Jos ei viina ja terva…

Maailmalta kuuluu kummia, Suomessakin on uutisoitu, että WHO on listannut rokotevastaisuuden yhdeksi vuoden 2019 globaaliksi terveysuhaksi (HS 2019). Rokottamattomuus on siis päässyt AIDS:in ja malarian kaltaisten uhkien joukkoon. Kuinka siinä on niin päässyt käymään?

Rokottamattomuus lisää tartuntatautien leviämistä, se on selvää, mutta miksi jotkut ihmiset jättävät ottamatta rokotteita? Medioissa on asiaa käsitelty monin tavoin ja yleisönosastojen kirjoittelu on ollut välillä kiivastakin. On ehdotettu rokotuspakkoa ja lapsensa rokottamatta jättäville vanhemmille on esitetty jopa rangaistuksia.

Samaan aikaan myös erilaisten uskomushoitojen yleistyminen on ollut otsikoissa, kuten hopeaveden käyttö. Uskomushoidot eivät kuitenkaan ole tieteellisesti todistettua hoitoa, vaan nimensä mukaisesti ne perustuvat uskomuksiin. Aikuiset ihmiset saavat toki itse valita hoitonsa, mutta entä jos hoito/sen torjunta on uhka myös ulkopuolisille? Esimerkiksi rokottamatta jättäminen altistaa muutkin tartunnoille. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vai jättääkö asia omaan oloonsa?

Listaan seuraavassa syitä rokottamattomuuteen ja uskomus-/vaihtoehtohoitojen käyttöön länsimaisen lääketieteen sijaan/ohella, käyttäen lähteinä sanomalehtien uutisia ja artikkeleita, sekä paria aihetta käsittelevää kirjaa.

Sisulla siitä selviää…vai onko muitakin syitä?

Syitä rokottamattomuuteen lienee yhtä useita, kuin on rokottamatta jättäviä ihmisiä. Luetellakseni kuitenkin joitakin ilmeisiä syitä viittaan aluksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella työskentelevän Jonas Sivelän haastatteluun Helsingin Sanomissa. Hän huomauttaa, että rokottamattomuus ei ole mikään uusi ilmiö, sillä sitä esiintyi jo 1800-luvulla isorokkorokotusten yhteydessä. Sivelä kertoo nykyisten rokottamattomuuksien syiksi sekä käytännöllisiä, että inhimillisiä syitä, kuten pitkät matkat neuvoloihin tai ajatuksen, että on koska oltu ennenkin terveitä, niin ollaan vastakin (mikä on ehkä hieman outo ajatus). Toisinaan rokottaminen on voinut vain unohtua (HS 2018.) Syy voi olla myös lääketieteellinen, sillä on tiettyjä perussairauksia, joiden kohdalla elävää taudinaiheuttajaa sisältäviä rokotteita ei suositella.

Muuttuneet terveyskäsitykset ja erilaiset terveystrendit voivat myös johtaa rokottamattomuuteen. Monia rokkotauteja ei pidetä enää vaarallisina, vaan pikemminkin lastentauteina. Perusteluna voi olla, että sairastamalla saa parhaimman suojan esim. tuhkarokkoa vastaan, joten rokotusta ei tarvita. Erilaiset uskomushoidot ovat myös saaneet lisää julkisuutta sosiaalisen median kautta. Entisaikojen kansanparantajien, tietäjien ja šamaanien aseman ovat korvanneet nykyaikana erilaiset henki- ja kaukoparantajat, jotka käyttävät apunaan uskomuksensa mukaan henkisiä/yliluonnollisia voimia.

Uskomushoitoja länsimaisen lääketieteen sijaan?

Erilaiset uskomus- ja vaihtoehtohoidot ovat olleet tapetilla, sillä myös uskomushoitojen käyttö voi johtaa rokottamattomuuteen. On olemassa erityyppistä henkiparannusta ja enkeli – tai yksisarvishoitoja. Metodien kirjo on laaja ja uusia tuntuu ilmestyvän kuin sieniä sateella.

Tiina Remes mainitsee teoksessaan, että ihmiset valitsevat vaihtoehtohoitoja, koska kokevat hallitsevansa paremmin niin elämäänsä kuin käytettyjä hoitokeinojakin. Parantajat koetaan myös pikemmin ohjaajina, jotka hoitavat ihmistä kokonaisuutena, kun taas lääkärit nähdään enemmän auktoriteetteina, joten lääkäriin mennään vasta kun muut keinot eivät auta. Näin uskovat ajattelevat usein, että lääketiede lääkitsee liikaa ja hoitaa vain oireita, eikä vaivan perimmäisiä syitä.

Toisinaan voi käydä toisinpäinkin eli jos lääkäri ei pysty auttamaan, niin sitten valitaan vaihtoehtoisia keinoja. Usein taustalla on ajatus, että sitten on ainakin kaikkea kokeiltu, erityisesti tämä näkyy tuki-ja liikuntaelinvaivoja sairastavilla ja parantumattomasti sairailla, mikä on ehkä ymmärrettävääkin. Joskus uskomuslääkintä valitaan puhtaasti vain uteliaisuudesta ilman mitään muuta syytä.

Suomessa (ja EU:ssa) henkiparantajia ei ole sairaalan työntekijöinä (sen taitaa lakikin kieltää), mutta Jane Tuovisen kirjassa mainitaan (huomaa, että kirja on kuitenkin reilu 30 vuotta vanha), että esimerkiksi Yhdysvaltalaisissa sairaaloissa voi törmätä henkiparantajiin hoitohenkilöstön osana.

Luottamus

Luottamus lääketieteeseen on ollut koetuksella. Yhdysvalloissa on ollut epäilyjä rokotteiden turvallisuudesta, sillä jotkut ovat uskoneet niiden aiheuttavan autismia, vaikka sille ei ole löydetty tieteellisesti päteviä todisteita. Monet muistavat Suomen vuoden 2009 sikainfluenssarokotukset, joiden uskottiin lisänneen narkolepsia tapauksia. Asialle löytyi kuitenkin muitakin selityksiä kuin vain rokote. Myös laboratoriossa sattuneet käytettyjen neulojen uudelleenkäyttö tapaukset ovat horjuttaneet luottamusta terveydenhuoltoon, rokotteisiin ja rokotteista päättäviin tahoihin (HS 2019, Yle 2019.) Eikä Suomen sote-sotku ainakaan helpota luottamuksen luomisessa.

Entä uskonto?

Kun Suomessa puhkesi tuhkarokkoepidemia Pohjanmaalla 2018, syitä lähdettiin etsimään myös lestadiolaisuudesta. Oliko syy uskonnossa? Lestadiolaiset itse sanovat, että he eivät ole kehottaneet ketään rokottamattomuuteen. Entä muut yhteisöt? Herätysliikkeissä on vahva usko siihen, että Jumala parantaa, jos vain ihminen uskoo siihen ja jos ei paranna, niin taudilla katsotaan olevan jokin opettava merkitys tai se on rangaistus synnistä. Jos ihminen uskoo ihmeparantumisiin, voiko se johtaa rokottamattomuuteenkin? Tiiviit yhteisöt ovat tutkimusten mukaan otollisempia alustoja ryhmäpaineelle ja erilaisten karismaattisten henkilöiden vaikutuksille kuin suuret yhteisöt (Kotimaa24.fi 2018.)

Uskolla on vaikutusta, mutta kuinka paljon, siitä on ristiriitaista tietoa. Aihetta käsittelevää tutkimusta on käynnissä esim. Turun yliopistossa.

Kohti ehtaampaa elämää!

Nykyajan individualismi ja uudet terveystrendit johdattavat ihmisiä etsimään aina vain uusia tapoja hoitaa itseään. Sosiaalinen media ja koko nettimaailma ovat osaltaan lisänneet kiinnostusta vaihtoehtoja kohtaan ja ne myös helpottavat vaihtoehtojen etsintää. Vaikka vaihtoehtohoidoista esimerkiksi akupunktiolla on joitain terveyshyötyjä, niin myös erilainen ”huu-haa” leviää netissä nopeasti, sillä erilaiset uskomushoidot voivat mainostaa itseään hyvin vakuuttavasti. Etsivätkö ihmiset tulevaisuudessa hoitonsa netistä vai lääkäriltä? Moni diagnosoi itseään jo nyt netistä saatavalla tiedolla, mikä voi johtaa ongelmiin, jos sivustot eivät ole luotettavien ammattilaisten pitämiä. Toisaalta myös terveydenhuollon ongelmat lisäävät osaltaan kiinnostusta etsiä ”jotain muuta”. Kysyä voi, että mihin tämä johtaa.

Niin ja tuosta alun otsikosta…ennen vanhaan sanottiin, että jos viina ja terva ei auta, niin tauti on kuolemaksi. Nykyään sanottaisiin kai, että jos viina tai terva ei auta, niin etsitään sitten jotain muuta. Vaihtoehtoja löytyy.

