Kuukausi: helmikuu 2019

In God we Trust on tuttu lausahdus maailman tunnetuimmasta setelirahasta, Yhdysvaltain dollarista. Vaikka pohde ynnättiin ”peurannahkaan” vasta vuonna 1957, oli se ennättänyt hetken koristaa kahden sentin kolikkoa jo melkein sata vuotta aiemmin (1864). ”Jumalaan uskomme” valittiin sittemmin liittovaltion viralliseksi motoksi E pluribus unumin sijalle. Siinä missä ”Monesta yksi” kuvasi Yhdysvaltain historiallista kehityskaarta siirtomaaikeestä maailman suurimmaksi talousmahdiksi, kuvaa In God we Trust sen sosiaalista ulottuvuutta.

Yhdysvaltojen nyttemmin lähes myyttisiä mittasuhteita nauttivaan perustuslakiin kirjattiin selkeästi, ettei liittovaltio tule virallisesti suosiman yhtä uskontoa toisen edelle, joskin sittemmin periaate on huomattu melko elastiseksi. Periaatteessa ”In God we Trust” voitaisiin ymmärtää ”In a God we Trust”, mutta käytännössä varsinkin poliittisella kentällä ”jumala” on mielellään kristittyjen, tai ainakin aabrahamilaisten. Muista uskontokunnista esimerkiksi kongressissa on edustajistosta prosentin luokkaa, ja viimehetkinen puheenaihe edustuksellisen demokratian enenevästä edustuksellisuudesta on ollut Tulsi Gabbardin kongressiedustajuus ensimmäisenä hinduna. Uskonnollinen monimuotoisuus on kenties saanut aitoa jalansijaa?

Mutta miten on asiain laita, jos ei pyhitäkään sunnuntaita? Uskonnottomuus on Yhdysvalloissa edelleen eräänlainen Paavo Väyrynen, parhaimmillaankin sen ajatellaan menevän pois, jos sille ei anneta huomiota. Julkiateisteja tai uskonnottomia ei Yhdysvaltain poliittisella parnassolla juuri juhli: 2015 kootun Gallupin mukaan ainoastaan 58% vastaajista olisi valmis äänestämään presidentinvaaaleissa ateistiehdokasta, vaikka tämä muuten sopiva olisikin. Ateistiantipatiat ovat muutenkin synkkää luettavaa, Will Gervaisin University of British Columbialle tehdyn tutkimuksen mukaan ateisteihin luotetaan jotakuinkin yhtä paljon kuin raiskaajiin.

Uskonnottomia, tai uskontokuntiin kuulumattomia, on Pew Research Centerin mukaan jo lähes neljännes Yhdysvaltain väestöstä, mutta ateisteiksi itsensä mieltäviä vain noin 5%. Jos ateisteilta itseltään kysytään, ovat niin tilastot kuin keruutapakin pahasti killillään. American Atheist-yhdistyksen verkkosivuilta käy heti ilmi, etteivät ateistit suostu itsearvoisesti marginaaliin, vaan katsovat aidon ateistiluvun huitelevan jopa 26%:ssa. Syyksi tähän frustratioivaan fluktuaatioon American Atheist ilmoittaa sekä Pew Research Centerin aataminaikuisen datankeruutavan, puhelinhaastattelun, että käsitteen ”ateisti” vierauden. Puhelinhaastattelussa vastaajat ovat American Atheists:n mukaan etupäässä eläkeläisiä ja köyhyysrajaa hipovia, tiedettävästi korostuneen uskonnollista joukkoa. Myös puhelinhaastattelun sosiaalinen paine antaa itsestään kiillotetumpi kuva katsotaan korostavan periamerikkalaista hurskautta. Terminologiaa tutkaillessa American Atheists huomioi, että vaikka vastaajista osa saattaa vastata, ettei usko jumaliin, he eivät silti itsestäänselvästi identifioidu ateisteiksi, mahdollisesti termiin liitettyjen negatiivisten konnotaatioiden vuoksi.

Jordan Peterson Toronton yliopistosta antaa erinomaista osviittaa siitä pr-painajaisesta, johon julkiateisti joutuu. Psykologian professori Peterson on saanut osakseen julkisuutta konservatiivina ja etenkin eräänlaisena Tumbler-feminismin toppuuttelijana. Riippuu-siitä-mitä-tarkoitat-kun-sanot-Petersonin käsitys ateisteista perustuu Dostojeskin Rikoksen ja rangaistuksen Rodon Raskolnikoviin, joka rationalisoi ja toteuttaa murhan, helpottaakseen niin omaa kuin siskonsakin elämää. ”Aito ateisti” professorin mukaan on oikeastaan sosiopaattinen hiippari, joka murhailee koronkiskureita kokonaan konvenienssistä. American Atheists (ja kuka tahansa pedantti semantikko) kiiruhtaa oikaisemaan, että termi ateisti viittaa ainoastaan epäuskoon jumalia kohtaan, ei suinkaan moraalittomuuteen tai yleiseen hyypiöyteen. Julkiateisti ja Vegas-viihdyttäjä Penn Jillette summaa ”amoraaliset ateistit” -aprikoinnin apauttiarallaa näin: ”mikäkö estää minua murhaamasta ja raiskaamasta? Ei niin mikään. Minä olen murhannut ja raiskannut kaikki ne ihmiset, jotka olen tahtonut. Se määrä on nolla.”

Lähteet

1997 Johnson, Paul. A History of the American People. Harper Collins.

2014 Downey, Allen B.

Religious affiliation, education and Internet use

https://arxiv.org/pdf/1403.5534.pdf

Internetlähteet

University of British Columbia

https://www2.psych.ubc.ca/~ara/Manuscripts/Gervais%20et%20al-%20Atheist%20Distrust.pdf

Jordan Peterson vs Matt Dillahunty

https://www.youtube.com/watch?v=FmH7JUeVQb8

Cornell Law School

https://www.law.cornell.edu/constitution/first_amendment

https://theinterrobang.com/penn-jillette-morality-without-religion/

Penn has already raped and murdered everyone he ever wanted to

https://www.youtube.com/watch?v=AwebTX3rk3E

What is Atheism?

”Tällä tavoin Konstantinopolin patriarkaatti on jo täysin avoimesti astunut sodan tielle. Tätä sotaa ei käydä pelkästään Venäjän kirkkoa, tai Ukrainan ortodoksista väestöä vastaan, vaan sodan ytimessä on koko ortodoksisen maailman yhtenäisyys.” Näin puhui Moskovan patriarkaatin ulkosuhdeosaston johtaja, Metropoliitta Hilarion uutisklipissä Izvestia -lehden nettisivuilla.

