Suvin päivä: Asiantuntijuus on annettua, näyteltyä, matkittua ja lainattua

Kolme sysäystä:

1. Täytin taas yhden jatko-opiskelijoille suunnatun kyselylomakkeen. Aihe kuivakkaakin kuivakkaampi: ”Nuori tutkija asiantuntijana”. Jyväskylän yliopiston tutkijat halusivat tietää, millaista on olla sellainen – nuori asiantuntija. Minä olen 38-vuotias ensimmäisen vuoden jatko-opiskelija. ”Nuori”, ”asiantuntija” ja minä emme siis aivan ongelmitta mahdu samaan lauseeseen. Vastasin kuitenkin kyselyyn; se oli sopivan legitiimiä sijaistoimintaa väitöskirjan tekemiselle.

2. Sain soiton ELY-keskuksen työsuojelupäälliköltä. Tarvitsivat asiantuntijaa luennoimaan sisäilmaongelmiin liittyvistä vuorovaikutushaasteista. ”Ja soititte minulle… miksi?” Olin jo vinkkaamassa heille ohjaajastani, oikeasta asiantuntijasta. Kävi kuitenkin ilmi, että ohjaajani oli vinkannut minut. Jossain mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa suostuin pyyntöön. Ajattelin, että luentoon mennessä olen parhaassa tapauksessa jotenkin viisastunut.

3. Osallistuin keskustelunanalyytikkojen suurimpaan tutkimuskonferenssiin Englannin Loughborough’ssa. Siinä vaiheessa, kun omaa esitelmää piti alkaa valmistelemaan, olin ollut tutkijana kokonaiset kaksi kuukautta, joista suurimman osan konvertoinut, kryptannut ja varmuuskopioinut aineistojani. Käytännössä en voinut muuta kuin laskea sormeni näppäimistölle ja seurata uteliaisuuden vallitessa, mitä niistä alkaa virrata. Aihe: Patients’ reports on psychological explanations by their previous doctors: Consultations with patients with contested environmental illnesses. (tähän se hymiö apinasta, jolla on kädet silmillä)

Kuvaamani tapaukset sysäsivät minut miettimään, mitä akateeminen asiantuntijuus oikeastaan on. Tähän mennessä systeemistä on pullahtanut ulos seuraavanlaisia lausuntoja:

 

Asiantuntijuus on annettua.

Asiantuntijuus on näyteltyä.

Asiantuntijuus on matkittua.

Asiantuntijuus on lainattua.

 

Akateeminen asiantuntijuus on hämmästyttävässä määrin annettua. Minä olen asiantuntija siksi, että muut pitävät minua sellaisena. Siksi, että joku pyytää minua sellaiseksi. Ja minä hullu suostun.

Asiantuntijuus on näyteltyä. Näyttelen asiantuntijaluennoitsijaa ja vieläpä ilmeisen vakuuttavasti. Näytelmäharjoitusten aikana pääsen syvemmälle rooliini ja aiheeseeni, ja ohjaus on ensiluokkaista. Ensi-ilta menee hämmästyttävän tyylikkäästi.

Asiantuntijuus on matkittua. Matkiminen on täysin ylivertainen tapa oppia. Miten pidetään konferenssiesitelmä? Kuuntele ja katsele kymmenen, niin kyllä se siitä: Opit matkimaan rentoa itsevarmuutta, jolla aiemmista tutkimuksista kuuluu puhua (”Kyllähän tää idea oli selvästi idullaan jo Traverson 2009 artikkelissa”) ja olemaan intohimoisen kiinnostunut keskusteluosiossa, vaikka tosiasiassa mietit kuumeisesti, mistä ihmeestä tuo ihminen horisee ja mitä sinun odotetaan vastaavan (”Tosi kiinnostava pointti, kiitos kun otit tuon esille. Ja haluaisinkin sanoa, että x y z… [ja tähän joku tilanteen pelastava repla, joka muka liittyy aiheeseen, vaikkei liitykään]”). Matkimalla mestariksi! Asiantuntijaksi tuleminen on pohjimmiltaan sosiaalistumista sellaiseksi.

Asiantuntijuus on lainattua. Minun asiantuntijuudessani on suurimmaksi osaksi kysymys muiden työn hedelmistä. Muiden tutkijoiden, joiden viisaudelle rakennan. Vertaisteni, joiden tuki kannattelee minua. Ohjaajieni, jotka lainaavat aikaansa, energiaansa ja inhimillistä lämpöään minulle siinä määrin, että vähän saattaa jopa itkettää, jos sitä alkaa ajatella. En olisi ikinä kuvitellut, että päältäpäin hyvin yksilökeskeinen akatemia on pohjimmiltaan niin kollektiivinen; minun asiantuntijuuteni ei ole minun asiantuntijuuttani.

 

Asiantuntijuus ei siis ole ennen kaikkea minun ominaisuuteni. Se on jotain, mitä minä ja ympärilläni olijat yhteistuumin luomme, rakennamme ja uusinnamme. Keskustelunanalyytikko voisi sovitella tätä kaksoiskontekstuaalisuuden kehykseen. Toisaalta se, mitä osaan ja tiedän, tekee minusta asiantuntijan. Toisaalta myös se, että muut ajattelevat minun osaavan tai tietävän, on rakentamassa minusta asiantuntijaa. Parhaassa tapauksessa akateeminen ura voisi olla pikkuhiljaista liukumista jälkimmäisestä edelliseen. Sitä kohden. Henkeä en kuitenkaan alkaisi odotellessa pidättelemään.

 

Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden jatko-opiskelija suomen kielessä ja tutkii sisäilmasta oireilevien potilaiden vuorovaikutusta lääkärin vastaanotolla.

Blogin kuva: iyoupapa, Flickr

Jennin päivä: “Heitetään sinut syvään päähän ja katsotaan opitko uimaan”

Kuva: Sweet Ice Cream on Unsplash

Lause otsikossa on lainattu väitöskirjani ohjaajalta. Hän sattui kerran kuvailemaan tuolla lailla jatko-opiskelua.  Kuulosti hauskalta ja yhtä aikaa vähän kuumottavalta! 

Jatko-opinnot eivät missään vaiheessa kuuluneet elämän suunnitelmiini ja opintoja aloittaessani kuvittelinkin olevani tältä osin varsin uniikki tapaus. Oletin kaikkien muiden väitöskirjatutkijoiden olevan akateemisen perheen jälkeläisiä tai sellaisia, jotka tähtäävät akateemiselle uralle heti opiskeluiden ensipäivistä alkaen. Voiko minusta näillä lähtökohdilla edes tulla tohtoria? Podin pitkään epävarmuutta omasta epäakateemisuudestani ja siitä, pystynkö koskaan oppimaan yliopistomaailman ja tutkimuksen teon lainalaisuuksia. Olen huomannut, että niitä akateemisen perheen jälkeläisiä ja aina tutkijaksi halunneita on joukossa. Yhtä moni on kuitenkin löytänyt ja päätynyt tälle tielle vähän sattumalta, useampi mielenkiinnon kohteita seuraamalla.

Välillä mietin, voiko tätä kaikkea edes kutsua työksi. Erään kerran tänä syksynä luennolta kotiin kävellessäni, tunsin nimittäin niin valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulle todella maksetaan (ei kovin kummoisesti kylläkään) uusien asioiden oppimisesta. Ehkä minä olenkin intohimoammatissani! Sittemmin olen myös katunut, kironnut ja iloinnut väitöskirjatutkijaksi lähtemistäni – enimmäkseen yksin ja avopuolisolleni.

Koska jatko-opinnoista ei juurikaan tihku tietoa -mistään- en oikeastaan tiennyt, mitä lähden tekemään ja miten sitä kuuluu tehdä. Toivoin, että joku antaisi minulle perehdytyksen ja sen mukana manuaalin, jonka avulla voisin mennä eteenpäin. En saanut kumpaakaan. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että ei tilanteessa ei auta muu, kuin ryhdistäytyä ja tehdä parhaansa; mennä eteenpäin ja pohtia omassa päässään, mikä olisi seuraavaksi tärkeää. Muistan ohjaajani kerran sanoneen, että parhaiten väitöskirjan teossa pärjäävät ne, jotka pystyvät sietämään jatkuvaa epävarmuutta useamman vuoden putkeen. Ymmärrän jo puolen vuoden jälkeen paremmin sen, mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Samalla mietin, mitä hän todella noilla sanoilla tarkoitti. Millaiseksi tämä tästä vielä muuttuu?

Kuva: William Daigneault on Unsplash

Väitöskirjatutkijan elämän sanoittaminen tai siitä kertominen ”totuudenmukaisesti” on aivan varmasti haastavaa, sillä niin on tämän läpi eläminenkin. Koska jokainen tutkimus on uniikki ja jokainen tekijä on persoona, ei yleiset manuualit taida tässä kovin pitkälle auttaa. Jokaisen tohtorikoulutettavaksi lähteneen on kai vuorollaan otettava selvää siitä, mikä on totuus jatko-opiskelijan elämästä, yhtä lailla kuin meistä jokaisen on lopulta tehtävä väitöskirjansa itse ja selvitettävä onko tämä työ minua varten. Prosessin yksilöllisyyden vuoksi on kai mahdotonta antaa selkeitä vastauksia siitä, miten tämän läpi kannattaisi mennä. En silti vähättele avun merkitystä.

Uskon, että tätä polkua voi myös sanoittaa ja sen kulkemista on mahdollista helpottaa tai tasoittaa meitä edellä menneiden toimesta. Joskus ajattelen, että ne kokemukset tutkijan elämästä, joista emme rohkaistu toisillemme kertomaan, olisivat todellisuudessa kaikkein arvokkaimpia jaettaviksi. Ajoittainen järkyttävä epävarmuus tai ahdistus tulevaisuuden näkymistä, epäilyt oman älyn riittävyydestä, taloudellinen epävarmuus ja kysymys siitä, kuulunko minä tähän joukkoon ja riitänkö.

