Jos ei viina ja terva…

Maailmalta kuuluu kummia, Suomessakin on uutisoitu, että WHO on listannut rokotevastaisuuden yhdeksi vuoden 2019 globaaliksi terveysuhaksi (HS 2019). Rokottamattomuus on siis päässyt AIDS:in ja malarian kaltaisten uhkien joukkoon. Kuinka siinä on niin päässyt käymään?

Rokottamattomuus lisää tartuntatautien leviämistä, se on selvää, mutta miksi jotkut ihmiset jättävät ottamatta rokotteita? Medioissa on asiaa käsitelty monin tavoin ja yleisönosastojen kirjoittelu on ollut välillä kiivastakin. On ehdotettu rokotuspakkoa ja lapsensa rokottamatta jättäville vanhemmille on esitetty jopa rangaistuksia.

Samaan aikaan myös erilaisten uskomushoitojen yleistyminen on ollut otsikoissa, kuten hopeaveden käyttö. Uskomushoidot eivät kuitenkaan ole tieteellisesti todistettua hoitoa, vaan nimensä mukaisesti ne perustuvat uskomuksiin. Aikuiset ihmiset saavat toki itse valita hoitonsa, mutta entä jos hoito/sen torjunta on uhka myös ulkopuolisille? Esimerkiksi rokottamatta jättäminen altistaa muutkin tartunnoille. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vai jättääkö asia omaan oloonsa?

Listaan seuraavassa syitä rokottamattomuuteen ja uskomus-/vaihtoehtohoitojen käyttöön länsimaisen lääketieteen sijaan/ohella, käyttäen lähteinä sanomalehtien uutisia ja artikkeleita, sekä paria aihetta käsittelevää kirjaa.

Sisulla siitä selviää…vai onko muitakin syitä?

Syitä rokottamattomuuteen lienee yhtä useita, kuin on rokottamatta jättäviä ihmisiä. Luetellakseni kuitenkin joitakin ilmeisiä syitä viittaan aluksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella työskentelevän Jonas Sivelän haastatteluun Helsingin Sanomissa. Hän huomauttaa, että rokottamattomuus ei ole mikään uusi ilmiö, sillä sitä esiintyi jo 1800-luvulla isorokkorokotusten yhteydessä. Sivelä kertoo nykyisten rokottamattomuuksien syiksi sekä käytännöllisiä, että inhimillisiä syitä, kuten pitkät matkat neuvoloihin tai ajatuksen, että on koska oltu ennenkin terveitä, niin ollaan vastakin (mikä on ehkä hieman outo ajatus). Toisinaan rokottaminen on voinut vain unohtua (HS 2018.) Syy voi olla myös lääketieteellinen, sillä on tiettyjä perussairauksia, joiden kohdalla elävää taudinaiheuttajaa sisältäviä rokotteita ei suositella.

Muuttuneet terveyskäsitykset ja erilaiset terveystrendit voivat myös johtaa rokottamattomuuteen. Monia rokkotauteja ei pidetä enää vaarallisina, vaan pikemminkin lastentauteina. Perusteluna voi olla, että sairastamalla saa parhaimman suojan esim. tuhkarokkoa vastaan, joten rokotusta ei tarvita. Erilaiset uskomushoidot ovat myös saaneet lisää julkisuutta sosiaalisen median kautta. Entisaikojen kansanparantajien, tietäjien ja šamaanien aseman ovat korvanneet nykyaikana erilaiset henki- ja kaukoparantajat, jotka käyttävät apunaan uskomuksensa mukaan henkisiä/yliluonnollisia voimia.

Uskomushoitoja länsimaisen lääketieteen sijaan?

Erilaiset uskomus- ja vaihtoehtohoidot ovat olleet tapetilla, sillä myös uskomushoitojen käyttö voi johtaa rokottamattomuuteen. On olemassa erityyppistä henkiparannusta ja enkeli – tai yksisarvishoitoja. Metodien kirjo on laaja ja uusia tuntuu ilmestyvän kuin sieniä sateella.

Tiina Remes mainitsee teoksessaan, että ihmiset valitsevat vaihtoehtohoitoja, koska kokevat hallitsevansa paremmin niin elämäänsä kuin käytettyjä hoitokeinojakin. Parantajat koetaan myös pikemmin ohjaajina, jotka hoitavat ihmistä kokonaisuutena, kun taas lääkärit nähdään enemmän auktoriteetteina, joten lääkäriin mennään vasta kun muut keinot eivät auta. Näin uskovat ajattelevat usein, että lääketiede lääkitsee liikaa ja hoitaa vain oireita, eikä vaivan perimmäisiä syitä.