Vuosi 2018 oli ortodoksisessa maailmassa historiallinen. Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko on tähän asti ollut Moskovan patriarkaatin, eli Venäjän ortodoksisen kirkon alainen mutta presidentti Petro Porošenko pyysi huhtikuussa 2018 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta omaa, paikallista ja autonomista kirkkoa Ukrainaan. Pyyntö otettiin todesta ja viimein monien keskusteluiden ja selvityksien tuloksena uuden kirkon syntyminen vahvistettiin allekirjoittamalla julistus tammikuussa 2019. Uusi kirkko yhdistää kaksi Ukrainassa toiminutta, tähän asti tunnustamatonta kirkkoa: Kiovan patriarkaatin sekä Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon.

Niin Moskovan patriarkaatti kuin Venäjän valtionjohto ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä tilanteeseen monta kertaa prosessin aikana, maalaillen muun muassa uhkakuvia väkivallasta. Miksi Ukrainan kirkollinen tilanne on niin tärkeä Kremlille ja Moskovan patriarkaatille? Vastaus kysymykseen kätkeytyy vyyhtiin, jossa ovat kietoutuneet yhteen maiden historiat, monimutkaiset kirkon ja valtion suhteet sekä Venäjän ulkopolitiikka. Kysymystä voi lähestyä niin historian, nykypolitiikan, kuin kirkollisen elämän tarkastelemisella, mutta kaikkiin näkökulmiin liittyy olennaisesti venäläinen ja ukrainalainen identiteetti, ja se, miten identiteetti eri konteksteissa ymmärretään.

 

Ukrainalaiset vai vähävenäläiset?

Ukrainan kirkollinen elämä on ollut vuoden 1991 jälkeen osa poliittista peliä, jossa ukrainalaisten identiteetti ja ortodoksisuuden merkitys sille ovat jatkuvasti määrityksen alaisina. Ukrainan kolme ortodoksikirkkoa ovat kamppailleet vallasta ja ottaneet välillä yhteen jopa fyysisesti. Neuvostoliiton hajottua ei ollut selvää, mitä ukrainalaisuus tarkoittaa. Osa halusi luoda sellaisen ukrainalaisen, jota ei ollut vielä olemassakaan. Toisaalta ukrainalaisuus jäljitettiin 900–luvun Kiovaan ja Rusin valtakuntaan, josta Venäjänkin katsotaan periytyneen. Oliko ukrainalaisuus jotain uutta, vai niin sanottua vähävenäläisyyttä?

 

Pyhä Rus – yhteinen alkukoti

Venäjä ja Ukrainan sekä maiden kirkkojen yhteinen alkukoti 900–luvun Rusissa on edelleen voimakas kansallinen myytti, johon vedotaan monessa poliittisessa asiassa. Vuonna 988 ruhtinas Vladimir kääntyi kristinuskoon ja päätti koko valtakuntansa kastamisesta. Rusin kastetta juhlistetaan edelleen komein menoin niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Mongolit valloittivat Kiovan 1200–luvulla, jolloin venäläiset ja ukrainalaiset erottuivat toisistaan maantieteellisesti muutaman vuosisadan ajaksi. Useiden tutkijoiden mukaan Kiova on erosta huolimatta venäläisessä kansallisessa ymmärryksessä Itä-Euroopan ortodoksisuuden sekä ensimmäisen venäläisen kansallisvaltion alkukoti, ja ukrainalaiset käsitetään näin identiteetiltään venäläisten kanssa samaksi kansaksi.

 

Kirkko ja valtio puhaltavat yhteen hiileen

Venäjän valtion johto ja Moskovan patriarkaatti ovat yhtä mieltä siitä, että Ukrainan itsenäinen, kansainvälisesti tunnustettu kirkko on huono juttu, eivätkä tahot puhu yhdestä suusta ensimmäistä kertaa. Kirkon ja valtion suhteet ovat Venäjällä lämpimät, ja monissa tutkimuksissa on todettu, että kirkolla ja valtiolla on yhteisiä tavoitteita. Kirkon ja valtion yhteisiä tavoitteita ovat muun muassa keskusvallan lujittaminen sekä uskonnollisen pluralismin kontrolli. Kumpikin taho korostaa perinteisten arvojen tärkeyttä ja suhtautuu kielteisesti länteen.

Kirkon ja valtion suhteet ovat lämmenneet erityisesti Vladimir Putinin presidenttikausilla, eikä presidentti ujostele uskontoaan, vaan osallistuu usein julkisesti jumalanpalveluksiin ja tapaa kirkon johtoa tiuhaan. Perinteisten arvojen ja ortodoksisuuden merkityksen korostaminen ovat osa identiteettipolitiikkaa, jota kirkko ja valtio harjoittavat yhdessä. Kansallisen identiteetin rakentamisprojekti hyödyttää sekä kirkkoa, että valtiota: Valtio nauttii kirkon suosiosta ja uskonnon yhdistävästä voimasta, kirkko taas saa valtiolta muun muassa rahallista tukea.

 

Venäjän deržava eli valtakunta        

Venäjän ulkopolitiikkaan vaikuttaa Kiovan kasteen ohella toinenkin voimakas kansallinen myytti. Venäjä elitiin mieliin on iskostunut käsitys suurvallasta, valtakunnasta, jonka kauas ulottuvat rajat muuttuvat alati.  Politiikkaa ohjailee tavoite siitä, että maa myös pysyy suurvaltana. Käsitys on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa, mikä on yksi syy sille, että Ukrainan tiivistyneet suhteet länteen on koettu uhkana.

Venäjän valtionjohdon ja Venäjän ortodoksisen kirkon suhtautuminen Ukrainan uuteen kirkkoon liittyy tiiviisti kirkon ja valtion yhteiseen politiikkaan, jota ne ovat harjoittaneet Putinin ajalla yhä enemmän. Venäläinen, ortodoksinen identiteetti halutaan muovata valtiolle ja kirkolle voimavaraksi, ja historiallisten myyttien sekä suurvalta-ajattelun kautta identiteettipolitiikka koskee myös Ukrainaa. Ukrainan uusi kirkko kuitenkin sai itsenäisyytensä, ja jää nähtäväksi, kuinka monta kirkkoa Moskova menettää Ukrainassa, ja mitä se maiden suhteille tekee.

 

Kirjallisuutta: 

 

Laitila, Teuvo. 2010. Ukrainan ortodoksiset kirkot – Kirkot ja uskonnot itäisessä Euroopassa. Toim. Maija Turunen. Helsinki: Edita. 328–342.

 

Merry, E. Wayne. 2016. The Origins of Russia’s War in Ukraine: The Clash of Russian and European “Civilizational Choices” for Ukraine – Roots of Russia’s War in Ukraine. Washington D.C.: Woodrow Wilson Center.

 

Richters, Katja. 2013. The Post-Soviet Russian Orthodox Church – Politics, Culture and Greater Russia. Lontoo: Routledge.

 

Simons, Greg. 2005. The Russian Orthodox Church and Its Role in Cultural Production. Tukholma: Almqvist & Wiksell International.

