulkinta, että CA 5:n virka on vain kaikkien kastettujen ns. yleisen pappeuden eräs toiminnallinen erityismuoto eikä pappi tässä mielessä ole “enemmän” kuin maallikko
– viran terminologia eri kielissä monimutkainen, esim. saksassa Priester vain katolinen pappi (koska sana viittaa sakramentaaliseen pappeuteen), mutta ruotsin vastaava präst myös luterilaisista. Engl. priest voittopuolisesti katolilainen (tai anglikaaninen), luterilaiset yleensä pastor, minister. Yleinen pappeus sen sijaan engl. ja saks. protestantismissa Priestertum, Priesthood, ikään kuin alleviivaten sitä, että se on korkein pappeuden muoto
– Melanchthon on virka- ja kirkkoteologiassaan koko lailla pragmaatikko, saattaa muuttaa kantojaan. Ajaa esim. Apologiassa (lut. Tunnustuskirja) varsin lähellä roomalaiskatolisuutta olevia kantoja, myöhemmässä CA Variatassa (ei luterilaisilla käytössä) taas lähentyy kalvinisteja

c) ehtoolliskiistat reformaation jakolinjana

CA 10: “Herran ehtoollisesta seurakuntamme opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat. Toisin opettavat ne hylkäävät. “
– tämä formulaatio kovin niukka eikä mainitse monia ehtoollisopin paljon keskusteltuja puolia. Alleviivaa yhtäältä reaalipreesenssia (ruumis ja veri todella läsnä) ja toisaalta molempien ehtoollisaineiden jakamista
– katolinen kirkko hyväksyi vastauksessaan (ns. Confutatio, ilmestyy suomeksi 2009) tämän kohdan, vrt. Apol. 10: “Tiedossamme on, ettei ainoastaan Rooman kirkko pidä kiinni siitä, että Kristus on ruumiillisesti läsnä, vaan myös kreikkalainen kirkko on samaa mieltä ja on vanhastaan ollut sillä kannalla. Senhän todistaa heidän ehtoollisliturgiansakin: siinä pappi selvin sanoin rukoilee, että leivästä sen muututtua tulisi itse Kristuksen ruumis.” – Tässä luterilaisuus siis hyväksyy Rooman ja ortodoksisen kirkon ehtoollisopin Tunnustuskirjoissa!
– katolisuuteen päin käydään silti erityisesti Lutherin teksteissä polemiikkia ns. messu-uhriopista, jonka mukaan Kristuksen kertakaikkinen uhri ikään kuin toistetaan ehtoollisliturgiassa. Tästä suivaantuneena ja messu-uhria välttääkseen Luther poistaa ns. eukaristisen rukouksen ehtoollisliturgiasta, korvaten sen pelkillä asetussanoilla. Nykyluterilaisuudessa ehtoollisrukous enimmäkseen tuotu taas takaisin sopivin sanamuodoin (myös katolinen kirkko Vaticanum II:ssa muotoili uudenlaisia ehtoollisrukouksia, joissa papin toimittama uhri ei niin korostunut, näistä ks. Jolkkonen, Uskon ja rakkauden sakramentti)
– eräänlainen ekumeeninen kompromissi nykyteologiassa: molemmat kirkot opettavat, että silta Golgatalta ehtoollispöytään syntyy ajan kategoriassa termillä muistaminen (memoria) ja tilan/kuvan kategoriassa eräänlaisena kiirastorstain/pitkäperjantain kuvaamisena (repraesentatio). Näin ehtoollisessa yhteys kärsimyshistoriaan, vaikka uhria ei toisteta
– vielä hankalampia kiistoja reformaation sisällä suhteessa Zwingliin ja radikaalimpiin uskonpuhdistajiin. Nämä katsoivat, että ehtoollisen asetussanoissa “tämä on minun ruumiini” tarkoittaa “tämä merkitsee minun ruumistani”, mikä ei tyydyttänyt Lutheria ja johti monimuotoisiin kiistoihin luterilaisuuden ja kalvinismin välillä. Näihin palataan reformoidun kirkon yhteydessä. Melanchthon näiden suhteen jossain määrin Lutheria valmiimpi kompromisseihin
– myöhempi luterilaisuus kuitenkin tässä profiloitunut nimenomaan aitoluterilaisesti: reaalipreesenssi korostuu voimakkaasti. (detalji: jyrkin reaalipreesenssin muoto, ns. kapernaumilaisuus, Joh. 6:52-59, kuitenkin torjutaan Yks. Ohje 7 a6, tuon harhan mukaan ehtoollisaineiden syönti ei olisi lainkaan hengellistä, vaan ikään kuin ihmissyöntiä)