Kuva: Scott Webb on Unsplash

Yllä olevat esimerkit ovat palasia todellisten jatko-opiskelijoiden välillä käydyistä keskusteluista viimeisen kahden viikon aikana. Olen onnekseni saanut ympärilleni joukon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen uskaltanut jakaa sekä epävarmuutta kuin iloakin. Tärkeintä mielestäni on se, että heidän kanssaan olen saanut jakaa inhimillisiä osia minusta ja meistä. Heidän seurassaan olen uskaltanut myöntää, etten ole (vielä) niin hyvä kuin haluaisin, ja joskus esitän itseäni viisaampaa koska minua hävettää myöntää, että en oikeasti tiedä miten asiat menevät. Välillämme vallitsee luottamus ja tiedän, etteivät he käytä kertomiani asioita minua vastaan. Sen sijaan kaikenlaisten kokemusten, ilojen ja pelkojen jakaminen on vahvistanut luottamusta välillämme.

Kaikilla jatko-opiskelijoilla on omat persoonalliset vahvuutensa, eikä toistensa kanssa sinänsä ole järkevää kilpailla vaikka rahoituksen ja julkaisujen merkityksen tutkijan uran menestyksen kannalta ymmärränkin. Toivon kuitenkin, että voimme nähdä vaihtoehtoja individualisimin korostamisen ja yksilön menestymisen arvostuksen rinnalla.

Pohdin tutkimuksessani muun muassa sosiaalisen tuen ja osallisuuden kokemisen merkitystä oppilaan hyvinvointiin ja motivaatioon. Selvitän, miten osallisuuden kokemus ja inhimilliset kohtaamiset lisäävät hyvinvointia koulussa ja saavat oppilaan innostumaan ja sitoutumaan opiskeluun syvemmin. Näen yhä kirkkaammin, että se mitä tutkin, on jotakin mitä myöskin me aikuiset kaipaamme. Huomaan myös, että emme me aikuiset osaa tällaista ympäristöä itsestään rakentaa sen paremmin kuin lapsetkaan, sillä emotionaalisesti ja psykologisesti turvallinen oppimisympäristö tietoisesti rakennettava.

Me olemme vahvempia, älykkäämpiä ja viisaampia yhdessä. Sellainen ihminen on. Sellainen on myös väitöskirjatutkija.  Uskon, että hänkin saa aikaan enemmän ja paremmin tehdessään yhteistyötä toisten kanssa, tuonen mukanaan itsensä kokonaisena. Parhainta mielestäni olisi, jos tässäkin henkisesti vaativassa proressissa saisi  häpeilemättä aika ajoin myöntää suurelle yleisölle – miksei vaikka konferenssissa- olevansa vähän epävarma. Millaistakohan olisi se palaute, mitä siitä sitten saisi?

Kuva: Kirjoittajan oma

 

Jenni Laurell on kasvatustieteen väitöskirjatutkija, jonka tohtori-opinnot alkoivat elokuussa 2018. Jenni tutkii suomalaisnuorten uskomuksia, ja ajattelutapoja (mindsets) älykkyydestä, sekä näiden sosiaalista ulottuvuutta koulussa. Väitöskirjan tavoitteena on kehittää interventio, jonka aikana 7.luokkalaisille opetetaan sinnikkyyteen liitetty kasvun ajattelutapa (growth mindset) ja sosioemotionaalisia taitoja. Tutkimuksella saadaan lisätietoa nuorten ajattelutavoista ja niiden sosiaalisesti rakentuvasta luonteesta, mikä on arvokasta nyt, kun kasvava joukko suomalaisnuorista kohtaa suuria motivaatio-ongelmia opiskelussa. Jenni työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Growing Mind -hankkeessa.  

 

Jessen päivä: Opiskelun ja työn rajamaastossa

Jatko-opinnot ja väitöskirjan kirjoittaminen ovat vuosia kestävä omalaatuinen prosessi, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun. Olen työskennellyt väitöskirjani parissa enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti yli kolme vuotta. Näiden vuosien aikana olen ajoittain pohtinut väitöskirjatutkimuksen luonnetta, joka poikennut varsin paljon muista työtehtävistäni ja aiemmista opinnoistani. Onko tämä työntekoa vai opiskelua?

 

Opiskelua vai ammattimaista tutkimusta?

Monesti enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti väitöskirjaa työstävä väitöskirjatutkija on yhtäältä opiskelija, mutta toisaalta väitöskirjan tekeminen on aitoa tutkimustyötä, josta joku on valmis jopa maksamaan rahaa. Jotkut mieltävät tohtorintutkinnon suorittamisen vapaa-ajan harrastukseksi, jota tehdään päivätyön ja muiden velvoitteiden ohella.

Väitöskirjaprosessissa on vahva opiskelullinen elementti. Minultakin on usein kysytty, että mitä olen ajatellut tehdä opintojeni jälkeen. Väitöskirja itsessään on opinnäytetyö, joka laaditaan tohtoritutkinnon suorittamiseksi. Perustutkinto-opiskelijan tavoin tavoitteena on siis suorittaa tutkinto. Väitöskirjan kirjoittamisen lisäksi tohtorintutkintoon kuuluu velvollisuus suorittaa läjä opintoja. Niitä suoritettaessa on tullut istuttua luennoilla, pienryhmäkursseilla ja seminaareissa sekä laadittua erinäisiä oppimispäiväkirjoja ja kaikenlaisia kirjoituksia, kuten tuli tehtyä maisterintutkintoa suorittaessa. Itseasiassa tämä blogikirjoitus on laadittu osana erästä kurssia, josta saan opintopisteitä tohtoritutkintoani varten. Toisaalta en perustutkinto-opiskelijana joutunut tekemään mitään väitöskirjan kaltaista. Gradun laatiminen oli nopea rykäys ja pintapuolinen raapaisu väitöskirjaan verrattuna.

Väitöskirjan tekeminen ei kuitenkaan ole pelkkää opiskelua. Väitöskirjan tulee sisältää uutta tieteellistä tietoa ja osoittaa tekijän kykyä itsenäiseen tutkimukseen. Toisin sanoen onnistunut väitöskirjatutkimus on tieteellistä tutkimusta. Sitä samaa tieteellistä tutkimusta, jota kokeneemmat väitelleet ammattitutkijat tekevät. Väitöskirja nyt vain sattuu olemaan se ensimmäinen merkittävä etappi tutkijan uralla.

Kelan maksamaa opintotukea lukuun ottamatta kukaan ei ole valmis maksamaan perustutkinto-opiskelijalla tutkinnon suorittamisesta, mutta väitöskirjan laatimisesta monet saavat palkkaa tavalla tai toisella. Jotkut ovat työsuhteessa tohtorikoulutettavan nimikkeellä yliopistoon. Heidän työsopimuksissansa pääasialliseksi työvelvoitteeksi on kirjattu väitöskirjan laatiminen. Joku voisi jopa sanoa tällöin yliopistolla olevan työnantajan direktio-oikeuden puitteissa oikeus edellyttää väitöskirjan valmistumista ajallaan aivan, kuten työnantajalla on oikeus edellyttää minkä tahansa muun sovitun työtehtävän suorittamista. Tohtorikoulutettavien tutkimuksen etenemistä myös seurataan kehityskeskusteluissa siinä missä kokeneempienkin tutkijoiden työn edistymistä seurataan. He osallistuvat oppiaineensa opetukseen ja saavat osaksensa myös opetushallinnollisia työtehtäviä.

Toiset työskentelevät täysipäiväisesti apurahatutkijoina. Vaikka he eivät ole työsuhteessa tohtorikoulutettavien tavoin, rahoittajat pääsääntöisesti edellyttävät raportointia väitöskirjatutkimuksen etenemisestä. Myös kokeneemmat tutkijat saattavat työskennellä apurahan turvin, joten tässäkin tilanteessa väitöskirjatutkimus on tavanomaista akateemista työtä.

Porthania. Kuva kirjoittajan.

Omalaatuinen prosessi

Väitöskirjatutkimusta tehdessä en aina itsekkään tiedä teenkö tutkimustyötä vai opiskelenko, mutta tohtorintutkinnon suorittamisessa on muutenkin kyse melko erityislaatuisesta projektista. Tohtoritutkinnon suorittaminen on jotain paljon laajempaa kuin pelkän väitöskirjan kirjoittaminen. Kirjoitusprosessin taustalta löytyy lukemattomia tunteja lukemista ja ajatustyötä sekä tutkimuksen esittelemistä seminaareissa. Itse väitöskirja on vain jäävuoren huippu. En ole myöskään kuullut kenenkään tehneen neljää vuotta, joka on siis tavoiteaika täyspäiväiselle väitöstutkimukselle, pelkkää väitöstutkimusta. Monet luennoivat, opettavat, osallistuvat yliopiston hallintoon tai tekevät jossain määrin muita töitä väitöskirjatyönsä ohessa.

 

Teen väitöskirjaa alalta, jonka parissa olen työskennellyt useamman yksityisellä sektorilla. Ala ja työtehtävät ovat pääpiirteittäin pysyneet samankaltaisina, mutta työtehtävät ja toimeksiannot ovat kestäneet pisimmillään muutaman kuukauden. Samankaltaisilta vaikuttaneet työtehtävät ovat lopulta osoittautuneet keskenään vähintään hieman erilaisiksi. Projektit tulevat ja menevät ja niitä tehdään milloin kenenkin kanssa.