Toisinaan voi käydä toisinpäinkin eli jos lääkäri ei pysty auttamaan, niin sitten valitaan vaihtoehtoisia keinoja. Usein taustalla on ajatus, että sitten on ainakin kaikkea kokeiltu, erityisesti tämä näkyy tuki-ja liikuntaelinvaivoja sairastavilla ja parantumattomasti sairailla, mikä on ehkä ymmärrettävääkin. Joskus uskomuslääkintä valitaan puhtaasti vain uteliaisuudesta ilman mitään muuta syytä.

Suomessa (ja EU:ssa) henkiparantajia ei ole sairaalan työntekijöinä (sen taitaa lakikin kieltää), mutta Jane Tuovisen kirjassa mainitaan (huomaa, että kirja on kuitenkin reilu 30 vuotta vanha), että esimerkiksi Yhdysvaltalaisissa sairaaloissa voi törmätä henkiparantajiin hoitohenkilöstön osana.

Luottamus

Luottamus lääketieteeseen on ollut koetuksella. Yhdysvalloissa on ollut epäilyjä rokotteiden turvallisuudesta, sillä jotkut ovat uskoneet niiden aiheuttavan autismia, vaikka sille ei ole löydetty tieteellisesti päteviä todisteita. Monet muistavat Suomen vuoden 2009 sikainfluenssarokotukset, joiden uskottiin lisänneen narkolepsia tapauksia. Asialle löytyi kuitenkin muitakin selityksiä kuin vain rokote. Myös laboratoriossa sattuneet käytettyjen neulojen uudelleenkäyttö tapaukset ovat horjuttaneet luottamusta terveydenhuoltoon, rokotteisiin ja rokotteista päättäviin tahoihin (HS 2019, Yle 2019.) Eikä Suomen sote-sotku ainakaan helpota luottamuksen luomisessa.

Entä uskonto?

Kun Suomessa puhkesi tuhkarokkoepidemia Pohjanmaalla 2018, syitä lähdettiin etsimään myös lestadiolaisuudesta. Oliko syy uskonnossa? Lestadiolaiset itse sanovat, että he eivät ole kehottaneet ketään rokottamattomuuteen. Entä muut yhteisöt? Herätysliikkeissä on vahva usko siihen, että Jumala parantaa, jos vain ihminen uskoo siihen ja jos ei paranna, niin taudilla katsotaan olevan jokin opettava merkitys tai se on rangaistus synnistä. Jos ihminen uskoo ihmeparantumisiin, voiko se johtaa rokottamattomuuteenkin? Tiiviit yhteisöt ovat tutkimusten mukaan otollisempia alustoja ryhmäpaineelle ja erilaisten karismaattisten henkilöiden vaikutuksille kuin suuret yhteisöt (Kotimaa24.fi 2018.)

Uskolla on vaikutusta, mutta kuinka paljon, siitä on ristiriitaista tietoa. Aihetta käsittelevää tutkimusta on käynnissä esim. Turun yliopistossa.

Kohti ehtaampaa elämää!

Nykyajan individualismi ja uudet terveystrendit johdattavat ihmisiä etsimään aina vain uusia tapoja hoitaa itseään. Sosiaalinen media ja koko nettimaailma ovat osaltaan lisänneet kiinnostusta vaihtoehtoja kohtaan ja ne myös helpottavat vaihtoehtojen etsintää. Vaikka vaihtoehtohoidoista esimerkiksi akupunktiolla on joitain terveyshyötyjä, niin myös erilainen ”huu-haa” leviää netissä nopeasti, sillä erilaiset uskomushoidot voivat mainostaa itseään hyvin vakuuttavasti. Etsivätkö ihmiset tulevaisuudessa hoitonsa netistä vai lääkäriltä? Moni diagnosoi itseään jo nyt netistä saatavalla tiedolla, mikä voi johtaa ongelmiin, jos sivustot eivät ole luotettavien ammattilaisten pitämiä. Toisaalta myös terveydenhuollon ongelmat lisäävät osaltaan kiinnostusta etsiä ”jotain muuta”. Kysyä voi, että mihin tämä johtaa.

Niin ja tuosta alun otsikosta…ennen vanhaan sanottiin, että jos viina ja terva ei auta, niin tauti on kuolemaksi. Nykyään sanottaisiin kai, että jos viina tai terva ei auta, niin etsitään sitten jotain muuta. Vaihtoehtoja löytyy.

Lähteet

HS 2018 Kokko, Tuomas & Vihavainen, Suvi (2018). Helsingin Sanomat, 1.12.2018. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005918166.html

Puttonen, Mikko (2019). Helsingin Sanomat, 21.1.2019. https://www.hs.fi/tiede/art-2000005973345.html

Rytkönen, Jussi (2018). Kotimaa24.fi, 27.12.2018. Kurt Hellstrandin haastattelu. https://kotimaa24.fi/artikkeli/lestadiolaisuus-ei-ole-syy-rokottamattomuuteen-keskustelussa-ei-ole-ollut-teologia-argumentteja

Wallius, Anniina (2019). Yle-uutiset, 30.1.2019. Tuhkarokko leviää rokottamattomien lasten joukossa Luoteis-Yhdysvalloissa – epidemian pelätään kestävän kuukausia.