d) Kasteen teologian monimuotoistuminen

– reformaation alkuvaiheessa ei juurikaan kastetta koskevia kiistoja, Luther omaksui lännen kirkon perinteisen lapsikastekäytännön ja katoliset hyväksyvät luterilaisen käytännön esim. Confutatiossa
– ongelmaksi muodostuvat radikaalimmat uskonpuhdistajat, jotka katsovat uskon olevan kaikessa välttämätön ja sakramenttien jäävän vain ulkokohtaiseksi muotomenoksi. Eri ryhmät alkavat jättää lapsia kastamatta, vaatia aikuiskastetta ja kastaa uudestaan radikaalimpiin ryhmiin liittyviä jäseniä
– CA 9 vastaa näihin haasteisiin: “Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”
– kyseessä perinteinen lännen kirkon näkemys, johon liittyy vielä mm. CA 7:n korostama sakramenttien toimittaminen kirkossa ja kirkon viranhaltijan (CA 5) toimesta. Lutherilla korostuu näissä kiistoissa ns. fides infantium -oppi: pikkulapsellakin on jonkinlainen usko, kyseessä on lapsikasteessakin eräänlainen kasteen ja uskon korrelaatio (Huovinen, Fides infantium, Saarinen: kasteen lahjassakin edellytetään vastaanottajan kyky ottaa vastaan, esim. kuollutta ei voida kastaa, pikkulapsellakin tällainen kyky)
– kasteen teologia kuitenkin monimuotoistuu radikaalissa reformaatiossa ja päätyy ajan mittaan esim. baptismin syntymiseen: uskovien kaste palaa reformaatiossa kristinuskon kastamistavaksi. Tähän palataan reformoitujen yhteydessä.
– luterilaisuudessakin Melanchthonin formulaatio “Jumalan armo annetaan (offeratur)” jättää monitulkintaisuuden mahdollisuuksia ainakin kolmeen suuntaan: 1. jyrkkä Jumalan yksinvaikuttavuus: kaste toimii aina ja miten vain, vaikka ilman kirkkoakin. Tavallaan liittyy Augustinuksen näkemykseen, jonka mukaan pätevään kasteeseen riittää vesi ja kolmiyhteinen kasteformula. Suomessa Luther-säätiön kiista 2008, josta laajemmin Saarinen 2. tavanomainen kirkollinen tulkinta: yksin Jumala pelastaa, mutta kaste toimitetaan kirkossa (CA 7:n in qua) papin toimesta, jotta vältytään sekavilta käytännöiltä ja seurataan Augustinuksen näkemystä, että pätevään kasteeseen tulee liittyä kirkon aikaansaama armonvälineluonne. Tällöin kaste on katolisen kirkon tapaan myös initiaation (liittymisen, kirkon ja Jumalan perheväkeen tulemisen) sakramentti. 3. Modernistis-pietistinen tulkinta, jonka mukaan CA 9:n offeratur on vain armon tarjous, so. siihen pitää myöhemmin erikseen liittyä kasvatuksen ja tietoisen uskon myötä, jotta tuo tarjous realisoituisi (tästä linjasta Pihkala, Armonväline vai armon lupaus)
– voidaan myös todeta, että vaikka 1. ja 3. ovat jossain mielessä vastakkaiset ääripäät, ne ovat jossain mielessä myös lähellä toisiaan: molemmissa ajatellaan, että ulkoista toimitusta ja institutionaalisia muotoja tärkeämpää on välitön suhde Jumalan ja kastettavan/ uskovan välillä. Siksi 1. ja 3 molemmat esiintyvät esim. pietismissä, kun taas 2. on tyypillisesti kansankirkollisen ja institutionaalisen luterilaisuuden näkemys. 2 myös korostaa initiaatiota voimakkaammin kuin 1 ja 3.
– luterilaisuus ei alun perin lähtenyt kehittämään konfirmaatiota, koska kasteen ajateltiin itsessään olevan riittävä pelastukseen. Pian (Bucer ym.) konfirmaatio liitettiin kuitenkin kasteopetuksen päätösriitiksi. Nykyluterilaisuudessa konfirmaation asema jossain määrin kiistelty: yhtäältä se hyvin sopii opetuksen ja kasvatuksen korostamiseen, toisaalta se joidenkin mielestä ohentaa kasteen täydellistä pelastusmerkitystä. (Saarinen: konfirmaation korostus tuo myös jossain mielessä luterilaisuutta lähemmäksi helluntailaisuutta ja baptismia, jotka edellyttävät tietoisen uskon, sekä katolista konfirmaatiokäytäntöä, kaikissa näissä ns. asteittainen initiaatio, jossa kuitenkin voi pelastusmielessä olla kasteen “yksinriittävyys”. Toisaalta uskovien kasteen kirkoissakin usein “infant dedication”, pikkuvauvan integrointi srk:n jäsenyyteen. Huom! Lännen kirkossa aina helluntailaisista katolilaisiin initiaatio näin yleensä ajallisesti asteittainen, toisin kuin idän kirkossa, jossa kaste, krismaatio ja ehtoollinen integroitu yhteen riittiin)

4. Reformoitu uskonpuhdistus ja teologia

– käsitteistöä:
– protestantismi: kaikki reformaatiossa syntyneet kirkkokunnat (joskus esim. anglikaanit vierastavat tätä termiä)
– evankelinen: usein: protestantti. Erityismerkityksiä engl. evangelical: herätyskristillinen, suomen evankelinen joskus: ns. evankelinen herätysliike (SLEY)
– reformoitu: Zwinglin ja Calvin uskonpuhdistuksen perinteitä seuraavat kirkot, joiden nimenä on useimmiten “reformoitu” tai “presbyteerinen” kirkko, myös “kongregationalistiset” kirkot luetaan näin. Presbyteerinen = ei piispuutta, seurakunnassa “vanhimmat” johtavat (joko pappeja tai maallikoita, engl. kielialueella). Kongregationalistinen = yksittäinen seurakunta on autonominen, kirkko näiden yhteenliittymä (voidaan käyttää myös yleisterminä, esim. helluntailaisilla on kongregationalistinen seurakuntakäsitys, vaikka eivät kuulu ns. kongregationalismiin)
– sen sijaan anglikanismia, baptismia, metodismia, helluntailaisuutta ei lueta reformoituihin kirkkoihin, vaikka näillä vaikutteita mm. Calvinilta (vrt. Ryökäs-Metso, Kirkkotiedon kirja)

