Katjan päivä – FAQ ja muita intuitiivisia vasteita väkivaltaisesta radikalisoitumisesta ja ekstremismistä

Tutkimuksen raamit

Jatko-opiskelija, tohtorikoulutettava, apuraha- vai väitöskirjatutkija? Ensimmäinen ratkaistava pulma jatko-opiskelijanpolun alussa. Oma valintani on ollut esittäytyä väitöskirjatutkijana. Uusia ihmisiä kohdatessa väitöskirjatutkijuuden esiin tultua ja vastapuolen esittäessä tarkentavia kysymyksiä, kerron, että väitöstutkimukseni liittyy väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin esiintymiseen, käsittelyyn ja ennaltaehkäisyyn suomalaisissa oppilaitoksissa.

(Photo by NeONBRAND on Unsplash)

Väkivaltaisen radikalisoitumisen, ekstremismin ja terrorismin käsitteiden käyttö on lisääntynyt 2000-luvun alusta lähtien voimakkaasti. Samalla käsitteistä ja niihin kytkeytyvistä ilmiöistä esitetään julkisessa keskustelussa moninaisia määritelmiä ja selitysmalleja. Laaja julkinen keskustelu johtaa siihen, että lähes jokaisella meistä on omia taustaolettamuksia ja asenteita teemaan liittyen.

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta keskeisten käsitteiden määritelmistä, mutta omassa tutkimuksessani käytetään toistaiseksi Sisäministeriön (2016) Kansallisen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelman määritelmiä, jossa:

”Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan sitä, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla tai ideologialla perustellen. Väkivaltainen radikalisoituminen on yksilöllinen prosessi, joka voi johtaa siihen, että yksilö liittyy väkivaltaisiin ekstremistisiin ryhmiin tai toimintaa. Äärimmillään väkivaltainen radikalisoituminen voi johtaa terroristisiin tekoihin.” (Sisäministeriö 2016, 11.)

Edellä kuvatun määritelmän mukaisia väkivaltaisia ääri-ideologioita ovat siis esimerkiksi koulusurmakultti, jihadismi, muu uskonnolla perusteltu ekstremismi, vasemmistoradikalismi, äärioikeistolaiset ideologiat kuten kansallissosialismi ja vastajihadismi tai yhden asian liikkeet.

Intuitiiviset vasteet ja FAQ

 Tutkimusaiheen esiin nousemisen jälkeen kohtaan moninaisia kommentteja ja kysymyksiä. Kutsun näitä intuitiivisiksi vasteiksi, jotka tarjoavat tutkijalle eturivin paikan havainnoida niitä yleisiä ajatuksia, asenteita, taustaoletuksia sekä pohdintoja, joita aiheeseen yleisesti liittyy. Käytän tätä blogikirjoitusta väylänä käydä yleistä keskustelua niiden kommenttien kanssa, joita usein kohtaan kerrottuani: ”Hei! Olen Katja Vallinkoski ja tutkin väitöskirjassani väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin esiintymistä, käsittelyä ja ennaltaehkäisyä suomalaisissa oppilaitoksissa.”

(Photo by Thomas Drouault on Unsplash)

1.  ”Joo, kouluissa esiintyy kyllä tosi paljon väkivaltaa nykyään.”

Kouluissa esiintyy yhä enenevässä määrin väkivaltaa, mutta vain harvoissa tapauksissa kyse on väkivaltaisesta radikalisoitumisesta tai ekstremismistä. Koko Suomesta perusopetuksen, lukio ja ammatillisen koulutuksen kentältä keräämässäni aineistossa (n=1149) mainintoja kouluissa esiintyvästä väkivallasta, eli kouluväkivallasta on runsaasti, ja esiintyessään se nähdään esimerkiksi yksilöiden välisten konfliktien ratkaisumallina tai seurauksena oppilaan/opiskelijan muista ongelmista. Väkivaltaista ääriajattelua ja ekstremismiä, jossa väkivaltaa käytetään keinona yhteiskunnallisten muutosten ajamaiseen, kouluissa esiintyy huomattavasti vähemmän.

