Haluan asua huvilassa Helsingin keskustassa. En kuitenkaan tee niin, koska a) Helsingin keskustassa ei ole huviloita – tai on pari Linnunlaulussa, mutta b) vaikka ne olisivat myynnissä, ei minulla olisi niihin varaa, koska huvilat ovat isoja ja Helsingin keskustassa neliöhinnatkin korkeita.
Helsingin Sanomien kolumnissa kyseltiin eilen, miksi ihmisten unelmat eivät näy asuntorakentamisessa. Kolumni myös vastaa tähän kysymykseen: koska asuminen on kompromisseja. Voi valita asua kantakaupungissa hieman tiiviimmin, tai hieman leveämmin hieman kauempana. Harvalla on oikeasti mahdollisuuksia asua huvilassa Helsingin keskustassa.
Syykin on yksinkertainen: Helsingissä asunnoille on kova kysyntä, joten ne ovat kalliita. Koska kysyntää on, kaupunki on pyrkinyt vastaamaan siihen kasvattamalla tarjontaa, eli rakentamalla lisää asuntoja. Koska kysyntää on myös toiselle asialle – lähiluonnolle – niin asuntoja on pyritty kaavoittamaan ennen kaikkea jo rakennetuille alueille. Eli tiivistämään. Jostain syystä tämä kaupungin tiivistäminen täydennysrakentamalla on kohdannut voimakasta vastustusta. Ennen kesän kuntavaaleja esimerkiksi Helsingin Sanomissa kirjoitettiin muun muassa ”betonihelvetin pelosta”, kesäkuun lopussa pääkirjoituksessa todettiin, kuinka ”Helsingissä lähiluonto on joutunut koville, kun kaupunki on väestönkasvun paineessa lisännyt asuntotuotantoa”, ja heinäkuun alussa otsikoitiin, kuinka ”pääkaupunkiseutua ahdetaan liian täyteen”. Jo mainitussa kolumnissa kaupungin rakentamista verrataan ”surullisenkuuluisaan Smith–Polvinen-suunnitelmaan moottoriteiden leikkaamasta Helsingistä”.
Tässä vaiheessa totean, että en ole asuntotuotannon, kaavoituksen tai kaupunkisuunnittelun asiantuntija. Esitänkin tekstissä ihan aitoja kysymyksiä, joihin toivoisin näiden alojen, usein haastateltujen asiantuntijoiden ottavan kantaa ja joita toivoisin näistä asioista kirjoittavien toimittajien kysyvän.
Aloitetaan asuntotuotannosta, tai oikeastaan sen tarpeesta. Kuntavaalien alla käytiin paljon keskustelua siitä, tarvitseeko Helsingin muka kasvaa, tai jopa voisiko kaupunki vaikuttaa väestönkasvuun. Ihan kuin se olisi meidän kaupunkilaisten, tai edes kaupungin päättäjien, vallassa päättää, kasvaako Helsinki vai ei. Yhtenä esimerkkinä, Sanna Marinin hallitusohjelmassa mainitaan tavoitteena korkeakoulutettujen määrän nostamiseen 50 prosenttiin nuorista aikuisista vuoteen 2030 mennessä. Myös korkeakoulujen rahoitus on sidottu tutkintojen määriin. Tämä tarkoittaa, että korkeakouluihin hakeutuu yhä enemmän nuoria myös Helsingissä. Yhä enemmän nuoria siis muuttaa kaupunkiin vuosittain opiskelemaan. Otetaan toinen esimerkki: huoltosuhde. Samaisessa hallitusohjelmassa todetaan, että työllisten määrää voidaan kasvattaa muun muassa vahvistamalla erityisesti osaavan työvoiman työperusteista maahanmuuttoa. Eli jälleen uusia ihmisiä, ja ennen kaikkea sinne missä työpaikkoja tälle työvoimalle on – kaupunkeihin. Tänne siis tulee yhä uusia ihmisiä opiskelemaan ja työskentelemään, ja se on aika monista näkökulmista jopa ihan toivottu kehitys. Puhumattakaan siitä, että kaupungistuminen nyt on globaali megatrendi, jota edes pandemia ei merkittävästi heilauttanut.
