Surrealistisista teoksistaan tunnetun suomalaiskirjailijan Jaakko Yli-Juonikkaan debyyttiteos Uudet uhkakuvat (2003) sisältää novellin “Muovit, tärkeä osa elämäämme”. Novellissa päähenkilö herää kotoaan keskellä yötä kovaan meteliin, ja huomaa vähitellen kaiken muovia sisältäneen kadonneen mystisesti. Hän makaa kylmissään sänkynsä puusäleikössä. Vaahtomuovipatja on hävinnyt. Tyyny ja peite ovat kadonneet. Kylpyhuoneen muovipuollot ovat poissa. Kaakelit ovat rikkoutuneet väliaineen puutteesta. Kirjahylly muuttunut sahanpuruhakkelukseksi. Ja niin edelleen.
Mielenkiintoisen novellista tekee (monen muun asian ohella) se, että tapahtumien kuvaus saa lukijan havahtumaan todellisuuteen, joka olisi hyvin erilainen ilman muovia. Miten täydellisesti arkielämämme lopulta onkaan kytkeytynyt muoviin? Hyvin aukottomasti, voisi sanoa.
Yhtä aukottomasti länsimaista arkitodellisuutta rytmittää nykypäivänä myös internet ja sen käyttö. Muun muassa virtuaalista etnografiaa tutkinut brittiläinen Christine Hine alleviivaa kirjassaan Ethnography for the Internet: Embedded, Embodied and Everyday, ettei internet ole enää 2000-luvun alkuvuosien selkeästi rajautunut paikka, kyberavaruus (Cyberspace), vaan sirpaleinen, erilaisia alustoja ja ilmaisumahdollisuuksia tarjoava virtuaalimaailma. Käyttäytymistämme säätelevät yhä useammin jonkin tietyn applikaation tai sosiaalisen median käyttölogiikka. Internet on integroitunut aukottomasti osaksi arkeamme.
Hyvä on. Ehkä tämä tuntuu itsestään selvältä. Totta kai kaikki on nykyään netissä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Joskus on kiinnostavaa pohdiskella, Yli-Juonikkaan novellin päähenkilön tapaan, miten todellisuutemme hahmottuisi ilman muovia—tai internetiä. Miten internet todella onkaan vaikuttanut arkielämääni, asenteisiini, opiskeluuni, tiedonprosessointiini? Puhumattakaan siitä, miten 8-vuotias poikani, ”diginatiivi”, asennoituu internetiin, jonka hän ottaa enemmän tai vähemmän annettuna tosi asiana; ”asiana”, jota ilman todellisuuden hahmottuminen voisi ylipäätään olla hankalaa. Aika nopeasti käy ilmi, että internet on arkeen syvästi kiinnittynyt kaleidoskooppi. ”Se” on usein huomaamaton, mutta eräänlainen kaakeleita koossa pitävä liima, jota ilman kaikki sirpaloituisi. Internet on uusi muovi.
INTERNETIN olemuksellinen sirpaleisuus, nopeus, universaalius (tietyin varauksin) ja yhä uudistuva sisällöntuottotapojen runsaus tekevät sen lähestymisestä metodologisesti kiinnostavan ja haastavan.
Tutkimukselle internet on kuin laituri, jolle johtaa monta polkua.
Virtuaali- ja mediatutkimus ovat tutkimuskenttiä sinänsä, mutta viime vuosina myös muut humanistisen alan toimijat on kutsuttu määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen internet-sisältöjen ihmeelliseen maailmaan. Myös uskonnontutkijat. Uskonnontutkija joutuu kysymään: miten lähestyä internetiä ja sen sisältöjä?
Uskonnontutkimuksen yhteydessä puhutaan paljon uskontojen medioitumisesta ja medialisoitumisesta, joiden teoreettiset juuret juontavat tanskalaiseen Sitg Hjarvardiin. Termeillä viitataan ”median” tai paremminkin ”medioiden” muuttuneeseen yhteiskunnallisiin suhteisiin. Siinä, missä massamedian murros on käsittänyt fragmentoitumisen yhä uusiin, vaihtoehtoisiin sisällöntuottoalustoihin yleensä, uskonnollinen keskustelu on seurannut luonnollisesti mediamurrosta uusille alustoille. Lyhyesti sanottuna: internet-sisältöjen mahdollinen uskonnollinen sisältö on osa uskonnon medialisoitumiskeskustelua.