Https://yle.fi/uutiset/3-10621098

Kirjallisuus

Nikula, Marja (1991): Sairaiden puolesta rukoilu. Pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopisto. Teologinen tiedekunta. Käytännöllisen teologian laitos.

Remes, Tiina (2017): Silta unohduksen virran yli. Menneiden elämien parantamiskäsitykset ja –käytännöt uushenkisyydessä. Pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopisto. Humanistinen tiedekunta. Maailman kulttuurien laitos.

Tuovinen, Jane. 1984  Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. Porvoo: WSOY.

Lomamatkoja suunnitellessani pyrin aina yhdistämään huvin ja hyödyn. Uskontotieteen opiskelijana tämä tavoite usein toteutuu siten, että tutustun lomakohteen paikallisiin uskontoperinteisiin ja niille tärkeisiin paikkoihin.  Tähän mennessä Euroopan tärkeimmät uskonnolliset nähtävyydet on jo aika hyvin koluttu läpi, joten eräänä päivänä uutta matkaa internetissä suunnitellessani, suuntasin huomioni Amerikkaan. Yllätyksekseni luin että Meksikossa sijaitseva Guadalupen Neitsyen basilika on Rooman jälkeen suosituin kristittyjen pyhiinvaelluskohde.

Päätin tutkia tätä Guadalupen Neitsyttä ja ”guadalupismia” tarkemmin ja sain selville, että Guadalupen Neitsyen ilmestymisen historia ja sen kunnioittamisen perinne ovat yhdistelmä eurooppalaista Maria–uskoa ja paikallisten alkuperäiskansojen uskonnollisia elementtejä. Legendan mukaan tummaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi vuonna 1531 Juan Diego nimiselle miehelle Tepeyacin kukkulalla nykyisen Mexico Cityn läheisyydessä. Kukkula jolla legendan mukainen ilmestyminen tapahtui, sijaitsi täsmälleen samalla paikalla, jolla alkuperäisväestö oli ennen eurooppalaisten valloitusta palvonut taivaan jumalatarta Tonantzinia. Kiinnostukseni tätä myöhemmin pyhimykseksi ja Amerikan suojelijaksi julistettua Maria-hahmoa heräsi välittömästi. Olin lukenut paljonkin Marian ilmestymisistä Euroopassa, mutten ollut koskaan törmännyt Maria-hahmoon, jossa selkeästi sekoittuu elementtejä useammasta uskontoperinteestä.

Tällaista uskonnollisten piirteiden sekoittumista keskenään kutsutaan tutkimuksessa usein uskonnolliseksi synkretismiksi. Normaalisti sillä tarkoitetaan juuri kahden tai useamman uskonnon sekoittumista, mutta käsitteen alle voidaan listata myös monia eri tyylisiä synkretistisiä prosesseja. Synkretistisenä prosessina voidaan pitää muun muassa sellaista tapahtumaa, jossa toisesta uskontoperinteestä otetaan yksi tai useampi hyväksi koettu elementti ja joko sitä muokaten tai pitäen sen mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, käytetään sitä osana toista uskontoperinnettä. Synkretismin käsite ei ole tarkkarajainen ja siksi sitä pidetään usein hyvin ongelmallisena. Osa tutkijoista pitää käsitettä jopa niin ongelmallisena, että he eivät itse halua sitä käyttää. Usein ongelmallisuuden ydin tiivistyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus määritellä mitä on ”autenttinen” uskonto.

Uskontoperinteiden sekoittumista on tapahtunut siitä asti kun ihmiset ovat liikkuneet. Yhtenä selkeänä esimerkkinä sekoittumisesta voidaan pitää eurooppalaisten toimia Latinalaisessa Amerikassa. He valtasivat ainoastaan parin sadan vuoden sisällä suuria osia mantereesta ja samalla käännyttivät alueen alkuperäisväestöä, usein hyvinkin väkivaltaisesti, kristinuskoon. Uskontojen sekoittuminen ei kuitenkaan liity ainoastaan ihmiskunnan historian tapahtumiin, sillä sekoittumista tapahtuu edelleen. Erityisesti globaalin aikakauden myötä ihmiset, kulttuurit ja sitä myötä uskonnot ovat levittäytyneet ennätysvauhtia ympäri maailmaa. Näin ollen uskontojen sekoittumista tapahtuu tällä hetkellä enemmän kuin koskaan.