Nämä tulijat tarvitsevat asuntoja kaupungissa, jossa jo valmiiksi on asunnoille kysyntää. Siksi uusia asuntoja pitää rakentaa. Koska esimerkiksi keskuspuiston, Rastilan metsien tai Vartiosaaren rakentamista täyteen on yleisesti pidetty epätoivottavana, lienee siis parempi, että asuntoja rakennetaan sinne, missä asuntoja jo valmiiksi on – siis täydennysrakennetaan. Jostain syystä tätä pidetään yllämainituissa kirjoituksissa usein pahana asiana. Kaiken lisäksi tiivistäminen niputetaan yhdeksi asiaksi, vaikka tiivistämistä on monenlaista. Taloja voidaan vaikkapa korottaa, tai vanhoja taloja purkaa ja rakentaa hieman korkeampia tilalle. Suljettavien hiilivoimaloiden, satamien ja lentokenttien tieltä vapautuu paljon tilaa, jonne on mahdollista rakentaa luontoon kajoamatta. Millainen tiivistäminen siis on paha asia, voisiko joku tiivistäminen olla myös hyvää? Ja jos pääkaupunkiseutua “ahdetaan liian täyteen”, niin minne ja miten sitten tulisi rakentaa?
Lisäksi on tietysti kysymys lähiluonnosta. Lähiluonto on totta kai myös subjektiivinen käsite ja voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minäkin arvostan lähiluontoa, sekä allekirjoitan luonnon hyödyt niin fyysiselle kuin mielenterveydelle. Mutta vaikka lähiluonto ei ole kaikille sama, jonkun pitää tehdä päätös siitä, missä ja mitä lähiluonto kullakin asuinalueella on. Onko se metsä (ja millainen puiden määrä tai laatu lasketaan metsäksi), onko se merenranta, onko se puisto tai istutuksia kadunvarsilla? Ja kuinka lähellä lähiluonnon tulee olla ollakseen lähiluonto? Helsingissä lähes mistä tahansa pääsee pienellä kävelyllä lähimpään metsään tai vesistön äärelle. Helsingin tiheimmin asuttu kaupunginosa on Punavuori, jonka keskellä asukkaita virkistää Sinebrychoffin puisto eikä esimerkiksi merenrantaan tai Kaivopuistoon ole kuin lyhyt kävelymatka. Tiheimmin asuttu kaupunginosan osa-alue on Kallion Torkkelinmäki, joka ympäröi Torkkelinpuistikkoa ja Pengerpuistoa, ja josta lampsii hetkessä vaikkapa Töölönlahdelle. Koko kaupunki on täynnä isompia ja pienempiä puistoja, merenrantaa, saaria ja metsiä, joita rakentaminen ei isossa mittakaavassa uhkaa. Mitä asuntorakentamisen myötä koville joutunut lähiluonto siis tarkoittaa? Mitä lähiluonto ylipäätään tarkoittaa? Ja jos nykyinen rakentaminen uhkaa lähiluontoa, niin mikä on parempi vaihtoehto, jos rakentaa joka tapauksessa pitää?
Kritisoijat kritisoivat myös asuntojen kokoa. Puhutaan siitä, miten helsinkiläiset asuvat ahtaasti, kauhistellaan “miniasuntoja” ja ikkunattomia makuuhuoneita. Samaan aikaan näissä pienissä asunnoissa tai ylipäätään “tiiviisti” asuvat ihmiset ovat hyvin usein koteihinsa tyytyväisiä. Tässä palataan siihen, että asuminen on kompromisseja. Pieni asunto on mahdollisuus päästä kiinni ensimmäiseen omaan kotiin. Pieni asunto voi mahdollistaa itselle parhaan sijainnin ja lähipalvelut. Pieni asunto voi olla taloudellisesti ainoa mahdollinen. Pieni asunto voi myös tuntua ihan sopivalta.
