Nyt, melkein pari kuukautta paluumme jälkeen, sain vihdoin kirjoitettua ylös ajatuksia matkasta. Vietimme vuoden ensimmäiset kolme kuukautta tutkimusvierailulla Manchesterin yliopistossa. Tässä toisessa tekstissä kerron kaupungin kestävyystavoitteita oman tutkimukseni näkökulmasta. Kolmannessa osassa kerron Manchesterin yliopistosta ja Sustainable Consumption Institutesta, joka oli vierailuni kohde. Eka teksti käsitteli sitä, millaista Manchesterissa oli asua.
Manchester on viime vuosikymmeninä muuttunut voimakkaasti, ja se kilpailee Birminghamin kanssa UK:n toiseksi merkittävimmän kaupungin tittelistä. Monien muiden kaupunkien tavoin Manchester haluaa olla myös Smart City: kaupunki on mukana mm. EU:n rahoittamassa Triangulum-hankkeessa ja UKcric-verkostossa, joiden tavoitteena on edistää kaupunkien kestävää kehitystä yhteistyössä yliopistojen ja muiden toimijoiden kanssa. Viime vuonna Manchester oli yksi “maailman kestävimmistä kaupungeista“.
Vaikka Manchesteria rakennetaan jatkuvasti, on se yhä selkeästi tekeillä. Kun astuu ulos rautatieasemalta, törmää ensitöikseen asunnottomien telttaleiriin: työttömien asunnon saamista hankaloittanut politiikka on johtanut siihen, että kodittomuus on kasvava ongelma kaupungissa.
Sosiaalisten ongelmien lisäksi myös kestävyyskysymyksissä on vielä tekemistä. Esimerkiksi kaupunkia halkova kanaali on enemmänkin avoviemäri, ja muutenkin Manchester on todennäköisesti roskaisin kaupunki jossa olen käynyt (joku tosin mainitsi että Leeds on vielä likaisempi, mutta epäilen onko se mahdollista). Asuntojen lämmityksestä ja eristyksestä en nyt edes aloita.
Liikenteessä jalankulkija on ravintoketjun pohjalla: kaupunkia halkovat monikaistaiset moottoritiet, suojateitä ei juurikaan ole vaan yli mennään sitten kun uskalletaan, ja bussijärjestelmä suur-Manchesterin alueella muodostuu lähes sadasta eri toimijasta, jotka eivät suinkaan keskustele keskenään esimerkiksi hinnoittelusta. Bussiin hypätessään ei koskaan tiennyt, mitä matka maksaa ja minne oikeastaan ollaan menossa. Kerran olin jäädä jalkakäytävällä huristelevan skootterin alle.
Manchester on – monien muiden kaupunkien tavoin – löytänyt kokeilukulttuurin ja pyrkii erilaisten kokeilujen kautta edistämään kestävämpää liikkumista. Yliopistokampuksen halkova (noin nelikaistainen, ei suojateitä) Oxford Road, joka on pitkään pitänyt ykkössijaa Englannin hiukkaspäästöiltään pahimpana katuna, on yksi kokeilujen keskeinen kohde. Yliopisto yhdessä kaupungin ja muiden toimijoiden kanssa testaa Oxford Roadilla erilaisia ratkaisuja, joilla bussiliikenteestä ja pyöräilystä tehdään sujuvampaa.
Pyöräilyn edistämiseksi kaupungissa on myös tehty paljon töitä, ja pyöräkaistat ovat yhä yleisempi näky moottoriteiden varsilla. Tavoitteena on tehdä kaupungista “pyöräilyn LivingLab” ja pyöräilyinfraa pyritään kehittämään muun muassa keräämällä pyöräilijöiltä dataa heidän liikkumisestaan.
Haasteitakin on: esimerkiksi raitiotietä ei yliopistolle ilmeisesti voida vetää, koska “sille ei ole tilaa”. Yliopiston läpi kulkee kuitenkin ainoastaan yksi moottoritie, ja lisäksi itäpuolelta kaistoja löytyy kuusi ja länsipuoleltakin ainakin neljä. Mitään näistä teistä ei kuitenkaan ole todettu sopivaksi remontoida niin, että kylkeen mahtuisi pari raidetta. Autokulttuuri on edelleen vahva, ja sitä vahvistaa vaihtoehtojen puute: toistaiseksi pyöräily on miellyttävin vaihtoehto autolle, mutta sekin tuntuu edelleen melko vaaralliselta. Vaikka pieniä kauppoja löytyykin läheltä, monilla asuinalueilla isompien ruokaostosten perässä pitää mennä kauemmas.
Mitä iloa on yhden kadunpätkän ehostamisesta, jos koko liikennekulttuuria ei olla valmiita viemään pois autovaltaisuudesta? Kuinka pitkälle kestävää kaupunkiliikennettä voidaan kehittää, jos samaan aikaan keskeisiin kohteisiin, kuten isoimmalle kampusalueelle, ei saada vedettyä raitiolinjaa tai bussijärjestelmään järkeä? Muistetaanko ihmiset kaikkien teknisten innovaatioiden keskellä? Tekemistä siis yhä riittää, mutta ehkä suunta on oikea.