Jäänkin kiinnostuksella seuraamaan, millaista keskustelua synkretismistä tullaan käymään tulevina vuosina. Kysymys siitä kuinka tutkija itse haluaa tulkita synkretismi-käsitettä omassa työssään on aina viime kädessä tutkijan itsensä päätettävissä. Jos käsitteen merkitys kyseisessä kontekstissa selitetään selkeästi, en näe mitään ongelmaa käyttää sitä apuvälineenä tutkimuksessa, jonka tarkastelun kohteena on erottaa kahden tai useamman uskonnon omintakeisia piirteitä sellaisista perinteistä joissa ilmenee kyseisten perinteiden sekoittumista. Niinpä mielestäni myös Guadalupen Neitsyttä pystytään tutkimaan synkretistisenä prosessina.

 

 

Kirjallisuutta

1992 Pirttijärvi Jouni, Uskonnollinen synkretismi atsteekkien ja mayojen pyhimyskultissa, Opuscula instituti Ibero-Americani Universitatis Helsingiensis, Helsinki.

2010 Vuola Elina, Jumalainen nainen – Neitsyt Mariaa etsimässä, Otava, Keuruu.

 

Millä historiallisilla opeilla Isis-järjestö perustelee toimintaansa? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka minulle heräsi, kun ensi kertaa tutustuin Isis-järjestöä kertovaan uutiseen. Tästä alkoi perehtymiseni islamilaiseen maailmaan ja niihin asioihin, jolla Isis-järjestö pyrkii perustelemaan olemassa olonsa. Käsittelen niitä opillisia asioita, joihin Isis-järjestö pyrkii vetoamaan ja perustelemaan toimintansa. Tärkeää on huomata, että jihadistinen ääriajattelun opillinen perusta ei ole syntynyt hetkessä, vaan se on pitkän ajan tulos, joka johti lopulta Isis-järjestön syntymiseen.

 

Tässä vaiheessa on tärkeää käydä läpi termi, joka voi aiheuttaa väärinkäsityksiä tai väärinymmärryksiä. Tätä sanaa käyttää myös Isis-järjestö. Tämä sana on jihad, jolla on moninainen merkitys islamin uskonnossa. On tärkeää ymmärtää, että tämä sana pitää sisällään erilaisia merkityksiä ja se on siitä syystä hyvin monitulkinnainen, kun se esimerkiksi käännetään arabiasta esimerkiksi suomeksi.

 

Jihad on arabiaa ja tarkoittaa käännettynä kilvoittelua ja kamppailua, mutta parhaiten sanan merkitys tulee esiin, jos se käännetään siten, että siitä tulee sana kampanja. Islamissa tällä sanalla on myös uskonnollinen merkitys. Tässä merkityksessä se tarkoittaa kilvoittelua ja pyhää sotaa, näissä merkityksissä se myös esiintyy Koraanissa. Jihad voidaan jakaa kahteen osaan, jotka ovat suurempi jihadi ja pienempi jihad. Suurempi jihad tarkoittaa taistelua, kilvoittelua ja kamppailua ihmisen sisällä olevaa pahaa vastaan, tämä on jokaisen muslimin velvollisuus. Taistelua tätä pahaa vastaan ihmisen sisällä voidaan käydä paaston ja rukouksen avulla. Pienempi jihad tarkoittaa taistelua islamin ulkoisia vihollisia vastaan, tämä voi myös tapahtua aseellisesti. Tällöin jihad voidaan kääntää siten, että se tarkoittaa pyhää sotaa. Jihadin katsotaan olevan puolustustaistelua. Puolustustaistelu on sitä, että islamilaisen maailman alueelle tunkeutuu vihamieliset voimat, jotka koettavat estää islamin uskon harjoittamisen islamilaisessa maailmassa. Islamin historiallisissa lähteissä on käsitys myös siitä, että islamia levitettäisiin jihadin avulla. Kalifien velvollisuutena keskiajalla nähtiin olevan varustaa joukkoja taisteluihin vääräuskoisia vastaan. Tämä yleensä tarkoitti sotaretkeä Bysanttia vastaan. Tähän taisteluun oli olemassa tietyt säännöt, eli taistella ei saanut mielivaltaisesti, vaan kohteena oli vain vihollissotilaat. Tällainen jihadin muoto jäi pois islamista, kun kalifaatti ja yhtenäinen islamilainen imperiumi lopulta päättyi. Nykyisin muslimit tuomitsevat kokonaan hyökkäyssodan.