lisää käsitteistöä:
– radikaali reformaatio: Münzerin ja ns. hurmahenkien jyrkkä uskonpuhdistus, usein Zwingli lasketaan tähän
– sen sijaan Calvin ja kalvinismi maltillisempaa ja opillisemmin suuntautunutta, kalvinismi ikään kuin reformoidun kirkon maltillisempi (oikea) siipi, zwingliläisyys taas jyrkempi ja periaatteellisempi (vasen) siipi
– puritaanit ovat 1600-luvun Englannista lähtöisin oleva eettistä elämää tuntomerkkinään pitävä liike, kirkkokuntana usein kongregationalismi tai presbyteerit (tai Englannin valtiokirkon/ anglikanismin ns. matalakirkollinen siipi, joka lähellä kalvinismia)

Ulrich Zwingli (1484-1531) ja zwingliläisyys
– perusteellinen uskonpuhdistus, ei vain uskonopin, vaan myös koko elämän reformaatio
– Sveitsin uskonpuhdistuksessa mm. kuvakielto, sananjulistus messun viettoa tärkeämmäksi, ehtoollisen merkityksen oheneminen
– teologisena perusratkaisuna Jumalan suvereniteetin korostus, ihmisen ja Jumalan olemistodellisuuksien jyrkkä ero (skotismin ja via modernan vaikutus)
– sisäisen ja ulkoisen sanan yhteisvaikutus: Raamattu ulkoisena sanana ratkaisevan tärkeä, mutta Henki vaikuttaa myös sisäisen sanan kautta, ei vain ulkoiseen sidottuna (kokemusaspektin mukaan tuominen, luterilaisuus piti tätä hurmahenkisyytenä)
– joutui Lutherin kanssa kiistaan ehtoollisopista, Zwingli korosti ehtoollisen muistoateria-luonnetta ja kannatti ns. anamneettista (muistamiseen liittyvää) reaalipresenssiä. Luterilaisille tämä liian ohut reaalipreesenssin tulkinta
– usein ajatellaan, että evankelioivampi ja yksilön uskoon keskittyvämpi reformoidun teologian osa on “zwingliläistä”, kun taas opillisempi, maltillisempi ja kirkkomaisempi reformoitu teologia on “kalvinistista”, so. Zwingli ikään kuin radikaalimman ja periaatteellisemman näkemyksen takuumies. Zwinglin suora vaikutus kuitenkin suhteellisen vähäistä, koska hänen kirjallinen tuotantonsa vähäistä ja suht. vähän luettua

Jean Calvin (1509-1564) ja kalvinismi

– Calvin on Lutherin ohella protestantismin tärkein teologi. Calvinin vaikutus monella tapaa joka suurempi kuin Lutherin, koska Calvinia luettiin ja luetaan paljon ranskalaisella ja englantilaisella kielialuella, jossa Lutherin merkitys vähäisempi
– Calvin on kirjoittanut protestantismin merkittävimmän teologisen kirjan, Institutio religionis Christianae (Kristillisen uskon esitys, 1536-1559). Siihen perustuu hyvin suurelta osin koko myöhemmän reformoidun (ja suurelta osin myös metodismin, baptismin jne) teologian luonne. Calvinin Institutio seuraa hyvin suurelta osin Lutheria ja Melanchthonia (Loci communes monilta osin Institution mallina), ja voidaan väittää Calvinin olevan hyvin monessa kysymyksessä näiden kanssa samalla kannalla. Seuraavassa esityksessä korostuvat ehkä liikaakin Calvinin näistä poikkeavat piirteet

a) Jumalan kunnia ja armonvalinta

– Jumalan kunnian teologia Calvinille keskeistä. Jumala tunnetaan vain uskovien ja hurskaiden keskuudessa. Usko vaatii myös elämän uudistamisen (reformaation): kokonaisvaltainen uskovaisuuden-hurskauden käsite. Luonnollista jumalantuntemusta ja hyvän elämän tietoa voi periaatteessa olla, mutta käytännössä synti on nämä pimentänyt. Niin usko kuin etiikka vain hurskaille mahdollista.
– armonvalintaoppi: Jumala määrännyt ennalta tietyt pelastukseen, tietyt kadotukseen. Pyhien kestävyys: valitut eivät voi langeta pois uskosta. Kalvinismissa normatiivinen ja usein kalvinismin perusoppi, silti monissa kirkoissa kiistanalainen

