Toisinaan tulee miettineeksi, mitä sitä olikaan tekemässä ja miksi? Toukokuu on ollut hyvää aikaa tällaiselle pohdinnalle kahdesta syystä. Ensinnäkin kirjoitan ensimmäistä kertaa konkreettisesti väitöskirjaani, sillä laitos vaatii tekstiä aina kerran vuodessa. Vuoden aikana luetut kirjat ja ajatellut asiat pitäisi saada paperille, mikä saa tietysti miettimään, mitäs järkeä tässä kaikessa olikaan. Ja toinen kimmoke pohdinnalleni on laitoksellamme pidettävä keskustelusarja, jonka otsikkona on Attack the Headquarters. Tavoitteena on harjoittaa itsekritiikkiä niin omaa toimintaa, laitosta, yliopistoa kuin kulttuurintutkimustakin kohtaan. Jonnekin pitäisi hyökätä, ja meidän pitäisi päättä, minne. Mistä olemme tulossa, mihin olemme menossa, miksi olemme menossa, ja pitäisikö meidän olla menossa?

Koska väitöskirjan kirjoittamisesta on vaikea löytää mitään kummoista sanottavaa, pohdiskelen ennemmin hyökkäysten sarjaa. Professorimme ja täkäläisen retoriikan mukaisesti tavoitteena on pohtia uuden kulttuurivallankumouksen organisoimista. Miten sekä työskennellä olemassa olevien kulttuurintutkimuksen muotojen kautta että kehittää kulttuurintutkimusta avoimena, tieteenalojen rajat ylittävänä alueena. Tällaiset keskustelut ovat jotenkin oireellisia kulttuurintutkijoille. Tieteenalaamme – tai epätieteenalaamme – määrittää jatkuva, paranoiaa lähestyvä itsekritiikin tarve. Toisaalta en menisi sanomaan, ettäkö siitä olisi haittaa, ettäkö se olisi pahasta tai etteikö tämänkaltaisista tilaisuuksista voisi olla iloa laitoksella kuin laitoksella, yliopistossa kuin yliopistossa. Myös Suomessa. Miten mullistavaa olisikaan, jos akateemiseen työhön kuuluisi pohtia, miksi sitä tehdään (muulloinkin kuin laadunvarmennuspalavereissa tai UPJ-keskusteluissa).

Viime viikon keskustelu keräsi paikalla useita kymmeniä laitoksen opiskelijoita ja henkilökunnan jäseniä. Reilusti yli puolet koko laitoksen väestä oli vapaaehtoisesti paikalla neljä tuntia, hellepäivänä, keskellä kiireisintä deadline- ja loppukoekautta. Eikä tarjolla ollut edes ilmaisia virvokkeita eikä purtavaa.
Puheenvuoroja ja kommentteja tuli yhtä lailla opiskelijoilta kuin jatko-opiskelijoita ja henkilökunnaltakin. Syytetyn penkillä olivat vuoroin laitoksen opetusmetodit, vuoroin yliopiston hallinto, vuoroin kulttuurintutkimus tieteenalana. Puhuttiin kulttuurintutkimuksen kriisistä, nöyrän ja tehokkaan työvoiman tuottamisesta, koulutusteollisuuden hyväksikäytöstä, opiskelijaelämän köyhyydestä.

Monien esiin tulleiden ajatusten luulisi puhuttelevan suomalaisiakin tieteentekijöitä. Missä kulkee raja tieteen harjoittamisen, oppimisen ja tutkinnon myymisen välillä? Miten lukukausimaksut vaikuttavat oppimisen tai tutkimisen dynamiikkaan? Millaisia (konkreettisia) tiloja ajattelulle ja yhteistyölle tarvitaan? Miten rohkaista spekuloivaan ajatteluun, miten kuvitella, miten ajatella epärealistisia mahdollisuuksia – jotain sellaista, mistä Suomessa puhutaan innovaatioina?

Keskustelu oli miellyttävän eripuraista. Tosin eräässä puheenvuorossa todettiin, että ongelmana on oikeastaan se, ettei meidän kaltaistemme ryhmää pysty provosoimaan millään keinoin. Kaikki on tehty sallituksi. Kriittisyydestä on tullut kauppatavaraa, hyödyke, jonka opiskelijat tulevat laitokseltamme ostamaan. Kriittinen puhe kulttuuriteollisuudesta näyttää olevan juuri sitä, mistä kulttuuriteollisuudessa ollaan valmiita maksamaan.. Ja meidät pidetään tehokkaasti pois reaalimaailmasta, kun luodaan illuusio siitä, että kaiken voisi tietää ja että kaikki pitäisi tietää. Usko oman alan kaikenkattavuuteen passivoi tehokkaasti. Ja toisaalta kritiikin tuottaminen on aina suhteellisen helppoa, mutta hankalampaa on luoda ja käyttää sitä vapautta, joka meille on syntynyt.

Itseni on tarkoitus puhua ensi viikolla. Olen ajatellut puhua kahdesta asiasta. Siitä, miten laitoksemme, kulttuurintutkimus ja akateeminen työ ovat esteitä ajattelulleni ja mielikuvitukselleni – puhumattakaan toiminnasta. Ja siitä, miten me aktiivisesti petämme omia teoreettisia ihanteitamme, oivalluksiamme ja periaatteitamme.

Tuskin näilläkään eväillä provosoimaan pystyy, mutta ainahan voi yrittää.