Kuukausi: marraskuu 2021

Kategoriat
Kirjoitukset

Hauki – vähemmän arvostettu kala?

Perjantaina marraskuun 12. päivä 2021 toimittaja Sami Takala kirjoitti Helsingin Sanomien Kaupunki-osiossa ”Helsinki luopuu lihasta, mutta mikä muuttuu?” (A24). Takala totesi kaupungintalon ravintolan tarjoavan jatkossa suosittujen kuhan ja siian sijaan ”vähemmän arvostettuja kalalajeja, kuten haukea.” Sen tarkemmin käsittelemättä päätökseen sisältyvää käsitteellistä ongelmaa kalasta lihattomana eläimenä, kirjoituksen ”pihvi” oli hauen vähäinen arvostus. Se, miten yhdestä arvostetuimmista kalalajeista on viime vuosikymmeninä muodostunut ”vähemmän arvostettu”, ilmentää hyvin valikoivaa, jopa yksipuolista, kasvatettua kalaa suosivaa ruokakulttuuriamme.

Hauki nousi jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä yhdeksi arvostetuimmista kaloista. Muutos näkyi Suomen tilastollisissa vuosikirjoissa. Kyse ei ole kiloissa mitattavista saalismääristä, vaan tilastoinnin merkityksellisyydestä ja lajin arvon ”virallistamisessa”. Aina vuoteen 1930 tilastoissa huomioitiin niin sanotut jalokalat sekä kaupalliset ”suurkalat” kuten silakka, kilohaili ja kuore. Muut kalalajit oli niputettu vain muiksi kaloiksi. Vuoden 1931 tilastointi tarkentui, mikä kertoo tarpeesta eritellä tiettyjä kalalajeja, koska niiden kaupallinen arvo eli kulutus oli kasvanut merkittävästi. Uusina virallistettuina arvokaloina esiintyivät hauki ja kuha, kumpikin vaalealihainen herkku. Tosin voi olettaa arvonnousun tilastoimisen tapahtuneen viiveellä, jolloin jo 1920-lukua voi pitää kummankin lajin kaupallisen kalastuksen sekä kulutuksen kasvukautena.

Samaten hauen arvo ruokakalana välittyi keittokirjoissa. Silakan ja sillin, toisin sanoen suolakalojen, lisäksi hauesta tarjoiltiin eniten valmistusohjeita lähes jokaisessa suomalaisessa keittokirjassa ennen pakastekalojen ja kirjolohen aikaa. Hauki lukeutui jo ensimmäisten suomenkielisten keittokirjojen kuten Anna Fribergin Kansan keittokirjan (1900, ilm. alun perin 1893) ja Alma Forsténin Kansan emännän keittokirjan (1902) kaloihin. Samoin hauki löytyi jo Kotiruoan ensipainoksesta, jossa siitä tarjoiltiin kahdeksan ohjetta – enemmän kuin lohesta tai lahnasta! Yhtenä ohjeena oli uunissa paistettu riisillä, kananmunalla ja luumuilla täytetty hauki, josta Mika Waltarikin myöhemmin kirjoitti.

Hauki lukeutui myös Hanna-Helana Kunnaksen Äideille ja tyttärille – 222 valittua kasvi-, kala-, liha-, jälkiruoka- ja leivosohjetta y.m. –kirjaan (1914). Sen 24 kalaruokaohjeesta haukea käytettiin peräti seitsemässä. Haukireseptiennätyksen tarjosi puolestaan Helmi Koskimiehen ja Eva Somersalon Keittotaito (1932), jossa hauki toimi raaka-aineena peräti 19 ruokaohjeeseen. Samasta kirjasta löytyi yksi ensimmäisistä kalanfileointiohjeista, ja siinä oli kuvattuna mikäpä muu kala kuin hauki. Valintaa ei voi pitää yllättävänä (etenkään, jos on syönyt sattumanvaraisesti leikattuja haukipaloja).

