Syksyn pyrähdys Maastrichtissa on ohi. Moni kollega hämmästeli, kuinka lyhyen aikaan Jan van Eyck -akatemialla lopulta olin. Sitä ihmettelen näin jälkikäteen minäkin. Pari kuukautta humahti nopeasti, ja Hollannista lähettämäni paperitkin ovat löytäneet tutulle työhuoneelle. Sainko matkasta sen mitä hain? Kyllä vain. Luulisin.
Ennen lähtöä toivoin oleskelulta inspiroivaa ympäristöä työskentelylle. Jan van Eyck Akatemia kiinnosti, sillä väitöskirjahankkeessa yhdistän Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiaa muutamiin nykytaiteen teoksiin. Yksi motivaatio työn aloittamiseen oli kokemus filosofian ja taiteen vaikeasta suhteesta. Filosofiaa syytetään helposti ylimalkaisesta suhtautumisesta taiteeseen. Minua kiinnosti, miten käsitellä teoksia ilman että teosten osana olisi vain teorian täydentäminen soveltuvin osin. En tietenkään ole ainoa, joka tätä miettii. Kysymys liittyy laajemmin teorian ja taiteen suhteen ymmärtämiseen.
Tätä teorian ja taiteen suhdetta ehdin pohtia kuluneen syksyn aikana myös kollegoiden kanssa. Kysymys konkretisoituu akatemian asetelmassa, yhdistäähän instituutio kattonsa alle teorian, taiteen ja designin osastot. Tutkijat kokivat jaon tietysti eri tavalla. Jotkut kertoivat, miten he eivät koe olevansa kotonaan missään. Heidän suhteensa lokeroihin on lähinnä pragmaattinen: ”Olen designissa, koska se sopii juuri nyt tekemisiini.” Muutama kuvataide- ja muotoilupuolen tutkijoista kommentoi, että he voisivat hyvin olla myös teoriapuolella. Suuri osa akatemian kuvataiteilijoista ja muotoilijoista oli hyvin teoreettisesti orientoituneita, mutta silti moni koki varsinaisen teoriaosaston toiminnan vieraana. Jotkut teoriaosaston ihmisistä olivat itse kuvataiteilijoita tai toimineet kuraattoreina, mutta enemmistö tuntui työskentelevän filosofian parissa muun kuin kuvataiteen kysymysten äärellä.
On vaikea jäljittää syitä, mutta yhtä kaikki, teorian ja taiteen välillä tuntui vallitsevan jonkilainen särö, ellei peräti kuilu. Olin yllättynyt tästä erillisyydestä – ennakkokuvitelmissa akatemia oli juuri paikka, jossa ongelmaa ei pitänyt olla. Pohdin myös, oliko omassa asenteessani jotain väärää. Miksei kuilua saisi olla? Jos akatemialla kerran on mahdollisuus tehdä asioita toisin, ilman tiettyä akateemista painetta, mikseivät myös teoriaosaston tutkijat saisi olla juuri tämän mahdollisuuden motivoimia? Miksi teoriapuolen tutkimuksella pitäisi olla jotain tekemistä taiteen kanssa? Tai toisaalta, eivätkö viime kädessä filosofian ja kuvataiteen kysymykset ole samoja? Tästä kertoo, kuinka esimerkiksi screeningistä lukupiiriin siirtyessä saattoi tuntea olevansa saman keskustelun äärellä, käsittelytavat vain poikkesivat.
Kuitenkin, kuten yksi kollega – kuvataitelija – huomautti, taide ei ole akatemialla vain historiallinen jäänne. Taide on edelleen akatemiaa yhdistävä tekijä, se mitä vasten kaikki toiminta tuntuu heijastuvan. Ehkä näennäistä kuilua, sitä kuinka vaikeapääsyisiä tutkimuskysymyksiä kukin käsittelee, tärkeämpää onkin asenne. Keskustelu ei voi jatkua, jos yhdet ihmiset käyvät taiteilijaesittelyissä ja toiset tekstiseminaareissa. Ratkaisevaa on, miten kiinnostavilta toisten tekemiset tuntuvat, kuinka tärkeää on pysytellä tutulla ja turvallisella alueella, tai kuinka kiire on keskittyä vain suoraan omaa hanketta hyödyntäviin asioihin.
Ehkä akatemian tehtävä on raivata mahdollisuuksia vuorovaikutukselle ja harhapoluille, ja jää ihmisten omaksi huoleksi millaisia reittejä he instituution sisällä kulkevat. Tutkijoiden kertomusten perusteella rajanylitykset, suunnanmuutokset, kaiken hylkäämiset ja alusta aloittamiset ovat akatemialla edelleen peruskauraa.