Ja vieläpä: pieni asunto on ilmastonäkökulmasta erinomainen valinta. Mitä enemmän neliöitä, sitä enemmän lämmitettävää pinta-alaa, sitä enemmän sähköä kuluttavia laitteita, sitä enemmän tavaraa ylipäätään. Yksi näkökulma käynnissä olevassa energiamurroksessa on, että uusiutuvalla energialla tulee tyydyttää jo lähitulevaisuudessa kaikki energiatarpeemme. Mitä pienempi tuo tarve on, sitä helpompi tavoite on saavuttaa. Tätä näkökulmaa toivoisin tuotavan esiin vastapainona ahtauden kauhistelulle.
Haluaisinkin, että leveämmän asumisen peräänkuuluttajilta kysyttäisiin seuraavat kysymykset. Minne ne isommat yksiöt ja kaksiot rakennetaan, mikäli täydennysrakentaminen ei ole hyväksyttävää? Ja jos tavoitteena on rakentaa tietty neliömäärä, niin onko tosiaan parempi rakentaa vähän isompia, kuin paljon pienempiä? Jos tavoitteena on matala, yhä laajemmalle levittäytyvä puutarhakaupunki, niin miten järjestetään liikkuminen ja palvelut? Ja minne kaupunki levittäytyy, kun yhtäällä on vastassa meri ja toisaalla metsät? Ja myös, jos jo nyt niin uusilla kuin vanhoilla asukkailla on vaikeuksia löytää edullista kotia, niin miten heillä olisi varaa isompiin koteihin? Kun jo nyt pienituloisimmat joutuvat muuttamaan kaupungin reunoille, miten vähemmän mutta isompia asuntoja mitenkään auttaisi heitä löytämään itselleen sopivan kodin?
Lopuksi, vaikka Helsingin rakentamisessa tuntuu olevan viimeaikaisen keskustelun perusteella pielessä lähes kaikki (asuntoja rakennetaan liikaa, ne ovat liian tiiviisti ja ne ovat liian pieniä, ja samaan aikaan lähiluonto on uhattuna) Helsinki oli kuitenkin jälleen kansainvälisessä vertailussa yksi maailman parhaita kaupunkeja asua ja elää. Helsingin edelle nousivat selvityksessä ainoastaan Lontoo ja New York – ja voin kertoa, että näissäkin kaupungeissa on tiivistä, pieniä asuntoja ja paljon tulijoita. Jotain siis on tehty oikein myös asumisen suhteen, sillä parhaiten Helsinki pärjäsi elämänlaatua arvioivissa kategorioissa, joissa mitattiin muun muassa asumista. Ehkä asukkaat siis kuitenkin pääosin viihtyvät kaupungissa?
Haluan asua huvilassa Helsingin keskustassa. Todellisuudessa asun Alppiharjussa, ja kotini neliöitä täydentävät läheiset leikkipuistot, kahvilat, kirjastot, puistot, metsät ja merenranta. Se on kompromissi, jonka olen tehnyt elääkseni mahdollisimman hyvin. Hyvää asumista on monenlaista.
Olipas erinomaisen hyvä kirjoitus!
Kiitos!
Hyvää pohdintaa, ja olen kanssasi samaa mieltä esim. siitä että pienten asuntojen kategorisessa kauhistelussa ei ole järkeä ilmastonmuutoksen kannalta, eikä se ota huomioon että yhä suurempi osa asuu yksin. En kuitenkaan voi mitenkään ymmärtää tai hyväksyä kommenttiasi jossa niputat Malmin lentokentän ainutlaatuisen ja uhanalaisen niittyekosysteemin samaan kategoriaan suljettavan hiilivoimalan kanssa, niin kuin Malmille muka voisi rakentaa asuntoja sitä ainutlaatuista luontoa tuhoamatta. Jos kuvittelet Malmin lentokenttäalueen olevan pelkkää asfaltoitua kiitorataa, suosittelen lukemaan muutaman artikkelin alueen luontoarvoista. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on ilmastonmuutoksen kokoinen haaste ihmiskunnalle.