Kun muutama vuosi sitten alettiin laajemmin kirjoittaa uushenkisyyden ja vaihtoehtoisten maailmankatsomusten uudesta noususta, kuten enkeli- ja yksisarvisterapiasta, indigolapsista ja litteään maanpiiriin uskovista, ajattelin niiden näkyvyyden johtuvan lähinnä siitä, ettei aiemmin sen kaltaisiin asioihin uskovilla ollut sopivaa kanavaa tuoda ajatuksiaan esiin ja että nyt aina yhtä pieni joukko ihmisiä vaikuttaa suuremmalta, kuin sen todellisuudessa onkaan. En osannut nähdä näiden ajatusmaailmojen nousua osana suurempaa kuvaa, jossa vanha, instituutioihin ja perinteeseen nojaava ajattelu – etenkin eurooppalainen sellainen on jo vuosisadan ajan vähitellen korvautunut individualismiin ja konsumerismiin nojaavalla maailmankuvalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa oli kenties eniten lyhyessä ajassa muuttunut ihmisyhteisö. Vanha maailma korvautui uudella, jossa ihminen keksi itsensä uudelleen. Lisäksi maailmansotaa edeltävän, noin puolen vuosisadan aikana merkittäväksi voimaksi kasvanut työväenaate määritteli osaltaan uudestaan ihmisen paikan maailmassa.

Uuden maailman airuet

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen juhlallisuuksia New Yorkissa 1918. Lähde: Wikimedia Commons.

Usein nationalismi ja kommunismi asetetaan vastakkain, mutta mielestäni ne molemmat kumpusivat samasta lähteestä: Uuden ihmisen ja uuden yhteisön luomisen fantasiasta. Siinä missä vanhassa maailmassa sukutausta, oppineisuus ja varallisuus määrittivät yksilön asemaa yli alati muuttuvien valtionrajojen, eikä seikoilla, kuten äidinkieli, ollut suurempaa merkitystä sivistyneistön ja vallanpitäjien kommunikoidessa sujuvasti ranskaksi ja saksaksi, uudessa maailmassa alettiin rakentaa identiteettiä pitkälti fiktiivisten elementtien: kansan, menneisyyden ja kohtalon varaan. Uudessa maailmassa vihollisuuksia ei etsitty yksinomaan opportunistisista ja strategisista lähtökohdista, vaan yhä enemmän luotiin ajatusmalleja, joissa vastakkain asetettiin ikiaikainen totuus ja perimmäinen vihollinen – yksilön ja yhteisön omintakeinen sielu ja sitä kahlitsemaan pyrkivä entiteetti.

Markkinahumua

Skientologikokous uutenavuotena 2018 Los Angelesissa. Lähde: www.scientology.pt 

Kulutusyhteiskunnan ilmaantuminen toi ihmiselle vapauden valita paitsi materiaaliset, myös immateriaaliset hyödykkeensä. Uskonto, jossa yhdistellään vapaasti eri lähteistä, tarkoituksena luoda omaan ideologiaan tai yksinkertaisesti hetkelliseen tarpeeseen sopiva, maailmaa merkitykselliseksi jäsentävä kokonaisuus, on leimallisesti nykyajan uskontoa. Kulttuurituotteet, kuten kirjallisuus ja elokuvat ovat nykyihmisen todellisuutta, identiteettiä ja maailmankuvaa muovaavia elementtejä; siksi ei nyky-yhteiskunnassa enää ole erikoista, että esimerkiksi Star Warsin maailmasta voi saada omaan elämään merkityksellisiä ajatuksia ja niistä voidaan muodostaa kokonainen oppijärjestelmä. Skientologia lasketaan uskontojen joukkoon, vaikka sen luoja, L. Ron Hubbard pohjasi liikkeensä opit kirjoittamaansa scifi -kirjallisuuteen. Uskomus voi olla yksilölle merkityksellinen, määrittävä ja syvällinen osa elämää, riippumatta siitä, pohjaako se muinaisiin vai viimeaikaisiin kirjoituksiin. Enkeleihin, yksisarvisiin tai henkimaailmaan uskovissa liikkeissä yhdistellään tämän tästä tuhatvuotista traditiota ja tuoreita ajatuksia. Uusissa enkelikorttipakoissa on silmään pistävää se, kuinka Raamatusta tutut hahmot, kuten Rafael, Mikael ja Gabriel, seikkailevat sulassa sovussa, yhdessä aiemmin tuntemattomien hahmojen kanssa.

Allegoriat ideologian palvelijoina

Erik Jan Hanussen, syntyjään Hermann Steinschneider johtamassa spiritististä istuntoa. Hanussen oli aktiivinen jäsen varhaisessa natsipuolueessa huolimatta tämän juutalaisesta taustasta. Lähde: Wikimedia Commons.

Varhaisessa natsipuolueessa oli suosittua etenkin okkultisesta, pakanallisesta ja esoteerisesta perinteestä ammentaminen. Vaikka merkittävä osa kansallissosialistisen aatteen ensimmäisistä kannattajista oli katolisia antisemiittejä, oli pian selvää, ettei liikkeen aatemaailma tulisi pohjautumaan perinteiselle kristilliselle maailmanjärjestykselle. Vaihtoehtoiseen hengellisyyteen perehtyneet natsit, kuten Alfred Rosenberg, rakensivat järjestelmän, joka yhdisteli juutalaisuudesta riisuttua kristinuskoa, vaihtoehtoista historiantulkintaa, jota edustavat esimerkiksi Atlantis -myytti ja väite Egyptin pyramidien miljoonien vuosien iästä. Lisäksi rotuajatteluun nojaten, arjalaisen kansan omintakeisuutta korostaviksi väitettyjä uskontoja, kuten germaanista pakanallisuutta ja hindulaisuutta pidettiin muita tärkeämpinä. Adolf Hitler itse ei pitänyt Rosenbergia, tämän ajatuksia ja kannattajia arvossa; hän piti tällaista hengellistä natsismia haihatteluna ja liian vähän nykyhetken konkretiaan keskittyvänä. Merkille pantavaa on kuitenkin se, etteivät Rosenberg ja merkittävä osa muista tärkeistä natsi-ideologeista itse asiassa itsekään uskoneet tällaisen natsiuskonnon teemoihin totuusväittäminä. Rosenberg ainoastaan loi järjestelmän, joka palveli kansallissosialistisen aatteen ideaaleja ja toimi allegoriana rodulliseen ylemmyyteen perustuvalle ajatukselle ”tehtävästä historiassa”.

”Uskontoa” keksimässä

Star War -elokuvasarjasta ammentavan jediuskonnon kannattajia Yhdysvalloissa 2018. Lähde: Wikmedia Commons.