 

Aluksi Isis-järjestö käytti monien muiden radikaaliryhmittymien lailla al-Qaidan nimeä ja esiintyi irakilaisena al-Qaidan osana. Lopulta vuonna 2006 se alkoi itsenäistyä ja ottaa esiin sen omaa ideologiaa, jolloin se alkoi erottautua enemmän al-Qaidasta omaksi järjestökseen. Vuonna 2014 Abu Bakr al-Baghdadi julisti islamilaisen kalifaatin syntyneen. Kalifaatin julistaminen oli siitä syystä tärkeä tapahtuma, koska se tuo mieleen alkuaikojen islamilaisen valtion, jota johti aikoinaan neljä oikeinjohdettua kalifia. Kalifit olivat myös aikoinaan kunnioitettuja uskonnollisia johtajia, tämän islamin suuruuden aikojen voidaan katsoa loppuneen vuonna 1258, kun viimeinen abbasidikalifi kuoli. Tästä syystä julistus oli vain yritys omia itselleen nimitys, jolla on paljon merkitystä islamilaisessa maailmassa. Sunnalaisuudessa kalifi on tietyllä tapaa ollut sekä maallinen että hengellinen johtaja. Isis-järjestön julistauduttua kalifaatiksi se myös julisti, että se edustaa kaikkia maailman muslimeita. Järjestön mukaan, joko muslimit ovat sen puolella tai sitä vastaan. Vain muutamat pienet radikaalit joukot hyväksyivät Isis-järjestön julistuksen. Isis-järjestön julistauduttaessa kalifaatiksi täytyy muistaa, että se ei edusta alueen muslimiväestöä eikä se myöskään edusta maailman muslimeita, eikä se noudata islamilaista lakia.

 

Tässä huomaamme, että Isis-järjestö pyrki saamaan itsestään sellaisen mielikuvan, että se on uudestaan syntynyt kalifaatti. Tämän mielikuvan luonti oli Isis-järjestölle siitä syystä tarpeellista, koska kalifaatin ei tarvitse perustella omaa toimintaansa, sillä kalifaatti on se, joka tulkitsee islamin sanomaa. Kuitenkin suurin osa maailman muslimeista ei hyväksynyt tätä kalifaatiksi julistautumista, mutta tietyt radikaalit ryhmittymät ja radikalisoituneet ihmiset hyväksyivät tämän julistuksen. Kysymys kuitenkin kuuluu, että millä Isis-järjestö oikeutti itsensä kutsumisen kalifaatiksi, tähän vastaan seuraavaksi.

 

Isis-järjestön alun menestykseen ääriajattelu muslimien värväyksessä vaikutti merkittävästi sen maantieteellinen sijainti. Sillä oli hallussaan suuria osia Pohjois-Irakista ja Pohjois-Syyriasta. Näillä alueilla oli suuri symbolinen arvo, koska islamilaisessa eskatologiassa käydään noilla alueilla lopun aikoina hyvän ja pahan välinen taistelu. Tämä islamin eskatologia syntyi 700-luvulla. Tämän taistelun jälkeen maailma alistuu islamilaiseen valtaan. Isis-järjestön propaganda vetosi moniin ääriajattelijoihin. Monet näistä henkilöistä näkivät itsensä tarpeelliseksi taistellessaan kalifaatin puolesta. Lisäksi he olivat rakentamassa ja puolustamassa kalifaattia. Lopulta koittaisi tuomionpäivä ja pääsy paratiisiin. Yhdysvaltojen Irakin valloituksen jälkeen Irakin tilanne huononi ja väkivalta kasvoi. Sunnimuslimien parissa ennen tätä oli suhtauduttu apokalyptiseen ajatteluun epäillen, mutta sodan seurauksena tilanne muuttui. Myös globaalin jihadistien parissa apokalyptinen keskustelu muuttui. Osama bin Ladenin laimea maailmanloppuajattelu sai vastaansa Isis-järjestön kiireellisen maailmalopun.

 

Irakin ja Syyrian huonontunut tilanne loi sopivan kohdan toimia, jonka Isis-järjestö käytti hyväkseen vetoamalla niihin islamin lähteisiin, jotka kertovat maailmanlopusta ja lopun ajoista. Järjestö perusteli, että lopunajat ovat käsillä, jolloin he omassa ajattelussaan saivat perustellun syyn väittää perustaneensa kalifaatin. Tämän julistuksen jälkeen järjestö sai omasta mielestään vallan tulkita islamin lakia mielensä mukaisesti. Isis-järjestö ja muut Jihadistit pyrkivät oikeuttamaan omat tekonsa ja hirmutyönsä islamin lähteiden ja uskonnon avulla. Ennen Isis-järjestöä radiaalit terrorijärjestöt olivat etsineet omalle terrori toiminnalleen oikeutetusta ääriajattelun erilaisista jihad tulkinnoista, mutta nyt Isis-järjestön ei tarvinnut enää tehdä sitä, koska se oli julistautunut kalifaatiksi. Lopuksi on syytä vielä korostaa, että islam ei hyväksy väkivaltaa, jolloin se myös tuomitsee näiden jihadistien oikeutukset hirmutöille, joita he hakevat islamin uskonnosta ja sen lähteistä.