Lähteet

HS 2018 Kokko, Tuomas & Vihavainen, Suvi (2018). Helsingin Sanomat, 1.12.2018. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005918166.html

Puttonen, Mikko (2019). Helsingin Sanomat, 21.1.2019. https://www.hs.fi/tiede/art-2000005973345.html

Rytkönen, Jussi (2018). Kotimaa24.fi, 27.12.2018. Kurt Hellstrandin haastattelu. https://kotimaa24.fi/artikkeli/lestadiolaisuus-ei-ole-syy-rokottamattomuuteen-keskustelussa-ei-ole-ollut-teologia-argumentteja

Wallius, Anniina (2019). Yle-uutiset, 30.1.2019. Tuhkarokko leviää rokottamattomien lasten joukossa Luoteis-Yhdysvalloissa – epidemian pelätään kestävän kuukausia.

Https://yle.fi/uutiset/3-10621098

Kirjallisuus

Nikula, Marja (1991): Sairaiden puolesta rukoilu. Pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopisto. Teologinen tiedekunta. Käytännöllisen teologian laitos.

Remes, Tiina (2017): Silta unohduksen virran yli. Menneiden elämien parantamiskäsitykset ja –käytännöt uushenkisyydessä. Pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopisto. Humanistinen tiedekunta. Maailman kulttuurien laitos.

Tuovinen, Jane. 1984  Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. Porvoo: WSOY.

Lomamatkoja suunnitellessani pyrin aina yhdistämään huvin ja hyödyn. Uskontotieteen opiskelijana tämä tavoite usein toteutuu siten, että tutustun lomakohteen paikallisiin uskontoperinteisiin ja niille tärkeisiin paikkoihin.  Tähän mennessä Euroopan tärkeimmät uskonnolliset nähtävyydet on jo aika hyvin koluttu läpi, joten eräänä päivänä uutta matkaa internetissä suunnitellessani, suuntasin huomioni Amerikkaan. Yllätyksekseni luin että Meksikossa sijaitseva Guadalupen Neitsyen basilika on Rooman jälkeen suosituin kristittyjen pyhiinvaelluskohde.

Päätin tutkia tätä Guadalupen Neitsyttä ja ”guadalupismia” tarkemmin ja sain selville, että Guadalupen Neitsyen ilmestymisen historia ja sen kunnioittamisen perinne ovat yhdistelmä eurooppalaista Maria–uskoa ja paikallisten alkuperäiskansojen uskonnollisia elementtejä. Legendan mukaan tummaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi vuonna 1531 Juan Diego nimiselle miehelle Tepeyacin kukkulalla nykyisen Mexico Cityn läheisyydessä. Kukkula jolla legendan mukainen ilmestyminen tapahtui, sijaitsi täsmälleen samalla paikalla, jolla alkuperäisväestö oli ennen eurooppalaisten valloitusta palvonut taivaan jumalatarta Tonantzinia. Kiinnostukseni tätä myöhemmin pyhimykseksi ja Amerikan suojelijaksi julistettua Maria-hahmoa heräsi välittömästi. Olin lukenut paljonkin Marian ilmestymisistä Euroopassa, mutten ollut koskaan törmännyt Maria-hahmoon, jossa selkeästi sekoittuu elementtejä useammasta uskontoperinteestä.

Tällaista uskonnollisten piirteiden sekoittumista keskenään kutsutaan tutkimuksessa usein uskonnolliseksi synkretismiksi. Normaalisti sillä tarkoitetaan juuri kahden tai useamman uskonnon sekoittumista, mutta käsitteen alle voidaan listata myös monia eri tyylisiä synkretistisiä prosesseja. Synkretistisenä prosessina voidaan pitää muun muassa sellaista tapahtumaa, jossa toisesta uskontoperinteestä otetaan yksi tai useampi hyväksi koettu elementti ja joko sitä muokaten tai pitäen sen mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, käytetään sitä osana toista uskontoperinnettä. Synkretismin käsite ei ole tarkkarajainen ja siksi sitä pidetään usein hyvin ongelmallisena. Osa tutkijoista pitää käsitettä jopa niin ongelmallisena, että he eivät itse halua sitä käyttää. Usein ongelmallisuuden ydin tiivistyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus määritellä mitä on ”autenttinen” uskonto.

Uskontoperinteiden sekoittumista on tapahtunut siitä asti kun ihmiset ovat liikkuneet. Yhtenä selkeänä esimerkkinä sekoittumisesta voidaan pitää eurooppalaisten toimia Latinalaisessa Amerikassa. He valtasivat ainoastaan parin sadan vuoden sisällä suuria osia mantereesta ja samalla käännyttivät alueen alkuperäisväestöä, usein hyvinkin väkivaltaisesti, kristinuskoon. Uskontojen sekoittuminen ei kuitenkaan liity ainoastaan ihmiskunnan historian tapahtumiin, sillä sekoittumista tapahtuu edelleen. Erityisesti globaalin aikakauden myötä ihmiset, kulttuurit ja sitä myötä uskonnot ovat levittäytyneet ennätysvauhtia ympäri maailmaa. Näin ollen uskontojen sekoittumista tapahtuu tällä hetkellä enemmän kuin koskaan.

Jäänkin kiinnostuksella seuraamaan, millaista keskustelua synkretismistä tullaan käymään tulevina vuosina. Kysymys siitä kuinka tutkija itse haluaa tulkita synkretismi-käsitettä omassa työssään on aina viime kädessä tutkijan itsensä päätettävissä. Jos käsitteen merkitys kyseisessä kontekstissa selitetään selkeästi, en näe mitään ongelmaa käyttää sitä apuvälineenä tutkimuksessa, jonka tarkastelun kohteena on erottaa kahden tai useamman uskonnon omintakeisia piirteitä sellaisista perinteistä joissa ilmenee kyseisten perinteiden sekoittumista. Niinpä mielestäni myös Guadalupen Neitsyttä pystytään tutkimaan synkretistisenä prosessina.

 

 

Kirjallisuutta

1992 Pirttijärvi Jouni, Uskonnollinen synkretismi atsteekkien ja mayojen pyhimyskultissa, Opuscula instituti Ibero-Americani Universitatis Helsingiensis, Helsinki.

2010 Vuola Elina, Jumalainen nainen – Neitsyt Mariaa etsimässä, Otava, Keuruu.

 

Millä historiallisilla opeilla Isis-järjestö perustelee toimintaansa? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka minulle heräsi, kun ensi kertaa tutustuin Isis-järjestöä kertovaan uutiseen. Tästä alkoi perehtymiseni islamilaiseen maailmaan ja niihin asioihin, jolla Isis-järjestö pyrkii perustelemaan olemassa olonsa. Käsittelen niitä opillisia asioita, joihin Isis-järjestö pyrkii vetoamaan ja perustelemaan toimintansa. Tärkeää on huomata, että jihadistinen ääriajattelun opillinen perusta ei ole syntynyt hetkessä, vaan se on pitkän ajan tulos, joka johti lopulta Isis-järjestön syntymiseen.

 

Tässä vaiheessa on tärkeää käydä läpi termi, joka voi aiheuttaa väärinkäsityksiä tai väärinymmärryksiä. Tätä sanaa käyttää myös Isis-järjestö. Tämä sana on jihad, jolla on moninainen merkitys islamin uskonnossa. On tärkeää ymmärtää, että tämä sana pitää sisällään erilaisia merkityksiä ja se on siitä syystä hyvin monitulkinnainen, kun se esimerkiksi käännetään arabiasta esimerkiksi suomeksi.

 

Jihad on arabiaa ja tarkoittaa käännettynä kilvoittelua ja kamppailua, mutta parhaiten sanan merkitys tulee esiin, jos se käännetään siten, että siitä tulee sana kampanja. Islamissa tällä sanalla on myös uskonnollinen merkitys. Tässä merkityksessä se tarkoittaa kilvoittelua ja pyhää sotaa, näissä merkityksissä se myös esiintyy Koraanissa. Jihad voidaan jakaa kahteen osaan, jotka ovat suurempi jihadi ja pienempi jihad. Suurempi jihad tarkoittaa taistelua, kilvoittelua ja kamppailua ihmisen sisällä olevaa pahaa vastaan, tämä on jokaisen muslimin velvollisuus. Taistelua tätä pahaa vastaan ihmisen sisällä voidaan käydä paaston ja rukouksen avulla. Pienempi jihad tarkoittaa taistelua islamin ulkoisia vihollisia vastaan, tämä voi myös tapahtua aseellisesti. Tällöin jihad voidaan kääntää siten, että se tarkoittaa pyhää sotaa. Jihadin katsotaan olevan puolustustaistelua. Puolustustaistelu on sitä, että islamilaisen maailman alueelle tunkeutuu vihamieliset voimat, jotka koettavat estää islamin uskon harjoittamisen islamilaisessa maailmassa. Islamin historiallisissa lähteissä on käsitys myös siitä, että islamia levitettäisiin jihadin avulla. Kalifien velvollisuutena keskiajalla nähtiin olevan varustaa joukkoja taisteluihin vääräuskoisia vastaan. Tämä yleensä tarkoitti sotaretkeä Bysanttia vastaan. Tähän taisteluun oli olemassa tietyt säännöt, eli taistella ei saanut mielivaltaisesti, vaan kohteena oli vain vihollissotilaat. Tällainen jihadin muoto jäi pois islamista, kun kalifaatti ja yhtenäinen islamilainen imperiumi lopulta päättyi. Nykyisin muslimit tuomitsevat kokonaan hyökkäyssodan.