b) evankeliumi ja laki: kalvinistinen etiikka

– silmälasivertaus: vasta kun Jumala antaa Raamatun kautta ikään kuin silmälasit maailman näkemiseksi, voidaan maailma ja uskonto käsittää oikein.
– silmälasivertauksen eräs seuraus: ensin Jumala vetää ihmisen lunastustyön kautta lähelleen ja antaa Raamatun kautta uskontiedon, vasta sitten voidaan ymmärtää esim. luomista taikka etiikkaa. Ns. evankeliumi-laki-teologia: ensin on lunastus, sitten vasta luominen ja laki. (Luterilaisuudessa toisin päin: ensin laki, luonnollinen tieto, vasta sitten armo ja evankeliumi).
– etiikka tässä mielessä uskonvaraista, uudestisyntyneiden etiikkaa. Tästä teemasta useita teologian historiassa tärkeitä muunnelmia:
1. lain kolmas käyttö: uskovat seuraavat lakia uudella tavalla. Luterilaisissa tunn. kirjoissa mainittu, mutta luterilaisuudessa kiistanalainen, pidetään usein kalvinistisena
2. etiikka kirkon tuntomerkkinä sanan ja sakramenttien ohella. Useiden kalvinististen tunnustuskirjojen, mm. Belgialaisen ja Skotlantilaisen tunnustuksen kanta, ei luterilaisuudessa (Luther kiistää tämän)
3. syllogismus practicus: päättely uskon hedelmistä uskoon päin, so. hyviä tekoja tekevä on uudestisyntynyt. Loogisesti epäpätevä, kalvinismissa paljon keskusteltu teema, siellä kiistanalainen
4. Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki: Max Weberin teesi, jonka mukaan kalvinistit keksivät pääomien kasaamisen, koska ajattelivat niiden (kauppavoittojen) todistavan uskon hedelmistä, so. syllogismus practicuksen tapaan, sekä ajattelivat myös todistavan Jumalan valinnasta (ennaltamääräämisoppi)
5. Menestyksen teologia: yleisempi ajatus, jonka mukaan usko tuo hyviä tekoja, jotka karttuvat menestyksenä myös uskovalle itselleen. Luterilaisuus hylkää ajatuksen, kalvinismissa kiistanalainen. (teologisesti kylläkin vaikea kysymys, koska yleensä kaikki uskovat ajattelevat uskonnosta olevan jollain lailla hyötyä ja apua, vaikka ns. menestyksen teologia karkeana mallina hylätään)

c) kristologia ja ehtoollisoppi

– Calvin seurasi kirkkoisiä ja Augustinusta, Institutio rakentuu hyvin voimakkaasti klassisen, perinteisen kristinuskon ajatukselle. Siitä huolimatta eräät kristologian erityispiirteet korostuvat (niillä usein jonkin verran myös patristista taustaa)
– kolmivirkaoppi: Kristus on profeetta (opettaja), pappi ja kuningas. Kristuksen työ esitetään systemaattisesti näiden kolmen viran kautta. Erityisesti korostuu Kristuksen kuninkuus: maailmanherruus, jossa koko luomakunta seuraa Kristusta ja nähdään Kristuksen herruudesta käsin (keskeinen teema Calvinista Barthiin, värittää myös etiikkaa). Levinnyt kalvinismista myös roomalaiskatolisuuteen, luterilaisuudessa vähemmän, osin kiistanalainen (Kristuksen profeettamerkitystä ei oikeastaan luterilaisuudessa)
– extracalvinisticum: ajatus, jonka mukaan Kristus ei inkarnaatiossa tai muissa “ruumiillisissa” muodoissaan kokonaan tyhjennä jumaluuttaan, vaan jää täydesti olemaan myös “Isän oikealle puolelle” taikka “kaikkialle”. Jossain määrin teoreettinen rakennelma, jolla kuitenkin tiettyjä käytännön merkityksiä ehtoollisopissa ja pelastuskäsityksessä:
1. ehtoollisoppi: Calvin korosti, että vaikka Kristus on hengellisesti läsnä ehtoollisessa, on hän samaan aikaan täydesti läsnä “Isän oikealla puolella”. Reformoitujen ja luterilaisten ehtoolliskiista pelkistyy näin kysymykseen, otetaanko “kirjaimellisesti” “tämä on minun ruumiini” (luterilainen reaalipreesenssi) vai “istuu Isän oikealla puolella” (kalvinistinen käsitys, jossa hengellinen läsnäolo ja extracalvinisticum). On silti todettava, että Calvin suhtautuu reaalipreesenssiin varsin myönteisesti ja useiden kalvinististen tunnustuskirjojen ehtoollisoppi luterilaisuutta hyvin lähellä (zwingliläisyys tästä kauempana, so. reformoidun perinteen sisällä enemmän ja vähemmän sakramentaalisia aineksia)
2. pelastuskäsitys: kun luterilaisuudessa Kristus sitoutuu voimakkaasti sanaan ja sakramentteihin, extracalvinisticum ikään kuin mahdollistaa Jumalan pelastavan toiminnan myös tätä laajemmassa todellisuudessa. Usein sovellettu pelastukseen kirkon ulkopuolella, erityisesti juutalaisuuden piirissä toteutuvana. Voidaan tulkita myös apokatastasis-merkityksessä: koska Kristuksen herruus ulottuu kaikkialle eikä Kristus rajaa itseään eksklusiivisesti vain tiettyihin armonvälineisiin, on mahdollista että kaikki pelastuvat tai että armonvalinta koskee kaikkia uskontoja

