Jennin päivä: “Heitetään sinut syvään päähän ja katsotaan opitko uimaan”

Kuva: Sweet Ice Cream on Unsplash

Lause otsikossa on lainattu väitöskirjani ohjaajalta. Hän sattui kerran kuvailemaan tuolla lailla jatko-opiskelua.  Kuulosti hauskalta ja yhtä aikaa vähän kuumottavalta! 

Jatko-opinnot eivät missään vaiheessa kuuluneet elämän suunnitelmiini ja opintoja aloittaessani kuvittelinkin olevani tältä osin varsin uniikki tapaus. Oletin kaikkien muiden väitöskirjatutkijoiden olevan akateemisen perheen jälkeläisiä tai sellaisia, jotka tähtäävät akateemiselle uralle heti opiskeluiden ensipäivistä alkaen. Voiko minusta näillä lähtökohdilla edes tulla tohtoria? Podin pitkään epävarmuutta omasta epäakateemisuudestani ja siitä, pystynkö koskaan oppimaan yliopistomaailman ja tutkimuksen teon lainalaisuuksia. Olen huomannut, että niitä akateemisen perheen jälkeläisiä ja aina tutkijaksi halunneita on joukossa. Yhtä moni on kuitenkin löytänyt ja päätynyt tälle tielle vähän sattumalta, useampi mielenkiinnon kohteita seuraamalla.

Välillä mietin, voiko tätä kaikkea edes kutsua työksi. Erään kerran tänä syksynä luennolta kotiin kävellessäni, tunsin nimittäin niin valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulle todella maksetaan (ei kovin kummoisesti kylläkään) uusien asioiden oppimisesta. Ehkä minä olenkin intohimoammatissani! Sittemmin olen myös katunut, kironnut ja iloinnut väitöskirjatutkijaksi lähtemistäni – enimmäkseen yksin ja avopuolisolleni.

Koska jatko-opinnoista ei juurikaan tihku tietoa -mistään- en oikeastaan tiennyt, mitä lähden tekemään ja miten sitä kuuluu tehdä. Toivoin, että joku antaisi minulle perehdytyksen ja sen mukana manuaalin, jonka avulla voisin mennä eteenpäin. En saanut kumpaakaan. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että ei tilanteessa ei auta muu, kuin ryhdistäytyä ja tehdä parhaansa; mennä eteenpäin ja pohtia omassa päässään, mikä olisi seuraavaksi tärkeää. Muistan ohjaajani kerran sanoneen, että parhaiten väitöskirjan teossa pärjäävät ne, jotka pystyvät sietämään jatkuvaa epävarmuutta useamman vuoden putkeen. Ymmärrän jo puolen vuoden jälkeen paremmin sen, mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Samalla mietin, mitä hän todella noilla sanoilla tarkoitti. Millaiseksi tämä tästä vielä muuttuu?

Kuva: William Daigneault on Unsplash

Väitöskirjatutkijan elämän sanoittaminen tai siitä kertominen ”totuudenmukaisesti” on aivan varmasti haastavaa, sillä niin on tämän läpi eläminenkin. Koska jokainen tutkimus on uniikki ja jokainen tekijä on persoona, ei yleiset manuualit taida tässä kovin pitkälle auttaa. Jokaisen tohtorikoulutettavaksi lähteneen on kai vuorollaan otettava selvää siitä, mikä on totuus jatko-opiskelijan elämästä, yhtä lailla kuin meistä jokaisen on lopulta tehtävä väitöskirjansa itse ja selvitettävä onko tämä työ minua varten. Prosessin yksilöllisyyden vuoksi on kai mahdotonta antaa selkeitä vastauksia siitä, miten tämän läpi kannattaisi mennä. En silti vähättele avun merkitystä.

Uskon, että tätä polkua voi myös sanoittaa ja sen kulkemista on mahdollista helpottaa tai tasoittaa meitä edellä menneiden toimesta. Joskus ajattelen, että ne kokemukset tutkijan elämästä, joista emme rohkaistu toisillemme kertomaan, olisivat todellisuudessa kaikkein arvokkaimpia jaettaviksi. Ajoittainen järkyttävä epävarmuus tai ahdistus tulevaisuuden näkymistä, epäilyt oman älyn riittävyydestä, taloudellinen epävarmuus ja kysymys siitä, kuulunko minä tähän joukkoon ja riitänkö.

Kuva: Scott Webb on Unsplash

Yllä olevat esimerkit ovat palasia todellisten jatko-opiskelijoiden välillä käydyistä keskusteluista viimeisen kahden viikon aikana. Olen onnekseni saanut ympärilleni joukon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen uskaltanut jakaa sekä epävarmuutta kuin iloakin. Tärkeintä mielestäni on se, että heidän kanssaan olen saanut jakaa inhimillisiä osia minusta ja meistä. Heidän seurassaan olen uskaltanut myöntää, etten ole (vielä) niin hyvä kuin haluaisin, ja joskus esitän itseäni viisaampaa koska minua hävettää myöntää, että en oikeasti tiedä miten asiat menevät. Välillämme vallitsee luottamus ja tiedän, etteivät he käytä kertomiani asioita minua vastaan. Sen sijaan kaikenlaisten kokemusten, ilojen ja pelkojen jakaminen on vahvistanut luottamusta välillämme.

Kaikilla jatko-opiskelijoilla on omat persoonalliset vahvuutensa, eikä toistensa kanssa sinänsä ole järkevää kilpailla vaikka rahoituksen ja julkaisujen merkityksen tutkijan uran menestyksen kannalta ymmärränkin. Toivon kuitenkin, että voimme nähdä vaihtoehtoja individualisimin korostamisen ja yksilön menestymisen arvostuksen rinnalla.

Pohdin tutkimuksessani muun muassa sosiaalisen tuen ja osallisuuden kokemisen merkitystä oppilaan hyvinvointiin ja motivaatioon. Selvitän, miten osallisuuden kokemus ja inhimilliset kohtaamiset lisäävät hyvinvointia koulussa ja saavat oppilaan innostumaan ja sitoutumaan opiskeluun syvemmin. Näen yhä kirkkaammin, että se mitä tutkin, on jotakin mitä myöskin me aikuiset kaipaamme. Huomaan myös, että emme me aikuiset osaa tällaista ympäristöä itsestään rakentaa sen paremmin kuin lapsetkaan, sillä emotionaalisesti ja psykologisesti turvallinen oppimisympäristö tietoisesti rakennettava.

Me olemme vahvempia, älykkäämpiä ja viisaampia yhdessä. Sellainen ihminen on. Sellainen on myös väitöskirjatutkija.  Uskon, että hänkin saa aikaan enemmän ja paremmin tehdessään yhteistyötä toisten kanssa, tuonen mukanaan itsensä kokonaisena. Parhainta mielestäni olisi, jos tässäkin henkisesti vaativassa proressissa saisi  häpeilemättä aika ajoin myöntää suurelle yleisölle – miksei vaikka konferenssissa- olevansa vähän epävarma. Millaistakohan olisi se palaute, mitä siitä sitten saisi?

Kuva: Kirjoittajan oma

 

Jenni Laurell on kasvatustieteen väitöskirjatutkija, jonka tohtori-opinnot alkoivat elokuussa 2018. Jenni tutkii suomalaisnuorten uskomuksia, ja ajattelutapoja (mindsets) älykkyydestä, sekä näiden sosiaalista ulottuvuutta koulussa. Väitöskirjan tavoitteena on kehittää interventio, jonka aikana 7.luokkalaisille opetetaan sinnikkyyteen liitetty kasvun ajattelutapa (growth mindset) ja sosioemotionaalisia taitoja. Tutkimuksella saadaan lisätietoa nuorten ajattelutavoista ja niiden sosiaalisesti rakentuvasta luonteesta, mikä on arvokasta nyt, kun kasvava joukko suomalaisnuorista kohtaa suuria motivaatio-ongelmia opiskelussa. Jenni työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Growing Mind -hankkeessa.  

 

2 vastausta artikkeliin “Jennin päivä: “Heitetään sinut syvään päähän ja katsotaan opitko uimaan””

  1. Kiitos Jenni kirjoituksesta. Se oli terapiaa epävarman jatko-opiskelijan sielulleni. Epävarmuus, epätietoisuus ja epäusko, siinä oikein tutkijan epäpyhä kolminaisuus.

    Toden totta, tosiasioiden tunnustaminen voisi olla viisauden alku. Myös konferenssiyleisön edessä. Epävarmuuden ei pitäisi missään määrin olla ongelmallista akatemiassa. Päinvastoin, se on mitä suurinta älyllistä rehellisyyttä itselle ja muille. Muuta väittävä sortuu hybrikseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.