 

Aluksi Isis-järjestö käytti monien muiden radikaaliryhmittymien lailla al-Qaidan nimeä ja esiintyi irakilaisena al-Qaidan osana. Lopulta vuonna 2006 se alkoi itsenäistyä ja ottaa esiin sen omaa ideologiaa, jolloin se alkoi erottautua enemmän al-Qaidasta omaksi järjestökseen. Vuonna 2014 Abu Bakr al-Baghdadi julisti islamilaisen kalifaatin syntyneen. Kalifaatin julistaminen oli siitä syystä tärkeä tapahtuma, koska se tuo mieleen alkuaikojen islamilaisen valtion, jota johti aikoinaan neljä oikeinjohdettua kalifia. Kalifit olivat myös aikoinaan kunnioitettuja uskonnollisia johtajia, tämän islamin suuruuden aikojen voidaan katsoa loppuneen vuonna 1258, kun viimeinen abbasidikalifi kuoli. Tästä syystä julistus oli vain yritys omia itselleen nimitys, jolla on paljon merkitystä islamilaisessa maailmassa. Sunnalaisuudessa kalifi on tietyllä tapaa ollut sekä maallinen että hengellinen johtaja. Isis-järjestön julistauduttua kalifaatiksi se myös julisti, että se edustaa kaikkia maailman muslimeita. Järjestön mukaan, joko muslimit ovat sen puolella tai sitä vastaan. Vain muutamat pienet radikaalit joukot hyväksyivät Isis-järjestön julistuksen. Isis-järjestön julistauduttaessa kalifaatiksi täytyy muistaa, että se ei edusta alueen muslimiväestöä eikä se myöskään edusta maailman muslimeita, eikä se noudata islamilaista lakia.

 

Tässä huomaamme, että Isis-järjestö pyrki saamaan itsestään sellaisen mielikuvan, että se on uudestaan syntynyt kalifaatti. Tämän mielikuvan luonti oli Isis-järjestölle siitä syystä tarpeellista, koska kalifaatin ei tarvitse perustella omaa toimintaansa, sillä kalifaatti on se, joka tulkitsee islamin sanomaa. Kuitenkin suurin osa maailman muslimeista ei hyväksynyt tätä kalifaatiksi julistautumista, mutta tietyt radikaalit ryhmittymät ja radikalisoituneet ihmiset hyväksyivät tämän julistuksen. Kysymys kuitenkin kuuluu, että millä Isis-järjestö oikeutti itsensä kutsumisen kalifaatiksi, tähän vastaan seuraavaksi.

 

Isis-järjestön alun menestykseen ääriajattelu muslimien värväyksessä vaikutti merkittävästi sen maantieteellinen sijainti. Sillä oli hallussaan suuria osia Pohjois-Irakista ja Pohjois-Syyriasta. Näillä alueilla oli suuri symbolinen arvo, koska islamilaisessa eskatologiassa käydään noilla alueilla lopun aikoina hyvän ja pahan välinen taistelu. Tämä islamin eskatologia syntyi 700-luvulla. Tämän taistelun jälkeen maailma alistuu islamilaiseen valtaan. Isis-järjestön propaganda vetosi moniin ääriajattelijoihin. Monet näistä henkilöistä näkivät itsensä tarpeelliseksi taistellessaan kalifaatin puolesta. Lisäksi he olivat rakentamassa ja puolustamassa kalifaattia. Lopulta koittaisi tuomionpäivä ja pääsy paratiisiin. Yhdysvaltojen Irakin valloituksen jälkeen Irakin tilanne huononi ja väkivalta kasvoi. Sunnimuslimien parissa ennen tätä oli suhtauduttu apokalyptiseen ajatteluun epäillen, mutta sodan seurauksena tilanne muuttui. Myös globaalin jihadistien parissa apokalyptinen keskustelu muuttui. Osama bin Ladenin laimea maailmanloppuajattelu sai vastaansa Isis-järjestön kiireellisen maailmalopun.

 

Irakin ja Syyrian huonontunut tilanne loi sopivan kohdan toimia, jonka Isis-järjestö käytti hyväkseen vetoamalla niihin islamin lähteisiin, jotka kertovat maailmanlopusta ja lopun ajoista. Järjestö perusteli, että lopunajat ovat käsillä, jolloin he omassa ajattelussaan saivat perustellun syyn väittää perustaneensa kalifaatin. Tämän julistuksen jälkeen järjestö sai omasta mielestään vallan tulkita islamin lakia mielensä mukaisesti. Isis-järjestö ja muut Jihadistit pyrkivät oikeuttamaan omat tekonsa ja hirmutyönsä islamin lähteiden ja uskonnon avulla. Ennen Isis-järjestöä radiaalit terrorijärjestöt olivat etsineet omalle terrori toiminnalleen oikeutetusta ääriajattelun erilaisista jihad tulkinnoista, mutta nyt Isis-järjestön ei tarvinnut enää tehdä sitä, koska se oli julistautunut kalifaatiksi. Lopuksi on syytä vielä korostaa, että islam ei hyväksy väkivaltaa, jolloin se myös tuomitsee näiden jihadistien oikeutukset hirmutöille, joita he hakevat islamin uskonnosta ja sen lähteistä.

 

Lähteet:

Kaleva, Atte. Jihad Ja Terrori (2018). Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

McCants William & Kimmo Pietiläinen (2016). Isis Ja Ilmestys: Islamilaisen Valtion Historia, Strategia Ja Tuomiopäivän Visio. Helsinki: Terra Cognita.

 

Hämeen-Anttila, Jaakko (2017). Uusi Islamin Käsikirja. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

23-vuotias Maria Motuznaja julkaisi kolme vuotta sitten sosiaalisessa mediassaan satiirisia meemejä Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Yhdessä kuvassa esimerkiksi joukko nunnia polttaa savukkeita ja kehottaa muita kiirehtimään ”ettei Jumala ehtisi huomata”. Hänen julkaisunsa ilmiannettiin ja nyt Mariaa syytetään vihapuheen levittämisestä sekä uskonnollisten ihmisten loukkaamisesta. Motuznaja on joutunut Venäjän ekstremistien listalle ja häntä voi odottaa jopa kuuden vuoden vankeustuomio, kertoo BBC:n artikkeli.

Venäläisen Maria Motuznajan tarina kuulostaa epätodelliselta, mutta hän ei ole ainoa kuka on kokenut saman kohtalon. 19-vuotias Daniil Markin on ollut vuoden ajan poliisin tutkinnan alaisena samankaltaisten kuvien julkaisun johdosta. Kolmas BBC:n artikkelissa mainittu henkilö, Andrei Šašerin, on syytettynä Venäjän ortodoksisen kirkon johdon häpäisemisestä julkaistessaan venäläisessä sosiaalisessa mediassa, VKontaktessa, satiirisia meemejä Venäjän patriarkka Kirillistä sekä muista papeista. Hän on myös ekstremistien listalla, mikä vaikeuttaa esimerkiksi hänen päivittäisten raha-asioidensa hoitamista.

The Independentin artikkelissa kerrotaan, kuinka Viktor Krasnovia oli syytetty niin ikään uskonnollisten ihmisten loukkaamisesta hänen kieltäessään Jumalan olemassaolon VKontaktessa käydyssä keskustelussa. Keskustelu oli ilmiannettu, Krasnovin taloon oli tehty kotietsintä ja tapauksesta aloitettu oikeudenkäynti. Tuomari oli määrännyt hänelle psykiatrisen tutkimuksen, sillä hänen mukaansa ”kukaan selväjärkinen ei kirjoittaisi mitään ortodoksista kristinuskoa tai Venäjän ortodoksista kirkkoa vastaan”.

Venäjällä ortodoksisella kirkolla on tärkeä historiallinen sekä kulttuurinen merkitys. Suuri osa väestöstä on uskonnollista, mutta luvut vaihtelevat paljon. Nikolay Mirotkhinin ja Aziza Nurisovan vuonna 2009 julkaistun artikkelin The Russian Orthodox Church in Contemporary Russia mukaan kirkon edustajat ja heitä kannattavat aktivistit sekä poliittiset järjestöt väittävät, että venäläisistä jopa 80 % tunnustaisi ortodoksista uskontoa. Muiden kyselyiden ja tutkimusten mukaan venäläisistä ortodoksiksi identifioituvia olisi vain noin 55-60 %. Kyselyissä on kuitenkin käynyt ilmi, että vain harva kirkkoon kuuluva on aktiivinen kirkossakävijä.