Väitöskirjaa sen sijaan tehdään pääasiassa yksin. Tutkimuskysymyksiä voi lähestyä eri näkökulmista, fiiliksen mukaan voi työstää milloin mitäkin väitöskirjan lukua ja välillä löytää uuden mielenkiintoisen artikkelin, mutta kyse on sen yhden ja saman väitöskirjan työstämisestä. Lisäksi väitöskirjan kirjoittamisessa on kyse niin laajasta ja kokonaisvaltaisesta prosessista, ettei siitä meinaa päästä vapaa-ajallakaan eroon. Tutkimukseen liittyvät ajatukset ja ideat voivat tupsahtaa mieleen oli työhuoneella tai lomamatkalla. Väitöskirja pyörii mielessä ja kulkee mukana lähes päivittäin usean vuoden ajan mitä tahansa muuta väitöskirjatutkimuksen ohessa tekeekin.

Tohtorintutkinnon suorittaminen tuntuu olevan omalaatuinen prosessi, joka helposti muovautuu lähes elämäntavaksi. Kyse ei oikein ole opiskelusta, eikä töiden tekemisestäkään, mutta toisaalta mitä suurimassa määrin molemmista.

Jesse

Annan päivä: Opiskelun jatko-osa.

Tässä blogissa ovat monet pohtineet jatko-opiskelun häilyvää olemusta opiskelun ja työnteon välimuotona. Itsekin mietin asiaa usein, mutta ajattelin kuitenkin nyt pohtia jatko-opintoja nimenomaan opiskelun jatkamisena, paluuna opiskelijaksi, oppijaksi.

Oppimisen ylistys

Ihminen on kai luonnostaan utelias. Niin minäkin. Uteliaisuus, tiedon ja oppimisen halu ovat mahdollisesti elämääni ja persoonaani voimaikkaimmin määrittänyt piirre. Lapsena koulu sujui helposti, kun oli vaan niin kiva lukea, kokeisiinkin.

Uteliaisuus vei teininä vaihto-oppilaaksi Etelä-Amerikkaan, vaikka pelottikin. Internet oli vasta yleistymässä, ja etsin tietoa tulevasta asuinmaastani lähinnä kirjastosta. Tietosanakirjoissa oli mustavalkoisia kuvia 70-luvulta. Oli käsittämättömän jännittävää löytää periltä täysin uusi maailma, ja oppia elämään siinä. 17-vuotiaana ajattelin ymmärtäneeni elämän tarkoituksen: nähdä, kokea ja oppia niin paljon kuin elämässä ehdin.

Nykyisin oppiminen vieraista maista, niiden kylistä ja kaduista on ihanan vaivatonta. Googlen auto on kuvannut kaiken kaikkien saataville.

Ensimmäinen kierros opiskelijana

Ensimmäinen vuosi yliopistolla. Vapaus, ajattelu ja tietoisuus ympärillä leijuvasta tiedosta tekivät onnelliseksi. Ensimmäisen vuoden aikana luin kursseja 13 eri oppiaineesta, koska se oli mahdollista. En ajatellut opiskelua työntekona, ja luin kaunokirjallisuuden sijaan viikonloppuisin tenttikirjoja, koska ne olivat niin hyviä. Yleensä.

Tein kaksi kandintutkintoa ja yhden maisterin, missä ei näin jälkeenpäin ajatellen ollut mitään järkeä. Päinvastainen ratkaisu olisi vaatinut paljon vähemmän opintoviikkoja ja kuulostanut vakuuttavammalta.

Metsätalo. Kuva on kirjoittajan.

Gradun teko tuntui aluksi mahtavalta: perehtyminen ja lukeminen, tutkiminen ja pohtiminen. Tätä haluan tehdä, jatkan saman tien väitöskirjaan. Tämä johti minut tyypilliseen graduntekijän ahdinkoon. Homma lähti käsistä enkä kyennyt vetämään rajoja. Tein gradua ulkomailla, ja kun kahdeksen kuukauden jälkeen palasin Suomeen, olin kirjoittanut 20–sivuiseksi tarkoitettua taustakappaletta 120 sivua. Muu oli tekemättä, ja aikaa jättöön kaksi kuukautta.

Ohjaajani luotti minuun. Oli ok, että jätin esitarkastukseen version, josta puuttui pääasiallinen analyysiluku sekä loppuluku. Jättöpäivä oli 2. toukokuuta. Vappupäivänä aloitin loppuluvun hahmottelun Aleksandriassa. Kun alkoi tuntua että tiedän mitä teen, lähdin käymään Kaivarissa. Aurinko paistoi.

Yöllä voimat loppuivat eikä kirjoittamisesta tullut enää mitään. Sormet eivät liikkuneet näppiksellä. Palautusta ei voinut lykätä, sillä olin ostanut kalliit lennot ja luvannut aloittaa työharjoittelun seuraavassa kuussa. Ehtona oli, että olisin työtön työnhakija sen alkaessa. Opiskelija ei kelvannut.

Palautin gradun lukematta sitä läpi, korjaamatta kirjoitusvirheitä, 20 minuuttia jättöajasta myöhässä. Arvostelija harmitteli, että laajat ja ansiokkaat kysymykset jäivät vastaamatta, eikä tutkimusta ikään kuin kirjoitettu loppuun.

Elämä opiskelun jälkeen

En ole koskaan lukenut graduani, koska se nolottaa. Kuka jättää noin pitkän projektin viimeistelemättä, jolloin koko työ ikään kuin valuu hukkaan?

Tutkijahaaveeni karisivat. Päätin jatkossa pitää uteliaisuuteni kontrollissa, ja välttää pitkien projektien upottavia soita. Työelämän nopeatempoiset deadlinet auttoivat minua toimimaan tehokkaasti, ajattelemaan ja kirjoittamaan vähemmällä stressillä, vaistonvaraisemmin.

Kunnes kuusi vuotta valmistumisen jälkeen istuin päivän lentokoneessa matkalla työasioissa Hondurasiin. Oli kerrankin aikaa lukea omaan työhön liittyviä tutkimusraportteja, syventyä. Tajusin, miten turhautunut olin siihen, ettei työssä ollut aikaa lukea ja perehtyä. Päätökset tehtiin usein hihasta ravistamalla ilman syvällistä analyysia ja tietoa, ja kriittisten ajatusten esittäjiä pidettiin hankalina. Samalla matkalla tapasin väitöskirjatutkijan, jonka kanssa keskustelin tuntikausia akateemisesta vapaudesta, kriittisestä ajattelusta ja toisaalta ”oikean työelämän” poliittisista peleistä. Päätös paluusta oli valmis.

Toinen kierros opiskelijana

Nyt olen ollut täysipäiväinen jatko-opiskelija ja tutkija neljättä vuotta. Paluu yliopistolle oli inspiroiva, ihan kuten silloin ensimmäisenä fuksisyksynä. Ympärillä oli kriittisiä, ajattelevia ihmisiä ja hidasta, syvällistä tietoa arvostettiin. Toisaalta tämän blogin teksteissä esiin tuodut jatko-opiskelun synkemmät puolet tulivat myös tutuiksi.

Jatko-opiskelu merkitsi työyhteisön lisäksi työelämässä rakentamani asiantuntijaidentiteetin ja -aseman menettämistä. Uteliaisuutta ja ymmärryksenjanoa enemmän nyky-yliopistoa tuntuvat ohjaavan taloudelliset paineet ja niiden kärjistämä kilpailuasetelma tutkijoiden välillä.

Kaisa-talo. Kuva on kirjoittajan.

Halusin palata yliopistolle voidakseni olla ajatella vapaasti, kritiosoida ja kirjoittaa mitä itse ajattelen. Tällä toisella opiskelukierroksellani olen kuitenkin oppinut, miten vaikeaa on kritisoida hyvin, miten paljon tietoa vaatii yksinkertaistusten ja mustavalkoisen kritiikin välttäminen.

Oppiiko jatko-opiskelija uusia temppuja?

Väikkäriä aloittaessa gradukatastrofi palasi mieleen. Ajattelin että nyt homma ei lähde niin helposti käsistä: Väikkäri on niin laaja, että on ihan ok lukea todella paljon. Ja sitten valitsin itselleni uuden oppiaineen lisäksi tutkimusaiheen, johon liittyvä akateeminen kirjallisuus oli minulle vierasta. Valitsin tutkimuskohteeksi maan, jonka kieltä en osannut sanaakaan. Ja tutkimusmenetelmät, joita en ollut aiemmin käyttänyt. Koska se vaan tuntui niin kiinnostavalta…

Olen kuitenkin yrittänyt nyt aikatauluttaa työtäni paremmin, niin, että loppuvaiheeseen jäisi parin kuukauden bufferi. Pelkään silti, että saavutan pisteen, jossa en välitä mistään muusta kuin siitä, että saan väikkärin käsistäni pois, ja palautan taas keskeneräisen työn, joka ei heijasta näkemääni vaivaa.

En ole varma, olenko nyt jatkokierroksella parempi aikatauluttaja. Siihen ei ainakaan viittaa se, että tänäänkin yritän viime hetkellä suoriutua useammasta eri deadlinesta.

Anna

Laurin päivä – Kuinka tutkia, akateemisesti?

Kuinka tutkia, akateemisesti?

Tutka on armeijasta tuttu heijastuksiin perustuva etäpaikannin. Jos niitä on monta, ovat ne tutkia. Tutkiessaan akateemikko vuorostaan selvittää, perehtyy ja ymmärtää.

Photo by Quentin Kemmel, Unsplash

Palataanpa juurille ja aloitetaan opeista.

