”Tällä tavoin Konstantinopolin patriarkaatti on jo täysin avoimesti astunut sodan tielle. Tätä sotaa ei käydä pelkästään Venäjän kirkkoa, tai Ukrainan ortodoksista väestöä vastaan, vaan sodan ytimessä on koko ortodoksisen maailman yhtenäisyys.” Näin puhui Moskovan patriarkaatin ulkosuhdeosaston johtaja, Metropoliitta Hilarion uutisklipissä Izvestia -lehden nettisivuilla.
Vuosi 2018 oli ortodoksisessa maailmassa historiallinen. Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko on tähän asti ollut Moskovan patriarkaatin, eli Venäjän ortodoksisen kirkon alainen mutta presidentti Petro Porošenko pyysi huhtikuussa 2018 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta omaa, paikallista ja autonomista kirkkoa Ukrainaan. Pyyntö otettiin todesta ja viimein monien keskusteluiden ja selvityksien tuloksena uuden kirkon syntyminen vahvistettiin allekirjoittamalla julistus tammikuussa 2019. Uusi kirkko yhdistää kaksi Ukrainassa toiminutta, tähän asti tunnustamatonta kirkkoa: Kiovan patriarkaatin sekä Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon.
Niin Moskovan patriarkaatti kuin Venäjän valtionjohto ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä tilanteeseen monta kertaa prosessin aikana, maalaillen muun muassa uhkakuvia väkivallasta. Miksi Ukrainan kirkollinen tilanne on niin tärkeä Kremlille ja Moskovan patriarkaatille? Vastaus kysymykseen kätkeytyy vyyhtiin, jossa ovat kietoutuneet yhteen maiden historiat, monimutkaiset kirkon ja valtion suhteet sekä Venäjän ulkopolitiikka. Kysymystä voi lähestyä niin historian, nykypolitiikan, kuin kirkollisen elämän tarkastelemisella, mutta kaikkiin näkökulmiin liittyy olennaisesti venäläinen ja ukrainalainen identiteetti, ja se, miten identiteetti eri konteksteissa ymmärretään.
Ukrainalaiset vai vähävenäläiset?
Ukrainan kirkollinen elämä on ollut vuoden 1991 jälkeen osa poliittista peliä, jossa ukrainalaisten identiteetti ja ortodoksisuuden merkitys sille ovat jatkuvasti määrityksen alaisina. Ukrainan kolme ortodoksikirkkoa ovat kamppailleet vallasta ja ottaneet välillä yhteen jopa fyysisesti. Neuvostoliiton hajottua ei ollut selvää, mitä ukrainalaisuus tarkoittaa. Osa halusi luoda sellaisen ukrainalaisen, jota ei ollut vielä olemassakaan. Toisaalta ukrainalaisuus jäljitettiin 900–luvun Kiovaan ja Rusin valtakuntaan, josta Venäjänkin katsotaan periytyneen. Oliko ukrainalaisuus jotain uutta, vai niin sanottua vähävenäläisyyttä?
Pyhä Rus – yhteinen alkukoti
Venäjä ja Ukrainan sekä maiden kirkkojen yhteinen alkukoti 900–luvun Rusissa on edelleen voimakas kansallinen myytti, johon vedotaan monessa poliittisessa asiassa. Vuonna 988 ruhtinas Vladimir kääntyi kristinuskoon ja päätti koko valtakuntansa kastamisesta. Rusin kastetta juhlistetaan edelleen komein menoin niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Mongolit valloittivat Kiovan 1200–luvulla, jolloin venäläiset ja ukrainalaiset erottuivat toisistaan maantieteellisesti muutaman vuosisadan ajaksi. Useiden tutkijoiden mukaan Kiova on erosta huolimatta venäläisessä kansallisessa ymmärryksessä Itä-Euroopan ortodoksisuuden sekä ensimmäisen venäläisen kansallisvaltion alkukoti, ja ukrainalaiset käsitetään näin identiteetiltään venäläisten kanssa samaksi kansaksi.
Kirkko ja valtio puhaltavat yhteen hiileen
Venäjän valtion johto ja Moskovan patriarkaatti ovat yhtä mieltä siitä, että Ukrainan itsenäinen, kansainvälisesti tunnustettu kirkko on huono juttu, eivätkä tahot puhu yhdestä suusta ensimmäistä kertaa. Kirkon ja valtion suhteet ovat Venäjällä lämpimät, ja monissa tutkimuksissa on todettu, että kirkolla ja valtiolla on yhteisiä tavoitteita. Kirkon ja valtion yhteisiä tavoitteita ovat muun muassa keskusvallan lujittaminen sekä uskonnollisen pluralismin kontrolli. Kumpikin taho korostaa perinteisten arvojen tärkeyttä ja suhtautuu kielteisesti länteen.
Kirkon ja valtion suhteet ovat lämmenneet erityisesti Vladimir Putinin presidenttikausilla, eikä presidentti ujostele uskontoaan, vaan osallistuu usein julkisesti jumalanpalveluksiin ja tapaa kirkon johtoa tiuhaan. Perinteisten arvojen ja ortodoksisuuden merkityksen korostaminen ovat osa identiteettipolitiikkaa, jota kirkko ja valtio harjoittavat yhdessä. Kansallisen identiteetin rakentamisprojekti hyödyttää sekä kirkkoa, että valtiota: Valtio nauttii kirkon suosiosta ja uskonnon yhdistävästä voimasta, kirkko taas saa valtiolta muun muassa rahallista tukea.
Venäjän deržava eli valtakunta
Venäjän ulkopolitiikkaan vaikuttaa Kiovan kasteen ohella toinenkin voimakas kansallinen myytti. Venäjä elitiin mieliin on iskostunut käsitys suurvallasta, valtakunnasta, jonka kauas ulottuvat rajat muuttuvat alati. Politiikkaa ohjailee tavoite siitä, että maa myös pysyy suurvaltana. Käsitys on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa, mikä on yksi syy sille, että Ukrainan tiivistyneet suhteet länteen on koettu uhkana.
Venäjän valtionjohdon ja Venäjän ortodoksisen kirkon suhtautuminen Ukrainan uuteen kirkkoon liittyy tiiviisti kirkon ja valtion yhteiseen politiikkaan, jota ne ovat harjoittaneet Putinin ajalla yhä enemmän. Venäläinen, ortodoksinen identiteetti halutaan muovata valtiolle ja kirkolle voimavaraksi, ja historiallisten myyttien sekä suurvalta-ajattelun kautta identiteettipolitiikka koskee myös Ukrainaa. Ukrainan uusi kirkko kuitenkin sai itsenäisyytensä, ja jää nähtäväksi, kuinka monta kirkkoa Moskova menettää Ukrainassa, ja mitä se maiden suhteille tekee.
Kirjallisuutta:
Laitila, Teuvo. 2010. Ukrainan ortodoksiset kirkot – Kirkot ja uskonnot itäisessä Euroopassa. Toim. Maija Turunen. Helsinki: Edita. 328–342.
Merry, E. Wayne. 2016. The Origins of Russia’s War in Ukraine: The Clash of Russian and European “Civilizational Choices” for Ukraine – Roots of Russia’s War in Ukraine. Washington D.C.: Woodrow Wilson Center.
Richters, Katja. 2013. The Post-Soviet Russian Orthodox Church – Politics, Culture and Greater Russia. Lontoo: Routledge.
Simons, Greg. 2005. The Russian Orthodox Church and Its Role in Cultural Production. Tukholma: Almqvist & Wiksell International.