Venäjän ortodoksinen kirkko ja valtio ovat alkaneet puhaltaa yhteen hiileen neuvostoajan kylmien aikojen jälkeen. Nyt kirkon ja valtion johtajat tukeutuvat toisiinsa ja saavat tarvitsemaansa tukea muihin aikeisiinsa. Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin on sanonut puolustavansa kristillistä traditiota sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myös Venäjän aikaisemmat presidentit ovat usein viitanneet ortodoksisen kirkon suureen vaikutusvaltaan ja Moskovan patriarkka Kirillin sanotaan olevan suuri moraalinen ja hengellinen johtaja yhteiskunnassa.

Ortodoksisista arvoista on tullut osa kansan moraalia ja kunniaa, eikä Putinin mukaan voi menestyä ilman henkistä, kulttuurillista tai kansallista itsemääritelmää. Tätä visiota kutsutaan Venäjän rajojen ulkopuolella venäläiseksi maailmaksi (Russky mir).

Valtio ja ortodoksinen kirkko käyttävät käsitettä eri tavoin siitä hyötyen. Valtio pyrkii saamaan sillä yhtenäistävän ja vakauttavan vaikutuksen kun taas patriarkka Kirill on sanonut pyrkivänsä käyttämään käsitettä taistellakseen maallistumista vastaan. Patriarkan tavoittelema venäläisen kansan ”toinen kristillistäminen” ei ulotu vain Venäjän rajojen sisälle, tai sinne missä venäläinen kulttuuri on enemmistönä, vaan hän haluaa viedä sitä etenkin sinne, missä nykyihminen kärsii moraalisista sekä hengellisistä kriiseistä.

Venäjän ortodoksinen kirkko katsoo olevansa perinyt Kiovan venäläiskansalta (Kiovan Rus) laajan kulttuurillisen identiteetin, jota se haluaa tuoda esiin. Saavuttaakseen muualla maailmalla asuvat ortodoksit, sen on turvauduttava valtion apuun. Valtion tai kansalaisjärjestön tehdessä kulttuurista tai kielellisiä promootioita kansainvälisesti, siihen liitetään usein myös uskonnollinen aspekti.

Hyvät välit valtion kanssa takaavat sen, että ortodoksisen kirkon hengelliset johtajat pääsevät ottamaan kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Venäjän ortodoksinen kirkko hyötyy myös valtion lainsäädäntövallasta, joka näkyy kirkkoa suojelevina lakeina. Alussa mainitut tapaukset ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten valtion ja kirkon yhteistyö toimii. Valtio taas hyötyy kirkon antamasta tuesta, sillä sen myötä myös sen yhteiskunnalliset ja poliittiset päätökset ovat olleet suosittuja.

Käsitteen Russky mir käyttö sekä maallisessa että hengellisessä merkityksessä on tuonut Venäjän valtiota sekä ortodoksista kirkkoa lähemmäksi toisiaan. Viimeisten kymmenen vuoden aikana sen maallisella versiolla on ollut yhä kasvava merkitys Venäjän ortodoksisen kirkon poliittisessa elämässä. Muut ortodoksimaat sekä entiset neuvostomaat eivät tosin aina ilahdu sen levittämästä konservatiivisesta näkemystä yhteiskunnasta.

 

Kirjallisuutta

 

Mitrokhin, Niklolay & Aziza Nuritova (2009). The Russian Orthodox Church in Contemporary Russia: Structural Problems and Contradictory Relations with the Government, 2000-2008. Social Research 76(1), 289–320. https://www.jstor.org/stable/40972147?read-now=1&seq=1#page_scan_tab_contents

 Mitrofanova, Anastasia (2016). Russian ethnic nationalism and religion today. THE NEW RUSSIAN NATIONALISM Imperialism, Ethnicity and Authoritarianism 2000–15. Edinburgh University Press. Edinburgh.

Petro, Nicolai N. (2015). Russia’s Orthodox Soft Power. Rochester, NY. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=3172378.

 

”Tällä tavoin Konstantinopolin patriarkaatti on jo täysin avoimesti astunut sodan tielle. Tätä sotaa ei käydä pelkästään Venäjän kirkkoa, tai Ukrainan ortodoksista väestöä vastaan, vaan sodan ytimessä on koko ortodoksisen maailman yhtenäisyys.” Näin puhui Moskovan patriarkaatin ulkosuhdeosaston johtaja, Metropoliitta Hilarion uutisklipissä Izvestia -lehden nettisivuilla.

Vuosi 2018 oli ortodoksisessa maailmassa historiallinen. Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko on tähän asti ollut Moskovan patriarkaatin, eli Venäjän ortodoksisen kirkon alainen mutta presidentti Petro Porošenko pyysi huhtikuussa 2018 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta omaa, paikallista ja autonomista kirkkoa Ukrainaan. Pyyntö otettiin todesta ja viimein monien keskusteluiden ja selvityksien tuloksena uuden kirkon syntyminen vahvistettiin allekirjoittamalla julistus tammikuussa 2019. Uusi kirkko yhdistää kaksi Ukrainassa toiminutta, tähän asti tunnustamatonta kirkkoa: Kiovan patriarkaatin sekä Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon.

Niin Moskovan patriarkaatti kuin Venäjän valtionjohto ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä tilanteeseen monta kertaa prosessin aikana, maalaillen muun muassa uhkakuvia väkivallasta. Miksi Ukrainan kirkollinen tilanne on niin tärkeä Kremlille ja Moskovan patriarkaatille? Vastaus kysymykseen kätkeytyy vyyhtiin, jossa ovat kietoutuneet yhteen maiden historiat, monimutkaiset kirkon ja valtion suhteet sekä Venäjän ulkopolitiikka. Kysymystä voi lähestyä niin historian, nykypolitiikan, kuin kirkollisen elämän tarkastelemisella, mutta kaikkiin näkökulmiin liittyy olennaisesti venäläinen ja ukrainalainen identiteetti, ja se, miten identiteetti eri konteksteissa ymmärretään.

 

Ukrainalaiset vai vähävenäläiset?

Ukrainan kirkollinen elämä on ollut vuoden 1991 jälkeen osa poliittista peliä, jossa ukrainalaisten identiteetti ja ortodoksisuuden merkitys sille ovat jatkuvasti määrityksen alaisina. Ukrainan kolme ortodoksikirkkoa ovat kamppailleet vallasta ja ottaneet välillä yhteen jopa fyysisesti. Neuvostoliiton hajottua ei ollut selvää, mitä ukrainalaisuus tarkoittaa. Osa halusi luoda sellaisen ukrainalaisen, jota ei ollut vielä olemassakaan. Toisaalta ukrainalaisuus jäljitettiin 900–luvun Kiovaan ja Rusin valtakuntaan, josta Venäjänkin katsotaan periytyneen. Oliko ukrainalaisuus jotain uutta, vai niin sanottua vähävenäläisyyttä?

 

Pyhä Rus – yhteinen alkukoti

Venäjä ja Ukrainan sekä maiden kirkkojen yhteinen alkukoti 900–luvun Rusissa on edelleen voimakas kansallinen myytti, johon vedotaan monessa poliittisessa asiassa. Vuonna 988 ruhtinas Vladimir kääntyi kristinuskoon ja päätti koko valtakuntansa kastamisesta. Rusin kastetta juhlistetaan edelleen komein menoin niin Venäjällä kuin Ukrainassakin. Mongolit valloittivat Kiovan 1200–luvulla, jolloin venäläiset ja ukrainalaiset erottuivat toisistaan maantieteellisesti muutaman vuosisadan ajaksi. Useiden tutkijoiden mukaan Kiova on erosta huolimatta venäläisessä kansallisessa ymmärryksessä Itä-Euroopan ortodoksisuuden sekä ensimmäisen venäläisen kansallisvaltion alkukoti, ja ukrainalaiset käsitetään näin identiteetiltään venäläisten kanssa samaksi kansaksi.

 

Kirkko ja valtio puhaltavat yhteen hiileen

Venäjän valtion johto ja Moskovan patriarkaatti ovat yhtä mieltä siitä, että Ukrainan itsenäinen, kansainvälisesti tunnustettu kirkko on huono juttu, eivätkä tahot puhu yhdestä suusta ensimmäistä kertaa. Kirkon ja valtion suhteet ovat Venäjällä lämpimät, ja monissa tutkimuksissa on todettu, että kirkolla ja valtiolla on yhteisiä tavoitteita. Kirkon ja valtion yhteisiä tavoitteita ovat muun muassa keskusvallan lujittaminen sekä uskonnollisen pluralismin kontrolli. Kumpikin taho korostaa perinteisten arvojen tärkeyttä ja suhtautuu kielteisesti länteen.