Hei, olen täysin samaa mieltä että luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on äärimmäisen tärkeää! Tähän on käsittääkseni kiinnitetty Malmin suunnittelussa paljon huomiota.
Höpö. Malmin lentokentälle rakennetaan kerrostaloasunnot 25000 ihmiselle.
Siinä ei säästy mitään luontoarvoja eikä yhtään erittäin uhanalaista niittykasvia tai -eläintä.
Tämä Malmi-keskustelu lienee käyty perusteellisesti toisaalla.
Tarkoitat varmaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen ja erityisesti Helsinkiin. Ei enää tarvi minnekään muuttaa. Siellä on kaikki mitä ihminen tarvitsee elääkseen.
Kai sitä voi lottovoitoksikin sanoa – mutta myös niillä, jotka eivät ole lotossa voittaneet, tulee olla oikeus halutessaan muuttaa kaupunkiin.
Niin, siis itsehän muutin 30 vuotta Kalliossa reikä seinässä-klaustrofobiakaksiossa asuttuani omakotitaloon Itä-Helsinkiin. Enkä ole päätöstäni katunut sekuntiakaan, koska se narkki- ja hipsteripöhinä hajuineen, mölyineen ja pikkurikoksineen riitti eliniäksi. Eli eipä ole ikävä ytimeen yhtään pätkää edes huvittelumielessä, koska ne parhaat kartano- ym. kesäterassitkin ovat täällä!
Nämä ovat juuri näitä valintoja joita mahdollisimman monen toivoisi pystyvän tekemään, omien tarpeidensa, mieltymystensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.
Järkevä ja siisti puheenvuoro. Okei. Tällaista keskustelua usein kaipaan.
Omasta puolestani totean, etten halua pilvenpiirtäjiä enkä katukuiluja, joille aurinko ei ikinä paista. (60 astetta pohjoista leveyttä, huom.)
En myöskään loputonta samanlaisten omakotitonttien ja -talojen mattoa, jossa joka pihalla tai tallissa on vähintään kaksi autoa ja silloilla seitsemän kaistaa.
Mitä tehdä? En tiedä. Huudan.
Voisiko perustaa pari korkeakoulua lisää? Jonnekin muualle. Jonnekin missä nyt surraan väen vähenemistä.
En varsinaisesti kaipaa sitäkään, että joka toinen istuu ikkunattomassa pikkuasunnossaan tekemässä etätyötä ja katsomassa seinään ripustettua virtuaalimaisemaa.
En välttämättä usko, että inhimilliset kohtaamiset ja innovatiiviset prosessit vaativat kaikkien olemista päivittäin samassa paikassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kaivannut jokahetkistä pöhinää, ja silti minulla on käsittämätön määrä todellisia ystäviä, joita joskus näkee.
Tulee äkkiä mieleen muinaisilta saksantunneilta kuvaus jonkun parkumisesta Dresdenissä pommitusten jälkeen. Liioitteleva vertaus, myönnän. Silti inhoan Makkarataloa. Ja vuoden 68 “liikennesuunnitelma” (Smith&Polvinen) oli painajainen, jota en unohda.
En tahtoisi olla kova ja ilkeä asunnontarvitsijoita kohtaan, mutta en myöskään innostu itsestäänselvästä ja kiihkeästä kasvukilpailusta maailman muiden kaupunkien kanssa.