 

Lähteet:

Kaleva, Atte. Jihad Ja Terrori (2018). Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

McCants William & Kimmo Pietiläinen (2016). Isis Ja Ilmestys: Islamilaisen Valtion Historia, Strategia Ja Tuomiopäivän Visio. Helsinki: Terra Cognita.

 

Hämeen-Anttila, Jaakko (2017). Uusi Islamin Käsikirja. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

Tutkimusten mukaan uskonnottomuus on nousussa. Se yleistyy ja arkipäiväistyy, varsinkin nuorten sukupolvien keskuudessa. Mutta mitä uskonnottomuus on, ja kuinka sitä tutkitaan? Arkisessa ajattelussa se näyttäytyy helposti yksinkertaisena: uskonnottomuus kuulostaa joltakin, joka on täysin uskonnosta erillistä, tai sille vastakkaista. Mutta kuten mitä tahansa muutakin laajaa ja moninaista ilmiötä, myös uskonnottomuutta on hankala määrittää.

Onko ’uskonnoton’ ihminen, joka ei usko? Jos on, niin mihin hän tässä tapauksessa ei usko? Tutkimusten perusteella vain osa uskonnottomista katsoo olevansa ateisteja. Osa uskonnottomista käy kirkossa, ja pienempi osa raportoi rukoilevansakin. Ateismia on aiemmin käytetty uskonnottomuuden synonyyminä, mutta tämä lähestymistapa on näiden tutkimustulosten valossa varsin ongelmallinen. Ja mikäli katsotaan uskonnottomuutta uskon poissaolon näkökulmasta, suhteessa muihin kuin kristillisperäisiin kulttuureihin, uskonnottomuuskin rakentuu varsin eri tavalla.

Vai onko uskonnoton kenties kuulumattomuutta? Vaikka esimerkiksi Suomessa pitkään tyypillisenä pidetty tapa kuulua kirkkoon ilman uskomista on murroksessa varsinkin nuorten sukupolvien kohdalla, on hiukan harhaanjohtavaa määritellä uskonnottomuus pelkän uskonnolliseen yhteisöön kuulumattomuuden kautta. Ihmisillä voi olla monenlaisia syitä kuulua ja olla kuulumatta esimerkiksi kirkkoon. Kaikki nämä syyt eivät liity varsinaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Esimerkiksi halu päästä kirkossa naimisiin tai toimia läheisen kummina ovat olleet perinteisiä syitä jäädä tai liittyä kirkkoon. Uskonnottomuutta voidaan lähestyä myös identiteettinä: osa ihmisistä syystä tai toisesta kokevat olevansa uskonnottomia. Mutta vaikka ihmiset näin kyselyissä itseään ilmaisisivatkin, ei uskonnottomuus silti ole heille välttämättä omassa elämässä keskeinen tapa kuvata itseään.

Keskustelut uskonnottomuuden kasvusta perustuvat tyypillisesti erilaisiin kansallisiin tai kansainvälisiin kyselytutkimuksiin. Uskonnottomuuden määrittämisen näkökulmasta on tärkeää huomata, etteivät erilaiset kyselytutkimukset automaattisesti tarkastele uskonnottomuutta samasta näkökulmasta. Sillä onkin paljon väliä, millä tavalla tutkimustulokset uskonnottomien määrästä on kerätty, eli toisin sanoen minkälaisia mittareita sen määrittämiseksi on luotu, ja kuinka asiaa on kysytty. Mikä siis lopulta on uskonnottomuutta ja voiko koko termiä edes määritellä?

Uskonnottomuuden tutkimuksessa on keskusteltu paljon tutkimuskäsitteistä, ja siitä mistä näkökulmasta uskonnottomuutta tulisi lähestyä. Kyse onkin pitkälti siitä, millä tavoin kyselytutkimusten vastauskategorioihin ja vastausjakaumaan tulee suhtautua. Uskonnottomuuteen viittaavat vastausvaihtoehdot, kuten ’uskonnoton’ tai ’ei uskontoa’ esiintyvätkin tyypillisesti yhdessä perinteisten uskontokuntien, kuten ’kristitty’ tai ’muslimi’ kanssa. Onko uskonnottomuus tällöin jotain, jonka suuntaan tehdään aktiivista identifikaatiota?  Vai onko se vain jäännöskategoria, jonka merkitsemällä vastaaja ainoastaan ilmaisee, ettei mikään muu vaihtoehto päde hänen kohdallaan?