d) kirkko- ja virkaoppi

– kirkon tuntomerkkeinä siis sanan ja sakramenttien lisäksi myös hyvä elämä
– kirkon hallinto ja rakenne kuuluu myös kirkko-oppiin, konkreettinen struktuuri teologinen kysymys (luterilaisuudessa ns. kirkkojärjestys erotetaan ekklesiologiasta, kalvinismissa kirkkojärjestys keskeinen ekklesiologinen kysymys)
– tästä syystä virka- ja hallintomallit korostuvat: kalvinismissa keskeistä on ns. presbyteraalis-synodaalinen hallinto: ei piispoja. Synodi eli kirkolliskokous on maallikkoenemmistöinen ja tekee tärkeimmät päätökset. Seurakuntaa johtavat vanhimmat (presbyteerit). Nämä voivat olla maallikkovanhimpia, mutta usein sana on liukunut myös tarkoittamaan päätoimista pappia. Olennaista on kuitenkin, että presbyteerinen pappi ei näe itseään liturgisena tai sakramentaalisena, vaan maallikoiden keskuudesta asetettuna yhtenä kristittynä.
– usein myös ns. kongregationalistinen hallinto, eli yksittäiset seurakunnat hyvin itsenäisiä
– historiantutkimuksen kysymys: onko kalvinismi modernin demokratian esiaste, ikään kuin kansalaisten tasa-arvon lanseeraava näkemys? Kiistanalainen tutkimuskysymys, mutta joka tapauksessa kalvinismiin sisältyy demokraattisia elementtejä enemmän kuin muihin kirkkoihin ja demokraattinen synodi-hallinto on nykyaikana levinnyt kalvinismista muualle kristikuntaan (erityisesti baptismi, metodismi, helluntailaisuus, mutta myös luterilaisuus, anglikanismi, pienemmiltä osin katolinen ja ortodoksinen kirkko)
5. Anglikaaninen reformaatio

– Englannissa reformaatio toteutui monimutkaisten vaiheiden jälkeen siten, että piispallinen järjestys ja monet keskiaikaiset käytännöt (esim. jumalanpalveluksessa) jäivät voimaan. Toisaalta kalvinistinen teologia vaikutti luterilaisuuden ohella varsin voimakkaasti
– toisin kuin luterilaisuudessa ja reformoidussa perinteessä, anglikanismissa ei syntynyt varsinaisia tunnustuskirjoja. Niiden sijasta korostettiin liturgiaa kirkon identiteetin luojana: lex orandi, lex credendi – rukouksen sääntö on uskon sääntö. Tunnustuskirjan asemassa jumalanpalveluskirja The Book of Common Prayer ja siihen sisältyvät 39 artiklaa (Thomas Cranmer noin 1549)
– käytännössä myös kirkon virka, erityisesti piispallinen järjestelmä muodostunut erittäin tärkeäksi. Toisaalta kirkossa voimakas matalakirkollinen (puritaaninen, kalvinistinen) perinne, joka kuitenkin sopeutunut episkopaalisen järjestelmän puitteisiin. Teologiassa korostuu patristiikan ja alkukirkon perinne tietynlaisen traditionalismin hengessä, läheisyys roomalaiskatoliseen kirkkoon suurempaa kuin muualla protestantismissa
– luterilaisen reformaation vaikutus näkyy vahvasti 39 artiklassa, esim.

X. Of Free-Will.
The condition of Man after the fall of Adam is such, that he cannot turn and prepare himself, by his own natural strength and good works, to faith; and calling upon God. Wherefore we have no power to do good works pleasant and acceptable to God, without the grace of God by Christ preventing us, that we may have a good will, and working with us, when we have that good will.
– vapaan tahdon kieltäminen, voimakas antipelagiolaisuus

XI. Of the Justification of Man.
We are accounted righteous before God, only for the merit of our Lord and Saviour Jesus Christ by Faith, and not for our own works or deservings. Wherefore, that we are justified by Faith only, is a most wholesome Doctrine, and very full of comfort, as more largely is expressed in the Homily of Justification.
– voimakas forensinen vanhurskauttamisoppi ja ansio-opin kieltäminen

XII. Of Good Works.
Albeit that Good Works, which are the fruits of Faith, and follow after Justification, cannot put away our sins, and endure the severity of God’s judgment; yet are they pleasing and acceptable to God in Christ, and do spring out necessarily of a true and lively Faith insomuch that by them a lively Faith may be as evidently known as a tree discerned by the fruit.
– uskon ja rakkauden (hyvien tekojen) määrittely luterilaiseen tapaan

XIX. Of the Church.
The visible Church of Christ is a congregation of faithful men, in which the pure Word of God is preached, and the Sacraments be duly ministered according to Christ’s ordinance, in all those things that of necessity are requisite to the same.
– kirkon määreet ja tuntomerkit samat kuin CA 7

– kalvinistiset vaikutteet näkyvät predestinaatio-artiklassa, joskin artikla on avoin sen tapaisille myötävaikutuksen mahdollisuuksille, joista puhuimme Lutherin yhteydessä:
XVII. Of Predestination and Election.
Predestination to Life is the everlasting purpose of God, whereby (before the foundations of the world were laid) he hath constantly decreed by his counsel secret to us, to deliver from curse and damnation those whom he hath chosen in Christ out of mankind, and to bring them by Christ to everlasting salvation, as vessels made to honour. Wherefore, they which be endued with so excellent a benefit of God, be called according to God’s purpose by his Spirit working in due season: they through Grace obey the calling: they be justified freely: they be made sons of God by adoption: they be made like the image of his only-begotten Son Jesus Christ: they walk religiously in good works, and at length, by God’s mercy, they attain to everlasting felicity.

