”Hei, hoi hauki”, hoilasi Ultra Bra -yhtye vuonna 1997. Laulu lukeutuu suomalaiseen kansanperinteeseen, jossa hauella on merkittävä asema. Kuitenkin hauen petomaisuus ja myyttiset mitat saavuttanut ahneus ovat määrittäneet näkemyksiä siitä aina ’esiajoista’ alkaen. Osana 1880-luvun lopulta alkanutta keskustelua kalastuksen järkiperäistämisestä ja kehittämisestä taloudellisesti kannattavaksi elinkeinoksi hauen arvostus nousi. Hauki oli ollut pitkään eräänlainen vesistöjen lainsuojaton, koska sen uskottiin ahmivan ahneuksissaan kaikki kalat. Uudempi tieteellinen näkemys kalavesien tuoton kasvattamisesta muutti näkemystä hauesta.
Hauen muuttuvaa asemaa voi tarkastella 1800-luvun ja 1930-lukujen välisenä aikana julkaistujen kalakirjojen lajikuvauksista. Vuonna 1902 Oscar Nordqvist julkaisi Kalastustaloudellisen käsikirjan (suom. K. V. Puuska), jossa hän luokitteli lähes jokaisen Suomessa tuolloin tavatun kalalajin ja niiden taloudellisen arvon. Hauki koki melkoisen arvonnousun, koska Nordqvist kirjoitti hauen olevan ”taloudellisessa suhteessa maamme tärkeimpiä kaloja”. Vaikka se teki tuhoja ”suuressa ahneudessaan”, takasi se silti kalavesien omistajille samoin kuin kalastajille merkittävän taloudellisen tuoton. Vesistöissä, joissa oli arvokkaampia kalalajeja kuten kuhaa, siikaa, rautuja tai lohia, tuli haukia kuitenkin ”ahdistella”. Samaten vuonna 1909 ilmestyneessä A. J. Melan ja K. E. Kivirikon kirjoittamassa Suomen luurankoiset -teoksessa, hauki luokiteltiin maukkaaksi ja terveelliseksi ruokakalaksi. Sitä suositeltiin siirrettäväksi tai peräti istutettavaksi sellaisiin vesistöihin, joissa ei ollut muita parempia kaloja, ja joihin tuli istuttaa ruutanoita, suutareita tai muita vähäarvoisia kaloja haukien ravinnoksi.
Viimeistään 1920-luvulla hauesta tuli yksi Suomen merkittävimmistä talouskaloista. Vuonna 1925 julkaistussa kirjasessa Haukikannan lisääminen – käytännöllisiä ohjeita (Maataloushallituksen kalatalousosaston kirjanen 3, Helsinki) Gunnar Gottberg esitteli Uudenmaan saaristossa viiden viime vuoden aikana tehtyjen kokeiden tuloksia. Hauki merkitsi kalastajille merkittävää tulonlähdettä, etenkin kun suuri osa saaliista myytiin Ruotsiin, pääosin Tukholmaan, jossa siitä maksettiin enemmän kuin Suomessa. Gottberg kuvasi hauen tarpeellisena kalana, koska se söi ja harvensi ”vähemmän arvokkaita kalalajeja, kuten särkiä, sorvia, salakoita, seipiä, ruutanoita, kiiskiä, y.m., jotka voisivat lisääntyä liian suuressa määrin”.
Hauen arvotus näkyi Ensio Hinkkasen Suomen Kalastuslehden kirjoituksessa Hauesta ja sen viljelemisestä (Suomen Kalastuslehti 1933: 5). Hinkkanen totesi uusimman tutkimuksen vesittäneen vanhan uskomuksen, eräänlaisen kansallismyytin, hauesta kalakantoja tuhoavana petona, joka pitää hävittää vesistöistä. Itse asiassa tilanne oli päinvastainen. Hauki ylläpiti kalakantojen tasapainoa syömällä ”vähempiarvoista pikkukalastoa”, jolloin arvokalat saattoivat kasvaa nopeammin. Kaupallisesti kalastukselle hauen arvoa lisäksi se, että sitä aina saatavilla lähes kaikkialla. Paikallinen saatavuus korostui edelleen heikkojen kulkuyhteyksien maassa, samalla kun tuoreen kalan kysyntä Suomessa kasvoi. Vuonna 1934 professori Kaarlo Johannes Valle määritti kirjasssaan Suomen kalat (Otava) hauen Suomen ainoaksi täydeksi petokalaksi, joka samalla oli tärkeä ruokakala. Sen ravintoarvo oli tosin pienempi kuin useimmilla muilla arvokaloilla, mutta tavoite kalastuksen järkiperäistämisestä sekä kaupallistamisesta ilmeni hauen merkityksen vahvistamisena. Hauki oli näet erinomainen ”sijoitus” sellaisiin vesistöihin, joissa oli paljon arvotonta pikkukalaa, vaikka sitä ei ollut suositeltavaa istuttaa sellaisiin vesistöihin, joissa oli sitä arvokkaampaa kalaa. Entinen vesiemme lainsuojaton muuttui siten terveyspoliisiksi, joka piti vähäarvoisten tai arvottomien kalojen kannat kurissa muuttaen näiden lähes kalojen lihan vaaleaksi, kiinteäksi ja arvokkaaksi kulutushyödykkeeksi.