Yksi tapa lähestyä internetiä on netnografia, jonka lanseerasi antropologi Robert Kozinets 90-luvulla. Termin kaiutkin jo paljastavat, että netnografia on eräänlainen päivitetty versio ”perinteisestä” etnografiasta, etnografia 2.0. Etnografiaa, jonka yhtenä uranuurtajana voidaan pitää Bronislaw Malinowskia, on vuosien saatossa määritelty laajalti. Verrattain klassinen määritelmä etnografiasta löytyy esimerkiksi James P. Spradleyltä ja David W. McCurdylta (1972). Etnografia on, heidän mukaansa, ”tietyn kulttuurin kuvaamiseksi suoritettava tehtävä” Käytännössä, kärjistetysti: siinä, missä ”perinteinen” etnografi jalkautuu pölyisille kentille, osaksi yhteisöjen arkista kanssakäymistä, kirjaa havaintojaan sateessa kastuneisiin ruutuvihkoihin, haastattelee, havainnoi, miettii omaa rooliaan osana yhteisöä ja toisaalta etäännytettyä tutkijanrooliaan, ja vetäytyy myöhemmin tekemään tutkimusta huoneeseensa, netnografin kenttä on virtuaalinen todellisuus, eri nettiyhteisöt, virtuaaliset haastattelut, virtuaalinen kanssakäyminen, on- ja offline-tilojen vuorovaikutuksellisuus, ja niin edelleen. Hiekka on muuttunut biteiksi, ruutuvihko digitaalisiksi kirjanmerkeiksi.
Rajanvetoa etnografin ja netnografin välille voi olla kuitenkin hankala tehdä, etenkin jos online-sisällöt liittyvät elimellisesti myös etnografin ”kenttätutkimuksiin”. Jo aiemmin mainittu Christine Hine määrittelee kirjassaan Virtual Ethnography virtuaalisen etnografian seuraavasti: “Lähestymistapa etnografiaan, joka on melkein, mutta ei ihan niin kuin ´oikea juttu´”. Hine lisää vielä, että internetiä ja sen sisältöjä määrittävät pikemminkin ”virtaus ja yhdistyneisyys” kuin ”paikka ja rajat”. Usein synonyymina virtuaalisen etnografian kanssa kulkeva netnografia joutuu siis vastaamaan internetin varsin kehyksettömiin tiloihin, jotka eivät usein ole fyysisten dokumenttien tavoin selkeästi muuttumattomia yksikköjä. Se ei täysin irtoa etnografiasta vaan pikemminkin vaikuttaa etnografian kaltaisena toimintatapana.
Etnografin haasteet ja velvollisuudet seuraavat siis netnografiaakin. Miten autonetnografiaa tekevä tutkija purkaa suhteensa tutkimukseen ja säilyttää tutkimuksellisen uskottavuutensa? Miten netnografi voi lähestyä yhteisöä, miten haastatella, miten ottaa osaa? Mihin rajata aineisto(t)?
Uskonnon medialisoitumiskeskustelussa internetin ”virtaavat” sisällöt ja ”rajattomat” tilat tarjoavat haasteistaan huolimatta aarrearkun tutkijalle. Minkälaisia virtuaalisia tiloja voidaan todentaa olevan olemassa? Miten yhteisöllisyyttä tai vaikkapa rituaaleja todennetaan näiden kehyksien sisällä? Miten kehykset muuttuvat, ja mikä on niiden suhde ”offline” -tilassa tapahtuviin ilmiöihin? Minkälaista uskonnollista tai uskonnoista tuttua kielenkäyttöä näennäisesti ei-uskonnollinen, arkinen, internetin alustoilla käyty keskustelu sisältää?
Jos hyväksymme Hinen näkymyksen siitä, että internet on integroitunut merkittäväksi osaksi arkitodellisuuttamme, ja seuraamme samalla uskonnon medialisoitumiskeskustelua, voimme monien kysymysten oheen muodostaa vahvan johtopäätöksen siitä, että internet tarjoaa paitsi alustan uskonnollisille keskusteluille, myös sen, nämä keskustelut ”muokkaavat” internetiä, luovat uusia yhteisöjä, kehyksiä ja keskusteluja.
”Kaikki virtaa”, kuten Herakleitos sanoo, eikä samalle nettisivulle voi välttämättä harhailla kahteen kertaan. Tutkijan onkin, mielestäni, tunnetun filosofin ajatusta mukaillen, astuttava virtaan. Ehkä kuitenkin, antiikkisia ajatuksia uhmaten, kaksikin kertaa.
Kirjallisuutta
Harrison Kwame Anthony
2018 Ethnography. Scolarship online: Oxford.
Hine Christine
2015 Ethnography for the Internet. Embedded, Embodied and Everyday. Bloomsbury Publishing PLC. E-kirja. (eBook ISBN 9780857855428)
2000 Virtual Ethnography. SAGE: Lontoo.
Yli-Juonikas Jaakko
2003 Uudet uhkakuvat. Sammokko: Turku.