Kuten otsikkokin antaa vihiä, oli tämän kurssikerran päätteeksi tapahtua jotakin katastrofaalista – muttei kurssitovereideni matkaa seuratessa mitään kovin harvinaista. Melkoisen rankan aamutunnin jälkeen nimittäin QGIS kaatui. Ensin ajattelin vain, että onneksi olin muistanut tallennella työtäni pitkin tuntia. Kuitenkin avatessani tiedoston uudestaan, siinä ei ollut jälkeäkään vektoreista tai rastereista. Tässä kohtaa opettajamme Arttu Paarlahti oli jo ehtinyt hävitä luokkahuoneesta, joten päätin koittaa selvitä yksin. Onneksi kurssitoverini Heta Rantakallio oli henkisenä tukenani, ja virkistävän lounastauon jälkeen palasimme GIS-luokkaan ratkomaan ongelmaa. Tiedosto näytti konella vieläkin tyhjältä. Koittaessani omalla läppärilläni se kuitenkin valtavaksi helpotuksekseni avautui, vaikkakin hyvin hitaasti. Z-levylle tallentaminen lienee ollut pelastava tekoni.
Itse tunnilla käsittelimme vielä paikkatieto-ohjelmistossa uutta tuttavaa, rasteriaineistoa. Loimme pääkaupunkiseudun rakennuksia kuvaavan kartan päälle ruudukon, jonka avulla saimme visualisoitua väestön ja rakennusten sijoittumista. Jotta ruudukossa ei olisi ollut laskutoimituksien kannalta turhia alueita, karsimme ruudut, joiden sisään ei jäänyt rakennuksia kuvaavia pisteitä. Lisäksi veimme pisteet uudelle tasolle, jolle säilytimme ominaisuustiedoista vain merkittävimmät.
Lopuksi ruudukon avulla oli tarkoitus kuvata jotakin ilmiötä, joka löytyi tietokannasta. Minua olisi kiinnostanut kuvata rakennusten valmistumisvuosien keskiarvoa, jolloin kartalta olisi voinut havaita asumisen ajallisen levittäytymisen pääkaupunkiseudulla. Törmäsin kuitenkin heti vaikeuksiin, ja Carita Aapro-Kosken blogitekstiä lukiessani huomasin, että hänen visionsa oli pysähtynyt samaan ongelmaan. “[K]oska hyvin monelle alueelle ei ollut tietoa uusimpien rakennusten rakennusvuodesta, — keskiarvoa ei olisi voinut laskea muokkaamatta ensin aineistoa”, Aapro-Koski toteaa (Aapro-Koski 2020). Itse yritin suodattaa tietokannasta vain realistiset vuosiluvut, ja vaikka onnistuinkin saamaan ne taulukkoon, eivät tiedot tallentuneet laskutoimitusta varten. Kuten Aapro-Koski, päätin kuvata 1 km kertaa 1 km kokoisten ruutujen vanhimman rakennuksen rakennusvuotta. Oletettavasti kyseisenä vuonna tai pian sen jälkeen ruutuun on valmistunut useampia rakennuksia, mikä heijastaisi koko rakennuskannan ikää alueella.
Päätin kuvata vanhimpia alueita tummemmalla sävyllä, sillä tämä on omasta mielestäni havainnollistavampi tapa. Luokkajako on luonnollisin luokkavälein, ja ensimmäinen luokka sisältää yli sadan vuoden aikajanalla valmistuneita rakennuksia. Tämä tarkoittaa, että 1750-1850 rakennustahti oli nykyistä hitaampi. En usko, että juurikaan mistään ruudusta olisi purettu kaikkia vanhimpia rakennuksia, eli kartasta saa melko selkeän kuvan alueen laajemmasta asuttamisvaiheesta. Kuten oletin, Helsingin keskustassa on kuvatun alueen vanhipia rakennuksia. Vanhoja rakennuksia on myös eri puolilla Vantaata. Espoon vanhimmat rakennukset on pitkälti rakennettu lyhyellä aikavälillä, 1912-45. Hieman yllättäen Kauniaisten kohdalla on vanhoja rakennuksia, mutta alueelle on saatettu rakentaa esimerkiksi kartanoita. Viimeiseksi rakennettua seutua on Itä-Helsinki, jota yhä rakennetaan vauhdilla.
Ruutuaineisto on varsin toimiva pienellä alueella, etenkin kun ruutujen koon voi määritellä itse. Aiemmin käytetyt koropleettikartat vaatisivat rajoikseen jotkin olemassa olevat, kuten hallinnolliset rajat. Tällöin pienen alueen sisäinen vaihtelu ei tulisi lainkaan esiin. Luomani rasterikartta on muuten selkeä, mutta siitä on hyvin vaikeaa hahmottaa sen kuvaama alue. Vaikka legendassa mainitaan pääkaupunkiseutu, ei voi olla varmuutta, että kartalla on ainoastaan Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa. Myöskään näiden kuntien rajat eivät erotu ruudukon alta.
Lähteet:
Aapro-Koski, C. (2020). Kurssikerta 4: Ruutuja ja rastereita. 12.2.2020. <https://blogs.helsinki.fi/aacarita/>