As the godly consideration of Predestination, and our Election in Christ, is full of sweet, pleasant, and unspeakable comfort to godly persons, and such as feel in themselves the working of the Spirit of Christ, mortifying the works of the flesh, and their earthly members, and drawing up their mind to high and heavenly things, as well because it doth greatly establish and confirm their faith of eternal Salvation to be enjoyed through Christ as because it doth fervently kindle their love towards God: So, for curious and carnal persons, lacking the Spirit of Christ, to have continually before their eyes the sentence of God’s Predestination, is a most dangerous downfall, whereby the Devil doth thrust them either into desperation, or into wretchlessness of most unclean living, no less perilous than desperation.

Furthermore, we must receive God’s promises in such wise, as they be generally set forth to us in Holy Scripture: and, in our doings, that Will of God is to be followed, which we have expressly declared unto us in the Word of God.

 

6. Tietoiskut

Tietoiskujen päämääränä on näyttää, miten reformaation teologia vaikuttaa nykypäivän kirkollisissa ja teologisissa instituutioissa. Tietoiskujen ainesta ei varsinaisesti kysytä tentissä, mutta hyvässä tenttivastauksessa saa plussaa siitä, että osaa havainnollistaa vastaustaan tietoiskujen aineistolla.

a) Luterilainen maailmanliitto (LML)

– Lundissa 1947 perustettu luterilaisten kirkkojen yhteyselin, joka muun muassa koordinoi kirkkojen avustustoimintaa, antaa julkilausumia ja teologisia kannanottoja ajankohtaisista asioista sekä toimii kirkkojen ekumeenisen työn mahdollistajana (erityisesti ns. kahdenväliset dialogit, joihin palataan)
– LML:oon kuuluu 140 kirkkoa kaikista maanosista, ne edustavat noin 68 miljoonaa luterilaista. Järjestöön eivät kuulu eräät konservatiivisimmat luterilaiset kirkot, kuten USA:n Missouri-Synodi. Saksan protestantismista LML:oon kuuluvat vain ns. luterilaiset maakirkot. (Näihin palataan omissa tietoiskuissa)
– LML on teologiselta luonteeltaan “sellaisten kirkkojen yhteys (communion) jotka tunnustavat kolmiyhteisen Jumalan, ovat yksimielisiä Jumalan sanan julistamisessa ja joilla on alttarin ja saarnatuolin yhteys (altar and pulpit fellowship). Tämän konstituution nojalla esim. Suomen ev.lut. kirkko on ehtoollisyhteydessä muihin LML:n jäsenkirkkoihin. Konstituution taustalla on Augsburgin tunnustuksen 7. artikla.
www.lutheranworld.org

b) Saksan evankelinen kirkko (EKD) www.ekd.de

– Reformaatiossa vakiintui ns. territoriaaliperiaate: kenen maa, sen uskonto (cuius regio, eius religio)
– Saksassa eri ruhtinaat omaksuivat eri alueille katolisuuden taikka luterilaisuuden
– myöhemmin myös reformoituja tunnustuksia tietyille alueille
– 1800-luvun alussa Preussin alueelle tuli ns. unioni, luterilaisten ja reformoitujen yhtyminen, muualle jäi luterilaisia ja katolilaisia
– nykytilanteessa edelleen luterilaiset (VELKD) ja unioidut (UEK) maakirkot itsenäisiä, mutta niiden hyvin kirkkomainen yhteistyöelin on Evangelische Kirche in Deutschland, EKD. Näiden jäsenlista tässä , samoin kartta. (Katolinen kirkko nykyään koko Saksan alueella, vain protestantit eli evankeliset kirkot noudattavat cuius regio, eius religio -periaatetta)
– yhdellä paikkakunnalla vain yksi evankelinen maakirkko: ns. möbelwagenkonversion (muuttoauto-kääntymys): kun protestantti muuttaa esim. Berliinistä Müncheniin, hän muuttuu unioidusta luterilaiseksi (ja päinvastoin)
– yleisesti ottaen protestanteilla vain yksi identiteetti, he ovat “evankelisia”. Luterilaisille tämä jossain määrin ongelmallista, heidän yhteistyöelimenstä www.velkd.de
– vaikea kirkko-opillinen kysymys: onko varsinainen kirkko maakirkko, VELKD vai EKD (vai globaalimpi yhteisö)
– myös liturgiat ja virsikirjat jossain määrin erilaiset eri maakirkoissa
– Suomen ev.lut. kirkolla vuodesta 2002 alttarin ja saarnastuolin yhteyssopimus EKD:n kanssa
– teologiset tiedekunnat (joita noin 15 evankelista) periaatteessa tuottavat pappeja oman alueensa maakirkolle, mutta osan opiskeluajasta voi opiskella missä tahansa tiedekunnassa (samat tutkintovaatimukset suurimmilta osin). Loppukoe tehtävä “oman” maakirkon tiedekunnassa. Vaihto toiseen maakirkkoon kuitenkin suhteellisen helppoa
– suurimmat teologiset tiedekunnat reformaatioajalta tai jo ennen sitä (esim. Heidelberg, Tübingen: Helsingillä Erasmus-vaihto useiden näistä kanssa)
– koulutuksen arvostaminen, tradition voimasta esimerkkinä Tübingenin Evangelisches Stift
– “itsenäinen” pieni luterilainen kirkko EKD:n ulkopuolella: www.selk.de, syntyi Preussin unionin vastustamisesta, USA:n Missouri-synodin sisarkirkko (hyvin monet Preussin unionin vastustajat lähtivät siirtolaisiksi)