Kirkon ja valtion suhteet ovat lämmenneet erityisesti Vladimir Putinin presidenttikausilla, eikä presidentti ujostele uskontoaan, vaan osallistuu usein julkisesti jumalanpalveluksiin ja tapaa kirkon johtoa tiuhaan. Perinteisten arvojen ja ortodoksisuuden merkityksen korostaminen ovat osa identiteettipolitiikkaa, jota kirkko ja valtio harjoittavat yhdessä. Kansallisen identiteetin rakentamisprojekti hyödyttää sekä kirkkoa, että valtiota: Valtio nauttii kirkon suosiosta ja uskonnon yhdistävästä voimasta, kirkko taas saa valtiolta muun muassa rahallista tukea.

 

Venäjän deržava eli valtakunta        

Venäjän ulkopolitiikkaan vaikuttaa Kiovan kasteen ohella toinenkin voimakas kansallinen myytti. Venäjä elitiin mieliin on iskostunut käsitys suurvallasta, valtakunnasta, jonka kauas ulottuvat rajat muuttuvat alati.  Politiikkaa ohjailee tavoite siitä, että maa myös pysyy suurvaltana. Käsitys on ristiriidassa EU:n perusarvojen kanssa, mikä on yksi syy sille, että Ukrainan tiivistyneet suhteet länteen on koettu uhkana.

Venäjän valtionjohdon ja Venäjän ortodoksisen kirkon suhtautuminen Ukrainan uuteen kirkkoon liittyy tiiviisti kirkon ja valtion yhteiseen politiikkaan, jota ne ovat harjoittaneet Putinin ajalla yhä enemmän. Venäläinen, ortodoksinen identiteetti halutaan muovata valtiolle ja kirkolle voimavaraksi, ja historiallisten myyttien sekä suurvalta-ajattelun kautta identiteettipolitiikka koskee myös Ukrainaa. Ukrainan uusi kirkko kuitenkin sai itsenäisyytensä, ja jää nähtäväksi, kuinka monta kirkkoa Moskova menettää Ukrainassa, ja mitä se maiden suhteille tekee.

 

Kirjallisuutta: 

 

Laitila, Teuvo. 2010. Ukrainan ortodoksiset kirkot – Kirkot ja uskonnot itäisessä Euroopassa. Toim. Maija Turunen. Helsinki: Edita. 328–342.

 

Merry, E. Wayne. 2016. The Origins of Russia’s War in Ukraine: The Clash of Russian and European “Civilizational Choices” for Ukraine – Roots of Russia’s War in Ukraine. Washington D.C.: Woodrow Wilson Center.

 

Richters, Katja. 2013. The Post-Soviet Russian Orthodox Church – Politics, Culture and Greater Russia. Lontoo: Routledge.

 

Simons, Greg. 2005. The Russian Orthodox Church and Its Role in Cultural Production. Tukholma: Almqvist & Wiksell International.

Kun muutama vuosi sitten alettiin laajemmin kirjoittaa uushenkisyyden ja vaihtoehtoisten maailmankatsomusten uudesta noususta, kuten enkeli- ja yksisarvisterapiasta, indigolapsista ja litteään maanpiiriin uskovista, ajattelin niiden näkyvyyden johtuvan lähinnä siitä, ettei aiemmin sen kaltaisiin asioihin uskovilla ollut sopivaa kanavaa tuoda ajatuksiaan esiin ja että nyt aina yhtä pieni joukko ihmisiä vaikuttaa suuremmalta, kuin sen todellisuudessa onkaan. En osannut nähdä näiden ajatusmaailmojen nousua osana suurempaa kuvaa, jossa vanha, instituutioihin ja perinteeseen nojaava ajattelu – etenkin eurooppalainen sellainen on jo vuosisadan ajan vähitellen korvautunut individualismiin ja konsumerismiin nojaavalla maailmankuvalla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa oli kenties eniten lyhyessä ajassa muuttunut ihmisyhteisö. Vanha maailma korvautui uudella, jossa ihminen keksi itsensä uudelleen. Lisäksi maailmansotaa edeltävän, noin puolen vuosisadan aikana merkittäväksi voimaksi kasvanut työväenaate määritteli osaltaan uudestaan ihmisen paikan maailmassa.

Uuden maailman airuet

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen juhlallisuuksia New Yorkissa 1918. Lähde: Wikimedia Commons.

Usein nationalismi ja kommunismi asetetaan vastakkain, mutta mielestäni ne molemmat kumpusivat samasta lähteestä: Uuden ihmisen ja uuden yhteisön luomisen fantasiasta. Siinä missä vanhassa maailmassa sukutausta, oppineisuus ja varallisuus määrittivät yksilön asemaa yli alati muuttuvien valtionrajojen, eikä seikoilla, kuten äidinkieli, ollut suurempaa merkitystä sivistyneistön ja vallanpitäjien kommunikoidessa sujuvasti ranskaksi ja saksaksi, uudessa maailmassa alettiin rakentaa identiteettiä pitkälti fiktiivisten elementtien: kansan, menneisyyden ja kohtalon varaan. Uudessa maailmassa vihollisuuksia ei etsitty yksinomaan opportunistisista ja strategisista lähtökohdista, vaan yhä enemmän luotiin ajatusmalleja, joissa vastakkain asetettiin ikiaikainen totuus ja perimmäinen vihollinen – yksilön ja yhteisön omintakeinen sielu ja sitä kahlitsemaan pyrkivä entiteetti.

Markkinahumua

Skientologikokous uutenavuotena 2018 Los Angelesissa. Lähde: www.scientology.pt 

Kulutusyhteiskunnan ilmaantuminen toi ihmiselle vapauden valita paitsi materiaaliset, myös immateriaaliset hyödykkeensä. Uskonto, jossa yhdistellään vapaasti eri lähteistä, tarkoituksena luoda omaan ideologiaan tai yksinkertaisesti hetkelliseen tarpeeseen sopiva, maailmaa merkitykselliseksi jäsentävä kokonaisuus, on leimallisesti nykyajan uskontoa. Kulttuurituotteet, kuten kirjallisuus ja elokuvat ovat nykyihmisen todellisuutta, identiteettiä ja maailmankuvaa muovaavia elementtejä; siksi ei nyky-yhteiskunnassa enää ole erikoista, että esimerkiksi Star Warsin maailmasta voi saada omaan elämään merkityksellisiä ajatuksia ja niistä voidaan muodostaa kokonainen oppijärjestelmä. Skientologia lasketaan uskontojen joukkoon, vaikka sen luoja, L. Ron Hubbard pohjasi liikkeensä opit kirjoittamaansa scifi -kirjallisuuteen. Uskomus voi olla yksilölle merkityksellinen, määrittävä ja syvällinen osa elämää, riippumatta siitä, pohjaako se muinaisiin vai viimeaikaisiin kirjoituksiin. Enkeleihin, yksisarvisiin tai henkimaailmaan uskovissa liikkeissä yhdistellään tämän tästä tuhatvuotista traditiota ja tuoreita ajatuksia. Uusissa enkelikorttipakoissa on silmään pistävää se, kuinka Raamatusta tutut hahmot, kuten Rafael, Mikael ja Gabriel, seikkailevat sulassa sovussa, yhdessä aiemmin tuntemattomien hahmojen kanssa.

Allegoriat ideologian palvelijoina

Erik Jan Hanussen, syntyjään Hermann Steinschneider johtamassa spiritististä istuntoa. Hanussen oli aktiivinen jäsen varhaisessa natsipuolueessa huolimatta tämän juutalaisesta taustasta. Lähde: Wikimedia Commons.

Varhaisessa natsipuolueessa oli suosittua etenkin okkultisesta, pakanallisesta ja esoteerisesta perinteestä ammentaminen. Vaikka merkittävä osa kansallissosialistisen aatteen ensimmäisistä kannattajista oli katolisia antisemiittejä, oli pian selvää, ettei liikkeen aatemaailma tulisi pohjautumaan perinteiselle kristilliselle maailmanjärjestykselle. Vaihtoehtoiseen hengellisyyteen perehtyneet natsit, kuten Alfred Rosenberg, rakensivat järjestelmän, joka yhdisteli juutalaisuudesta riisuttua kristinuskoa, vaihtoehtoista historiantulkintaa, jota edustavat esimerkiksi Atlantis -myytti ja väite Egyptin pyramidien miljoonien vuosien iästä. Lisäksi rotuajatteluun nojaten, arjalaisen kansan omintakeisuutta korostaviksi väitettyjä uskontoja, kuten germaanista pakanallisuutta ja hindulaisuutta pidettiin muita tärkeämpinä. Adolf Hitler itse ei pitänyt Rosenbergia, tämän ajatuksia ja kannattajia arvossa; hän piti tällaista hengellistä natsismia haihatteluna ja liian vähän nykyhetken konkretiaan keskittyvänä. Merkille pantavaa on kuitenkin se, etteivät Rosenberg ja merkittävä osa muista tärkeistä natsi-ideologeista itse asiassa itsekään uskoneet tällaisen natsiuskonnon teemoihin totuusväittäminä. Rosenberg ainoastaan loi järjestelmän, joka palveli kansallissosialistisen aatteen ideaaleja ja toimi allegoriana rodulliseen ylemmyyteen perustuvalle ajatukselle ”tehtävästä historiassa”.

