Nyt, melkein pari kuukautta paluumme jälkeen, sain vihdoin kirjoitettua ylös ajatuksia matkasta. Vietimme vuoden ensimmäiset kolme kuukautta tutkimusvierailulla Manchesterin yliopistossa. Tässä kolmannessa tekstissä kerron yliopistosta ja Sustainable Consumption Institutesta, joka oli vierailuni kohde. Ekassa tekstissä kerron, millaista Manchesterissa oli asua ja toisessa tekstissä pohdin kaupungin kestävyystavoitteita oman tutkimukseni näkökulmasta.
Manchesterin yliopisto perustettiin vuonna 1903, mutta nykymuodossaan se on toiminut vasta vuodesta 2004, kun Victoria University of Manchester ja University of Manchester Institute of Science and Technology (UMIST) yhdistettiin Ison-Britannian toiseksi suurimmaksi yliopistoksi. Opiskelijoita yliopistossa on vajaa 39 000, josta 12 000 tohtorikoulutettavia ja henkilökuntaa reilu 10 000. Manchesterin yliopiston on siis noin Helsingin yliopiston kokoinen.
Toisin kuin hallituksen leikkauspaineissa irtisanova Helsingin yliopisto, Manchesterin yliopisto kuitenkin laittaa miljardi puntaa erilaisiin investointeihin kampusalueen kehittämiseksi seuraavien parin vuoden sisällä (moni rakennuksista on tosin siinä kunnossa, että kyllä niihin miljardi uppoaakin). Rankingeissa Manchesterin yliopisto on noussut hurjaa vauhtia ja siitä onkin viime vuosina tullut yksi Englannin parhaista yliopistoista useilla eri mittareilla mitattuna. Manchesterin yliopisto on 25 nobelistin, tuoreimpana mm. grafeenin (en muuten todellakaan tiennyt grafeenista aiemmin) keksijöiden Andre Geimin ja Kostya Novoselovin, kotiyliopisto. Yliopisto omistaa mm. Manchester Museumin, Whitworth Art Galleryn ja John Rylands Libraryn, joista jälkimmäisessä oli erinomaisen mukavaa työskennellä.
Aloitin tammikuun alussa Manchesterin yliopiston Sustainable Consumption Institutissa tittelillä ”visiting research student”. SCI on nimensä mukaisesti kestävään kulutukseen keskittyvä, eri tieteenaloja yhdistävä instituutti Manchesterin yliopistolla.
SCI:n monitieteisessä instituutissa työskentelee yhteensä 19 tutkijaa eri aloilta, muun muassa kauppatieteistä, sosiologiasta, maantieteestä ja politiikasta. Lisäksi SCI rahoittaa tohtorikoulutettavia, joita on tällä hetkellä 21. Lisäksi instituutti palkkasi parhaillaan neljää uutta, syksyllä aloittavaa tohtorikoulutettavaa. SCI onkin kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Tästä huolimatta instituutin koko oli mielestäni yksi sen vahvuuksia: tohtorikoulutettavia otettiin aktiivisesti mukaan tutkimustyöhön ja kirjoittajiksi artikkeleihin, ja tutkimus oli aidon monitieteistä, kun tieteenalakohtaiset ryhmät olisivat jääneet liian pieniksi. Tohtorikoulutettaville osoitettiin jo rekrytointivaiheessa ohjaajat kahdelta eri alalta, ja väitöskirjatutkimuksen sopivuus instituutin muuhun tutkimukseen käytiin tarkkaan läpi hakijan kanssa jo ennen kuin työskentely instituutissa alkoi. Tämä näkyi mielestäni hienosti instituutin toiminnassa, ja uskon että instituutin työskentelytavoissa on paljon esimerkkejä, joista voisi ottaa mallia myös Helsingissä.
Instituutin tutkimus painottuu kahdelle eri painopistealueelle. Innovaatio- ja sustainability transitions -tutkimusta tehtiin muun muassa Frank Boonsin, Andrew McMeekinin ja Frank Geelsin johdolla. Toinen painopiste on erityisesti ruokaan ja muuhun arkiseen kulutukseen keskittyvässä tutkimuksessa, johon mm. David Evans, Daniel Welch sekä oma ohjaajani Alan Warde keskittyivät. Tutkimuskenttää yhdisti käytäntöjen ja käytäntöteorian näkökulma: Miksi ja miten käytännöt ovat olemassa? Miten ne syntyvät ja katoavat? Miten kestävämpiin käytäntöihin voidaan kannustaa? Miten käytännöt kytkeytyvät toisiinsa? Moni väitöskirjaprojekti yhdisti kahta painopistealuetta: tutkimusaiheina oli muun muassa lihankorvikkeiden kulutuksen tai kestävien ruoantuotantoteknologioiden yleistyminen, kestävyystransitiot liikennejärjestelmissä sekä kommunikaatioteknologiassa, ruokajätteen syntyyn vaikuttavat tekijät sekä syömisen käytäntöjen muutokset ja näiden merkitys ympäristön kannalta.
SCI:n lähestymistapaa voi kutsua “rekonfiguratiiviseksi“: toisin kuin perinteiset “reformistiset” tai “radikaalit” positiot kestävään kulutukseen ja tuotantoon, jotka painottavat toisaalta teknologisia innovaatioita tuotantopuolella tai radikaaleja systeemisiä muutoksia, rekonfiguratiivisessa lähestymistavassa pyritään löytämään tasapaino näiden välillä. Tarvitaan sekä poliittisia päätöksiä, kulttuurisia muutoksia ja uudenlaista infrastruktuuria, mutta myös muutoksia arkisissa rutiineissa, tavoissa ja asenteissa.
Tämän ei sinällään luulisi olevan kovin hankalaa ymmärtää: silti esimerkiksi politiikassa on yhä edelleen helpompaa pyrkiä ohjaamaan kulutustottumuksia taloudellisilla kannustimilla kuin keskittymällä kestämättömän kulutuksen taustoihin. Osin tässä on myös syy politiikkakokeilujen suosioon: kun tehdään määräaikaisia, rajattuja kokeiluja, on mahdollista testata politiikkatoimen onnistumista pienessä mittakaavassa ennen kuin siitä tulee “oikeaa politiikkaa”. Keskeistä näissä puolestaan on, että yhteys kokeilujen ja sen “oikean politiikan” välillä säilyy, eikä jäädä ainoastaan kokeiluasteelle.
Lyhytaikaisten kokeilujen ja pysyvien, käyttäytymistämme ohjaavien käytäntöjen välinen suhde on myös oman väikkäritutkimukseni aihe. Tästä syystä vierailu Manchesterin yliopistolla ja SCI:ssa sopi itselleni täydellisesti ja auttoi edistämään omaa tutkimusta. SCI:ssa pääsin myös osalliseksi yhteisöön ja tulemme varmasti tekemään yhteistyötä myös tulevaisuudessa. Seuraavan kerran tapaamme syksyllä Bolognassa ESA:n konferenssissa.