2. ”Hyvä aihe, kouluturvallisuudessa on kyllä paljon kehittämisen varaa.”

Myös kouluturvallisuuteen, ja erityisesti turvallisuuskulttuurin ja -johtamisen kehittämiseen pitää suunnata tutkimusta ja kehitystyötä, mutta mikäli miellämme väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyn oppilaitoksissa turvallisuustyöksi, se luo konnotaatioita jo ilmenneeseen uhkaan vastaamisesta, reaktiivisesta toiminnasta, joka tarkoittaa, että ennaltaehkäisevien toimenpiteiden suhteen ollaan myöhässä. Sen sijaan, että puhuisimme väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisystä turvallisuustyönä, tulisi ajatukset ja puhe kääntää sellaisen laajan turvallisuuskulttuurin luomiseen, joka huomioi turvallisuustekijöiden lisäksi ne teemat, jotka ennaltaehkäisevät laajapohjaisesti väkivaltaista ääriajattelua ja tukevat demokraattista elämäntapaa.

Sieckelinck, Kaulingfreks & De Winter (2015) toteavat tutkimuksessaan, että kouluissa väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyviin teemoihin on keskitytty roistojen (villain) tai uhrien (victims) narratiiveilla. Mikäli mahdollisessa radikalisoitumisvaarassa olevat oppilaat/opiskelijat nähdään roistoina, jää oppilaitosten tehtäväksi työskennellä turvallisuustoimijoiden apuna mahdollisessa profiloinnissa. Uhrinäkökulma näkee puolestaan väkivaltaisesti radikalisoituneen yksilön haavoittuvana, ja esimerkiksi alttiina propagandalle tai aivopesulle jättäen huomioitta väkivaltaisesti radikalisoituneen yksilön henkilökohtaisen aktiivisen roolin.

Roisto- ja uhrinarratiivien rinnalle väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyyn oppilaitoksissa tarvitaan kasvatuksellista kontribuutiota.

3. ”Tärkeä aihe. Syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat tosi iso ongelma Suomessa.”

Tapahtuneen terrori-iskun, koulusurman tmv. jälkeen on tyypillistä, että käsittääkseen tapahtunutta kauheutta, vastauksia etsitään selitysmalleista, joissa tekijän motiiveja kuvataan mielenterveyteen tai syrjäytymiseen liittyvien teemojen kautta.

Jamieson & Flint (2015, 20) kuitenkin huomauttavat, että toisin kuin usein luullaan, valtaosa terroristeista ole henkisesti häiriintyneitä tai psykologisesti poikkeuksellisia yksilöitä.

Myös terrorismitutkija, dosentti Leena Malkki on käsitellyt syrjäytymisen roolia väkivaltaisessa radikalisoitumisessa Politiikasta.fi blogikirjoituksessaan laajasti.

(Photo by Iz zy on Unsplash)

4. ”Mullakin on ollut oppilas, jolla oli tosi radikaaleja mielipiteitä.”

Radikaalit ajatukset ja väkivallaton radikalismi voidaan nähdä yhteiskuntaa eteenpäin vievinä ja demokratiaa muovaavina voimina, sillä esimerkiksi ajatus naisten äänioikeudesta on aikanaan ollut radikaali idea.

Hyväksyttävyyden radikaalien ideoiden eteenpäin vieminen menettää, jos ideologioiden tavoitteluun ei pyritä demokraattisin, väkivallattomin keinoin.

Käytettävien käsitteiden tarkoituksenmukaisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä käytetyt käsitteet rakentavat osaltaan todellisuutta. Näin ollen käsitteellinen ero radikalismin ja väkivaltaisen radikalisoitumisen välillä on keskeistä.

5. ”Kouluissa tarvitaan taitoa tunnistaa radikalisoitunut yksilö.”