”Uskontoa” keksimässä

Star War -elokuvasarjasta ammentavan jediuskonnon kannattajia Yhdysvalloissa 2018. Lähde: Wikmedia Commons.

Keksityistä uskonnoista, invented religions, puhuttaessa on usein tarkoitettu ateististen ja uskontokriittisten liikeiden parodiauskontoja, sekä puhtaasti fiktioksi tarkoitettuja uskomusjärjestelmiä. Kuitenkin keksityn uskonnon käsite on käyttökelpoinen myös muissa konteksteissa. Jotkut uusateistiset järjestöt selkeästi ovat rakentaneet uskontonsa yksinomaan kritisoidakseen uskonnollisten yhteisöiden erityisasemaa ja pilkatakseen niiden maailmankatsomusta, mutta on olemassa esimerkkejä, joissa alkujaan uskontokriittinen tai ateistinen liike on poikinut alajaostoja, jotka kokevat saavansa todellista merkitystä elämäänsä alun perin fiktioksi luodusta opista. Oikeastaan sillä, missä määrin yhteisössä ennalta määrittelyihin totuusväittämiin tai tarinoihin uskotaan, ei aina ole väliä. Niin kauan, kun yhteisön perinteet ja harjoitteet sopivat yksiin sen ideologian tai maailman- ja ihmiskuvan kanssa, yhteisön jäsen voi kokea ne merkityksellisinä. Tällaista asetelmaa kuvaa hyvin anekdootti italialaisnuoresta, joka paljastaa äidilleen olevansa ateisti. Kertomuksessa äiti vastaa tälle, ”Ei sen väliä, jos olet ateisti, kunhan et vain sano, ettet ole katolilainen.” Uskontojen parissa se, mikä lasketaan kuuluvan osaksi fiktiota ei aina riipu siitä, onko se tiedettä vai taidetta, tietoa vai tunnetta, vaan siitä, missä määrin se koetaan erottamattomaksi osaksi identiteetin rakentumista. Mielestäni voidaan lisäksi kysyä, onko keksityn uskonnon käsite edes tarpeellinen, vai ylläpitääkö se keinotekoista dikotomiaa oikean ja väärän uskonnon välillä. Tuskin kukaan katsoisi tarpeelliseksi määritellä esimerkiksi islaminuskon keksityksi uskonnoksi, vaikka se onkin lyhyen ajan sisällä, tiettyyn tarpeeseen luotu, kristinuskosta ja juutalaisuudesta suoraan lainaava oppijärjestelmä. Voidaan kysyä, missä määrin kaikki katsomukset, sekä uskonnollisiksi että uskonnottomiksi itsensä määrittelevät, tai paremminkin kaikki ideologia ylipäätään on pohjimmiltaan keksittyä.

 

Kirjallisuutta:

Cusack, Carole M. (2010). Invented Religions – Imagination, Fiction and Faith. Farnham: Ashgate.

Cusack, Carole M; Sutcliffe, Steven (2016). The problem of invented religions. London: Routledge.

Goodrick-Clarke, Nicholas (2001). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. New York: New York University Press.

Gossman, Lionel (2009). Brownshirt Princess – A Study of the ”Nazi Conscience”. Cambridge: Open Book Publishers.

Griffin Roger (2005). Fascism, Totalitarianism and Political Religion. New York: Routledge.

Hastings, Derek (2011). Catholicism and the Roots of Nazism – Religious Identity and National Socialism. Oxford: Oxford University Press.

Novitz, David (1987). Knowledge, fiction, and imagination. Philadelphia: Temple University Press.

Poewe, Karla O. (2005). New Religions and the Nazis. Abigdon: Routledge

Rosenberg, Alfred (1930). Der Mythus des 20. Jahrhunderts – Eine Wertung der seelischgeistigen Gestaltenkämpfe unserer Zeit. München: Hoheneichen-Verlag.

 

Pohjois-Amerikassa pelattavassa jääkiekkoliiga NHL:ssä on olemassa käytäntö, jossa kotijoukkueiden pukuhuoneiden lattialla keskeisellä paikalla sijaitsevien seurojen logojen päälle ei saa astua tai muutenkaan fyysisesti niitä koskettaa. Tätä käytäntöä vahditaan ja ylläpidetään tarkasti varsinkin silloin, kun pukuhuoneeseen sisään astelee joukkueen ulkopuolisia jäseniä, kuten median edustajia. Tämä niin sanottu ”kirjoittamaton sääntö” on laajasti käytössä koko liigan osalta, mutta kuitenkaan kaikki joukkueet tai pelaajat eivät noudata sääntöä yhtä tarmokkaasti. Joukkueen jäseniä itseäänkin tämä sääntö kuitenkin myös koskettaa, ja sen rikkomuksesta seuraa tiettävästi jonkinasteinen rangaistus, kuten rahallinen sakko.

Uskontotieteellisesti kiinnostavan tästä ”kirjoittamattomasta säännöstä” tekee logon kategorisoiminen koskemattomaksi sekä erotetuksi muusta ympäristöstään. Tarkalleen ei tiedetä syytä, milloin tämä käytäntö on saanut alkunsa eikä myöskään sitä, missä ensimmäisen kerran näin on tapahtunut. Kuitenkin vastaavan kaltaista kategorisoimista ihmisyhteisöt ovat tehneet jo pitkään, erottamalla omassa viitekehyksessään tietyt asiat koskemattomaksi muusta, syystä tai toisesta johtuen. Näitä muista erilleen rajattuja asioita voidaan mielekkäästi lähestyä esimerkiksi pyhä – profaani -jaottelun kannalta.

Pyhään liittyvää teoretisointia löytyy uskontotieteen sisältä luonnollisesti runsaasti, mutta muutamat henkilöt ansaitsevat kunniamaininnan ansiokkaasta työstään tämän kiehtovan aiheen parissa. Mary Douglasin klassikkoteoksessa Purity and Danger pyhä käsitetään ikään kuin epäpuhtauden vastakohtana, jota on rinnastettu varhaiskantaisista ihmisyhteisöistä lähtien lähestulkoon samaksi asiaksi kuin kielto. Yhteisön asettaman rajan ylittäminen aiheuttaa tämän epäpuhtauden ja saastuneisuuden tilan, ja näin rakennetaan osaltaan yhteisön sosiaalista järjestystä. Erilaisilla uskomuksilla on perinteisesti pyritty välttämään tätä epäpuhtautta, ja joidenkin asioiden erilleen asettaminen on näin ollen ollut perusteltua. Peter Bergerin sosiologinen uskontoteoria on myös maininnan arvoinen aiheeseen liittyen. Berger väittää, että yhteisöt ovat perinteisesti itse sakralisoineet ”nomoksen”, mikä juontuu kreikan kielestä tarkoittaen lakia, jonka avulla on luotu pyhä kosmos. Ulkopuolisuus tästä aiheuttaa taas ”anomiaa”, eli uhkaa tätä pyhää järjestystä vastaan. Tämän pyhän järjestyksen loukkaamattomuutta on pidetty ennen kaikkea merkityksellisenä yhteisön sosiaalisen järjestyksen ylläpidossa. Veikko Anttonen vielä kirjoittaa, että ylitys kulttuurisesta kategoriasta toiseen eli pyhän kategorisoinnissa tapahtuva muutos voi olla fysiologinen, psykologinen tai sosiaalinen. Erilaiset rituaalit sekä symbolit ovat välineitä, joilla tämä toteutetaan sosiaalisessa elämässä.