Osa tutkijoista kokee, että nykyinen tieteellinen keskustelu on luonut uuden identiteetin tyhjästä. Luomisprosessi ei myöskään ole mikään neutraali asia, vaan se on ryhmänä osa identiteettipolitiikkaa ja keskusteluja erilaisista enemmistöistä ja vähemmistöistä. Tämän perusteella uskonnottomia on jäsennetty ryhmäksi, ja oletettu ryhmän jäsenillä olevan perustavanlaatuisia yhdistäviä ominaisuuksia. Pikkuhiljaa ryhmä on saanut näennäisen selkeän muodon, jota ei kuitenkaan ollut sellaisenaan olemassa ennen kuin tutkijat nimesivät sen. Tieteellisellä keskustelulla on siis konkreettisia vaikutuksia maailmaan. Ihmisiä, jotka eivät usko tai jotka ottavat jollakin tavalla etäisyyttä uskonnollisiin yhdyskuntiin on toki ollut varmasti aina, mutta uskonnottomien ihmisryhmän ajatus on peräisin tutkijoiden teoreettisista keskusteluista ja kyselytutkimusten mittareista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uskonnottomuutta – esimerkiksi uskonnottomien omaa ajattelua ja kokemusmaailmaa – voisi tutkia. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että tämä termin historia tulee ottaa tutkimuksessa huomioon. Työn alla olevassa helsinkiläisiä uskonnottomia milleniaaleja käsittelevässä gradussani lähestyn uskonnottomia heidän oman itsemäärittelynsä näkökulmasta: katson heidän olevan uskonnottomia koska he itse kokevat näin. Otan kuitenkin huomioon käsitteen ’uskonnottomuus’ taustan, enkä stereotypisoi uskonnottomiin mitään perustavanlaatuisia, määrittäviä ryhmätekijöitä. Sen sijaan kiinnitän huomiota siihen, millä tavalla ja miksi he kuvaavat itseään uskonnottomiksi. Näin päästään käsiksi sekä siihen, mitä uskonnottomuus heille merkitsee, ja mitä se mahdollisesti tarkoittaa suomalaisen uskonnollisuuden kentän muutoksessa. Näin ei kuitenkaan nähdä uskonnottomia selvärajaisena ryhmänä, vaan katsotaan näennäisten dikotomiarajojen yli.

Kirjallisuutta:

Ramey, Steven (2013). What happens when we name the nones. Huffpost 21.2.2013/23.4.2013. https://www.huffingtonpost.com/steven-ramey/what-happens-when-we-name-the-nones_b_2725169.html

Ramey, Steven & Monica Miller (2013). Meaningless Surveys: The faulty ‘Mathematics’ of the ‘Nones’. Huffpost 7.11.2013/23.1.2014.          https://www.huffingtonpost.com/steven-ramey/meaningless-surveys-the-f_b_4225306.html

Taira, Teemu (2018). Ateismi, uskonnottomuus ja uskontokritiikki. Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.), Uskontososiologia. Turku: Eetos, 125–138.

Woodhead, Linda (2017). The Rise of ”No Religion”: Towards an Explanation. Sociology of Religion. 78(3), 247–262.

 

23-vuotias Maria Motuznaja julkaisi kolme vuotta sitten sosiaalisessa mediassaan satiirisia meemejä Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Yhdessä kuvassa esimerkiksi joukko nunnia polttaa savukkeita ja kehottaa muita kiirehtimään ”ettei Jumala ehtisi huomata”. Hänen julkaisunsa ilmiannettiin ja nyt Mariaa syytetään vihapuheen levittämisestä sekä uskonnollisten ihmisten loukkaamisesta. Motuznaja on joutunut Venäjän ekstremistien listalle ja häntä voi odottaa jopa kuuden vuoden vankeustuomio, kertoo BBC:n artikkeli.

Venäläisen Maria Motuznajan tarina kuulostaa epätodelliselta, mutta hän ei ole ainoa kuka on kokenut saman kohtalon. 19-vuotias Daniil Markin on ollut vuoden ajan poliisin tutkinnan alaisena samankaltaisten kuvien julkaisun johdosta. Kolmas BBC:n artikkelissa mainittu henkilö, Andrei Šašerin, on syytettynä Venäjän ortodoksisen kirkon johdon häpäisemisestä julkaistessaan venäläisessä sosiaalisessa mediassa, VKontaktessa, satiirisia meemejä Venäjän patriarkka Kirillistä sekä muista papeista. Hän on myös ekstremistien listalla, mikä vaikeuttaa esimerkiksi hänen päivittäisten raha-asioidensa hoitamista.

The Independentin artikkelissa kerrotaan, kuinka Viktor Krasnovia oli syytetty niin ikään uskonnollisten ihmisten loukkaamisesta hänen kieltäessään Jumalan olemassaolon VKontaktessa käydyssä keskustelussa. Keskustelu oli ilmiannettu, Krasnovin taloon oli tehty kotietsintä ja tapauksesta aloitettu oikeudenkäynti. Tuomari oli määrännyt hänelle psykiatrisen tutkimuksen, sillä hänen mukaansa ”kukaan selväjärkinen ei kirjoittaisi mitään ortodoksista kristinuskoa tai Venäjän ortodoksista kirkkoa vastaan”.