Photo by Zach Reiner, Unsplash

Mielenkiintoisia ovat opista johdetut oppiminen ja opiskelu. Jos sijapääte on merkitykseltään yhtenäinen muiden samaan tapaan taipuvien kanssa; lukeminen – lueskelu, nauraminen – naureskelu ja ryyppääminen – ryypiskely, on opiskelu jotenkin silmäilevää, puolikuntoista ja omistautumatonta oppimista.

Englannikieliset sanat opiskelulle ”[to] study” ja oppiminen ”[to] learn” ovat suomesta poiketen aivan erikantaisia.  Study:n alkuperäisen latinankielisen sanan ’stadium’ merkitys oli omistautua ja innostua. Sekä saksasta että ranskasta juurensa saava ’learn’ on puolestaan aikoinaan viitannut tiedon tallentamisen lisäksi myös tiedon jakamiseen, opettamiseen.

Photo by David Calderón, Unsplash

Suomeksi oppiminen poikkeaa paljon käännöksestään; oppi tarkoittaa myös opittavan kohdetta, laskettavissa olevaa, lähes konkreettista opiskeltavissa olevaa tiedon yksikköä. Sanan taivuttelu ja siitä johtaminen on myös mielenkiintoista; oppia, oppija, oppeja opettava opettaja.

Siirrytään seuraavaksi oppimiseen (vai opiskeluun) erikoistuneeseen laitokseemme – kouluun. Jos kierretään teollistumisen seurauksena tullut ”lapset pois pahanteosta vanhempien työskennellessä tehtaassa” -määritelmä, on koulun tarkoitus yksinkertaistetusti välttää tarpeetonta pyörän uudelleen keksimistä. Instituution tarkoitus on ainakin teoriassa siirtää jo hyväksi havaittu tieto nuoriin tyhjiin päihin mahdollisimman tehokkaasti.

Akateemikolla kenties kolmannes elämästä kuluu koulun kautta kollektiivisen tiedon keräämiseen, jonka jälkeen vanhaa tietoa voi korjata, jatkaa tai sitten kehitellä jotain täysin uutta.

Photo by Annie Spratt, Unsplash

Kurkistetaan taas kielen taakse. Yhden teorian mukaan ’tieto’ ja ’tietää’ -sanat ovat johdoksia vanhemmasta ’tie’ -sanasta, jolloin tietää tarkoitti tuntea tie, tai osata kulkea jälkien muodostamaa ura. Jos tietämisen lisäksi osaa, niin silloin taitaa, eli tietää taidon. Kieli menee taas oudoksi, jos taitaa tietää.

Ehkä on aika jättää juuret ja pyrkiä ylöspäin.

Photo by Casey Horner, Unsplash

Akatemia edustaa alansa korkeimpia saavutuksia. Akateminen tutkiminen tapahtuu näin ollen juuri niin korkealla, kuin minne ihmiskunta on tähän mennessä kurkoittanut. Ollakseen akateeminen tutkijan täytyy siis ensiksi oppia, missä nyt mennään, jotta huojuvan tornin palaset tulisi aseteltua huipulle.

Siirrytään etymologiasta statistiikkaan. Maailmassa julkaistaan joka vuosi yli 200,000 akateemista artikkelia. Jos oletetaan, että tiede lääkkeistä ja lääketiede voidaan yhdistää, samoin kuin ruotsin ja suomenkieliset valtiotieteet, on Helsingin yliopistolla 10 laitosta. Kunkin laitoksen edustaessa omaa tieteen alahaaraa olisi kunkin oman alansa tieteilijän kohdattava 20,000 tieteellistä artikkelia vuodessa. Aallonharjalla pysyminen on siis ilman huijausta mahdotonta.

Photo by Glen Noble, Unsplash

Parasta tässä on kuitenkin se, ettei harjoilla tai huipuilla pysy kukaan muukaan. Eikä siellä lopulta tarvitse edes pysyä. Babelin sijaan rakennetaan pieniä kasoja, jotta huippu ei olisi ainoastaan korkeampi, vaan myös riittävä laaja mahdollisimman monen noustavaksi.

Photo by me

Yksinkertaistettu jana-ajattelu on tieteen saralla menneen talven lumia. Nuorelle tutkijalle akateeminen pallomeri kuulostaa hukuttavalta, mutta kokemuksen karttuessa ymmärtää, että meri on liioittelua, ja pallotkin erivärisiä.

On aika kehystää viite ja estää huomiota harhailemasta.

Tieteellisen viitekehyksen tarkka määrittäminen ohjaa tutkijaa usealla tavalla. Tunnustettuja viitekehyksiä on kullakin alalla kohtalaisen ymmärrettävä määrä, ja täysin uusia kehystetään harvoin. Viitekehyksen voi kokea myös rajaavana tieteen alakategoriana. Tällöin omasta aiheesta samalla kehyksellä tuotettujen artikkeleiden määrä rajoittaa myös vaadittavaa taustatutkimusta.

Photo by Tevin Trinh, Unsplash

Viitekehys ohjaa tutkittavaa käsitteellisesti. Se asettaa ehtoja eri abstraktion tasoilla niin ontologisesti, epistemolosesti, kuin metodologisestikin. Kehys mahdollistaa uusien asioiden näkemisen samalla, kun se estää muita, omalle tutkimukselle epärelevantteja seikkoja häiritsemästä.

Akatemia viittasi aluksi ainoastaan puistikkoon, jossa Plato opetti. Moderni akatemian määritelmä, kaiken tieteen kattava ja koko pallon kiertävä tieteen taigametsä otettiin käyttön vasta 1956. Vielä ei siis ole liian myöhäistä muuttaa akatemiaa kuvaamaan metsän sijaan puistikoita, samalla kuitenkin tunnustaen, että molemmat koostuvat puista.

Photo by Douglas Williams, Unsplash

 

 

Katjan päivä – FAQ ja muita intuitiivisia vasteita väkivaltaisesta radikalisoitumisesta ja ekstremismistä

Tutkimuksen raamit

Jatko-opiskelija, tohtorikoulutettava, apuraha- vai väitöskirjatutkija? Ensimmäinen ratkaistava pulma jatko-opiskelijanpolun alussa. Oma valintani on ollut esittäytyä väitöskirjatutkijana. Uusia ihmisiä kohdatessa väitöskirjatutkijuuden esiin tultua ja vastapuolen esittäessä tarkentavia kysymyksiä, kerron, että väitöstutkimukseni liittyy väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin esiintymiseen, käsittelyyn ja ennaltaehkäisyyn suomalaisissa oppilaitoksissa.

(Photo by NeONBRAND on Unsplash)

Väkivaltaisen radikalisoitumisen, ekstremismin ja terrorismin käsitteiden käyttö on lisääntynyt 2000-luvun alusta lähtien voimakkaasti. Samalla käsitteistä ja niihin kytkeytyvistä ilmiöistä esitetään julkisessa keskustelussa moninaisia määritelmiä ja selitysmalleja. Laaja julkinen keskustelu johtaa siihen, että lähes jokaisella meistä on omia taustaolettamuksia ja asenteita teemaan liittyen.

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta keskeisten käsitteiden määritelmistä, mutta omassa tutkimuksessani käytetään toistaiseksi Sisäministeriön (2016) Kansallisen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelman määritelmiä, jossa:

”Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan sitä, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla tai ideologialla perustellen. Väkivaltainen radikalisoituminen on yksilöllinen prosessi, joka voi johtaa siihen, että yksilö liittyy väkivaltaisiin ekstremistisiin ryhmiin tai toimintaa. Äärimmillään väkivaltainen radikalisoituminen voi johtaa terroristisiin tekoihin.” (Sisäministeriö 2016, 11.)

Edellä kuvatun määritelmän mukaisia väkivaltaisia ääri-ideologioita ovat siis esimerkiksi koulusurmakultti, jihadismi, muu uskonnolla perusteltu ekstremismi, vasemmistoradikalismi, äärioikeistolaiset ideologiat kuten kansallissosialismi ja vastajihadismi tai yhden asian liikkeet.

Intuitiiviset vasteet ja FAQ

 Tutkimusaiheen esiin nousemisen jälkeen kohtaan moninaisia kommentteja ja kysymyksiä. Kutsun näitä intuitiivisiksi vasteiksi, jotka tarjoavat tutkijalle eturivin paikan havainnoida niitä yleisiä ajatuksia, asenteita, taustaoletuksia sekä pohdintoja, joita aiheeseen yleisesti liittyy. Käytän tätä blogikirjoitusta väylänä käydä yleistä keskustelua niiden kommenttien kanssa, joita usein kohtaan kerrottuani: ”Hei! Olen Katja Vallinkoski ja tutkin väitöskirjassani väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin esiintymistä, käsittelyä ja ennaltaehkäisyä suomalaisissa oppilaitoksissa.”

(Photo by Thomas Drouault on Unsplash)

1.  ”Joo, kouluissa esiintyy kyllä tosi paljon väkivaltaa nykyään.”

Kouluissa esiintyy yhä enenevässä määrin väkivaltaa, mutta vain harvoissa tapauksissa kyse on väkivaltaisesta radikalisoitumisesta tai ekstremismistä. Koko Suomesta perusopetuksen, lukio ja ammatillisen koulutuksen kentältä keräämässäni aineistossa (n=1149) mainintoja kouluissa esiintyvästä väkivallasta, eli kouluväkivallasta on runsaasti, ja esiintyessään se nähdään esimerkiksi yksilöiden välisten konfliktien ratkaisumallina tai seurauksena oppilaan/opiskelijan muista ongelmista. Väkivaltaista ääriajattelua ja ekstremismiä, jossa väkivaltaa käytetään keinona yhteiskunnallisten muutosten ajamaiseen, kouluissa esiintyy huomattavasti vähemmän.

2. ”Hyvä aihe, kouluturvallisuudessa on kyllä paljon kehittämisen varaa.”

