Kun muutama vuosi sitten alettiin laajemmin kirjoittaa uushenkisyyden ja vaihtoehtoisten maailmankatsomusten uudesta noususta, kuten enkeli- ja yksisarvisterapiasta, indigolapsista ja litteään maanpiiriin uskovista, ajattelin niiden näkyvyyden johtuvan lähinnä siitä, ettei aiemmin sen kaltaisiin asioihin uskovilla ollut sopivaa kanavaa tuoda ajatuksiaan esiin ja että nyt aina yhtä pieni joukko ihmisiä vaikuttaa suuremmalta, kuin sen todellisuudessa onkaan. En osannut nähdä näiden ajatusmaailmojen nousua osana suurempaa kuvaa, jossa vanha, instituutioihin ja perinteeseen nojaava ajattelu – etenkin eurooppalainen sellainen on jo vuosisadan ajan vähitellen korvautunut individualismiin ja konsumerismiin nojaavalla maailmankuvalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa oli kenties eniten lyhyessä ajassa muuttunut ihmisyhteisö. Vanha maailma korvautui uudella, jossa ihminen keksi itsensä uudelleen. Lisäksi maailmansotaa edeltävän, noin puolen vuosisadan aikana merkittäväksi voimaksi kasvanut työväenaate määritteli osaltaan uudestaan ihmisen paikan maailmassa.
Uuden maailman airuet
Ensimmäisen maailmansodan päättymisen juhlallisuuksia New Yorkissa 1918. Lähde: Wikimedia Commons.
Usein nationalismi ja kommunismi asetetaan vastakkain, mutta mielestäni ne molemmat kumpusivat samasta lähteestä: Uuden ihmisen ja uuden yhteisön luomisen fantasiasta. Siinä missä vanhassa maailmassa sukutausta, oppineisuus ja varallisuus määrittivät yksilön asemaa yli alati muuttuvien valtionrajojen, eikä seikoilla, kuten äidinkieli, ollut suurempaa merkitystä sivistyneistön ja vallanpitäjien kommunikoidessa sujuvasti ranskaksi ja saksaksi, uudessa maailmassa alettiin rakentaa identiteettiä pitkälti fiktiivisten elementtien: kansan, menneisyyden ja kohtalon varaan. Uudessa maailmassa vihollisuuksia ei etsitty yksinomaan opportunistisista ja strategisista lähtökohdista, vaan yhä enemmän luotiin ajatusmalleja, joissa vastakkain asetettiin ikiaikainen totuus ja perimmäinen vihollinen – yksilön ja yhteisön omintakeinen sielu ja sitä kahlitsemaan pyrkivä entiteetti.
Markkinahumua
Skientologikokous uutenavuotena 2018 Los Angelesissa. Lähde: www.scientology.pt
Kulutusyhteiskunnan ilmaantuminen toi ihmiselle vapauden valita paitsi materiaaliset, myös immateriaaliset hyödykkeensä. Uskonto, jossa yhdistellään vapaasti eri lähteistä, tarkoituksena luoda omaan ideologiaan tai yksinkertaisesti hetkelliseen tarpeeseen sopiva, maailmaa merkitykselliseksi jäsentävä kokonaisuus, on leimallisesti nykyajan uskontoa. Kulttuurituotteet, kuten kirjallisuus ja elokuvat ovat nykyihmisen todellisuutta, identiteettiä ja maailmankuvaa muovaavia elementtejä; siksi ei nyky-yhteiskunnassa enää ole erikoista, että esimerkiksi Star Warsin maailmasta voi saada omaan elämään merkityksellisiä ajatuksia ja niistä voidaan muodostaa kokonainen oppijärjestelmä. Skientologia lasketaan uskontojen joukkoon, vaikka sen luoja, L. Ron Hubbard pohjasi liikkeensä opit kirjoittamaansa scifi -kirjallisuuteen. Uskomus voi olla yksilölle merkityksellinen, määrittävä ja syvällinen osa elämää, riippumatta siitä, pohjaako se muinaisiin vai viimeaikaisiin kirjoituksiin. Enkeleihin, yksisarvisiin tai henkimaailmaan uskovissa liikkeissä yhdistellään tämän tästä tuhatvuotista traditiota ja tuoreita ajatuksia. Uusissa enkelikorttipakoissa on silmään pistävää se, kuinka Raamatusta tutut hahmot, kuten Rafael, Mikael ja Gabriel, seikkailevat sulassa sovussa, yhdessä aiemmin tuntemattomien hahmojen kanssa.
Allegoriat ideologian palvelijoina
Erik Jan Hanussen, syntyjään Hermann Steinschneider johtamassa spiritististä istuntoa. Hanussen oli aktiivinen jäsen varhaisessa natsipuolueessa huolimatta tämän juutalaisesta taustasta. Lähde: Wikimedia Commons.