Keksityistä uskonnoista, invented religions, puhuttaessa on usein tarkoitettu ateististen ja uskontokriittisten liikeiden parodiauskontoja, sekä puhtaasti fiktioksi tarkoitettuja uskomusjärjestelmiä. Kuitenkin keksityn uskonnon käsite on käyttökelpoinen myös muissa konteksteissa. Jotkut uusateistiset järjestöt selkeästi ovat rakentaneet uskontonsa yksinomaan kritisoidakseen uskonnollisten yhteisöiden erityisasemaa ja pilkatakseen niiden maailmankatsomusta, mutta on olemassa esimerkkejä, joissa alkujaan uskontokriittinen tai ateistinen liike on poikinut alajaostoja, jotka kokevat saavansa todellista merkitystä elämäänsä alun perin fiktioksi luodusta opista. Oikeastaan sillä, missä määrin yhteisössä ennalta määrittelyihin totuusväittämiin tai tarinoihin uskotaan, ei aina ole väliä. Niin kauan, kun yhteisön perinteet ja harjoitteet sopivat yksiin sen ideologian tai maailman- ja ihmiskuvan kanssa, yhteisön jäsen voi kokea ne merkityksellisinä. Tällaista asetelmaa kuvaa hyvin anekdootti italialaisnuoresta, joka paljastaa äidilleen olevansa ateisti. Kertomuksessa äiti vastaa tälle, ”Ei sen väliä, jos olet ateisti, kunhan et vain sano, ettet ole katolilainen.” Uskontojen parissa se, mikä lasketaan kuuluvan osaksi fiktiota ei aina riipu siitä, onko se tiedettä vai taidetta, tietoa vai tunnetta, vaan siitä, missä määrin se koetaan erottamattomaksi osaksi identiteetin rakentumista. Mielestäni voidaan lisäksi kysyä, onko keksityn uskonnon käsite edes tarpeellinen, vai ylläpitääkö se keinotekoista dikotomiaa oikean ja väärän uskonnon välillä. Tuskin kukaan katsoisi tarpeelliseksi määritellä esimerkiksi islaminuskon keksityksi uskonnoksi, vaikka se onkin lyhyen ajan sisällä, tiettyyn tarpeeseen luotu, kristinuskosta ja juutalaisuudesta suoraan lainaava oppijärjestelmä. Voidaan kysyä, missä määrin kaikki katsomukset, sekä uskonnollisiksi että uskonnottomiksi itsensä määrittelevät, tai paremminkin kaikki ideologia ylipäätään on pohjimmiltaan keksittyä.

 

Kirjallisuutta:

Cusack, Carole M. (2010). Invented Religions – Imagination, Fiction and Faith. Farnham: Ashgate.

Cusack, Carole M; Sutcliffe, Steven (2016). The problem of invented religions. London: Routledge.

Goodrick-Clarke, Nicholas (2001). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. New York: New York University Press.

Gossman, Lionel (2009). Brownshirt Princess – A Study of the ”Nazi Conscience”. Cambridge: Open Book Publishers.

Griffin Roger (2005). Fascism, Totalitarianism and Political Religion. New York: Routledge.

Hastings, Derek (2011). Catholicism and the Roots of Nazism – Religious Identity and National Socialism. Oxford: Oxford University Press.

Novitz, David (1987). Knowledge, fiction, and imagination. Philadelphia: Temple University Press.

Poewe, Karla O. (2005). New Religions and the Nazis. Abigdon: Routledge

Rosenberg, Alfred (1930). Der Mythus des 20. Jahrhunderts – Eine Wertung der seelischgeistigen Gestaltenkämpfe unserer Zeit. München: Hoheneichen-Verlag.

 

Pohjois-Amerikassa pelattavassa jääkiekkoliiga NHL:ssä on olemassa käytäntö, jossa kotijoukkueiden pukuhuoneiden lattialla keskeisellä paikalla sijaitsevien seurojen logojen päälle ei saa astua tai muutenkaan fyysisesti niitä koskettaa. Tätä käytäntöä vahditaan ja ylläpidetään tarkasti varsinkin silloin, kun pukuhuoneeseen sisään astelee joukkueen ulkopuolisia jäseniä, kuten median edustajia. Tämä niin sanottu ”kirjoittamaton sääntö” on laajasti käytössä koko liigan osalta, mutta kuitenkaan kaikki joukkueet tai pelaajat eivät noudata sääntöä yhtä tarmokkaasti. Joukkueen jäseniä itseäänkin tämä sääntö kuitenkin myös koskettaa, ja sen rikkomuksesta seuraa tiettävästi jonkinasteinen rangaistus, kuten rahallinen sakko.

Uskontotieteellisesti kiinnostavan tästä ”kirjoittamattomasta säännöstä” tekee logon kategorisoiminen koskemattomaksi sekä erotetuksi muusta ympäristöstään. Tarkalleen ei tiedetä syytä, milloin tämä käytäntö on saanut alkunsa eikä myöskään sitä, missä ensimmäisen kerran näin on tapahtunut. Kuitenkin vastaavan kaltaista kategorisoimista ihmisyhteisöt ovat tehneet jo pitkään, erottamalla omassa viitekehyksessään tietyt asiat koskemattomaksi muusta, syystä tai toisesta johtuen. Näitä muista erilleen rajattuja asioita voidaan mielekkäästi lähestyä esimerkiksi pyhä – profaani -jaottelun kannalta.

Pyhään liittyvää teoretisointia löytyy uskontotieteen sisältä luonnollisesti runsaasti, mutta muutamat henkilöt ansaitsevat kunniamaininnan ansiokkaasta työstään tämän kiehtovan aiheen parissa. Mary Douglasin klassikkoteoksessa Purity and Danger pyhä käsitetään ikään kuin epäpuhtauden vastakohtana, jota on rinnastettu varhaiskantaisista ihmisyhteisöistä lähtien lähestulkoon samaksi asiaksi kuin kielto. Yhteisön asettaman rajan ylittäminen aiheuttaa tämän epäpuhtauden ja saastuneisuuden tilan, ja näin rakennetaan osaltaan yhteisön sosiaalista järjestystä. Erilaisilla uskomuksilla on perinteisesti pyritty välttämään tätä epäpuhtautta, ja joidenkin asioiden erilleen asettaminen on näin ollen ollut perusteltua. Peter Bergerin sosiologinen uskontoteoria on myös maininnan arvoinen aiheeseen liittyen. Berger väittää, että yhteisöt ovat perinteisesti itse sakralisoineet ”nomoksen”, mikä juontuu kreikan kielestä tarkoittaen lakia, jonka avulla on luotu pyhä kosmos. Ulkopuolisuus tästä aiheuttaa taas ”anomiaa”, eli uhkaa tätä pyhää järjestystä vastaan. Tämän pyhän järjestyksen loukkaamattomuutta on pidetty ennen kaikkea merkityksellisenä yhteisön sosiaalisen järjestyksen ylläpidossa. Veikko Anttonen vielä kirjoittaa, että ylitys kulttuurisesta kategoriasta toiseen eli pyhän kategorisoinnissa tapahtuva muutos voi olla fysiologinen, psykologinen tai sosiaalinen. Erilaiset rituaalit sekä symbolit ovat välineitä, joilla tämä toteutetaan sosiaalisessa elämässä.

Kiinnostava esimerkkitapaus NHL-seurojen logon koskemattomuutta käsittelevään keskusteluun on entisen NHL-jääkiekkoilija Ray Ferraron twiitti vuodelta 2016. Se kuuluu näin ”If logo is so sacred, put it on the roof.putting it on the floor and expecting no one to step on it is ridiculous”. Twiitti on saanut kommenttikenttäänsä useita vastauksia muilta twitterin käyttäjiltä, näissä sekä puolusteltiin joukkueen jäsenien ylläpitämää käytäntöä, että yhdyttiin Ferraron näkemykseen sen olevan lähinnä naurettava. Kommenttiosastolta löysin muutamia kiinnostavia teemoja, jotka voivat myös osaltaan selventää ilmiötä. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota perusteluun joukkueen jäsenten tahdon kunnioitusta kohtaan, jossa pukuhuonetta pidetään heidän tilanaan, joka ansaitsee ulkopuolisten kunnioituksen. Esimerkiksi tähän tapaan:

”- – Maybe a stupid rule to some people, but to players/coaches/staff etc, it means something. Respect their space. – -”

 

Toinen kiinnostava teema oli logon päälle hyväksytysti astumiseen liittyvä ansaitsemisen käsitys:

”- – no different than the grass at cambridge you need to earn the right to walk on it – -”

 

Erityisen kiinnostavia olivat kommentit siitä, kuinka logon päälle sai astua tai luistella muissa ympäristöissä, mutta jostain syystä pukuhuoneessa sijaitseva logo on saavuttanut tämän koskemattomuuden statuksen:

”- – they skate all over the same logo every game, seems ridiculous. – -”

 

Myöskin kiinnostavaa oli se, että jotkut joukkueet saattoivat peittää tai siirtää logon joissain tietyissä tilanteissa:

”- – at least do what the Leafs do and throw the carpet over it when media is in there. – -”

 

Lopuksi vielä riitti spekulointia siitä, voiko logoa edes sääntöjen puitteissa siivota, sillä silloinhan tämä logon koskemattomuus menetetään:

”- – how dare the cleaners disrespect the logo by running a vacuum cleaner over it!? – -”

 

Yhteenvetona voidaan todeta, että tästä NHL-seurojen logon koskemattomuuteen liittyvästä ”kirjoittamattomasta säännöstä” löytyy kyllä mielenkiintoisia pyhän kategorisointiin liittyviä teemoja, vaikkei kyseessä olisikaan mikään merkitysrakennelmaltaan kovin syvä järjestelmä. Uskontotieteellisesti asia on kuitenkin kiinnostava. Tämänkaltaisessa ympäristössä, jota voidaan pitää yleisesti hyvin sekulaarina, löytyy sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseen valjastettuja käytäntöjä, jotka lähentyvät jopa käsitystä pyhän kaltaisesta asiasta.

 

Lähteet

https://twitter.com/rayferrarotsn/status/721908959536254977

Kuva: Wikimedia commons.

 

Kirjallisuutta

Anttonen, Veikko. (1996). Ihmisen ja maan rajat ´Pyhä´ kulttuurisena kategoriana. Helsinki: SKS.

 

Berger, Peter L. (1967). The Sacred Canoby: Elements of a Sociological Theory of Religion.  New York: Anchor Books.

 

Douglas, Mary. (1996). Purity and Danger: An Analysis of the Concepts of Pollution and Taboo. London: Routledge. (1966).

Millaisia merkityksiä ruokaan liitetään? Voiko ruoka olla muutakin kuin ravintoa? Tämä ihmettely alkoi Yogiteepussin pyörittelystä tuiki tavallisena arki-iltana. Hibiskusta, piparminttua, inkivääriä ja väinönputkiuutetta, sanotaan pakkauksen kyljessä. Sanotaan ehkäisevän tauteja ja tasapainottavan kaikkia doshia. Siis mitä?

Muutaman päivän nettimatkailun jälkeen minulle avautui kokonainen uusi tutkimusalue, ayurveda. Tietämättäni tuo itselle aivan tavanomainen iltatee onkin ayurvedista teetä, mutta mitä se ayurveda sitten on? Ayurveda on perinteinen intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa pyritään kokonaisvaltaiseen, ”täydelliseen”, terveyteen yksilöllisen kehotyypin eli doshan mukaista ruokavaliota ja päivärytmiä noudattamalla. Ayurvedan mukaan sairaudet johtuvat kehotyypin epätasapainotilasta, joka voi syntyä vääränlaisen ruoan tai elämäntavan seurauksena. Ayurvedisten harjoitteiden tavoitteena onkin sairauksien ennaltaehkäiseminen ja koko kehon tasapaino. Ayurveda on yksi vanhimmista luonnonlääketieteen muodoista ja nykyisin se on tullut suosituksi etenkin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tutkijat Dagmar Wyjastyk ja Frederick M. Smith, ovat sitä mieltä, että euroamerikkalaiselle alueelle levittäytynyt ayurveda pyrkii korostamaan ja tulkitsemaan ayurvedan filosofisia ja hengellisiä lähtökohtia. Siis, harjoitanko minä tietämättäni hengellisiä rituaaleja?

Katsotaan. Siirryin tekemään ruokaan liittyvää taustatutkimusta eli taustoittamaan sitä mitä on jo tutkittu. Uskontotieteellisessä tutkimuksessa ruokaa on tutkittu jo uskontotieteen klassikoista lähtien. Antropologi Claude Lévi-Straussia siteeraten: ”ruokaa on hyvä syödä, mutta hyvä myös ajatella”. Tähän ajatteluun moni uskontoantropologi perustikin näkemyksensä siitä, että ruoka on yhteisön kiinni pitävä liima, ja sitä tutkimalla päästään syvälle kulttuurin rakenteisiin. Nykytutkimuksessa ajatus kulttuurin rakenteista on asetettu kritiikin kohteeksi ja keskitytty pohtimaan sitä, kuinka ruoasta on tullut myös tapa erottua muista. Syömistä ei siis enää säätele erilaiset yhteisölliset tabujärjestelmät, vaan ne ovat korvautuneet moraalisilla säännöillä, joiden kautta yksilöt määrittelevät itseään. Syömisestä on siis tullut kanava, jolla toteuttaa arvovalintoja. Esimerkiksi vegaanius nähdään ympäristövalintana.

Selvä, mutta miten tämä liittyy ajankohtaiseen uskontotieteelliseen keskusteluun? Nykyiset ruokatrendit ovat hyvin kirjava ja monikerroksinen kenttä erilaisia arvomaailmoja ja alakulttuureja. Myös holistista eli kokonaisvaltaista henkisyyttä ja elämäntapaa korostavien liikkeiden kasvaessa euroamerikkalaisella alueella perinteisen uskonnollisuuden on esitetty korvautuvan yksilöllisellä henkisyydellä. Uskontotieteilijä Anne Puuronen näkee terveyden palvonnan saavan uskonnollisia piirteitä yhteiskunnassamme, jossa syömistä sävyttää ruokavalintojen yksilöityminen ja vaatimus (omasta) terveydestä huolehtimisesta. Hänen mukaan, ruoasta on tullut esittävän kulutuksen väline eli syömisen kautta tavoitellaan tietynlaista ruumista ja sosiaalista statusta.

Selvä. Siirryin etsimään mahdollista tutkimusaineistoa ja selvittämään onko todellakin näin? Millaisia merkityksiä ruoalle annetaan suomalaisten ayurveda-harrastajien parissa? Sain hyväksynnän Facebookin suljettuun ayurveda-harrastajien ryhmään Paranna itsesi Ayurvedalla. Aineiston läpikäynti ja analyysi tarjosivat minulle vastauksia kysymyksiini: Suomalaisten ayurveda-harrastajien kirjoituksissa ayurveda on hyvin käytännöllistä. Ruoka muuttaa aiempaa tai sen hetkistä terveyden tilaa, eli sillä nähdään olevan parantava vaikutus. Vaikka ruokaan liitetään parantavaa mystiikkaa, sen ei suoranaisesti ajatella olevan liitoksissa mihinkään hengelliseksi ymmärrettyyn. Kuten hindulaisen filosofian keskeisiin termeihin. Suomalaisten ayurveda-harrastajien kirjoituksissa korostuu, että omalla tietämyksellä, syömisellä ja ajattelulla on vaikutus omaan kehontilaan.

Selvä. Saavutinko minä länsimaisten terveystrendien mukaisen kehoideaalin ayurvedisen teen avulla? En. Toisin kuin Puuronen, ja monet muut tutkijat väittävät, ei tässä aineistossa ruoalle annettu merkitys liity tavoiteltuun kehoideaaliin. Aineisto puhuu enemmänkin ruumiillisen olotilan tavoittelusta. Näin ollen, tämä tutkimus sijoittuu kahden tutkimuksellisen ääripään väliin: Toisaalla on hengellisiin lähtökohtiin pohjautuva euroamerikkalaiselle alueelle levinnyt ayurveda ja toisaalla kehoideaalin ja statuksen tavoitteluun liitetty ruoka.

 

Lähteet

Paranna itsesi Ayurvedalla –facebookryhmän keskustelut 2017-2019.

Kirjallisuutta

Counihan, Carole M. (1999). Anthropology of Food and Body. Gender, Meaning and Power. New York and London: Routledge.

Falk, Pasi. (1994). The Consuming Body. London, Thousand Oaks, New Delhi: Sage.

Knuutila, Pöysä & Saarinen. (2004). Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Helsinki: SKS.

Puuronen, Anne. (2004). Rasvan Tyttäret. Etnografinen tutkimus anorektisen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Wujastyk Darmar & Smith Frederick M. (2008). Modern and Global Ayurveda: Pluralism and Paradigms. New York: State University of New York Press.

 

 

Surrealistisista teoksistaan tunnetun suomalaiskirjailijan Jaakko Yli-Juonikkaan debyyttiteos Uudet uhkakuvat (2003) sisältää novellin “Muovit, tärkeä osa elämäämme”. Novellissa päähenkilö herää kotoaan keskellä yötä kovaan meteliin, ja huomaa vähitellen kaiken muovia sisältäneen kadonneen mystisesti. Hän makaa kylmissään sänkynsä puusäleikössä. Vaahtomuovipatja on hävinnyt. Tyyny ja peite ovat kadonneet. Kylpyhuoneen muovipuollot ovat poissa. Kaakelit ovat rikkoutuneet väliaineen puutteesta. Kirjahylly muuttunut sahanpuruhakkelukseksi. Ja niin edelleen.

Mielenkiintoisen novellista tekee (monen muun asian ohella) se, että tapahtumien kuvaus saa lukijan havahtumaan todellisuuteen, joka olisi hyvin erilainen ilman muovia. Miten täydellisesti arkielämämme lopulta onkaan kytkeytynyt muoviin? Hyvin aukottomasti, voisi sanoa.

Yhtä aukottomasti länsimaista arkitodellisuutta rytmittää nykypäivänä myös internet ja sen käyttö. Muun muassa virtuaalista etnografiaa tutkinut brittiläinen Christine Hine alleviivaa kirjassaan Ethnography for the Internet: Embedded, Embodied and Everyday, ettei internet ole enää 2000-luvun alkuvuosien selkeästi rajautunut paikka, kyberavaruus (Cyberspace), vaan sirpaleinen, erilaisia alustoja ja ilmaisumahdollisuuksia tarjoava virtuaalimaailma. Käyttäytymistämme säätelevät yhä useammin jonkin tietyn applikaation tai sosiaalisen median käyttölogiikka. Internet on integroitunut aukottomasti osaksi arkeamme.

Hyvä on. Ehkä tämä tuntuu itsestään selvältä. Totta kai kaikki on nykyään netissä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Joskus on kiinnostavaa pohdiskella, Yli-Juonikkaan novellin päähenkilön tapaan, miten todellisuutemme hahmottuisi ilman muovia—tai internetiä. Miten internet todella onkaan vaikuttanut arkielämääni, asenteisiini, opiskeluuni, tiedonprosessointiini? Puhumattakaan siitä, miten 8-vuotias poikani, ”diginatiivi”, asennoituu internetiin, jonka hän ottaa enemmän tai vähemmän annettuna tosi asiana; ”asiana”, jota ilman todellisuuden hahmottuminen voisi ylipäätään olla hankalaa. Aika nopeasti käy ilmi, että internet on arkeen syvästi kiinnittynyt kaleidoskooppi. ”Se” on usein huomaamaton, mutta eräänlainen kaakeleita koossa pitävä liima, jota ilman kaikki sirpaloituisi. Internet on uusi muovi.

INTERNETIN olemuksellinen sirpaleisuus, nopeus, universaalius (tietyin varauksin) ja yhä uudistuva sisällöntuottotapojen runsaus tekevät sen lähestymisestä metodologisesti kiinnostavan ja haastavan.

Tutkimukselle internet on kuin laituri, jolle johtaa monta polkua.

Virtuaali- ja mediatutkimus ovat tutkimuskenttiä sinänsä, mutta viime vuosina myös muut humanistisen alan toimijat on kutsuttu määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen internet-sisältöjen ihmeelliseen maailmaan. Myös uskonnontutkijat. Uskonnontutkija joutuu kysymään: miten lähestyä internetiä ja sen sisältöjä?

Uskonnontutkimuksen yhteydessä puhutaan paljon uskontojen medioitumisesta ja medialisoitumisesta, joiden teoreettiset juuret juontavat tanskalaiseen Sitg Hjarvardiin. Termeillä viitataan ”median” tai paremminkin ”medioiden” muuttuneeseen yhteiskunnallisiin suhteisiin. Siinä, missä massamedian murros on käsittänyt fragmentoitumisen yhä uusiin, vaihtoehtoisiin sisällöntuottoalustoihin yleensä, uskonnollinen keskustelu on seurannut luonnollisesti mediamurrosta uusille alustoille. Lyhyesti sanottuna: internet-sisältöjen mahdollinen uskonnollinen sisältö on osa uskonnon medialisoitumiskeskustelua.

Yksi tapa lähestyä internetiä on netnografia, jonka lanseerasi antropologi Robert Kozinets 90-luvulla. Termin kaiutkin jo paljastavat, että netnografia on eräänlainen päivitetty versio ”perinteisestä” etnografiasta, etnografia 2.0. Etnografiaa, jonka yhtenä uranuurtajana voidaan pitää Bronislaw Malinowskia, on vuosien saatossa määritelty laajalti. Verrattain klassinen määritelmä etnografiasta löytyy esimerkiksi James P. Spradleyltä ja David W. McCurdylta (1972). Etnografia on, heidän mukaansa, ”tietyn kulttuurin kuvaamiseksi suoritettava tehtävä” Käytännössä, kärjistetysti: siinä, missä ”perinteinen” etnografi jalkautuu pölyisille kentille, osaksi yhteisöjen arkista kanssakäymistä, kirjaa havaintojaan sateessa kastuneisiin ruutuvihkoihin, haastattelee, havainnoi, miettii omaa rooliaan osana yhteisöä ja toisaalta etäännytettyä tutkijanrooliaan, ja vetäytyy myöhemmin tekemään tutkimusta huoneeseensa, netnografin kenttä on virtuaalinen todellisuus, eri nettiyhteisöt, virtuaaliset haastattelut, virtuaalinen kanssakäyminen, on- ja offline-tilojen vuorovaikutuksellisuus, ja niin edelleen. Hiekka on muuttunut biteiksi, ruutuvihko digitaalisiksi kirjanmerkeiksi.

Rajanvetoa etnografin ja netnografin välille voi olla kuitenkin hankala tehdä, etenkin jos online-sisällöt liittyvät elimellisesti myös etnografin ”kenttätutkimuksiin”.  Jo aiemmin mainittu Christine Hine määrittelee kirjassaan Virtual Ethnography virtuaalisen etnografian seuraavasti: “Lähestymistapa etnografiaan, joka on melkein, mutta ei ihan niin kuin ´oikea juttu´”. Hine lisää vielä, että internetiä ja sen sisältöjä määrittävät pikemminkin ”virtaus ja yhdistyneisyys” kuin ”paikka ja rajat”. Usein synonyymina virtuaalisen etnografian kanssa kulkeva netnografia joutuu siis vastaamaan internetin varsin kehyksettömiin tiloihin, jotka eivät usein ole fyysisten dokumenttien tavoin selkeästi muuttumattomia yksikköjä. Se ei täysin irtoa etnografiasta vaan pikemminkin vaikuttaa etnografian kaltaisena toimintatapana.

Etnografin haasteet ja velvollisuudet seuraavat siis netnografiaakin. Miten autonetnografiaa tekevä tutkija purkaa suhteensa tutkimukseen ja säilyttää tutkimuksellisen uskottavuutensa? Miten netnografi voi lähestyä yhteisöä, miten haastatella, miten ottaa osaa? Mihin rajata aineisto(t)?

Uskonnon medialisoitumiskeskustelussa internetin ”virtaavat” sisällöt ja ”rajattomat” tilat tarjoavat haasteistaan huolimatta aarrearkun tutkijalle. Minkälaisia virtuaalisia tiloja voidaan todentaa olevan olemassa? Miten yhteisöllisyyttä tai vaikkapa rituaaleja todennetaan näiden kehyksien sisällä? Miten kehykset muuttuvat, ja mikä on niiden suhde ”offline” -tilassa tapahtuviin ilmiöihin? Minkälaista uskonnollista tai uskonnoista tuttua kielenkäyttöä näennäisesti ei-uskonnollinen, arkinen, internetin alustoilla käyty keskustelu sisältää?

Jos hyväksymme Hinen näkymyksen siitä, että internet on integroitunut merkittäväksi osaksi arkitodellisuuttamme, ja seuraamme samalla uskonnon medialisoitumiskeskustelua, voimme monien kysymysten oheen muodostaa vahvan johtopäätöksen siitä, että internet tarjoaa paitsi alustan uskonnollisille keskusteluille, myös sen, nämä keskustelut ”muokkaavat” internetiä, luovat uusia yhteisöjä, kehyksiä ja keskusteluja.

”Kaikki virtaa”, kuten Herakleitos sanoo, eikä samalle nettisivulle voi välttämättä harhailla kahteen kertaan. Tutkijan onkin, mielestäni, tunnetun filosofin ajatusta mukaillen, astuttava virtaan. Ehkä kuitenkin, antiikkisia ajatuksia uhmaten, kaksikin kertaa.

 

 

 

Kirjallisuutta

 

Harrison Kwame Anthony

 

2018                          Ethnography. Scolarship online: Oxford.

 

 

Hine Christine

 

2015                          Ethnography for the Internet. Embedded, Embodied and Everyday. Bloomsbury Publishing PLC. E-kirja. (eBook ISBN 9780857855428)

 

2000                          Virtual Ethnography. SAGE: Lontoo.

 

Yli-Juonikas Jaakko

 

2003                          Uudet uhkakuvat. Sammokko: Turku.

 

 

 

 

 

Yhdysvalloissa on tapana laulaa kansallislaulu ennen jalkapalloliiga NFL:n otteluita. Pelaajien, katsojien ja stadionin henkilökunnan odotetaan seisovan kansallislaulun aikana. Elokuussa 2016 San Francisco 49ersin pelaaja Colin Kaepernick kuitenkin päätti istua pelaajien aitiossa kansallislaulun ajan. Seuraavissa otteluissa Kaepernick oli kentällä muiden pelaajien kanssa, mutta hän polvistui kansallislaulun ajaksi. Kaepernick halusi toiminnallaan protestoida yhdysvaltalaisten poliisien rodullistettuihin ihmisiin kohdistamaa väkivaltaa vastaan. Hän kertoi polvistumisen olevan kunnioittava ele, sillä hän ei halunnut olla epäkunnioittava amerikkalaisia sotilaita kohtaan.

Kaepernickin ja muiden protesteihin osallistuneiden pelaajien toiminta kuitenkin tuomittiin Yhdysvaltojen konservatiivien keskuudessa. Kaepernickin koettiin olevan antiamerikkalainen ja epäisänmaallinen henkilö, joka toiminnallaan häpäisi pyhän ottelua edeltävän seremonian. Oikeistolainen ja konservatiivinen National Rifle Association, eli NRA julkaisi elokuussa 2018 lyhyen videon nimeltä We Stand for our Flag, jossa NRA:n presidentti Oliver North tuomitsee protestoivien urheilijoiden toiminnan. Uskontotieteellisesti tämä video on mielenkiintoinen, sillä se sisältää paljon kansalaisuskonnollista puhetta.