Venäjällä ortodoksisella kirkolla on tärkeä historiallinen sekä kulttuurinen merkitys. Suuri osa väestöstä on uskonnollista, mutta luvut vaihtelevat paljon. Nikolay Mirotkhinin ja Aziza Nurisovan vuonna 2009 julkaistun artikkelin The Russian Orthodox Church in Contemporary Russia mukaan kirkon edustajat ja heitä kannattavat aktivistit sekä poliittiset järjestöt väittävät, että venäläisistä jopa 80 % tunnustaisi ortodoksista uskontoa. Muiden kyselyiden ja tutkimusten mukaan venäläisistä ortodoksiksi identifioituvia olisi vain noin 55-60 %. Kyselyissä on kuitenkin käynyt ilmi, että vain harva kirkkoon kuuluva on aktiivinen kirkossakävijä.

Venäjän ortodoksinen kirkko ja valtio ovat alkaneet puhaltaa yhteen hiileen neuvostoajan kylmien aikojen jälkeen. Nyt kirkon ja valtion johtajat tukeutuvat toisiinsa ja saavat tarvitsemaansa tukea muihin aikeisiinsa. Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin on sanonut puolustavansa kristillistä traditiota sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myös Venäjän aikaisemmat presidentit ovat usein viitanneet ortodoksisen kirkon suureen vaikutusvaltaan ja Moskovan patriarkka Kirillin sanotaan olevan suuri moraalinen ja hengellinen johtaja yhteiskunnassa.

Ortodoksisista arvoista on tullut osa kansan moraalia ja kunniaa, eikä Putinin mukaan voi menestyä ilman henkistä, kulttuurillista tai kansallista itsemääritelmää. Tätä visiota kutsutaan Venäjän rajojen ulkopuolella venäläiseksi maailmaksi (Russky mir).

Valtio ja ortodoksinen kirkko käyttävät käsitettä eri tavoin siitä hyötyen. Valtio pyrkii saamaan sillä yhtenäistävän ja vakauttavan vaikutuksen kun taas patriarkka Kirill on sanonut pyrkivänsä käyttämään käsitettä taistellakseen maallistumista vastaan. Patriarkan tavoittelema venäläisen kansan ”toinen kristillistäminen” ei ulotu vain Venäjän rajojen sisälle, tai sinne missä venäläinen kulttuuri on enemmistönä, vaan hän haluaa viedä sitä etenkin sinne, missä nykyihminen kärsii moraalisista sekä hengellisistä kriiseistä.

Venäjän ortodoksinen kirkko katsoo olevansa perinyt Kiovan venäläiskansalta (Kiovan Rus) laajan kulttuurillisen identiteetin, jota se haluaa tuoda esiin. Saavuttaakseen muualla maailmalla asuvat ortodoksit, sen on turvauduttava valtion apuun. Valtion tai kansalaisjärjestön tehdessä kulttuurista tai kielellisiä promootioita kansainvälisesti, siihen liitetään usein myös uskonnollinen aspekti.

Hyvät välit valtion kanssa takaavat sen, että ortodoksisen kirkon hengelliset johtajat pääsevät ottamaan kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Venäjän ortodoksinen kirkko hyötyy myös valtion lainsäädäntövallasta, joka näkyy kirkkoa suojelevina lakeina. Alussa mainitut tapaukset ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten valtion ja kirkon yhteistyö toimii. Valtio taas hyötyy kirkon antamasta tuesta, sillä sen myötä myös sen yhteiskunnalliset ja poliittiset päätökset ovat olleet suosittuja.

Käsitteen Russky mir käyttö sekä maallisessa että hengellisessä merkityksessä on tuonut Venäjän valtiota sekä ortodoksista kirkkoa lähemmäksi toisiaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana sen maallisella versiolla on ollut yhä kasvava merkitys Venäjän ortodoksisen kirkon poliittisessa elämässä. Muut ortodoksimaat sekä entiset neuvostomaat eivät tosin aina ilahdu sen levittämästä konservatiivisesta näkemystä yhteiskunnasta.

 

Kirjallisuutta

 

Mitrokhin, Niklolay & Aziza Nuritova (2009). The Russian Orthodox Church in Contemporary Russia: Structural Problems and Contradictory Relations with the Government, 2000-2008. Social Research 76(1), 289–320. https://www.jstor.org/stable/40972147?read-now=1&seq=1#page_scan_tab_contents

 Mitrofanova, Anastasia (2016). Russian ethnic nationalism and religion today. THE NEW RUSSIAN NATIONALISM Imperialism, Ethnicity and Authoritarianism 2000–15. Edinburgh University Press. Edinburgh.

Petro, Nicolai N. (2015). Russia’s Orthodox Soft Power. Rochester, NY. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3172378.