Varhaisessa natsipuolueessa oli suosittua etenkin okkultisesta, pakanallisesta ja esoteerisesta perinteestä ammentaminen. Vaikka merkittävä osa kansallissosialistisen aatteen ensimmäisistä kannattajista oli katolisia antisemiittejä, oli pian selvää, ettei liikkeen aatemaailma tulisi pohjautumaan perinteiselle kristilliselle maailmanjärjestykselle. Vaihtoehtoiseen hengellisyyteen perehtyneet natsit, kuten Alfred Rosenberg, rakensivat järjestelmän, joka yhdisteli juutalaisuudesta riisuttua kristinuskoa, vaihtoehtoista historiantulkintaa, jota edustavat esimerkiksi Atlantis -myytti ja väite Egyptin pyramidien miljoonien vuosien iästä. Lisäksi rotuajatteluun nojaten, arjalaisen kansan omintakeisuutta korostaviksi väitettyjä uskontoja, kuten germaanista pakanallisuutta ja hindulaisuutta pidettiin muita tärkeämpinä. Adolf Hitler itse ei pitänyt Rosenbergia, tämän ajatuksia ja kannattajia arvossa; hän piti tällaista hengellistä natsismia haihatteluna ja liian vähän nykyhetken konkretiaan keskittyvänä. Merkille pantavaa on kuitenkin se, etteivät Rosenberg ja merkittävä osa muista tärkeistä natsi-ideologeista itse asiassa itsekään uskoneet tällaisen natsiuskonnon teemoihin totuusväittäminä. Rosenberg ainoastaan loi järjestelmän, joka palveli kansallissosialistisen aatteen ideaaleja ja toimi allegoriana rodulliseen ylemmyyteen perustuvalle ajatukselle ”tehtävästä historiassa”.
”Uskontoa” keksimässä
Star War -elokuvasarjasta ammentavan jediuskonnon kannattajia Yhdysvalloissa 2018. Lähde: Wikmedia Commons.
Keksityistä uskonnoista, invented religions, puhuttaessa on usein tarkoitettu ateististen ja uskontokriittisten liikeiden parodiauskontoja, sekä puhtaasti fiktioksi tarkoitettuja uskomusjärjestelmiä. Kuitenkin keksityn uskonnon käsite on käyttökelpoinen myös muissa konteksteissa. Jotkut uusateistiset järjestöt selkeästi ovat rakentaneet uskontonsa yksinomaan kritisoidakseen uskonnollisten yhteisöiden erityisasemaa ja pilkatakseen niiden maailmankatsomusta, mutta on olemassa esimerkkejä, joissa alkujaan uskontokriittinen tai ateistinen liike on poikinut alajaostoja, jotka kokevat saavansa todellista merkitystä elämäänsä alun perin fiktioksi luodusta opista. Oikeastaan sillä, missä määrin yhteisössä ennalta määrittelyihin totuusväittämiin tai tarinoihin uskotaan, ei aina ole väliä. Niin kauan, kun yhteisön perinteet ja harjoitteet sopivat yksiin sen ideologian tai maailman- ja ihmiskuvan kanssa, yhteisön jäsen voi kokea ne merkityksellisinä. Tällaista asetelmaa kuvaa hyvin anekdootti italialaisnuoresta, joka paljastaa äidilleen olevansa ateisti. Kertomuksessa äiti vastaa tälle, ”Ei sen väliä, jos olet ateisti, kunhan et vain sano, ettet ole katolilainen.” Uskontojen parissa se, mikä lasketaan kuuluvan osaksi fiktiota ei aina riipu siitä, onko se tiedettä vai taidetta, tietoa vai tunnetta, vaan siitä, missä määrin se koetaan erottamattomaksi osaksi identiteetin rakentumista. Mielestäni voidaan lisäksi kysyä, onko keksityn uskonnon käsite edes tarpeellinen, vai ylläpitääkö se keinotekoista dikotomiaa oikean ja väärän uskonnon välillä. Tuskin kukaan katsoisi tarpeelliseksi määritellä esimerkiksi islaminuskon keksityksi uskonnoksi, vaikka se onkin lyhyen ajan sisällä, tiettyyn tarpeeseen luotu, kristinuskosta ja juutalaisuudesta suoraan lainaava oppijärjestelmä. Voidaan kysyä, missä määrin kaikki katsomukset, sekä uskonnollisiksi että uskonnottomiksi itsensä määrittelevät, tai paremminkin kaikki ideologia ylipäätään on pohjimmiltaan keksittyä.
Kirjallisuutta:
Cusack, Carole M. (2010). Invented Religions – Imagination, Fiction and Faith. Farnham: Ashgate.
Cusack, Carole M; Sutcliffe, Steven (2016). The problem of invented religions. London: Routledge.
Goodrick-Clarke, Nicholas (2001). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. New York: New York University Press.
Gossman, Lionel (2009). Brownshirt Princess – A Study of the ”Nazi Conscience”. Cambridge: Open Book Publishers.
Griffin Roger (2005). Fascism, Totalitarianism and Political Religion. New York: Routledge.
Hastings, Derek (2011). Catholicism and the Roots of Nazism – Religious Identity and National Socialism. Oxford: Oxford University Press.
Novitz, David (1987). Knowledge, fiction, and imagination. Philadelphia: Temple University Press.
Poewe, Karla O. (2005). New Religions and the Nazis. Abigdon: Routledge
Rosenberg, Alfred (1930). Der Mythus des 20. Jahrhunderts – Eine Wertung der seelischgeistigen Gestaltenkämpfe unserer Zeit. München: Hoheneichen-Verlag.