c) luterilaisuus Pohjois-Amerikassa

– Gritsch, History of Lutheranism on hyvä kuvaus tietoiskujen eri puolista
– USA:n luterilaisuus siirtolaisuuden mukana syntynyttä, järjestäytyi pitkään kansallisiin synodeihin (esim. Suomi-Synodi)
– luterilaisuus on pitkään ollut USA:n suurimpia protestanttisia kirkkokuntia, mutta sen poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus ei kovin suuri, ilmeisesti koska luterilaiset osavaltiot keskilännessä (Iowa, Missouri, suurten järvien alue) ei poliittisesti merkittävä. Esim. ei yhtään presidenttiä. Luterilaisia nykyjulkkiksia ks. video
– nykytilanteessa suurin osa synodeista yhdistynyt kirkoksi “Evangelical Lutheran Church in America” www.elca.org. Noin 5 miljoonan etupäässä liberaali luterilainen kirkko, jossa edelleen kansallisuuksien vaikutus näkyvissä. Naispappeus, episkopaalinen rakenne, aktiiivinen LML:ssa. Vaikka voimakas monikulttuurisuuden kannattaja, ei ole onnistunut ylittämään etnisiä rajoja toisin kuin esim. metodismi tai baptismi (myös tässä syy vähäiseen poliittiseen vaikutukseen)
– useita collegeja ja pappisseminaareja, esim Lutheran School of Theology (Chicago), Luther Seminary (St. Paul) Gettysburg Lutheran Seminary. Vaihto-opiskelusuhteita Suomeen.
– konservatiivinen luterilaisuus rakentunut Missouri-Synodin ympärille, joka myös maailmanlaajan konservatiivisen luterilaisuuden yhdistäjä. Ei naispappeutta, varsin kriittinen episkopaalista rakennetta kohtaan. Erilaisia aineksia: liturgista korkeakirkollisuutta, luterilaista puhdasoppisuutta, yleisamerikkalaista evankelikalismia.
– Missouri-Synodi on merkittävä oman koululaitoksen ja teologisten oppilaitosten ylläpitäjä, Concordia Lutheran Seminary merkittävä reformaation ja luterilaisen ortodoksian tutkimuskeskus. Koululaitoksen kautta ehkä jopa merkittävämpää poliittista vaikutusta kuin ELCA:lla.
– kaikkein vanhoillisin suuntaus Wisconsin-Synodi, joka muun muassa pitänyt yllä vanhat miehen ja naisen käyttäytymisen raamatulliset asetelmat

d) luterilaisuus Pohjoismaissa (hallinnollis-teologisia huomioita)

– valtion alueen kattavat paikalliskirkot, joissa säilyi piispallinen järjestelmä. Ruotsissa (ja sen myötä Suomessa) säilyi myös ns. apostolinen seuraanto, piispanvihkimysten ketju keskiajalta reformaation yli nykypäivään.
– kaikissa Pohjoismaissa luterilaisuus säilynyt enemmistökirkkona, joka on jollain lailla sidoksissa myös valtiovaltaan. Myös kirkon nimi saattaa ilmaista ikään kuin kirkon kattavan koko alueellisen kristinuskon, esim. Svenska kyrkan. Suomessa nimikysymys käännöksissä: Suomen ev.lut. kirkko: ELC of Finland. Voisiko olla ELC in Finland? (ruotsinkielisessä nimessä: i Finland)
– valtiokirkkoside vahvin Norjassa ja Tanskassa, jossa valtion hallinnossa oma osasto tai ministeriö kirkollisille asioille. Norjassa sen alla kirkolliskokous, mutta Tanskassa ei. Piispat vastaavat näin hiippakunnistaan myös valtion hallinnolle. Näin tietyllä tavalla toteutuu edelleen “kenen maa, sen uskonto”
– Suomessa ja Ruotsissa väljempi side valtioon, ns. kansankirkkomalli. Taustalla Suomen 1869 kirkkolaki: Suomen siirtyessä Venäjän alaisuuteen 1809 jäivät Ruotsin lait voimaan, myös valtiokirkko. Vuoden 1869 kirkkolaissa luotiin kirkolle itsehallintoa (mm. koska valtion päämies tunnusti eri uskoa kuin valtiokirkko jne). Tällöin mm. kirkolliskokous – Suomen kirkkolaki “edistyksellisempi” ja “demokraattisempi” kuin vastaavana aikana muualla Pohjoismaissa ja Saksassa
– Ruotsissa vasta viime vuosina siirrytty vastaavanlaiseen itsehallintoon
– ekumeenisissa suhteissa näkyy eri Pohjoismainen jossain määrin erilainen profiili: Ruotsi ja Suomi jo pitkään kirkollisessa yhteydessä Englantiin (nykyään myös Norja, ns. Porvoon sopimus), mutta eivät yhteydessä reformoituun perinteeseen: eivät kuulu ns. Leuenbergin kirkkoyhteisöön, johon taas Norja ja Tanska kuuluvat. Tanskalla ei varsinaista yhteyttä Englannin kirkkoon. Järjestelyjen taustalla Ruotsin ja Suomen vahva historiallinen piispuus sekä teologinen varautuneisuus kalvinismia kohtaan. Ruotsi ja Suomi myös innokkaampia pitämään yllä hyviä suhteita Vatikaaniin (ja Vatikaani näihin, esim. paavin kiertokirje Ut unum sint, 1995)
– teologikoulutus kaikissa Pohjoismaissa valtionyliopiston tiedekunnissa, Norjassa lisäksi itsenäisessä seurakuntatiedekunnassa (joka kuitenkin valtion hyväksymä ja pitkälti rahoittama); toisin kuin Saksassa, näillä tiedekunnilla ei tunnustuksellista sidettä kirkkoon
– Suomen (ja osin Ruotsin) yhtenä erityispiirteenä seurakuntien vahva itsehallinto: kirkollisvero menee paikallisseurakuntiin, jotka voivat olla hyvin suuria, koska niitä ei automaattisesti jaeta. Maailmalla yleisempi malli usein yksipappiset seurakunnat, joiden toimintaa koordinoidaan voimakkaammalta kokonaiskirkon tasolta. Suomalainen malli siis ikään kuin teologisesti episkopaalis-hierarkkinen (piispajohtoinen), mutta hallinnollisesti kongregationalistinen (paikallisseurakunnan autonomiaa korostava, enemmän vapaakirkkojen malli)
– taustalla on myös reformaation kirkko-opin tietty probleema siitä, onko ns. paikalliskirkko (local church) yksittäinen seurakunta (näin yleensä protestantismissa) vai piispan johtama hiippakunta (katoliset, ortodoksit)