Tutkimuksilla ei ole kyetty kehittämään sellaista ekstremistien profiilia, joka mahdollistaisi potentiaalisten radikalisoitumisvaarassa olevien luotettavan tunnistamisen. Profiloinnin haasteita kuvataan myös Kundnanin et al.  raportissa, jonka mukaan:

”University departments, think-tanks, and national security agencies have all tried to discover a profile that can be applied to what law enforcement agencies call the ‘pre-criminal space’ – the period before an individual begins terrorist activity. No profile that stands up to scholarly scrutiny has ever been discovered.” (Kundnani, Miller, Blackwood & Gearey 2016, 7.)

Vaikka väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin profilointiin ei ole erityisiä työkaluja, on huomioitava, että oppilaitoksissa on kautta aikojen tehty työtä tilanteissa, joissa oppilaiden/opiskelijoiden käytös herättää huolta. Näitä olemassa olevia toimenpideohjelmia ja rakenteita voidaan soveltaa siis myös tilanteissa, joissa huoli mahdollisesta väkivaltaisesta radikalisoitumisesta herää. Olennaista tällöin on esimerkiksi kunnan keskeisten yhteistyökumppaneiden tunteminen.

6. ”Tämä teema ei näy meillä, meillä kun ei juurikaan ole maahanmuuttajia.”

Diskurssi, jossa maahanmuuttajiin liitetään ilmeinen väkivaltapotentiaali, on yleistä väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyvissä keskusteluissa. Keräämässäni tutkimusaineistossa tämänkaltaisia intuitiivisia vasteita esiintyi myös kasvattajien vastauksissa. Tällöin on tarpeellista kysyä, vahvistaako edellä mainitun kaltainen ajatusrakennelma institutionaalisella tasolla osaltaan sosiaalista polarisaatiota?

Mikäli diskurssia katsoo sen kääntöpuolelta, on mahdollista nähdä ajattelun takana oleva kausaalinen oletus: maahanmuuttajien määrällä voi tällöin lausujan ajatuksissa olettaa olevan yhteys esimerkiksi äärioikeistolaisia ideologioita omaavien yksilöiden/ryhmien toimintaan.

Tilastoja tarkasteltaessa selviää, että Helsingissä tuli vuonna 2017 tietoon 57 väkivaltaista, tai väkivaltaan yllyttävää rikosta, joiden motiivi liittyy aatemaailmaan. Näistä rikoksista 56 luettiin kuuluvaksi väkivaltaisiin äärioikeistolaisiin ideologioihin ja yksi väkivaltaiseen äärivasemmistolaisuuteen. Valtaosassa tapauksissa rikosnimikkeenä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan (26 kpl). Toiseksi eniten kirjattiin pahoinpitelyjä (17 kpl) ja kolmanneksi eniten laittomia uhkauksia (6 kpl). (Ylikomisario Jari Taponen, Twitterissä 31.1.2018)

(Photo by rawpixel on Unsplash)

7. ”No mikä sitten on tehokkainta ennaltaehkäisyä?”

Ennaltaehkäisyn vaikuttavuuden tutkiminen ja todistaminen on haasteellista. Yleiseen tietouteen tulevat ne teot, joiden kohdalla ennaltaehkäisy ei onnistunut, mutta niistä teoista, joissa ennaltaehkäisy onnistui, ei monistakaan syistä viestitä usein laajasti.

Väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin kentällä ennaltaehkäisyn yhteydessä esille nousevat termit PVE (Preventing Violent Extremism) ja CVE (Countering Violent Extremism). CVE-toimien nähdään joidenkin tulkintojen mukaan sisältävän työtä, jota tehdään niiden riskiyksilöiden kanssa, jotka ovat mahdollisesti jo alkaneet omaksua väkivaltaista ääri-ideologiaa. PVE voidaan nähdä terrorismintorjunnan pehmeänä muoto, johon osallistuvat turvallisuusalan henkilöstön ulkopuolella olevat, kuten opettajat, sosiaalityöntekijät, järjestöt jne. Tällöin ennaltaehkäisevä työskentely keskittyy niiden tekijöiden haastamiseen, joiden oletetaan aiheuttavan mahdollista väkivaltaista radikalisoitumista.