Hauki on siis ollut arvostettu yleiskala. Vielä vuonna 1989 julkaistun T-kaupan koulutuskeskuksen julkaisemassa KALA ABC –kirjasessa todettiin hauen olevan edelleen ”suosituimpia kalojamme”. Hauen ongelmana oli kuitenkin ruotoisuus, mikä on korostunut useissa vuoden 2000 jälkeen julkaistuissa kalakeittokirjoissa. Muiden muassa Kala – pinnan alta pannulle -kirjan (2017) tekijät Mika Remes, Mikko Takala ja Sami Rekola luokittelevat hauen yhdeksi suosituimmista ruokakaloista, vaikka pitävät sitä ruotoisena. Toisena ongelmana lienee hauen vähäinen ravintoarvo, etenkin sen rasvattomuus verrattuna etenkin 2000-luvun suosikkiin, kasvatettuun loheen. Jo vuoden 1958 Kotiliedessä kirjoitettiin, että hauki oli kalana ”liian laiha” kylmänä tarjoiltavaksi kalaksi, jollaiseksi sopi paremmin rasvaisempi siika tai lahna. Silti se, miksi hauki on nykyään vähemmän arvostettu kala, vaatii syvällisempää tarkastelua koko kalaruokakulttuurin murroksesta 1960- ja -70-luvuilla.

Kategoriat
Kirjoitukset

Hauki – rantojen rosvosta vesistöpoliisiksi

”Hei, hoi hauki”, hoilasi Ultra Bra -yhtye vuonna 1997. Laulu lukeutuu suomalaiseen kansanperinteeseen, jossa hauella on merkittävä asema. Kuitenkin hauen petomaisuus ja myyttiset mitat saavuttanut ahneus ovat määrittäneet näkemyksiä siitä aina ’esiajoista’ alkaen. Osana 1880-luvun lopulta alkanutta keskustelua kalastuksen järkiperäistämisestä ja kehittämisestä taloudellisesti kannattavaksi elinkeinoksi hauen arvostus nousi. Hauki oli ollut pitkään eräänlainen vesistöjen lainsuojaton, koska sen uskottiin ahmivan ahneuksissaan kaikki kalat. Uudempi tieteellinen näkemys kalavesien tuoton kasvattamisesta muutti näkemystä hauesta.

Hauen muuttuvaa asemaa voi tarkastella 1800-luvun ja 1930-lukujen välisenä aikana julkaistujen kalakirjojen lajikuvauksista. Vuonna 1902 Oscar Nordqvist julkaisi Kalastustaloudellisen käsikirjan (suom. K. V. Puuska), jossa hän luokitteli lähes jokaisen Suomessa tuolloin tavatun kalalajin ja niiden taloudellisen arvon. Hauki koki melkoisen arvonnousun, koska Nordqvist kirjoitti hauen olevan ”taloudellisessa suhteessa maamme tärkeimpiä kaloja”. Vaikka se teki tuhoja ”suuressa ahneudessaan”, takasi se silti kalavesien omistajille samoin kuin kalastajille merkittävän taloudellisen tuoton. Vesistöissä, joissa oli arvokkaampia kalalajeja kuten kuhaa, siikaa, rautuja tai lohia, tuli haukia kuitenkin ”ahdistella”. Samaten vuonna 1909 ilmestyneessä A. J. Melan ja K. E. Kivirikon kirjoittamassa Suomen luurankoiset -teoksessa, hauki luokiteltiin maukkaaksi ja terveelliseksi ruokakalaksi. Sitä suositeltiin siirrettäväksi tai peräti istutettavaksi sellaisiin vesistöihin, joissa ei ollut muita parempia kaloja, ja joihin tuli istuttaa ruutanoita, suutareita tai muita vähäarvoisia kaloja haukien ravinnoksi.

Viimeistään 1920-luvulla hauesta tuli yksi Suomen merkittävimmistä talouskaloista. Vuonna 1925 julkaistussa kirjasessa Haukikannan lisääminen – käytännöllisiä ohjeita (Maataloushallituksen kalatalousosaston kirjanen 3, Helsinki) Gunnar Gottberg esitteli Uudenmaan saaristossa viiden viime vuoden aikana tehtyjen kokeiden tuloksia. Hauki merkitsi kalastajille merkittävää tulonlähdettä, etenkin kun suuri osa saaliista myytiin Ruotsiin, pääosin Tukholmaan, jossa siitä maksettiin enemmän kuin Suomessa. Gottberg kuvasi hauen tarpeellisena kalana, koska se söi ja harvensi ”vähemmän arvokkaita kalalajeja, kuten särkiä, sorvia, salakoita, seipiä, ruutanoita, kiiskiä, y.m., jotka voisivat lisääntyä liian suuressa määrin”.

Hauen arvotus näkyi Ensio Hinkkasen Suomen Kalastuslehden kirjoituksessa Hauesta ja sen viljelemisestä (Suomen Kalastuslehti 1933: 5). Hinkkanen totesi uusimman tutkimuksen vesittäneen vanhan uskomuksen, eräänlaisen kansallismyytin, hauesta kalakantoja tuhoavana petona, joka pitää hävittää vesistöistä. Itse asiassa tilanne oli päinvastainen. Hauki ylläpiti kalakantojen tasapainoa syömällä ”vähempiarvoista pikkukalastoa”, jolloin arvokalat saattoivat kasvaa nopeammin. Kaupallisesti kalastukselle hauen arvoa lisäksi se, että sitä aina saatavilla lähes kaikkialla. Paikallinen saatavuus korostui edelleen heikkojen kulkuyhteyksien maassa, samalla kun tuoreen kalan kysyntä Suomessa kasvoi. Vuonna 1934 professori Kaarlo Johannes Valle määritti kirjasssaan Suomen kalat (Otava) hauen Suomen ainoaksi täydeksi petokalaksi, joka samalla oli tärkeä ruokakala. Sen ravintoarvo oli tosin pienempi kuin useimmilla muilla arvokaloilla, mutta tavoite kalastuksen järkiperäistämisestä sekä kaupallistamisesta ilmeni hauen merkityksen vahvistamisena. Hauki oli näet erinomainen ”sijoitus” sellaisiin vesistöihin, joissa oli paljon arvotonta pikkukalaa, vaikka sitä ei ollut suositeltavaa istuttaa sellaisiin vesistöihin, joissa oli sitä arvokkaampaa kalaa. Entinen vesiemme lainsuojaton muuttui siten terveyspoliisiksi, joka piti vähäarvoisten tai arvottomien kalojen kannat kurissa muuttaen näiden lähes kalojen lihan vaaleaksi, kiinteäksi ja arvokkaaksi kulutushyödykkeeksi.

Kategoriat
Kirjoitukset

Tilasto vai kalavale? – alkuperäisten arvioiden ääressä

Vanhentuneen tutkijaideaalin vastaisesti tutkimuksessa ei ole enää tarpeen ’sammuttaa’ itseään. On ensin tiedostettava, sitten julkistettava omat tutkittavaa aihetta pohjustavat näkemykset sekä niiden vaikutukset tutkimuksen jäsentymiseen. Samaten on ymmärrettävä aikalaislähteiden lähtökohdat (miksi ne on ylipäänsä kirjoitettu) samoin kuin niiden rakentuminen (mistä aineisto kuten tilasto on koostettu) sekä niiden säily(ttä)minen tutkittavaksi (miksi jokin asiakirja tai tilasto on vielä tallella). Hyödynnän tutkimuksessani Suomen kalastosta ja kalastuksesta virallisia saalistilastoja, vaikka niissä on merkittäviä ongelmia. Yksi merkittävimmistä ongelmista liittyy saalismääriin. Edustivatko ne luotettavaa punnittua tietoa? Tästä syystä on välttämätöntä pyrkiä löytämään tilastojen alkuperäinen aineisto ja ruotia sitä kriittisin silmin. Lähtökohtana voi ajatella sitä, kenelle oli annettu tehtäväksi koostaa alkuperäiset tilasto? Miten ja mistä vaaditut tiedot koottiin?

Vastauksena on maaherrat, nuo suomalaisen yhteiskunnan usein unohdetut edunvalvovat ja tarkkailijat. Parhaimmillaan arkistojen kätköön jääneet maaherrojen vuosikertomukset tarkastelevat monia yhteiskunnallisia ilmiöitä kaupungistumisesta sääoloihin, vaikka välillä ne keskittyvät vain lääninhallintoon itseensä. Vuosittain Tilastollinen päätoimisto (1884–1971) lähetti läänien maaherroille yli 30 lomaketta täytettäviksi. Yksi näistä tarkasteli meri- ja sisävesikalastusta. Näistä ensin mainitusta oli helpompaa koota tietoja ja laatia suhteellisen tarkka tilasto, koska pyynti oli kaupallista ja kauppiaat pitivät omaa kirjanpitoaan. Esimerkiksi nimismiehet saattoivat hyödyntää näitä koostaessaan hallintoalueensa tilastoja siitä, mitä on myyty, ja mistä siis, jos niin saa sanoa, jäi jälki. Sitä vastoin sisävesikalastus oli suurimmaksi osaksi kotitarvekalastusta, mikä merkitsi sitä, että suurin osa pyydetyistä tiedoista perustui punnitun tiedon sijasta arvioihin.