e) Reformoitu maailmanliitto

– 214 kirkon ja 75 miljoonan kristityn muodostama reformoitua perinnettä edustava yhteistyöjärjestö
– sisältää reformoidut, presbyteeriset, kongregationalistiset ja unioidut kirkot (unioitujen taustalla erilaisia protestanttisia kirkkoja)
– Ruotsista jäsenenä vapaakirkollinen Svenska missionskyrkan
– vuonna 2010 liittyvät yhteen Reformoitujen ekumeenisen neuvoston kanssa ja muodostavat Reformoidun maailmanyhteisön (vastaa LML:aa siinä mielessä, että jäsenillä on keskenään ns. kommuunio, kirkollinen yhteys)
-meneillään on siis laaja reformoitujen yhdentymisprosessi, josta lähemmin tällä nettisivulla
– em. yhteistyö yhdistää liberaaleja ja maltillisia reformoituja, kirkkokunnassa myös konservatiivisia, jopa fundamentalistisia aineksia

f) Presbyterian Church (USA)

– maltillisen kalvinismin edustaja, 2,3 miljoonaa jäsentä, 10 000 seurakuntaa, 14 000 pastoria, tyypillinen USA:n ylemmän keskiluokan kirkko
– yksi monista USA:n presbyteerikirkoista (erot niiden välillä pikemmin historiallisia kuin teologisia)
– tunnustuskirjoissa (Book of Confessions) mm. Nikean ja Apostolinen uskontunnustus, Skotlantilainen tunnustus, Heidelbergin katekismus, Westminsterin tunnustus, myös oma The Confession of 1967 (reformoidussa perinteessä tyypillistä kirjoittaa myös uusia oppitunnustuksia)
– kirkon rakenteesta ja työstä video
– monista yliopistoista kulttuurisesti tärkeimpiä Princetonin yliopisto (USA:n vanhoilla, ns. Ivy League -yliopistoilla väljästi uskonnollisia taustoja: Harvard unitaaris-liberaali, Yale episkopaalinen ja Princeton kalvinistinen, nykyään kaikki monikulttuurisia, mutta samalla traditioistaan tietoisia). Princeton tunnettu esim. euroopasta natseja paenneiden eurooppalaisten tiedemiesten (Einstein ym.) turvapaikkana
Princeton Theological Seminary ehkä nykypäivänä tunnetuin kalvinistinen teologinen tiedekunta, myös luterilaisia professoreja (esim. Scott Hendrix)
– sen yhteydessä myös teologinen tutkimuskeskus Center for Theological Inquiry

g) Church of England ja Anglican Communion

– anglikanismin historiallisena keskuksena Englannin valtiokirkko, Church of England, jota johtaa Canterburyn arkkipiispa (tällä hetkellä Rowan Williams, joka myös erittäin tunnettu akateeminen teologi, patristikko)
– suurin osa anglikaaneista tällä hetkellä Brittiläisen Kansainyhteisön itsenäisissä paikalliskirkoissa, erityisesti Afrikassa, Aasiassa. Näiden yhteistyöelimenä Anglican Communion, jonka hengellisenä johtajana niin ikään Canterburyn arkkipiispa
– keskeistä piispallinen järjestelmä, USA:ssa kirkon nimenä episkopaalinen kirkko
– Pohjoismaiden luterilaisuus solminut kirkollisen yhteyden Englannin kirkon kanssa ns. Porvoon sopimuksessa (esim. Suomen ev.lut. kirkon pappi voi saada pappisoikeudet Englannin kirkossa)
– kirkkokunnan luonteesta tarkemmin Rusama, Anglikaaninen kirkko, teoksessa Kirkkotiedon kirja

 

 

 

 

 

1 thought on “Z6

  1. Pingback: Uskonpuhdistus | Totuus on "tuolla ulkona"

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *