Suvin päivä: Asiantuntijuus on annettua, näyteltyä, matkittua ja lainattua

Kolme sysäystä:

1. Täytin taas yhden jatko-opiskelijoille suunnatun kyselylomakkeen. Aihe kuivakkaakin kuivakkaampi: ”Nuori tutkija asiantuntijana”. Jyväskylän yliopiston tutkijat halusivat tietää, millaista on olla sellainen – nuori asiantuntija. Minä olen 38-vuotias ensimmäisen vuoden jatko-opiskelija. ”Nuori”, ”asiantuntija” ja minä emme siis aivan ongelmitta mahdu samaan lauseeseen. Vastasin kuitenkin kyselyyn; se oli sopivan legitiimiä sijaistoimintaa väitöskirjan tekemiselle.

2. Sain soiton ELY-keskuksen työsuojelupäälliköltä. Tarvitsivat asiantuntijaa luennoimaan sisäilmaongelmiin liittyvistä vuorovaikutushaasteista. ”Ja soititte minulle… miksi?” Olin jo vinkkaamassa heille ohjaajastani, oikeasta asiantuntijasta. Kävi kuitenkin ilmi, että ohjaajani oli vinkannut minut. Jossain mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa suostuin pyyntöön. Ajattelin, että luentoon mennessä olen parhaassa tapauksessa jotenkin viisastunut.

3. Osallistuin keskustelunanalyytikkojen suurimpaan tutkimuskonferenssiin Englannin Loughborough’ssa. Siinä vaiheessa, kun omaa esitelmää piti alkaa valmistelemaan, olin ollut tutkijana kokonaiset kaksi kuukautta, joista suurimman osan konvertoinut, kryptannut ja varmuuskopioinut aineistojani. Käytännössä en voinut muuta kuin laskea sormeni näppäimistölle ja seurata uteliaisuuden vallitessa, mitä niistä alkaa virrata. Aihe: Patients’ reports on psychological explanations by their previous doctors: Consultations with patients with contested environmental illnesses. (tähän se hymiö apinasta, jolla on kädet silmillä)

Kuvaamani tapaukset sysäsivät minut miettimään, mitä akateeminen asiantuntijuus oikeastaan on. Tähän mennessä systeemistä on pullahtanut ulos seuraavanlaisia lausuntoja:

 

Asiantuntijuus on annettua.

Asiantuntijuus on näyteltyä.

Asiantuntijuus on matkittua.

Asiantuntijuus on lainattua.

 

Akateeminen asiantuntijuus on hämmästyttävässä määrin annettua. Minä olen asiantuntija siksi, että muut pitävät minua sellaisena. Siksi, että joku pyytää minua sellaiseksi. Ja minä hullu suostun.

Asiantuntijuus on näyteltyä. Näyttelen asiantuntijaluennoitsijaa ja vieläpä ilmeisen vakuuttavasti. Näytelmäharjoitusten aikana pääsen syvemmälle rooliini ja aiheeseeni, ja ohjaus on ensiluokkaista. Ensi-ilta menee hämmästyttävän tyylikkäästi.

Asiantuntijuus on matkittua. Matkiminen on täysin ylivertainen tapa oppia. Miten pidetään konferenssiesitelmä? Kuuntele ja katsele kymmenen, niin kyllä se siitä: Opit matkimaan rentoa itsevarmuutta, jolla aiemmista tutkimuksista kuuluu puhua (”Kyllähän tää idea oli selvästi idullaan jo Traverson 2009 artikkelissa”) ja olemaan intohimoisen kiinnostunut keskusteluosiossa, vaikka tosiasiassa mietit kuumeisesti, mistä ihmeestä tuo ihminen horisee ja mitä sinun odotetaan vastaavan (”Tosi kiinnostava pointti, kiitos kun otit tuon esille. Ja haluaisinkin sanoa, että x y z… [ja tähän joku tilanteen pelastava repla, joka muka liittyy aiheeseen, vaikkei liitykään]”). Matkimalla mestariksi! Asiantuntijaksi tuleminen on pohjimmiltaan sosiaalistumista sellaiseksi.

Asiantuntijuus on lainattua. Minun asiantuntijuudessani on suurimmaksi osaksi kysymys muiden työn hedelmistä. Muiden tutkijoiden, joiden viisaudelle rakennan. Vertaisteni, joiden tuki kannattelee minua. Ohjaajieni, jotka lainaavat aikaansa, energiaansa ja inhimillistä lämpöään minulle siinä määrin, että vähän saattaa jopa itkettää, jos sitä alkaa ajatella. En olisi ikinä kuvitellut, että päältäpäin hyvin yksilökeskeinen akatemia on pohjimmiltaan niin kollektiivinen; minun asiantuntijuuteni ei ole minun asiantuntijuuttani.

 

Asiantuntijuus ei siis ole ennen kaikkea minun ominaisuuteni. Se on jotain, mitä minä ja ympärilläni olijat yhteistuumin luomme, rakennamme ja uusinnamme. Keskustelunanalyytikko voisi sovitella tätä kaksoiskontekstuaalisuuden kehykseen. Toisaalta se, mitä osaan ja tiedän, tekee minusta asiantuntijan. Toisaalta myös se, että muut ajattelevat minun osaavan tai tietävän, on rakentamassa minusta asiantuntijaa. Parhaassa tapauksessa akateeminen ura voisi olla pikkuhiljaista liukumista jälkimmäisestä edelliseen. Sitä kohden. Henkeä en kuitenkaan alkaisi odotellessa pidättelemään.

 

Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden jatko-opiskelija suomen kielessä ja tutkii sisäilmasta oireilevien potilaiden vuorovaikutusta lääkärin vastaanotolla.

Blogin kuva: iyoupapa, Flickr

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.