Myös kouluturvallisuuteen, ja erityisesti turvallisuuskulttuurin ja -johtamisen kehittämiseen pitää suunnata tutkimusta ja kehitystyötä, mutta mikäli miellämme väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyn oppilaitoksissa turvallisuustyöksi, se luo konnotaatioita jo ilmenneeseen uhkaan vastaamisesta, reaktiivisesta toiminnasta, joka tarkoittaa, että ennaltaehkäisevien toimenpiteiden suhteen ollaan myöhässä. Sen sijaan, että puhuisimme väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisystä turvallisuustyönä, tulisi ajatukset ja puhe kääntää sellaisen laajan turvallisuuskulttuurin luomiseen, joka huomioi turvallisuustekijöiden lisäksi ne teemat, jotka ennaltaehkäisevät laajapohjaisesti väkivaltaista ääriajattelua ja tukevat demokraattista elämäntapaa.

Sieckelinck, Kaulingfreks & De Winter (2015) toteavat tutkimuksessaan, että kouluissa väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyviin teemoihin on keskitytty roistojen (villain) tai uhrien (victims) narratiiveilla. Mikäli mahdollisessa radikalisoitumisvaarassa olevat oppilaat/opiskelijat nähdään roistoina, jää oppilaitosten tehtäväksi työskennellä turvallisuustoimijoiden apuna mahdollisessa profiloinnissa. Uhrinäkökulma näkee puolestaan väkivaltaisesti radikalisoituneen yksilön haavoittuvana, ja esimerkiksi alttiina propagandalle tai aivopesulle jättäen huomioitta väkivaltaisesti radikalisoituneen yksilön henkilökohtaisen aktiivisen roolin.

Roisto- ja uhrinarratiivien rinnalle väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyyn oppilaitoksissa tarvitaan kasvatuksellista kontribuutiota.

3. ”Tärkeä aihe. Syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat tosi iso ongelma Suomessa.”

Tapahtuneen terrori-iskun, koulusurman tmv. jälkeen on tyypillistä, että käsittääkseen tapahtunutta kauheutta, vastauksia etsitään selitysmalleista, joissa tekijän motiiveja kuvataan mielenterveyteen tai syrjäytymiseen liittyvien teemojen kautta.

Jamieson & Flint (2015, 20) kuitenkin huomauttavat, että toisin kuin usein luullaan, valtaosa terroristeista ole henkisesti häiriintyneitä tai psykologisesti poikkeuksellisia yksilöitä.

Myös terrorismitutkija, dosentti Leena Malkki on käsitellyt syrjäytymisen roolia väkivaltaisessa radikalisoitumisessa Politiikasta.fi blogikirjoituksessaan laajasti.

(Photo by Iz zy on Unsplash)

4. ”Mullakin on ollut oppilas, jolla oli tosi radikaaleja mielipiteitä.”

Radikaalit ajatukset ja väkivallaton radikalismi voidaan nähdä yhteiskuntaa eteenpäin vievinä ja demokratiaa muovaavina voimina, sillä esimerkiksi ajatus naisten äänioikeudesta on aikanaan ollut radikaali idea.

Hyväksyttävyyden radikaalien ideoiden eteenpäin vieminen menettää, jos ideologioiden tavoitteluun ei pyritä demokraattisin, väkivallattomin keinoin.

Käytettävien käsitteiden tarkoituksenmukaisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä käytetyt käsitteet rakentavat osaltaan todellisuutta. Näin ollen käsitteellinen ero radikalismin ja väkivaltaisen radikalisoitumisen välillä on keskeistä.

5. ”Kouluissa tarvitaan taitoa tunnistaa radikalisoitunut yksilö.”

Tutkimuksilla ei ole kyetty kehittämään sellaista ekstremistien profiilia, joka mahdollistaisi potentiaalisten radikalisoitumisvaarassa olevien luotettavan tunnistamisen. Profiloinnin haasteita kuvataan myös Kundnanin et al.  raportissa, jonka mukaan:

”University departments, think-tanks, and national security agencies have all tried to discover a profile that can be applied to what law enforcement agencies call the ‘pre-criminal space’ – the period before an individual begins terrorist activity. No profile that stands up to scholarly scrutiny has ever been discovered.” (Kundnani, Miller, Blackwood & Gearey 2016, 7.)

Vaikka väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin profilointiin ei ole erityisiä työkaluja, on huomioitava, että oppilaitoksissa on kautta aikojen tehty työtä tilanteissa, joissa oppilaiden/opiskelijoiden käytös herättää huolta. Näitä olemassa olevia toimenpideohjelmia ja rakenteita voidaan soveltaa siis myös tilanteissa, joissa huoli mahdollisesta väkivaltaisesta radikalisoitumisesta herää. Olennaista tällöin on esimerkiksi kunnan keskeisten yhteistyökumppaneiden tunteminen.

6. ”Tämä teema ei näy meillä, meillä kun ei juurikaan ole maahanmuuttajia.”

Diskurssi, jossa maahanmuuttajiin liitetään ilmeinen väkivaltapotentiaali, on yleistä väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyvissä keskusteluissa. Keräämässäni tutkimusaineistossa tämänkaltaisia intuitiivisia vasteita esiintyi myös kasvattajien vastauksissa. Tällöin on tarpeellista kysyä, vahvistaako edellä mainitun kaltainen ajatusrakennelma institutionaalisella tasolla osaltaan sosiaalista polarisaatiota?

Mikäli diskurssia katsoo sen kääntöpuolelta, on mahdollista nähdä ajattelun takana oleva kausaalinen oletus: maahanmuuttajien määrällä voi tällöin lausujan ajatuksissa olettaa olevan yhteys esimerkiksi äärioikeistolaisia ideologioita omaavien yksilöiden/ryhmien toimintaan.

Tilastoja tarkasteltaessa selviää, että Helsingissä tuli vuonna 2017 tietoon 57 väkivaltaista, tai väkivaltaan yllyttävää rikosta, joiden motiivi liittyy aatemaailmaan. Näistä rikoksista 56 luettiin kuuluvaksi väkivaltaisiin äärioikeistolaisiin ideologioihin ja yksi väkivaltaiseen äärivasemmistolaisuuteen. Valtaosassa tapauksissa rikosnimikkeenä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan (26 kpl). Toiseksi eniten kirjattiin pahoinpitelyjä (17 kpl) ja kolmanneksi eniten laittomia uhkauksia (6 kpl). (Ylikomisario Jari Taponen, Twitterissä 31.1.2018)

(Photo by rawpixel on Unsplash)

7. ”No mikä sitten on tehokkainta ennaltaehkäisyä?”

Ennaltaehkäisyn vaikuttavuuden tutkiminen ja todistaminen on haasteellista. Yleiseen tietouteen tulevat ne teot, joiden kohdalla ennaltaehkäisy ei onnistunut, mutta niistä teoista, joissa ennaltaehkäisy onnistui, ei monistakaan syistä viestitä usein laajasti.

Väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin kentällä ennaltaehkäisyn yhteydessä esille nousevat termit PVE (Preventing Violent Extremism) ja CVE (Countering Violent Extremism). CVE-toimien nähdään joidenkin tulkintojen mukaan sisältävän työtä, jota tehdään niiden riskiyksilöiden kanssa, jotka ovat mahdollisesti jo alkaneet omaksua väkivaltaista ääri-ideologiaa. PVE voidaan nähdä terrorismintorjunnan pehmeänä muoto, johon osallistuvat turvallisuusalan henkilöstön ulkopuolella olevat, kuten opettajat, sosiaalityöntekijät, järjestöt jne. Tällöin ennaltaehkäisevä työskentely keskittyy niiden tekijöiden haastamiseen, joiden oletetaan aiheuttavan mahdollista väkivaltaista radikalisoitumista.

Afganistanissa vuonna 2013 suoritetussa Mercy Corpsin tutkimuksessa taustajatuksena oli, että työttömyys, köyhyys ja sosiaalinen deprivaatio selittävät poliittiseen väkivaltaan, kapinointiin ja terrorismiin osallistumista. Interventiotutkimuksessa tuettiin nuorison työllistymistä tarjoamalla kouluttautumista, joka vaikutti positiivisesti taloudellisiin tilanteisiin ja loi sosiaalisia suhteita. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että interventiolla oli rajallinen vaikutus alttiuteen osallistua poliittiseen väkivaltaan, koska päinvastoin kun oli oletettu, yksilöt, joilla oli korkeampi luottamus itseensä ja enemmän sosiaalisia suhteita, olivat alttiimpia käyttämään väkivaltaa poliittisiin tarkoituksiin.

Jos siis taustaoletukset väkivaltaiseen radikalisoitumiseen johtavista syistä ovat väärät, ei ennaltaehkäisyllä ole toivottua vaikutusta.

Amjadin & Woodin (2009) tutkimuksessa tarkasteltiin puolestaan tietopohjaisen informaation vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin kontekstissa. Tutkimuksen koe- ja kontrolliryhmäasetelman myötä koeryhmässä tehtiin interventio, jossa koehenkilöt keskustelivat muslimi-juutalaiskysymyksestä aiheeseen erikoistuneen psykologin kanssa. Kolme päivää keskustelun jälkeen interventioon osallistuneita pyrittiin rekrytoimaan ekstremistiseen ryhmään. Interventioon osallistuneet pyysivät konrolliryhmää harvemmin lisätietoja ryhmästä tai liittyivät siihen.

Vaikka edellä kuvattu koeasetelma on mielenkiintoinen, on vaikea kuvitella, että vastaavanlaista koetta väkivaltaisen radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn vaikuttavuuden tutkimisen nimissä olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi Pohjoismaissa.