Afganistanissa vuonna 2013 suoritetussa Mercy Corpsin tutkimuksessa taustajatuksena oli, että työttömyys, köyhyys ja sosiaalinen deprivaatio selittävät poliittiseen väkivaltaan, kapinointiin ja terrorismiin osallistumista. Interventiotutkimuksessa tuettiin nuorison työllistymistä tarjoamalla kouluttautumista, joka vaikutti positiivisesti taloudellisiin tilanteisiin ja loi sosiaalisia suhteita. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että interventiolla oli rajallinen vaikutus alttiuteen osallistua poliittiseen väkivaltaan, koska päinvastoin kun oli oletettu, yksilöt, joilla oli korkeampi luottamus itseensä ja enemmän sosiaalisia suhteita, olivat alttiimpia käyttämään väkivaltaa poliittisiin tarkoituksiin.

Jos siis taustaoletukset väkivaltaiseen radikalisoitumiseen johtavista syistä ovat väärät, ei ennaltaehkäisyllä ole toivottua vaikutusta.

Amjadin & Woodin (2009) tutkimuksessa tarkasteltiin puolestaan tietopohjaisen informaation vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin kontekstissa. Tutkimuksen koe- ja kontrolliryhmäasetelman myötä koeryhmässä tehtiin interventio, jossa koehenkilöt keskustelivat muslimi-juutalaiskysymyksestä aiheeseen erikoistuneen psykologin kanssa. Kolme päivää keskustelun jälkeen interventioon osallistuneita pyrittiin rekrytoimaan ekstremistiseen ryhmään. Interventioon osallistuneet pyysivät konrolliryhmää harvemmin lisätietoja ryhmästä tai liittyivät siihen.

Vaikka edellä kuvattu koeasetelma on mielenkiintoinen, on vaikea kuvitella, että vastaavanlaista koetta väkivaltaisen radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn vaikuttavuuden tutkimisen nimissä olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi Pohjoismaissa.

Koska väkivaltaiseen radikalisoitumiseen johtavia syitä on lukuisia, ja polut moninaisia, on yleisten ennaltaehkäisytoimienkin asettaminen haastavaa.

Daviesin (2014) mukaan: ”The routes away from extremism are not the same as the routes towards it. In either direction, they are not singular corridors, but very complex intersections of circumstances, relationships, orientations and coincidences.”

Lisää tutkimustietoa tarvitaan, jotta PVE toimia voitaisiin tutkia ja niiden vaikuttavuutta arvioida myös oppilaitoskontekstissa.

8. ”Ei terrorismiin liittyvistä teemoista kuulu lapsille puhua.”

(Photo by pan xiaozhen on Unsplash)

Koska lähes jokainen oppilas/opiskelija tulee todistaneeksi erilaisia kansallisia ja kansainvälisiä kriisejä, konflikteja tai terrori-iskuja vähintään median kautta, on tärkeää, että niihin liittyviä teemoja käsitellään oppilaitoksissa. Monet koulut eivät kuitenkaan tarjoa lapsille ja nuorille mahdollisuutta käsitellä haastavia tai kiistanalaisia aiheita, koska niiden käsittelemistä pidetään liian haastavana. Tästä syystä keskiöön nouseekin kasvattajien tiedollisen ja taidollisen kompetenssin kehittäminen esimerkiksi täydennyskoulutuksella, sillä jos lapset ja nuoret eivät saa tukea koululta näissä tilanteissa, he saattavat jäädä vaille opastusta eivätkä löydä luotettavia keinoja käsitellä kiistanalaisia aiheita rakentavasti. Uusia kiistanalaisia aiheita syntyy kaiken aikaa lisää, ja jos nuoret oppivat käsittelemään kiistanalaisia aiheita nyt, heillä on paremmat valmiudet käsitellä niitä myös tulevaisuudessa.