Mieluummin panostaisin tieto- ja joukkoliikenteeseen. Raitioteihin. Nopeisiin juniin. Kärrynpyörämalliin: Porvoo – Lahti – Riihimäki/Hyvinkää – Nummela/Lohja – Karjaa – Tammisaari – Hanko. Ja sama vastarannalle Tallinnan ympärille. Luotijunatunneli.
Tai sitten ei mitään täällä. Pääkaupunki Jyväskylään. Luolakaupunki Sodankylän alle. En väitä, että tässä on realistinen ratkaisu. En väitä mutta jupisen.
Kaupunkia ja hyvää maailmaa voi varmasti tehdä lisää, mutta hösiksellä tulee sutta josta ei enää päästä eroon. Paitsi ehkä pommittamalla.
Hyviä ajatuksia, ja toki myös muut kaupungit kuin Helsinki ovat houkuttelevia. Erääseen toiseen kommenttiin, ehkä Facebookissa, liittyen pohdin, että mikä oikeus meistä kellään on asua Helsingissä ja ajatella, että jollain toisella ei sitä samaa oikeutta olisi. Kaupungin houkuttelevuus muodostuu monista tekijöistä, ja jokaisella tulijalla on oma syy-yhdistelmänsä tänne tulemiselle.
Hyvää pohdintaa, mutta ehkä koko keskustelussa on valuvika. Helsingin maantieteellisten rajojen ei tulisi määrittää ratkaisua, niin kuin ei Espoon tai Vantaankaan.
Fakta on, että Suomen väkiluku ei kasva, fakta on myös, että tietotyö on entistä enemmän paikasta riippumatonta. On täysin sulaa hulluutta suunnitella asiaa yhden tai kolmen kunnan veronmaksajien hamuamisen perusteella.
Oikea kysymys on ennemmin, kuinka suunnittelemme laajempaa metropolialuetta siten, että se on kaikille parempi paikka elää. Joutomaat tai käyttötarkoituksen muutoksen kohdanneet maat voi tiivistää, mutta niihinkin tulisi jättää tilaa puisto- ja virkistysalueille. Vanhojen pientaloalueiden tiivistäminen on typerää, koska silloin niillä asuvat haluavat muuttaa pois.
Ei se tonttimaa Suomessa lopu kesken vaikka joka paikkaa ei rakennetakaan täyteen tornitaloa. Osaoptimoinnin on loputtava ja yksittäisten kuntien verorohmuamisen samalla. Maan väkiluku ei kasva. Ja julkisen liikenteen infraan pitää investoida tuhat kertaa enemmän kuin nyt. Näin saamme kaupungistumisen toteutettua viihtyisämmin, väljemmin, mutta silti toimivin yhteyksin eikä kaikki ole yksityisautoilun varassa.
Hyviä pointteja. En itse näe kaupungin kasvua veronmaksajien rohmuamisena, vaan ajattelen että ihmiset haluavat muuttaa Helsinkiin ja jokaisella tulee olla siihen oikeus, ihan kuten itselläni on ollut aikoinaan. Monien ennusteiden mukaan Helsinkiin on tulijoita myös jatkossa, vaikka etätyöt ym olisivatkin entistä mahdollisempia. Kaupunkiin muutetaan myös muista syistä. Lisäksi asuntorakentaminen on tärkeää myös nykyisille kaupunkilaisille.
Paljon köyhyyttä ja kadulla elämistä on noissa kahdessa parhaimmiksi luokiteluissa kaupungeissa. En asuisi kummassakaan, en myöskään pääkaupunkiseudulla. Alueen jättimäinen hinku rahakkaaseen asuntorakentamiseen on mielestäni painajaismaista.
Minä puolestani ymmärrän hyvin miten ne ovat parhaita kaupunkeja. Kohtuuhintainen asuminen sen sijaan kaikissa mainituissa kaupungeissa merkittävä haaste, joka nähdäkseni ratkeaa rakentamalla lisää asuntoja erilaisiin tarpeisiin.