Kiinnostava esimerkkitapaus NHL-seurojen logon koskemattomuutta käsittelevään keskusteluun on entisen NHL-jääkiekkoilija Ray Ferraron twiitti vuodelta 2016. Se kuuluu näin ”If logo is so sacred, put it on the roof.putting it on the floor and expecting no one to step on it is ridiculous”. Twiitti on saanut kommenttikenttäänsä useita vastauksia muilta twitterin käyttäjiltä, näissä sekä puolusteltiin joukkueen jäsenien ylläpitämää käytäntöä, että yhdyttiin Ferraron näkemykseen sen olevan lähinnä naurettava. Kommenttiosastolta löysin muutamia kiinnostavia teemoja, jotka voivat myös osaltaan selventää ilmiötä. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota perusteluun joukkueen jäsenten tahdon kunnioitusta kohtaan, jossa pukuhuonetta pidetään heidän tilanaan, joka ansaitsee ulkopuolisten kunnioituksen. Esimerkiksi tähän tapaan:

”- – Maybe a stupid rule to some people, but to players/coaches/staff etc, it means something. Respect their space. – -”

 

Toinen kiinnostava teema oli logon päälle hyväksytysti astumiseen liittyvä ansaitsemisen käsitys:

”- – no different than the grass at cambridge you need to earn the right to walk on it – -”

 

Erityisen kiinnostavia olivat kommentit siitä, kuinka logon päälle sai astua tai luistella muissa ympäristöissä, mutta jostain syystä pukuhuoneessa sijaitseva logo on saavuttanut tämän koskemattomuuden statuksen:

”- – they skate all over the same logo every game, seems ridiculous. – -”

 

Myöskin kiinnostavaa oli se, että jotkut joukkueet saattoivat peittää tai siirtää logon joissain tietyissä tilanteissa:

”- – at least do what the Leafs do and throw the carpet over it when media is in there. – -”

 

Lopuksi vielä riitti spekulointia siitä, voiko logoa edes sääntöjen puitteissa siivota, sillä silloinhan tämä logon koskemattomuus menetetään:

”- – how dare the cleaners disrespect the logo by running a vacuum cleaner over it!? – -”

 

Yhteenvetona voidaan todeta, että tästä NHL-seurojen logon koskemattomuuteen liittyvästä ”kirjoittamattomasta säännöstä” löytyy kyllä mielenkiintoisia pyhän kategorisointiin liittyviä teemoja, vaikkei kyseessä olisikaan mikään merkitysrakennelmaltaan kovin syvä järjestelmä. Uskontotieteellisesti asia on kuitenkin kiinnostava. Tämänkaltaisessa ympäristössä, jota voidaan pitää yleisesti hyvin sekulaarina, löytyy sosiaalisen järjestyksen ylläpitämiseen valjastettuja käytäntöjä, jotka lähentyvät jopa käsitystä pyhän kaltaisesta asiasta.

 

Lähteet

https://twitter.com/rayferrarotsn/status/721908959536254977

Kuva: Wikimedia commons.

 

Kirjallisuutta

Anttonen, Veikko. (1996). Ihmisen ja maan rajat ´Pyhä´ kulttuurisena kategoriana. Helsinki: SKS.

 

Berger, Peter L. (1967). The Sacred Canoby: Elements of a Sociological Theory of Religion.  New York: Anchor Books.

 

Douglas, Mary. (1996). Purity and Danger: An Analysis of the Concepts of Pollution and Taboo. London: Routledge. (1966).

Millaisia merkityksiä ruokaan liitetään? Voiko ruoka olla muutakin kuin ravintoa? Tämä ihmettely alkoi Yogiteepussin pyörittelystä tuiki tavallisena arki-iltana. Hibiskusta, piparminttua, inkivääriä ja väinönputkiuutetta, sanotaan pakkauksen kyljessä. Sanotaan ehkäisevän tauteja ja tasapainottavan kaikkia doshia. Siis mitä?

Muutaman päivän nettimatkailun jälkeen minulle avautui kokonainen uusi tutkimusalue, ayurveda. Tietämättäni tuo itselle aivan tavanomainen iltatee onkin ayurvedista teetä, mutta mitä se ayurveda sitten on? Ayurveda on perinteinen intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa pyritään kokonaisvaltaiseen, ”täydelliseen”, terveyteen yksilöllisen kehotyypin eli doshan mukaista ruokavaliota ja päivärytmiä noudattamalla. Ayurvedan mukaan sairaudet johtuvat kehotyypin epätasapainotilasta, joka voi syntyä vääränlaisen ruoan tai elämäntavan seurauksena. Ayurvedisten harjoitteiden tavoitteena onkin sairauksien ennaltaehkäiseminen ja koko kehon tasapaino. Ayurveda on yksi vanhimmista luonnonlääketieteen muodoista ja nykyisin se on tullut suosituksi etenkin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tutkijat Dagmar Wyjastyk ja Frederick M. Smith, ovat sitä mieltä, että euroamerikkalaiselle alueelle levittäytynyt ayurveda pyrkii korostamaan ja tulkitsemaan ayurvedan filosofisia ja hengellisiä lähtökohtia. Siis, harjoitanko minä tietämättäni hengellisiä rituaaleja?

Katsotaan. Siirryin tekemään ruokaan liittyvää taustatutkimusta eli taustoittamaan sitä mitä on jo tutkittu. Uskontotieteellisessä tutkimuksessa ruokaa on tutkittu jo uskontotieteen klassikoista lähtien. Antropologi Claude Lévi-Straussia siteeraten: ”ruokaa on hyvä syödä, mutta hyvä myös ajatella”. Tähän ajatteluun moni uskontoantropologi perustikin näkemyksensä siitä, että ruoka on yhteisön kiinni pitävä liima, ja sitä tutkimalla päästään syvälle kulttuurin rakenteisiin. Nykytutkimuksessa ajatus kulttuurin rakenteista on asetettu kritiikin kohteeksi ja keskitytty pohtimaan sitä, kuinka ruoasta on tullut myös tapa erottua muista. Syömistä ei siis enää säätele erilaiset yhteisölliset tabujärjestelmät, vaan ne ovat korvautuneet moraalisilla säännöillä, joiden kautta yksilöt määrittelevät itseään. Syömisestä on siis tullut kanava, jolla toteuttaa arvovalintoja. Esimerkiksi vegaanius nähdään ympäristövalintana.

Selvä, mutta miten tämä liittyy ajankohtaiseen uskontotieteelliseen keskusteluun? Nykyiset ruokatrendit ovat hyvin kirjava ja monikerroksinen kenttä erilaisia arvomaailmoja ja alakulttuureja. Myös holistista eli kokonaisvaltaista henkisyyttä ja elämäntapaa korostavien liikkeiden kasvaessa euroamerikkalaisella alueella perinteisen uskonnollisuuden on esitetty korvautuvan yksilöllisellä henkisyydellä. Uskontotieteilijä Anne Puuronen näkee terveyden palvonnan saavan uskonnollisia piirteitä yhteiskunnassamme, jossa syömistä sävyttää ruokavalintojen yksilöityminen ja vaatimus (omasta) terveydestä huolehtimisesta. Hänen mukaan, ruoasta on tullut esittävän kulutuksen väline eli syömisen kautta tavoitellaan tietynlaista ruumista ja sosiaalista statusta.

Selvä. Siirryin etsimään mahdollista tutkimusaineistoa ja selvittämään onko todellakin näin? Millaisia merkityksiä ruoalle annetaan suomalaisten ayurveda-harrastajien parissa? Sain hyväksynnän Facebookin suljettuun ayurveda-harrastajien ryhmään Paranna itsesi Ayurvedalla. Aineiston läpikäynti ja analyysi tarjosivat minulle vastauksia kysymyksiini: Suomalaisten ayurveda-harrastajien kirjoituksissa ayurveda on hyvin käytännöllistä. Ruoka muuttaa aiempaa tai sen hetkistä terveyden tilaa, eli sillä nähdään olevan parantava vaikutus. Vaikka ruokaan liitetään parantavaa mystiikkaa, sen ei suoranaisesti ajatella olevan liitoksissa mihinkään hengelliseksi ymmärrettyyn. Kuten hindulaisen filosofian keskeisiin termeihin. Suomalaisten ayurveda-harrastajien kirjoituksissa korostuu, että omalla tietämyksellä, syömisellä ja ajattelulla on vaikutus omaan kehontilaan.

Selvä. Saavutinko minä länsimaisten terveystrendien mukaisen kehoideaalin ayurvedisen teen avulla? En. Toisin kuin Puuronen, ja monet muut tutkijat väittävät, ei tässä aineistossa ruoalle annettu merkitys liity tavoiteltuun kehoideaaliin. Aineisto puhuu enemmänkin ruumiillisen olotilan tavoittelusta. Näin ollen, tämä tutkimus sijoittuu kahden tutkimuksellisen ääripään väliin: Toisaalla on hengellisiin lähtökohtiin pohjautuva euroamerikkalaiselle alueelle levinnyt ayurveda ja toisaalla kehoideaalin ja statuksen tavoitteluun liitetty ruoka.

 

Lähteet

Paranna itsesi Ayurvedalla –facebookryhmän keskustelut 2017-2019.

Kirjallisuutta

Counihan, Carole M. (1999). Anthropology of Food and Body. Gender, Meaning and Power. New York and London: Routledge.

Falk, Pasi. (1994). The Consuming Body. London, Thousand Oaks, New Delhi: Sage.

Knuutila, Pöysä & Saarinen. (2004). Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Helsinki: SKS.

Puuronen, Anne. (2004). Rasvan Tyttäret. Etnografinen tutkimus anorektisen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Wujastyk Darmar & Smith Frederick M. (2008). Modern and Global Ayurveda: Pluralism and Paradigms. New York: State University of New York Press.

 

 

Surrealistisista teoksistaan tunnetun suomalaiskirjailijan Jaakko Yli-Juonikkaan debyyttiteos Uudet uhkakuvat (2003) sisältää novellin “Muovit, tärkeä osa elämäämme”. Novellissa päähenkilö herää kotoaan keskellä yötä kovaan meteliin, ja huomaa vähitellen kaiken muovia sisältäneen kadonneen mystisesti. Hän makaa kylmissään sänkynsä puusäleikössä. Vaahtomuovipatja on hävinnyt. Tyyny ja peite ovat kadonneet. Kylpyhuoneen muovipuollot ovat poissa. Kaakelit ovat rikkoutuneet väliaineen puutteesta. Kirjahylly muuttunut sahanpuruhakkelukseksi. Ja niin edelleen.