Koska väkivaltaiseen radikalisoitumiseen johtavia syitä on lukuisia, ja polut moninaisia, on yleisten ennaltaehkäisytoimienkin asettaminen haastavaa.

Daviesin (2014) mukaan: ”The routes away from extremism are not the same as the routes towards it. In either direction, they are not singular corridors, but very complex intersections of circumstances, relationships, orientations and coincidences.”

Lisää tutkimustietoa tarvitaan, jotta PVE toimia voitaisiin tutkia ja niiden vaikuttavuutta arvioida myös oppilaitoskontekstissa.

8. ”Ei terrorismiin liittyvistä teemoista kuulu lapsille puhua.”

(Photo by pan xiaozhen on Unsplash)

Koska lähes jokainen oppilas/opiskelija tulee todistaneeksi erilaisia kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä, konflikteja tai terrori-iskuja vähintään median kautta, on tärkeää, että niihin liittyviä teemoja käsitellään oppilaitoksissa. Monet koulut eivät kuitenkaan tarjoa lapsille ja nuorille mahdollisuutta käsitellä haastavia tai kiistanalaisia aiheita, koska niiden käsittelemistä pidetään liian haastavana. Tästä syystä keskiöön nouseekin kasvattajien tiedollisen ja taidollisen kompetenssin kehittäminen esimerkiksi täydennyskoulutuksella, sillä jos lapset ja nuoret eivät saa tukea koululta näissä tilanteissa, he saattavat jäädä vaille opastusta eivätkä löydä luotettavia keinoja käsitellä kiistanalaisia aiheita rakentavasti. Uusia kiistanalaisia aiheita syntyy kaiken aikaa lisää, ja jos nuoret oppivat käsittelemään kiistanalaisia aiheita nyt, heillä on paremmat valmiudet käsitellä niitä myös tulevaisuudessa.

Koulu yhteiskunnan mikrokosmoksena ja peilinä ei voi sulkea itseään ulos näiden teemojen käsittelystä.

Sille vanhemmalle, joka sanoi, ettei heidän lapselleen saa puhua koulussa esimerkiksi Turun terrori-iskuun liittyvistä teemoista, huomautan, että mikäli lapset/nuoret eivät saa tukea aiheiden totuudenmukaiseen käsittelyyn, on vaarana, että he kehittävät sirpaleisen ymmärryksen ja saattavat sisällyttää mukaan omaa tulkintaansa siitä, mitä tilanteessa ”olisi voinut tapahtua” tai mitä he mielikuvittelevat siinä tapahtuneen.

9/11 iskujen jälkeen Yhdysvalloissa todettiin useiden pikkulasten kuvitelleen kaksoistorneihin lentäneen lukuisia lentokoneita, sillä kuvaa törmäyksistä näytettiin eri medioissa toistuvaluonteisesti.

Kasvattajat tarvitsevat tukea ja koulutusta käsitelläkseen väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyviä teemoja ikätasoisesti ja ammattitaidolla. Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus HY+ järjestää Opetushallituksen rahoituksella opetusalan henkilöstölle koulutusta väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin käsittelyy ja ennaltaehkäisyyn. Lisätietoja koulutuksista saa HY+:n koulutuskalenterista tai uutiskirjeestä.

Lisäksi Alison Jamiesonin ja Jane Flintin oppaat Talking about Terrorism (2017) ja Radicalisation and Terrorism: A Teacher’s Handbook for Addressin Extremism  (2015) tarjoavat keinoja terrorismiin liittyvien teemojen rakentavaan ja pedagogiseen käsittelyyn oppilaitoksissa.

9. ”Voi miten raskas aihe. Eikö ahdista?”

Joskus kauan sitten kuulin viisaat sanat, joiden mukaan raskaat tutkimusaiheet eivät vaadi niinkään raskaita huveja, vaan innostavia keskustelukumppaneita. Näistä innostavista keskusteluista on kiitettävä erityisesti lähipiiriäni, jatko-opiskelijakollegoita sekä tutkimukseni ohjaajia.

Mutta kun toisinaan näistä keskusteluista huolimatta ahdistaa, leipominen ja taikinaterapia helpottavat.

(Photo by Katja Vallinkoski)
(Photo by Katja Vallinkoski)

Katja Vallinkoski tutkii väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin teemoja oppilaitoskontekstissa Olvi-säätiön, Suomalaisen Konkordia-liiton, Otto A. Malmin lahjoitusrahaston sekä Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahojen turvin. Aiemmassa työssään hän on toiminut turvallisuusvastaavana, erityisluokanopettajana vaativan erityisen tuen kentällä  sekä kouluttanut opetus- ja oppilashuoltohenkilöstöä haastavan ja väkivaltaisen käyttäytymisen ennaltaehkäisyyn ja hallintaan. Vapaa-ajallaan hän on intohimoinen leipuri. Vallinkosken löytää Twitteristä nimellä @KVallikoski .

 Lähteet:

Amjad, N. & Wood, A: (2009). Identifying and changing the normative beliefs about aggression which lead young Muslim adults to join extremist anti-Semitic groups in Pakistan. Aggressive Behavior, 35(6), pp. 514-519.

Jamieson, A. & Flint, J. (2015). Radicalisation and Terrorism. A Teacher’s Handbook for Addressing Extremism. Brilliant Publications.

Jamieson, A. & Flint, J. (2017). Talking about Terrorism. Responding to Children’s Questions. Brilliant Publications.

Kundanani, A., Miller, D., Blackwood, L. & Gearey, A. (2016). The ”Science” of Pre-Crime. The Secret ”Radicalisation” Study Underpinning Prevent. Cage.

Mercy Corps. (2015). Does Youth Employment Build Stability? Evidence from an Impact Evaluation of Vocational Training in Afghanistan.

Sieckelinck, S., Kaulingfreks, F. & De Winter, M. (2015) Neither Villains Nor Victims: Towards an Educational Perspective on Radicalisation, British Journal of Educational Studies, 63:3, 329-343, DOI: 10.1080/00071005.2015.1076566

Sisäministeriö. (2016). Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyn toimenpideohjelma. Sisäministeriön julkaisu 15/2016.

Ilpon päivä: Kahden työpaikan välillä

Tohtoriopinnot ovat varsin omalaatuista hommaa. Jaksaako sellaiseen edes ryhtyä? Antaa sielunsa yliopistolle ja tuomita itsensä akateemiseen kammioon ihmettelemään? Kun sain tilaisuuden aloittaa jatko-opinnot, epäröin tietysti. En ollut varma haluanko omistautua yliopistolle, vaikka jatko-opiskelu tietyllä tasolla kiinnostikin. Heittäytyäkö akatemian vietäväksi ja aloittaa pelottavan suuri projekti vai katsoako muita mahdollisuuksia?

Päätin lopulta antaa väitöskirjalle pikkusormen, mutta pitää toisella kädellä kiinni normaalista, ei-akateemisesta elämästä. Pienen väännön ja säädön jälkeen syntyi sopimus, jonka puitteissa teen osa-aikaisesti väitöskirjaa ja osa-aikaisesti jatkan konsulttitöitä vanhassa työpaikassani. Toinen työ tietysti hidastaa jatko-opintojani merkittävästi, mutta tarjoaa myös tärkeän henkireiän. Yliopisto ei ole normaali työpaikka, eikä jatko-opiskelu ole mikään normaali työ. Se on lähempänä opiskelua, josta nyt jotenkin raapii elantonsa. Konsulttihommat taas ovat sitä, mitä tavalliset ihmiset usein tekevät. Aamulla toimistolle ja iltapäivällä pois, ja joskus on joku palaveri tai tapaaminen.

Parasta jatko-opiskelussa on sen yletön vapaus. Vaikka siitä saatava korvaus on oikeastaan iso vitsi, on jatko-opiskelija vapaa kuin taivaan lintu. Tai ehkä pingviini, joka ei osaa lentää mutta muuten viettää päivänsä tehden (lähes) mitä huvittaa. Kukaan ei kerro milloin pitää tulla aamulla paikalle. Jos flow-tila ei osu kohdalleen, voi töitä tehdä myöhemminkin tai keskittyä toiseen aiheeseen.

Konsultti
Konsulttityö ei näytä tältä. (Kuva: Rawpixel / Unsplash.com: https://unsplash.com/@rawpixel)

Konsulttihommat voivat sisältää tehtäviä ja aiheita laidasta laitaan. Meidän firmassa on onneksi aika rentoa, eikä sielläkään kukaan kellokortti kädessä kyttää menemisiä. En minä siellä töissä olisikaan, jos näin olisi. Välillä hommaa on ihan perkeleesti, mutta niin kai kaikkialla. Näiden kahden varsin joustavan työn yhdistäminen onnistuu varsin hyvin, vaikka välillä päänvaivaa aiheuttaakin jatkuva hyppääminen eri aiheiden ja tehtävien välillä.

Tärkeintä minulle tässä kahden työn mallissa on päivien vaihtelevuus. Konsulttimaailma ja ”normityö” on minulle pakopaikka yliopiston tutkijankammiosta ja yksinäisestä puurtamisesta. Yliopisto on välillä aika rasittava työympäristö. Kahvipöydässäkin pitää kaikesta repiä jotain teorioita. Kaiken maailman kissanristiäisiä on koko ajan. Toisaalta yliopistossa pääsee keskittymään kunnolla ja pohtimaan itselleen tärkeitä aiheita. Yliopistossa voi itse valita omat toimintatapansa ja päivän rytminsä. Ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta yliopisto inspiroi jatkuvasti.

