Annika Pasanen fanitti kunniatohtori Matti Morottajaa ja lauloi heviä inarinsaameksi.

Viime maanantaina Inarissa järjestettiin lauluilta, jossa inarinsaamenkielinen kokoonpano Koškepuško (Kuivahauki) lauloi omia käännöscovereitaan ja laulatti yleisöä. Koškepuško koostuu viidestä naisesta, jotka ovat tämän lukuvuoden ajan opiskelleet inarinsaamen kieltä Giellagas-instituutin järjestämässä täydennyskoulutuksessa Inarissa – ks. postaukseni “Kadotettu sukupolvi II”.

Yhtye syntyi vähän vahingossa, kun lokakuisella kalastusreissulla ruvettiin improvisoimaan inarinsaameksi Toivelaulukirjojen lauluja, ja sen jälkeen jotkut opiskelijoista alkoivat kääntää lauluja ihan vakavissaan. Minä en ole ollut mukana yhtyeessä, mutta olen Šlaarvâ ruusu –biisin ylpeä kääntäjä. Irwinin Rentun ruusu on se.

Inarinsaamen puhujayhteisö on ottanut Koškepuškon vastaan ilolla. Sitä on päästy kuulemaan taajaan mm. viikottaisessa radiolähetyksessä Anarâš saavah. Omakielisiä lauluja ei ole ollut liikaa, ja monelle on elämys kuulla vanhoja rakkaita iskelmiä kuten Moskovan valot inarinsaameksi. “Kas kun emme me itse olisi hoksanneet ruveta kääntämään”, ihastelivat vanhemmat rouvat pöydässään maanantai-iltana, “mutta nythän tässä voisi vaikka ruveta”. Koškepuškon ohjelmistossa on poppia, kansanlauluja, iskelmää ja – oho – jopa heviä. Inarinsaamelaiset ovat jo tottuneet moneen, kiitos inarinsaameksi räppäävän Amocin. Pohjoissaamelaistyyppinen joiku puuttuu inarinsaamelaisilta kokonaan tai on hävinnyt jo ammoin. Olen joskus pilan päiten nimittänyt räppiä inarinsaamelaiseksi kansanmusiikiksi.

Toinen syy tapahtuman järjestämiseen oli kieliaktivisti Matti Morottajan, saameksi Kuobžâ-Saammâl-Matin juhliminen: hänet oli muutamaa päivää aiemmin vihitty Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi. Eikä syyttä. Pitkälti Matin hullunrohkean ja sitkeän toiminnan ansiosta inarinsaamen kieli on muodostunut yhdeksi maailman onnistuneimmista revitalisaatiotapauksista. Ilmari Mattus, toinen kiitosta ja kunniaa ansaitseva aktivisti, kuvaili puheenvuorossaan Matin roolia inarinsaamen kielen elvyttämisessä. Kaikki alkoi vuonna 1986 Anarâškielâ servin eli Inarinsaamen kielen yhdistyksen perustamisesta. 1990-luvun alkupuolella Matti oli jossakin kieliseminaarissa pitänyt inarinsaamen kielen tilaa kuvailevan puheenvuoron, jossa hän oli nostanut ensimmäisen kerran esille kielipesän mahdollisuuden. Puheen lopuksi Matti oli repinut palasiksi esitelmäpaperinsa: näin kielelle käy, jos jotain ei tehdä ja pian.

“Mattihan sanoo tietenkin, ettei hän yksin ole pelastanut inarinsaamen kieltä,” puhui Ilmari, “ja totta onkin, että ei hän yksin yhdistystä perustanut – siihen tarvitaan lain mukaan kolme ihmistä. Mutta sen esitelmäpaperin Matti kyllä repi ihan yksin.” Ja muutamaa vuotta myöhemmin inarinsaamelaisilla oli kielipesä.

Kielipesän työntekijät olivat askarrelleet Matille kuvan, jossa hän seisoo tohtorinhattu päässään ja miekka kädessään, yllään inarinsaamelaisten kansanpuku. “Me katsoimme televisiosta, että Matti oli siellä tohtoripromootiossa frakki päällä, niin kuin piti olla,” sanoi kielipesän johtaja Ritva Kangasniemi, “ja hieno se oli, mutta ei se meistä sopinut Matille yhtä hyvin kuin inarinsaamen puku.” Jossain muussa paikassa ja kulttuurissa tämmöisestä suurmiehestä olisi lausuttu paljon mahtipontisempia sanoja. Täällä riitti, kun Ritva viittasi ympärillään seisoviin pikkuisiin kielipesälapsiin ja totesi ääni värähtäen, että ilman Mattia tätä ei olisi tapahtunut.

Vielä oli Koškepuško kääntänyt Matin kunniaksi yhden laulun: Lordin Hard Rock Hallelujah. Se esitettiin yhdessä inarinsaamenkielisten koululaisten kanssa. Kertosäe meni suomeksi näin: “Niin tuli Matti Morottaja – hallelujah – ja kielipesän meille perusti / Niin tuli kielipesä – hallelujah – ja kielitaito heti parani”. Yhtyeen kitaristin ja johtohahmon Anna Morottajan ääni taipui kimeään hevikiljuntaan siinä missä inarinsaamen kielikin.

Tuona iltana ajattelin jälleen kerran, että Inari on ihmeellinen paikka. Täällä tapahtuu ihmeitä, joita kukaan ei olisi osannut ennustaa kaksikymmentä vuotta sitten. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut olla mukana tekemässä työtä tämän kielen eteen, itkemässä ja nauramassa sen puhujien ja opettelijoiden kanssa.