Kummallista että niitä todella isoja kaupunkeja on ollut jo kauan, ja niissä on edelleen asumisongelmia joita ei ole pystytty ratkaisemaan. Olisiko Helsinki poikkeus ja ensimmäinen sillä saralla? Vai tuoko lisärakentaminen vain lisää valinnavaraa hyvätuloisille ja asuntosijoittajille? Tuoko se tilanahtautta, lisää melu-, valo- ja hiukkassaastetta, roskaamista, pimeitä betonisia ja asfalttisia katukuiluja ja ankeita, pimeitä pihoja? Rumaa rakentamista, mitä on Helsingissäkin nähty?
On tosiaan tärkeää että Helsingissä olisi mahdollista myös pienituloisten asua, sehän on kasvava ongelma että Helsingissä ei ole varaa asua. Ja että ei kuitenkaan rakennettaisi “halpoja” asuinalueita siinä mielessä, että niiden rakentamisessa ja viihtyisyydessä säästetään. Tiiviskin voi kuitenkin olla laadukasta ja viihtyisää, ja tarjota lähiluontoa
Helsinkiin voi tulla asumaan esimerkiksi työn, opiskelun tai kumppanin perässä, ei Helsingin itsensä takia. Tehdään kompromissi ammatillisen elämän tai ihmissuhteiden hyväksi ja asuinpaikkatoiveet jäävät toissijaisiksi. Houkuttelevuus voikin olla ihan muuta kuin itse kaupunki ympäristönä, jota kenties vain siedetään.
Tunnustettakoon että (a) isäni tuli Kokkolasta; (b) äitini oli jo kolmannen polven helsinkiläinen.
Äitini isä oli kuulemma kerran 5-vuotiaana karannut kotoaan, ja hänen äitinsä oli hätääntyneenä juoksennellut ympäri silloista kaupunkia varmistaakseen, ettei kakru jää hevoskärryjen alle. Kakru oli lopulta tullut vastaan Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa väsyneenä kontaten. Niin.
Olen kasvanut Tehtaankadulla ja sittemmin asunut vähän joka puolella tätä seutua. Se on mulle kuin oma sielu eikä mikään arvopaperi tai muu vaihtoväline.
Tämä on yhdessä vaakakupissa, ja toisessa on tietysti asuntoa tarvitsevien ihmisten pienempi tai isompi ahdinko.
Toistan sen, mitä olen jossakin muualla hiljattain kirjoittanut: totta kai mä yrittäisin pelastaa veden varaan joutuneet syyrialaiset, filippiinit, tamperelaiset ja vaikka mitkä. Ja hätätilanteessa täytyisi miettiä monta asiaa vielä kerran. Mutta mä yritän osaltani miettiä, mikä olisi missäkin tilanteessa – ja jos mahdollista, myös pitkällä aikavälillä – paras ratkaisu.
Kummallista että niitä todella isoja kaupunkeja on ollut jo kauan, ja niissä on edelleen asumisongelmia joita ei ole pystytty ratkaisemaan. Olisiko Helsinki poikkeus ja ensimmäinen sillä saralla? Vai tuoko lisärakentaminen vain lisää valinnavaraa hyvätuloisille ja asuntosijoittajille? Tuoko se tilanahtautta, lisää melu-, valo- ja hiukkassaastetta, roskaamista, pimeitä betonisia ja asfalttisia katukuiluja ja ankeita, pimeitä pihoja? Rumaa rakentamista, mitä on Helsingissäkin nähty?
Tässä kaupungilla on tietty paljon vastuuta, että mitä tahansa ei hyväksytä. Ja siksi olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua siitä, millaista kaupunkia halutaan, ja millaista ei. Esimerkiksi lähiluontoa kukaan ainakaan ääneen vastustaa, mutta olisi hyvä keskustella siitä mitä kaikkea lähiluonto tarkoittaa, kuten tuossa tekstissäni yritin kirjoittaa.