Porthania
Porthania ei ole keskustan kaunein rakennus, mutta kyllä siitäkin löytyy rauhallista tyyliä. (Kuva: Chris Lizotte, lupa kysytty)

Yliopisto on myös pakopaikka ”normaalista” työstä. Konsulttityö on parhaimmillaan intensiivistä uusien asioiden käsittelyä, kiinnostavia projekteja ja jänniä tapaamisia. Työnteossa on moderni tuulahdus yliopistoon verrattuna. Konsulttina on myös äärimmäisen hyvin perillä oman alansa ja yhteiskunnan diskursseista ja erilaisista kehityskuluista, mikä ei ainakaan haittaa jatko-opintojani. Kaikki konsulttiprojektit eivät ole tietenkään yhtä kiinnostavia, ja jotkut asiat alkavat toistaa itseään. Toisinaan väsynkin konsulttispedeilyyn ja kaipaan työhuoneeseeni Porthaniaan syventymään oman tutkimukseni pariin.

Tämänkaltainen järjestely onnistuu vain, jos molemmat työnantajat ovat hyvin joustavia. Molempiin sisältyy erinäisiä pakollisia menoja ja on tärkeää, että päivärytmiin voi tällöin tehdä poikkeuksia. Olen onneksi onnistunut luovimaan työmääräni kohtuulliseksi. En ole vielä seonnut erilaisten deadlinejen ja muuttuvien projektien ristipaineessa, vaikka en vieläkään muista merkitä eri menoja yhteen kalenteriin. Olen varma, että muistan sitten kun ensimmäistä kertaa oikeasti unohdan tehdä jotain. Olen aika hajamielinen, joten tämä tapahtuu luultavasti ennemmin kuin myöhemmin.

En ole varma suosittelisinko työnteon yhdistämistä jatko-opintoihin yleisesti. Itselleni tämä järjestely tuntuu kuitenkin toimivan ja tunnen olevani motivoitunut molempiin tehtäviin. Vaihtelu virkistää. Luonnollisesti olisi mukavaa saada väitöskirja nopeammin valmiiksi, mutta nautin myös konsulttityöstäni. Ehkä on turhaa miettiä liikaa tulevaisuutta.

Ilppo on suunnittelumaantieteen jatko-opiskelija, joka kirjoittaa väitöskirjaa urbanisaation politiikasta ja työskentelee asiantuntijana MDI:ssä

Kaisan päivä: Jatko-opiskelijan harharetket

Kun kerron uudelle tuttavalleni tekeväni väitöskirjaa tai olevani jatko-opiskelija, saan vastaukseksi usein joko hiljaisuuden tai jatkokysymyksiä siitä, että mitä tarkalleen ottaen teenkään. Tästä oppineena yleensä kerronkin olevani tutkija ja tutkimukseni aihepiirin, jolloin työtäni on helpompi ymmärtää.

En ihmettele jatko-opiskelijuuden ympärillä vallitsevaa epätietoisuutta. Itselleni oli vielä maisteriopintojen loppuvaiheessakin hyvin epäselvää, mitä jatko-opinnot tarkalleen ottaen tarkoittavat. Niistä puhuttiin epämääräisesti ja ikään kuin olettaen, että jokainen yliopisto-opiskelija tietäisi, mistä opinnot koostuvat. Muistan kokeneeni noloutta siitä, etten tiennyt asiasta tarkemmin.

Käytännössä sain selvyyttä asiaa, kun itse hakeuduin jatko-opintoihin. Oppaana minulla oli graduohjaajani, joka rekrytoi minut omaan hankkeeseensa väitöskirjan tekijäksi. Sen virallisempaa perehdytystä en opintoihin tai työhön saanut. Yhdessä infotilaisuudessa muistan käyneeni sen jälkeen, kun jatko-opinto-oikeus oli myönnetty.

Tämä blogikirjoitus on kurkistus yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden jatko-opiskelijuuteen. Keskustelimme aiheesta seminaarikertamme yhteydessä, ja jaan nyt omien kokemusteni lisäksi myös kollegoideni esiin nostamia havaintoja jatko-opiskelijuudesta ja siitä, millaisia oletuksia muut usein tekevät työstämme.

Pötköttelyä ja papereiden levittelyä

Teen tällä hetkellä töitä kotona, koska olen etätyösuhteessa Tampereen yliopistoon. (Tämäkin on työn erikoisuus: jatko-opinnot ja siihen liittyvä mahdollinen työsuhde tai apuraha ovat erillisiä asioita.) Kotona työskentelyn takia puolisollani, joka itse tekee tavanomaista palkkatyötä, on ollut näköalapaikka havainnoida, mistä työni ulkopuolisen silmin näyttää koostuvan.

Työni sisällöt ja muodot ovat saaneet huvittaviakin piirteitä keskinäisissä keskusteluissamme. Ergonomiasta välittämättä teen toisinaan töitä läppäri sylissä kotisohvalla. Kun puolisoni tulee työpäivän jälkeen kotiin, hän löytää minut usein viltti jalkojeni päällä, läppäri sylissä ja koira kyljessä kiinni. Hän onkin vitsaillut, että työni on ”pötköttelyä ja papereiden levittelyä”.

Iso osa työstä on yksin puurtamista aineiston käsittelyn, tutkimusjulkaisuiden lukemisen ja aineistoanalyysin parissa. Voisin erakoitua sohvalleni viikoiksi, eikä kukaan ihmettelisi missä olen. Toisaalta työ on aika ajoin jatkuvaa tapaamisissa käymistä, palautteen antamista ja saamista sekä verkostoitumista, mitä joutuu rajoittamaankin, jotta saisi ”varsinaiset” työt ajallaan tehtyä.

Opiskelua vai työntekoa?

Puolisolleni jatko-opintoni näyttäytyvät ensisijaisesti työnä eivätkä opiskeluna. Itse kuvailisin opiskelemisen ja työn suhdetta siten, että teen työtä, jonka tarkoituksena on oppia tutkijaksi. Kun kysyin asiasta kollegoiltani, että miten heidän sosiaaliset verkostonsa näkevät heidän tilanteensa, moni nosti esiin, että väitöskirjatyöskentelyn oletetaan usein olevan opiskelua, jota tehdään varsinaisen työn ohella. Toki osalla jatko-opiskelijoista tilanne on tämä. Omassa työyhteisössäni jatko-opiskelijuus on pääsääntöisesti kokoaikaista tutkimusta, jonka kautta tähdätään tutkijan tai muunlaiselle asiantuntijan uralle.

Eräs kollegani korosti, että ulkopuoliset eivät tiedä, että väitöskirjan valmiiksi saattaminen ei ole läheskään koko aikaa työn keskiössä. Vaikka tavoitteena on saada aikaiseksi konkreettinen, kansitettava muutaman sadan pituinen opinnäyte, sisältyy työhön paljon sellaista, joka ei koskaan tule näkyviin. Väitöskirja ei siis synny vain kirjoittamalla se.

Työ koostuu työryhmäesitysten valmistelusta, konferenssimatkoista, jatkuvasta tutkimusrahoituksen hakemisesta, muiden töiden lukemisesta ja kommentoinnista, yhteiskunnallisten asioiden seuraamisesta ja omasta tutkimuksesta viestimisestä sen lisäksi, että tekee varsinaista tutkimusta. Tämä blogikirjoituskin on yksi jatko-opintoihini liittyvä tehtävä, joka väitöskirjassani ei tule näkymään.

Onko tutkija harharetkeilijä vai uuden ajan renessanssi-ihminen?

Valmistuvaa väitöskirjaa kuvaillaan ultimaattisena tiivistymänä koko siitä työstä, joka jatko-opiskelijana on tehty. Tämä on kuitenkin vain osittain totta.

Työhön liittyy oleellisesti tutkimukselliset ”harharetket”, joita useinkaan ei monisanaisesti väitöskirjassa esitellä. Joskus kyseessä on myös runsauden pula, jota tutkimuksessa ei katsota hyvällä, vaan tiukan rajauksen ulkopuolelle jäävät osiot kylmästi sahataan raportista pois. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että nämä harharetket ovat tutkimuksen vaiheita, jotka usein opettavat asiasta eniten ja mahdollistavat briljantin väitöskirjan valmistumisen.

Yksi kollegoistani kuvaili, että väitöstutkimuksen tekeminen on yhden ilmiön tai sen osan syvää penkomista, ymmärtämistä ja sen tiedollista haltuun ottamista. Väitöskirjan jälkeen sinusta ei tule uudenajan renessanssi-ihmistä, joka tietäisi kaikesta kaiken tai kaikesta edes vähääkään; sen sijaan sinusta tulee oman aihealueen asiantuntija, joka paradoksaalisesti usein tulee matkan varrella oppineeksi sen, ettei lopulta tiedä tutkimastaan asiasta lähellekään kaikkea vaan ainoastaan pienen osan.

Tutkittava aihepiiri imee luokseen myös vapaa-ajalla

Oma työni voi siis näyttäytyä leppoisana, yksiulotteisena läppärin kanssa istuskelemisena, jota voin tehdä missä ja milloin haluan. Vaikka työn joustavuus on toki työn etuja, kollegani kuitenkin korostivat työn vaativat paljon itsensä johtamista, projektinhallintaa ja valtavasti sisäistä motivaatiota. Läheiset myös todistavat sen, että henkiset ja psyykkiset voimavarat ovat usein tiukilla.

Olen myös omakohtaisesti havainnut, että työstä on vaikea päästä vapaa-ajalla eroon. Tutkijan työssä ei usein riitä, että sulkee läppärin tiettyyn kellonaikaan tai ei tarkasta sähköpostia iltaisin ja viikonloppuisin. Sosiaalinen media on täynnä työni kannalta kiinnostavia ryhmiä, sivustoja ja uutisia. Toisaalta hakeudun niiden äärelle, vaikka niitä ei automaattisesti silmiini työntyisikään. Aivoni ja silmäni hakeutuvat tutkimani aihepiirin äärelle jatkuvasti. Toisaalta olen unelmatyössäni, koska voin tehdä työtä aiheen äärellä, jota kohtaan tunnen intohimoa.