Mielenkiintoisen novellista tekee (monen muun asian ohella) se, että tapahtumien kuvaus saa lukijan havahtumaan todellisuuteen, joka olisi hyvin erilainen ilman muovia. Miten täydellisesti arkielämämme lopulta onkaan kytkeytynyt muoviin? Hyvin aukottomasti, voisi sanoa.

Yhtä aukottomasti länsimaista arkitodellisuutta rytmittää nykypäivänä myös internet ja sen käyttö. Muun muassa virtuaalista etnografiaa tutkinut brittiläinen Christine Hine alleviivaa kirjassaan Ethnography for the Internet: Embedded, Embodied and Everyday, ettei internet ole enää 2000-luvun alkuvuosien selkeästi rajautunut paikka, kyberavaruus (Cyberspace), vaan sirpaleinen, erilaisia alustoja ja ilmaisumahdollisuuksia tarjoava virtuaalimaailma. Käyttäytymistämme säätelevät yhä useammin jonkin tietyn applikaation tai sosiaalisen median käyttölogiikka. Internet on integroitunut aukottomasti osaksi arkeamme.

Hyvä on. Ehkä tämä tuntuu itsestään selvältä. Totta kai kaikki on nykyään netissä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Joskus on kiinnostavaa pohdiskella, Yli-Juonikkaan novellin päähenkilön tapaan, miten todellisuutemme hahmottuisi ilman muovia—tai internetiä. Miten internet todella onkaan vaikuttanut arkielämääni, asenteisiini, opiskeluuni, tiedonprosessointiini? Puhumattakaan siitä, miten 8-vuotias poikani, ”diginatiivi”, asennoituu internetiin, jonka hän ottaa enemmän tai vähemmän annettuna tosi asiana; ”asiana”, jota ilman todellisuuden hahmottuminen voisi ylipäätään olla hankalaa. Aika nopeasti käy ilmi, että internet on arkeen syvästi kiinnittynyt kaleidoskooppi. ”Se” on usein huomaamaton, mutta eräänlainen kaakeleita koossa pitävä liima, jota ilman kaikki sirpaloituisi. Internet on uusi muovi.

INTERNETIN olemuksellinen sirpaleisuus, nopeus, universaalius (tietyin varauksin) ja yhä uudistuva sisällöntuottotapojen runsaus tekevät sen lähestymisestä metodologisesti kiinnostavan ja haastavan.

Tutkimukselle internet on kuin laituri, jolle johtaa monta polkua.

Virtuaali- ja mediatutkimus ovat tutkimuskenttiä sinänsä, mutta viime vuosina myös muut humanistisen alan toimijat on kutsuttu määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen internet-sisältöjen ihmeelliseen maailmaan. Myös uskonnontutkijat. Uskonnontutkija joutuu kysymään: miten lähestyä internetiä ja sen sisältöjä?

Uskonnontutkimuksen yhteydessä puhutaan paljon uskontojen medioitumisesta ja medialisoitumisesta, joiden teoreettiset juuret juontavat tanskalaiseen Sitg Hjarvardiin. Termeillä viitataan ”median” tai paremminkin ”medioiden” muuttuneeseen yhteiskunnallisiin suhteisiin. Siinä, missä massamedian murros on käsittänyt fragmentoitumisen yhä uusiin, vaihtoehtoisiin sisällöntuottoalustoihin yleensä, uskonnollinen keskustelu on seurannut luonnollisesti mediamurrosta uusille alustoille. Lyhyesti sanottuna: internet-sisältöjen mahdollinen uskonnollinen sisältö on osa uskonnon medialisoitumiskeskustelua.

Yksi tapa lähestyä internetiä on netnografia, jonka lanseerasi antropologi Robert Kozinets 90-luvulla. Termin kaiutkin jo paljastavat, että netnografia on eräänlainen päivitetty versio ”perinteisestä” etnografiasta, etnografia 2.0. Etnografiaa, jonka yhtenä uranuurtajana voidaan pitää Bronislaw Malinowskia, on vuosien saatossa määritelty laajalti. Verrattain klassinen määritelmä etnografiasta löytyy esimerkiksi James P. Spradleyltä ja David W. McCurdylta (1972). Etnografia on, heidän mukaansa, ”tietyn kulttuurin kuvaamiseksi suoritettava tehtävä” Käytännössä, kärjistetysti: siinä, missä ”perinteinen” etnografi jalkautuu pölyisille kentille, osaksi yhteisöjen arkista kanssakäymistä, kirjaa havaintojaan sateessa kastuneisiin ruutuvihkoihin, haastattelee, havainnoi, miettii omaa rooliaan osana yhteisöä ja toisaalta etäännytettyä tutkijanrooliaan, ja vetäytyy myöhemmin tekemään tutkimusta huoneeseensa, netnografin kenttä on virtuaalinen todellisuus, eri nettiyhteisöt, virtuaaliset haastattelut, virtuaalinen kanssakäyminen, on- ja offline-tilojen vuorovaikutuksellisuus, ja niin edelleen. Hiekka on muuttunut biteiksi, ruutuvihko digitaalisiksi kirjanmerkeiksi.

Rajanvetoa etnografin ja netnografin välille voi olla kuitenkin hankala tehdä, etenkin jos online-sisällöt liittyvät elimellisesti myös etnografin ”kenttätutkimuksiin”.  Jo aiemmin mainittu Christine Hine määrittelee kirjassaan Virtual Ethnography virtuaalisen etnografian seuraavasti: “Lähestymistapa etnografiaan, joka on melkein, mutta ei ihan niin kuin ´oikea juttu´”. Hine lisää vielä, että internetiä ja sen sisältöjä määrittävät pikemminkin ”virtaus ja yhdistyneisyys” kuin ”paikka ja rajat”. Usein synonyymina virtuaalisen etnografian kanssa kulkeva netnografia joutuu siis vastaamaan internetin varsin kehyksettömiin tiloihin, jotka eivät usein ole fyysisten dokumenttien tavoin selkeästi muuttumattomia yksikköjä. Se ei täysin irtoa etnografiasta vaan pikemminkin vaikuttaa etnografian kaltaisena toimintatapana.

Etnografin haasteet ja velvollisuudet seuraavat siis netnografiaakin. Miten autonetnografiaa tekevä tutkija purkaa suhteensa tutkimukseen ja säilyttää tutkimuksellisen uskottavuutensa? Miten netnografi voi lähestyä yhteisöä, miten haastatella, miten ottaa osaa? Mihin rajata aineisto(t)?

Uskonnon medialisoitumiskeskustelussa internetin ”virtaavat” sisällöt ja ”rajattomat” tilat tarjoavat haasteistaan huolimatta aarrearkun tutkijalle. Minkälaisia virtuaalisia tiloja voidaan todentaa olevan olemassa? Miten yhteisöllisyyttä tai vaikkapa rituaaleja todennetaan näiden kehyksien sisällä? Miten kehykset muuttuvat, ja mikä on niiden suhde ”offline” -tilassa tapahtuviin ilmiöihin? Minkälaista uskonnollista tai uskonnoista tuttua kielenkäyttöä näennäisesti ei-uskonnollinen, arkinen, internetin alustoilla käyty keskustelu sisältää?

Jos hyväksymme Hinen näkymyksen siitä, että internet on integroitunut merkittäväksi osaksi arkitodellisuuttamme, ja seuraamme samalla uskonnon medialisoitumiskeskustelua, voimme monien kysymysten oheen muodostaa vahvan johtopäätöksen siitä, että internet tarjoaa paitsi alustan uskonnollisille keskusteluille, myös sen, nämä keskustelut ”muokkaavat” internetiä, luovat uusia yhteisöjä, kehyksiä ja keskusteluja.

”Kaikki virtaa”, kuten Herakleitos sanoo, eikä samalle nettisivulle voi välttämättä harhailla kahteen kertaan. Tutkijan onkin, mielestäni, tunnetun filosofin ajatusta mukaillen, astuttava virtaan. Ehkä kuitenkin, antiikkisia ajatuksia uhmaten, kaksikin kertaa.

 

 

 

Kirjallisuutta

 

Harrison Kwame Anthony

 

2018                          Ethnography. Scolarship online: Oxford.

 

 

Hine Christine

 

2015                          Ethnography for the Internet. Embedded, Embodied and Everyday. Bloomsbury Publishing PLC. E-kirja. (eBook ISBN 9780857855428)

 

2000                          Virtual Ethnography. SAGE: Lontoo.

 

Yli-Juonikas Jaakko

 

2003                          Uudet uhkakuvat. Sammokko: Turku.