Koulu yhteiskunnan mikrokosmoksena ja peilinä ei voi sulkea itseään ulos näiden teemojen käsittelystä.

Sille vanhemmalle, joka sanoi, ettei heidän lapselleen saa puhua koulussa esimerkiksi Turun terrori-iskuun liittyvistä teemoista, huomautan, että mikäli lapset/nuoret eivät saa tukea aiheiden totuudenmukaiseen käsittelyyn, on vaarana, että he kehittävät sirpaleisen ymmärryksen ja saattavat sisällyttää mukaan omaa tulkintaansa siitä, mitä tilanteessa ”olisi voinut tapahtua” tai mitä he mielikuvittelevat siinä tapahtuneen.

9/11 iskujen jälkeen Yhdysvalloissa todettiin useiden pikkulasten kuvitelleen kaksoistorneihin lentäneen lukuisia lentokoneita, sillä kuvaa törmäyksistä näytettiin eri medioissa toistuvaluonteisesti.

Kasvattajat tarvitsevat tukea ja koulutusta käsitelläkseen väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja ekstremismiin liittyviä teemoja ikätasoisesti ja ammattitaidolla. Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus HY+ järjestää Opetushallituksen rahoituksella opetusalan henkilöstölle koulutusta väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin käsittelyy ja ennaltaehkäisyyn. Lisätietoja koulutuksista saa HY+:n koulutuskalenterista tai uutiskirjeestä.

Lisäksi Alison Jamiesonin ja Jane Flintin oppaat Talking about Terrorism (2017) ja Radicalisation and Terrorism: A Teacher’s Handbook for Addressin Extremism  (2015) tarjoavat keinoja terrorismiin liittyvien teemojen rakentavaan ja pedagogiseen käsittelyyn oppilaitoksissa.

9. ”Voi miten raskas aihe. Eikö ahdista?”

Joskus kauan sitten kuulin viisaat sanat, joiden mukaan raskaat tutkimusaiheet eivät vaadi niinkään raskaita huveja, vaan innostavia keskustelukumppaneita. Näistä innostavista keskusteluista on kiitettävä erityisesti lähipiiriäni, jatko-opiskelijakollegoita sekä tutkimukseni ohjaajia.

Mutta kun toisinaan näistä keskusteluista huolimatta ahdistaa, leipominen ja taikinaterapia helpottavat.

(Photo by Katja Vallinkoski)
(Photo by Katja Vallinkoski)

Katja Vallinkoski tutkii väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin teemoja oppilaitoskontekstissa Olvi-säätiön, Suomalaisen Konkordia-liiton, Otto A. Malmin lahjoitusrahaston sekä Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahojen turvin. Aiemmassa työssään hän on toiminut turvallisuusvastaavana, erityisluokanopettajana vaativan erityisen tuen kentällä  sekä kouluttanut opetus- ja oppilashuoltohenkilöstöä haastavan ja väkivaltaisen käyttäytymisen ennaltaehkäisyyn ja hallintaan. Vapaa-ajallaan hän on intohimoinen leipuri. Vallinkoskea voi seurata Twitterissä @KVallikoski sekä hänen pian käynnistyvästä blogistaan.

 Lähteet:

Amjad, N. & Wood, A: (2009). Identifying and changing the normative beliefs about aggression which lead young Muslim adults to join extremist anti-Semitic groups in Pakistan. Aggressive Behavior, 35(6), pp. 514-519.

Jamieson, A. & Flint, J. (2015). Radicalisation and Terrorism. A Teacher’s Handbook for Addressing Extremism. Brilliant Publications.

Jamieson, A. & Flint, J. (2017). Talking about Terrorism. Responding to Children’s Questions. Brilliant Publications.

