Kategoriat
Kirjoitukset

Tilasto vai kalavale? – alkuperäisten arvioiden ääressä

Vanhentuneen tutkijaideaalin vastaisesti tutkimuksessa ei ole enää tarpeen ’sammuttaa’ itseään. On ensin tiedostettava, sitten julkistettava omat tutkittavaa aihetta pohjustavat näkemykset sekä niiden vaikutukset tutkimuksen jäsentymiseen. Samaten on ymmärrettävä aikalaislähteiden lähtökohdat (miksi ne on ylipäänsä kirjoitettu) samoin kuin niiden rakentuminen (mistä aineisto kuten tilasto on koostettu) sekä niiden säily(ttä)minen tutkittavaksi (miksi jokin asiakirja tai tilasto on vielä tallella). Hyödynnän tutkimuksessani Suomen kalastosta ja kalastuksesta virallisia saalistilastoja, vaikka niissä on merkittäviä ongelmia. Yksi merkittävimmistä ongelmista liittyy saalismääriin. Edustivatko ne luotettavaa punnittua tietoa? Tästä syystä on välttämätöntä pyrkiä löytämään tilastojen alkuperäinen aineisto ja ruotia sitä kriittisin silmin. Lähtökohtana voi ajatella sitä, kenelle oli annettu tehtäväksi koostaa alkuperäiset tilasto? Miten ja mistä vaaditut tiedot koottiin?

Vastauksena on maaherrat, nuo suomalaisen yhteiskunnan usein unohdetut edunvalvovat ja tarkkailijat. Parhaimmillaan arkistojen kätköön jääneet maaherrojen vuosikertomukset tarkastelevat monia yhteiskunnallisia ilmiöitä kaupungistumisesta sääoloihin, vaikka välillä ne keskittyvät vain lääninhallintoon itseensä. Vuosittain Tilastollinen päätoimisto (1884–1971) lähetti läänien maaherroille yli 30 lomaketta täytettäviksi. Yksi näistä tarkasteli meri- ja sisävesikalastusta. Näistä ensin mainitusta oli helpompaa koota tietoja ja laatia suhteellisen tarkka tilasto, koska pyynti oli kaupallista ja kauppiaat pitivät omaa kirjanpitoaan. Esimerkiksi nimismiehet saattoivat hyödyntää näitä koostaessaan hallintoalueensa tilastoja siitä, mitä on myyty, ja mistä siis, jos niin saa sanoa, jäi jälki. Sitä vastoin sisävesikalastus oli suurimmaksi osaksi kotitarvekalastusta, mikä merkitsi sitä, että suurin osa pyydetyistä tiedoista perustui punnitun tiedon sijasta arvioihin.

Tämä korostui etenkin itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä verrattaessa merialueiden (eli lohi, siika ja silakka-alueiden tilastoja) sisämaaläänin tilastoihin. Oulun läänin sekä Vaasan läänin maaherrojen vuosikertomukset osoittavat kaupallisen kalastuksen tilastollisen eron verrattuna sisämaan kotitarvekalastukseen. Vaasan läänin useissa rannikkopitäjissä kalastus oli pääelinkeino, ja siten kaupallisempi ja tilastoidumpi, kun taas sisämaakunnissa jopa läänin suurimpien järvien rannoilla kalastus oli lähinnä sivuelinkeino. Vuoden 1937 maaherran vuosikertomuksen liitteessä Kauhajoen ja Ilmajoen kruununvouti kirjoitti, että: ”kihlakunnan pitäjissä ei ole suuriakaan mahdollisuuksia kalastukseen. Jos joku saa kalaa silloin toisen tällöin, ei siitä pide(tä) lukua.”

Ero sisämaalääneihin oli huomattava. Jo vuonna 1922 Mikkelin läänin maaherra Ernst Edvard Rosenqvist (1869–1932) kirjasi kalastuksen olevan lähinnä sivunelinkeino, mikä viittasi kotitarvekalastuksen hallitsevaan asemaan. Samalla kirjaus kyseenalaisti tilastoimisen. Vastaavasti Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius (1873–1949) totesi vuoden 1920 vuosikertomuksessa 1920, että: ”kalastusta harjoitetaan ilman ajatustakaan kalakannan suojelemiseksi tahi yleensä tämän elinkeinon kehittämiseksi. Kalastusta koskevat määräykset ovat ainakin, mikäli ne koskevat kalastuskuntien perustamista ja kalavesien rauhoittamista, jääneet kuolleiksi kirjaimiksi.” Tästä syystä maaherra Ignatius oli lähettänyt kiertokirjeen läänin jokaiselle kunnanvaltuustolle uhaten julistaa läänissä yleisen kalastuskiellon, ellei kalastuskuntia saataisi perustettua. Kahta vuotta myöhemmin Ignatius ilmaisi täyden tyytymättömyytensä kalastuksen epäjärjestykseen kirjoittaen seuraavasti: ”Kalastuksesta on vaadittu tilastollisia tietoja, mutta kun siitä eivät yksityiset eivätkä kuntain hallitukset pidä minkäänlaista kirjaa, ovat siitä annettavat tiedot nyt niin kuin ennenkin umpimähkäiset ja näkyvät vuosi vuodelta tulevan yhä mahdottomimmiksi, jonka vuoksi niitä ei tähän merkitä.”

Maaherrojen vuosikertomusten saalismääriin tulee siis suhtautua erittäin kriittisesti. Tilastojen pohjatietoina käytettyjä saalisilmoituksia voi vastapainottaa esimerkiksi paikallishistorian tutkimuksilla ja jopa paikallistuntemuksella, mitä esimerkiksi J. Donald Hughes pitää yhtenä ympäristöhistorian tutkimusmenetelmänä. Esimerkiksi vuoden 1921 Kuopion läänin maaherran vuosikertomuksen liitetaulukoissa se, että Liperin, Polvijärven tai Rääkkylän kunnissa ei oltu tilastoitu yhtään (järvi)lohta, taimenta tai nieriää, voi pohtia tarkemmin. Jokainen näistä kunnista rantautui Saimaan latvavesiin, jolloin mitä todennäköisimmin niiden alueella on saatu saaliiksi näitä jaloimpia kalojakin. Se, miksi näitä ei oltu rekisteröity ja sittemmin tilastoitu, onkin ongelmana, joka vaatisi erillisen tutkimuksensa. Tutkimuksellisesti tärkeintä onkin ymmärtää viranomaisten laatimien virallisten tilastojen rakentuvan suurelta osin saalisarvioista etenkin alueilla, joissa kotitarvekalastus oli hallitsevana, ja keskittyä tarkastelemaan, mitä muuta tilastot voivat paljastaa suomalaisten suhteesta kalaan.