Tämä korostui etenkin itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä verrattaessa merialueiden (eli lohi, siika ja silakka-alueiden tilastoja) sisämaaläänin tilastoihin. Oulun läänin sekä Vaasan läänin maaherrojen vuosikertomukset osoittavat kaupallisen kalastuksen tilastollisen eron verrattuna sisämaan kotitarvekalastukseen. Vaasan läänin useissa rannikkopitäjissä kalastus oli pääelinkeino, ja siten kaupallisempi ja tilastoidumpi, kun taas sisämaakunnissa jopa läänin suurimpien järvien rannoilla kalastus oli lähinnä sivuelinkeino. Vuoden 1937 maaherran vuosikertomuksen liitteessä Kauhajoen ja Ilmajoen kruununvouti kirjoitti, että: ”kihlakunnan pitäjissä ei ole suuriakaan mahdollisuuksia kalastukseen. Jos joku saa kalaa silloin toisen tällöin, ei siitä pide(tä) lukua.”

Ero sisämaalääneihin oli huomattava. Jo vuonna 1922 Mikkelin läänin maaherra Ernst Edvard Rosenqvist (1869–1932) kirjasi kalastuksen olevan lähinnä sivunelinkeino, mikä viittasi kotitarvekalastuksen hallitsevaan asemaan. Samalla kirjaus kyseenalaisti tilastoimisen. Vastaavasti Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius (1873–1949) totesi vuoden 1920 vuosikertomuksessa 1920, että: ”kalastusta harjoitetaan ilman ajatustakaan kalakannan suojelemiseksi tahi yleensä tämän elinkeinon kehittämiseksi. Kalastusta koskevat määräykset ovat ainakin, mikäli ne koskevat kalastuskuntien perustamista ja kalavesien rauhoittamista, jääneet kuolleiksi kirjaimiksi.” Tästä syystä maaherra Ignatius oli lähettänyt kiertokirjeen läänin jokaiselle kunnanvaltuustolle uhaten julistaa läänissä yleisen kalastuskiellon, ellei kalastuskuntia saataisi perustettua. Kahta vuotta myöhemmin Ignatius ilmaisi täyden tyytymättömyytensä kalastuksen epäjärjestykseen kirjoittaen seuraavasti: ”Kalastuksesta on vaadittu tilastollisia tietoja, mutta kun siitä eivät yksityiset eivätkä kuntain hallitukset pidä minkäänlaista kirjaa, ovat siitä annettavat tiedot nyt niin kuin ennenkin umpimähkäiset ja näkyvät vuosi vuodelta tulevan yhä mahdottomimmiksi, jonka vuoksi niitä ei tähän merkitä.”

Maaherrojen vuosikertomusten saalismääriin tulee siis suhtautua erittäin kriittisesti. Tilastojen pohjatietoina käytettyjä saalisilmoituksia voi vastapainottaa esimerkiksi paikallishistorian tutkimuksilla ja jopa paikallistuntemuksella, mitä esimerkiksi J. Donald Hughes pitää yhtenä ympäristöhistorian tutkimusmenetelmänä. Esimerkiksi vuoden 1921 Kuopion läänin maaherran vuosikertomuksen liitetaulukoissa se, että Liperin, Polvijärven tai Rääkkylän kunnissa ei oltu tilastoitu yhtään (järvi)lohta, taimenta tai nieriää, voi pohtia tarkemmin. Jokainen näistä kunnista rantautui Saimaan latvavesiin, jolloin mitä todennäköisimmin niiden alueella on saatu saaliiksi näitä jaloimpia kalojakin. Se, miksi näitä ei oltu rekisteröity ja sittemmin tilastoitu, onkin ongelmana, joka vaatisi erillisen tutkimuksensa. Tutkimuksellisesti tärkeintä onkin ymmärtää viranomaisten laatimien virallisten tilastojen rakentuvan suurelta osin saalisarvioista etenkin alueilla, joissa kotitarvekalastus oli hallitsevana, ja keskittyä tarkastelemaan, mitä muuta tilastot voivat paljastaa suomalaisten suhteesta kalaan.