Konkreettista tietoa jatko-opinnoista pitäisi olla paremmin saatavissa

Tätä blogitekstiä varten googlasin, mitä hakusanat ”jatko-opinnot Helsingin yliopistossa” antaa tulokseksi. En löytänyt sivua, jossa kerrottaisiin konkreettisesti, mitä jatko-opiskelijuus tai mikä tohtorintutkinto on.

Oma ajautumiseni jatko-opintoihin ei ollut varsinainen tietoinen päätös, enkä osannut valmistautua siihen tarpeeksi hyvin. Onkin onni, että olen päätynyt työyhteisöön, jossa omaan työhön liittyviä haasteita saa reflektoida.

En tiedä sisältyykö nykyään maisteriopiskelijoiden opintoihin parempaa perehdytystä jatko-opintoihin kuin vielä neljä–viisi vuotta sitten, kun itse olin jatko-opintokysymysten äärellä. Uskon, että olisin itse hyötynyt rehellisestä ja avoimesta informoinnista työn sekä hyvistä että välillä ahdistavistakin puolista sen lisäksi, että joku olisi konkreettisesti kertonut, että mitä työhön kuuluu. Jatko-opintoihin ryhtyminen ilman riittävää perehdytystä ei ole kenenkään etu.

Suuri kiitos Vaula Tuomaala, Aino Luotonen, Heidi Ruohio ja Aino Peltokangas kommenteistanne ja näkemyksistänne, joita sain käyttää tässä kirjoituksessa!

Kuvat: Adolfo Felix / Unsplash

Kaisa Kivipuro on aloittanut jatko-opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 2015 ja hänen tutkimusaiheenaan on tahaton kohduttomuus ja siihen liittyvä lapsettomuus. Voit lukea hänestä ja hänen tutkimuksestaan lisää täältä. Kaisa kuuluu yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden kirjoittajaverkostoon, joka julkaisee tutkimuksen innoittamia kirjoituksia läheissuhteista blogissa Perhe, suhteet ja yhteiskunta.

Tuukan päivä: tie akatemiaan

    Prince Grégoire Soutzo. Vue d’Athènes. 1856. Kuva: Jean Louis Mazieres (Flickr)

Olisinpa tavannut sinut plataanien varjossa, […]
missä Sokrates voitti sydämet, […]
missä veljellinen ilo kaikui, […]
missä minun Platon loi paratiiseja.

~ Hölderlin, Kreikka

Platonin akatemiaa on tapana pitää nykyisen akateemisen maailman esikuvana. Esikuvana se toimii myös hyvin jatko-opiskelijalle tämän tiellä kohti akatemiaa.

Platonin akatemiassa opiskeltiin ja syvennyttiin tärkeinä pidettyihin aiheisiin, kuten geometriaan ja filosofiaan. Platonin omana aikana se ei vielä muistuttanut koulua, jossa oltaisiin tehty selkeä erottelu opettajiin ja oppilaisiin. Nuoremmat ja vanhemmat oppilaat keskustelivat ja pohtivat jotain aihetta yhdessä, oppien siten toinen toiseltaan. Yhdessä työskentely mahdollisti aiheeseen perusteellisen syventymisen, mikä taas yksin olisi ollut hyvin työlästä ja vaikeaa.

Mielestäni tämä kuvaa hyvin myös nykyistä akateemista maailmaa. Nykyään akatemiassa tutkijat muodostavat samalla tavalla yhteisön. Modernin teknologian ansiosta se ei rajaudu maantieteellisesti. Oman ymmärryksen syventäminen on akateemiseen yhteisöön osaan ottamista. Samaan aikaan tämä osaan ottaminen omalla panoksellaan on myös yhteisön ymmärryksen kehittämistä.

Ilman keskustelua ei ole tietoa.

Gustave Courbet. Paris. La Rencontre ou ”Bonjour Mr Courbet”. 1854. Kuva: Jean Louis Mazieres (Flickr)

Platon itse kirjoitti aiheesta dialogin nimeltä Menon. Siinä Sokrates ja Menon auttavat nuorta poikaa oppimaan geometriaa. Aluksi pojalla on vääriä käsityksiä edessä olevasta laskutoimituksesta, mutta lopulta hän oppii antamaan oikean vastauksen.

Oikean vastauksen antaminen ei kuitenkaan vielä tarkoita asian ymmärtämistä. Voin laskimella saada selville vastauksia hyvinkin monimutkaisiin ongelmiin, mutta ymmärrän asian vasta kun tiedän, miksi tämä vastaus on oikea. Tämän esimerkin mukaisesti on myös hahmotettava matematiikkaa laajemmin, jotta voi todella ymmärtää, miksi jokin vastaus on oikea. En siis opi matemaatikoksi siten, että opettaja kertoo minulle oikeat vastaukset.

Mutta mistä tiedän, miten aloittaa opintoni? Jos en tiedä asiaa, kuten Menon huomauttaa, niin ”millä tavalla sitten etsisit sitä, mistä et laiskinkaan tiedä, että mitä se on?” Alkuperäisessä, kreikankielisessä lainauksessa Menon kysymys, ”millä tavalla”, tarkoittaa kirjaimellisesti ”mitä tietä?” (tropon). Toisin sanoen tietäminen vaatii ymmärrystä siitä, mihin suuntaan on kuljettava.

Vain toinen voi johdattaa minua oikeiden kysymysten äärelle, sekä tukea minua oppimisessani. Sokrateen ja Menonin opettama poika ei olisi koskaan tullut löytäneeksi matematiikkaa tai sitä, mistä aloittaa ja mihin suuntaan lähteä. Tätä varten hän tarvitsee toisia, yhteisöä joka tukee häntä.

Perustutkinto on oikeuden vastausten opettelua, siinä on kyse vuosikymmenet (monesti myös vuosisadat) ylittävän perinteen sisäistämisestä. Tämä perinne auttaa pääsemään jyvälle siitä, millä tavalla ja mitä tietä pitkin on etsittävä sitä, mistä ei laisinkaan tiedä mitään. Se on siis välttämätön tienpätkä kohti ymmärrystä.

Jatko-opinnoissa sen sijaan on kyse tämän yhteisön autonomiseksi jäseneksi tulemisesta. Jatko-opintojen myötä opiskelijasta tulee tutkija, joka pystyy omalla työllään tukemaan sitä yhteisöä, joka on tukenut häntä tiellään kohti tietoa. Toisaalta taas jatko-opiskelija oppii myös viemään eteenpäin sitä perinnettä, joka on johdattanut hänet nykypisteeseen. Hänestä tulee siis toisten teiden kulkijasta myös tiennäyttäjä.

Jatko-opiskeleminen on tasavertaiseksi jäseneksi tulemista akatemian tiellä kohti tietoa.

Tuukka Brunila on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija, joka on politiikan teorian tutkimisen ohella myös intohimoinen antiikin kirjallisuuden ystävä.

Virpin päivä: Polku tutkijaksi

Kuva teksteineen on kirjoittajan

Tyttö tiesi jo kymmenvuotiaana haluavansa tehdä jotain merkittävää elämässään. Hän tunsi vahvasti, että tulisi taistelemaan jonkin tärkeän asian puolesta. Mutta vähänpä tyttö tiesi, mikä olisi hänen missionsa ja kuinka se rakentuisi pikkuhiljaa vuosikymmenten saatossa.

Tuo edellä mainittu tyttö kouluttautuu, kokeilee ja kerää kokemuksia monilta eri alueilta. Tyttö intoutuu täysillä mukaan kaikkeen eikä aavista, miten nämä erilaiset osaamisen alueet tulevat vielä kietoutumaan toisiinsa ja löytävät paikkansa rihmastossa muodostaen suuremman tarinan.

44-vuotias nainen katsoo taivaalle ja antaa rankkasateen huuhtoa kasvojaan. Käsillä on hetki, jolloin epätoivo oman työn merkityksellisyydestä painaa hartioita ja pakottaa kyyneleet sekoittumaan vesipisaroihin.  Ja sitten se iskee, ymmärrys mihin polku on johtanut. Nainen tietää mitä haluaa. Hän haluaa  valjastaa osaamisensa ison asian puolesta taistelemiseen.

Se asia on ilmastonmuutos.

Nainen näkee ne kymmenet rihmat, joita yhdistelemällä ja uudesta näkökulmasta katsomalla hän voisi tehdä oman osansa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Keino, jolla hän sen haluaa tehdä, on tieteellinen tutkimus. Tästä alkaa useiden vuosien sinnikäs työ sen eteen, että hän ymmärtäisi, mitä on ymmärtänyt ja ennen kaikkea ymmärtäisi, mitä ei vielä ymmärrä.

Tänään nainen tuntee taistossaan ainutlaatuisia oivaltamisen hetkiä, ahmii koko sielullaan uutta tietoa ja luo synteesejä. Hän on oppinut näkemään maapallon ja siellä tapahtuvat asiat systeemisinä ja moniulotteisina. Rihmasto on alkanut hahmottua.

Kaksi päivää IPCC:n raportin julkistamisen jälkeen hän näkee kirkkaana oman tutkimuksensa todellisen tarkoituksen mutta myös yllättäen oman olemassaolonsa tarkoituksen.

Onneksi tuo kymmenvuotias tyttö ei tiennyt, minkä asian eteen hän aikuisena taistelisi.

Onneksi.

Virpi tekee ympäristökasvatuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa tavoitteena kehittää käsillä olevaan antroposeeniin aikaan uudenlaista oppimisen teoriaa.