Kansalaisuskonto ei omaa uskontotieteen piirissä tarkasti rajattua määritelmää. Robert Bellah, kansalaisuskonnon tunnetuin teoreetikko, koki kansalaisuskonnon olevan pikemminkin uskontotieteellinen tulkinta oman aikansa Yhdysvaltojen sosiopoliittisesta toiminnasta. Monet Bellahin jälkeen kirjoittaneet tutkijat ovat luoneet omia kansalaisuskonnon määrittelyjä, ja näillä määrittelyillä on tapana keskittyä tiettyihin julkiselämän muotoihin ja osa-alueisiin. Erilaisille kansalaisuskonnon teorioille on kuitenkin yhteistä ajatus siitä, että kansalaisuskonnollinen toiminta pyhittää tiettyjä kansalaisyhteiskunnan osa-alueita, ja että tämä pyhittäminen on keskeinen tapa rakentaa kansakunnan yhteistä identiteettiä. Tämä pyhittäminen tapahtuu usein kansallisten seremonioiden avulla, kuten esimerkiksi kansallislaulun seremoniassa.

Mutta minkälaista kansalaisuskontoa Oliver Northin puheesta voidaan tunnistaa? Erään näkökulman mukaan kansalaisuskonto on veriuhraamisen ympärille muodostunut uskonto, jossa vuodattamalla omaa vertaan kansakunnan jäsen pyhittää ja suojelee kansakuntansa maata. Tämä näkökulma esittelee kansalaisuskonnon nationalistisena uskontona, jossa kunnioitus suuntautuu ennen kaikkea veriuhrin antajia, eli sotilaita kohtaan, jotka vaarantamalla oman henkensä turvaavat maan, jossa kansakunta asustaa. Kuten Northin puheesta käy ilmi, NRA kokee Kaepernickin ja muiden urheilijoiden protestin loukanneen veriuhrin antaneita amerikkalaissotilaita.

Oliver Northille ja hänen luotsaamalleen NRA:lle Yhdysvaltain asevoimissa palvelleet ja palvelevat henkilöt ovat sankareita, joidenka hengenvaarallinen toiminta mahdollistaa tapahtumat kuten jalkapallo-ottelut, sekä niitä edeltävät kansalliset seremoniat. NRA:n mukaan tämän vuoksi sotilaita ja heidän tekemäänsä uhrausta kohtaan on osoitettava kunnioitusta ja kiitollisuutta. Tämä kiitollisuudenvelka velvoittaa amerikkalaisia käyttäytymään kansallisen seremonian kaavan mukaisesti, eli seisomaan kansallislaulun aikana. NRA:n mukaan Kaepernick loukkasi sotilaita poikkeamalla tämän kansallisen seremonian kaavasta. Huomionarvoista tässä on se, että NRA:lle ei ole väliä, miksi Kaepernick protestoi. Vaikka Kaepernick sanoi polvistumisen olevan sotilaita kunnioittava ele, NRA silti koki polvistumisen loukkauksena. Tämä johtuu siitä, että NRA:lle kansallislaulun aikana seisominen on etuoikeus. Polvistumalla kansallislaulun aikana Kaepernick loukkasi erityisesti niitä veteraaneja, jotka eivät enää kykene seisomaan, vaikka haluaisivatkin. Veriuhrin tematiikka on voimakkaimmillaan, kun North puhuu sotilaista, jotka maatansa palvellessaan ovat menettäneet raajansa.

Amerikkalaiset sotilaat ovat NRA:lle ja Northille yhtenäinen kansakunnan sankareiden joukko, jota kaikkien amerikkalaisten on kunnioitettava. Northin ja NRA:n puheenvuoro on tämän sankareiden joukon puolustuspuhe, joka tuomitsee Kaepernickin ja muiden urheilijoiden protestit. North ei kiinnitä lainkaan huomiota siihen mahdollisuuteen, että sotilaat saattaisivat olla vähät välittämättä protesteista, tai siihen mahdollisuuteen, että he olisivat myötämielisiä protesteja kohtaan. North olettaa protestien loukanneen kaikkia sotilaita. Erityisen mielenkiintoista on myös se, että North on itsekin sodassa haavoittunut veteraani. Henkilökohtaisista kokemuksistaan hän ei silti videossa puhu. Tämä johtuu kenties siitä, että omasta kokemuksesta puhuminen asemoisi Northin NRA:n vaatiman kunnioituksen kohteeksi. Tällöin olisi vaarana, että puhe tulkittaisiin Northin vaatimuksena saada kunnioitusta itselleen. Oman tarinan kertomatta jättäminen myöskin tuo Northin viestiä esille NRA:n yhteisenä, virallisena linjana.

Oliver Northin puheenvuoro on lyhyt, eikä näin pieneen aineistoon kohdistetulla analyysillä ole mahdollista muodostaa yleispäteviä kansalaisuskonnon muotoja, jotka kuvaisivat tarkasti nykypäivän Yhdysvaltojen kansalaisuskontoa. Kyseinen puheenvuoro on kuitenkin varsin suuren ja poliittisesti vaikutusvaltaisen järjestön linjaus, jossa kansalaisuskonto ilmenee ensisijaisesti veriuhritematiikan kautta. Tarkastelemalla konservatiivisten järjestöjen ja henkilöiden kannanottoja liittyen Kaepernickin ja muiden urheilijoiden protesteihin, on mahdollista selvittää, että millaisia muunlaisia muotoja kansalaisuskonto heidän puheenvuoroissaan saa. Kansalaisuskonnosta kiinnostuneelle uskontotieteilijälle urheilijoiden protesteja käsittelevä julkinen keskustelu on varsin hedelmällinen tutkimuskenttä, jossa kansalaisuskontoa ei etsitä kansallisten symboleiden ja seremonioiden piiristä, vaan siitä miten erilaiset toimijat puhuvat näistä symboleista ja seremonioista. Näillä puheenvuoroilla amerikkalaista kansalaisuskontoa rakennetaan ja ylläpidetään.

 

 

 Lähteet

NRATV: We Stand for our Flag (video) https://www.youtube.com/watch?v=kvslA6zrNPk. Katsottu 14.1.2019.

 

Kirjallisuus

Hvithamar, Annika (2009). Nationalism and Civil Religion. What is the Difference? Hvithamar Annika, Margit  Warburg & Brian Arly Jacobsen (toim.) Holy nations and global identities: Civil religion, nationalism, and globalisation. Leiden; Boston. MA: Brill. 99-120

 

Melzer, Scott (2009). Gun crusaders: The NRA’s culture war. New York: New York University Press.

 

 

Schmidt Samuel H, Evan L. Frederick, Ann Pegoraro & Tyler C. Spencer (2018). An Analysis of Colin Kaepernick, Megan Rapinoe, and the National Anthem         Protests.Communication and Sport, 1-25.

 

Williams, Rhys H (2013). Civil Religion and the Cultural Politics of National Identity in Obama’s America.   Journal for the Scientific Study of Religion, 52(2), 239-257.