Kategoriat
Kirjoitukset

Katsaus viralliseen tilastoon

Suomi on kalaisa maa, jossa vuotuinen kalansaalis on koko 2000-luvun ylittänyt 120 miljoonaa kiloa; huippuna vuosi 2016, jolloin saalis ylitti 190 miljoonaa kiloa. Tästä määrästä suurin osa on ollut silakkaa, mistä suurin osa on käytetty turkiseläinten rehuksi, ei ihmisravinnoksi. Kalakantojen pienenemisestä samoin kuin ryöstökalastuksesta puhutaan paljon niin ympäristöhistoriassa kuin myös ruokakulttuurin tutkimuksessa. Suomessa kalojen käyttö rehuna on ilmiö, jolla on omat historialliset perusteensa, mutta joka on olemassa sen suuremmitta keskusteluitta. Tähän sotkeentumatta pohdin tällä kertaa kalansaaliita ja niiden tilastointia. Otsikko viittaa tunnettuun lauselmaan tilastoista, mikä osuvasti kuvastaa Suomen alueen kalansaalistilastojen ongelmia etenkin ennen 1960-lukua.

Kun haluaa tutkijana perehtyä menneen ajan kalastuksen mittakaavaan Suomessa, on perustelua etsiä vanhoja saalistilastoja, jotta voi muodostaa käsityksen, kuinka paljon vuodessa on saatu saalista ja mistä kalalajeista vuotuinen saalis on koostunut. Varhaisimpia tilastoja, joihin on kirjattu ensimmäisiä kokonaislukuarvoja vuosittaisesta kalansaalista, voi tarkastella Suomen tilastollisista vuosikirjoista. Silti vasta vuoden 1903 Suomen tilastollisessa vuosikirjassa on yksi ensimmäisiä kokonaiskalansaaliista, joka tosin kattaa vuodet 1877–1901. Pintapuolista tilastollisen aineiston lainausta tarkempi, kriittinen luenta paljastaa siitä kiintoisia yksityiskohtia etenkin lajiston arvottamisessa.

Kilogrammojen sijan huomio kiinnittyy lajien luokituksiin, jotka olivat: 1) lohia, taimenia y.m. lohensukuisia kaloja, 2) siika ja harjus, 3) silakka, 4) muikkuja ja kuoreita, 5) kilohailia ja 6) muita kaloja. Lohen(sukuisten) kalojen valta-aseman ymmärtää helposti – ne olivat ikiajoista alkaen arvostettuja. Niiden pyynti oli rajoitettua, valvottua, verotettua ja siten helpoiten tilastoitavissa. Tosin salapyyntiä en sen tarkemmin tarkastele, vaikka aikalaislähteet siihen viittaavatkin. Samoin silakka, muikku, kuore ja kilohaili olivat kaupallisia lajeja (etenkin silakka). Silti niiden omat luokitukset kertoivat niiden arvosta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kiintoisin kategoria on viimeisin. Käsite ’muut kalat’ ilmensi lajien eriarvoisuutta. Paradoksaalisesti käsite kätki samalla laajemman eriarvoisuuden: aikalaiset arvottivat kuhan ja lahnan arvokkaammiksi kuin vaikkapa pasurin ja sulkavan, jotka olivat vähäarvoisia ruokakaloja, siltikin syötäviä. Tästä huolimatta lajit olivat vain ’muita kaloja’.

Samalla yksinkertainen luokittelu on syytä asettaa osaksi aikansa kalataloudellisesti keskustelua, mikä pyrki kehittämään kalastuksesta teollisessa mittakaavassa toimivaa, taloudellista kannattavaa liiketoimintaa. Samalla kalastuksen kehitys turvaisi osaltaan omavaraisuutta. Ennen kaikkea lajiluokittelu piilotti kotitarvekalastuksen laajuuden verrattuna vasta orastavaan kaupalliseen kalastukseen suurruhtinaskunnassa. Tilastojen tulkinta edellyttääkin laajempaa tutkimukseen perustuvaa näkemystä kalastuksesta ja kalankulutuksesta. Samoin tilastojen ongelmien selvittäminen edellyttää niiden kriittistä tarkastelua, mistä syystä on tarpeen paikantaa alkuperäiset aineistot. Se tarjoaa aiheen seuraavaan kolumniini.