Kundanani, A., Miller, D., Blackwood, L. & Gearey, A. (2016). The ”Science” of Pre-Crime. The Secret ”Radicalisation” Study Underpinning Prevent. Cage.

Mercy Corps. (2015). Does Youth Employment Build Stability? Evidence from an Impact Evaluation of Vocational Training in Afghanistan.

Sieckelinck, S., Kaulingfreks, F. & De Winter, M. (2015) Neither Villains Nor Victims: Towards an Educational Perspective on Radicalisation, British Journal of Educational Studies, 63:3, 329-343, DOI: 10.1080/00071005.2015.1076566

Sisäministeriö. (2016). Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyn toimenpideohjelma. Sisäministeriön julkaisu 15/2016.

Ilpon päivä: Kahden työpaikan välillä

Tohtoriopinnot ovat varsin omalaatuista hommaa. Jaksaako sellaiseen edes ryhtyä? Antaa sielunsa yliopistolle ja tuomita itsensä akateemiseen kammioon ihmettelemään? Kun sain tilaisuuden aloittaa jatko-opinnot, epäröin tietysti. En ollut varma haluanko omistautua yliopistolle, vaikka jatko-opiskelu tietyllä tasolla kiinnostikin. Heittäytyäkö akatemian vietäväksi ja aloittaa pelottavan suuri projekti vai katsoako muita mahdollisuuksia?

Päätin lopulta antaa väitöskirjalle pikkusormen, mutta pitää toisella kädellä kiinni normaalista, ei-akateemisesta elämästä. Pienen väännön ja säädön jälkeen syntyi sopimus, jonka puitteissa teen osa-aikaisesti väitöskirjaa ja osa-aikaisesti jatkan konsulttitöitä vanhassa työpaikassani. Toinen työ tietysti hidastaa jatko-opintojani merkittävästi, mutta tarjoaa myös tärkeän henkireiän. Yliopisto ei ole normaali työpaikka, eikä jatko-opiskelu ole mikään normaali työ. Se on lähempänä opiskelua, josta nyt jotenkin raapii elantonsa. Konsulttihommat taas ovat sitä, mitä tavalliset ihmiset usein tekevät. Aamulla toimistolle ja iltapäivällä pois, ja joskus on joku palaveri tai tapaaminen.

Parasta jatko-opiskelussa on sen yletön vapaus. Vaikka siitä saatava korvaus on oikeastaan iso vitsi, on jatko-opiskelija vapaa kuin taivaan lintu. Tai ehkä pingviini, joka ei osaa lentää mutta muuten viettää päivänsä tehden (lähes) mitä huvittaa. Kukaan ei kerro milloin pitää tulla aamulla paikalle. Jos flow-tila ei osu kohdalleen, voi töitä tehdä myöhemminkin tai keskittyä toiseen aiheeseen.

Konsultti
Konsulttityö ei näytä tältä. (Kuva: Rawpixel / Unsplash.com: https://unsplash.com/@rawpixel)

Konsulttihommat voivat sisältää tehtäviä ja aiheita laidasta laitaan. Meidän firmassa on onneksi aika rentoa, eikä sielläkään kukaan kellokortti kädessä kyttää menemisiä. En minä siellä töissä olisikaan, jos näin olisi. Välillä hommaa on ihan perkeleesti, mutta niin kai kaikkialla. Näiden kahden varsin joustavan työn yhdistäminen onnistuu varsin hyvin, vaikka välillä päänvaivaa aiheuttaakin jatkuva hyppääminen eri aiheiden ja tehtävien välillä.

Tärkeintä minulle tässä kahden työn mallissa on päivien vaihtelevuus. Konsulttimaailma ja ”normityö” on minulle pakopaikka yliopiston tutkijankammiosta ja yksinäisestä puurtamisesta. Yliopisto on välillä aika rasittava työympäristö. Kahvipöydässäkin pitää kaikesta repiä jotain teorioita. Kaiken maailman kissanristiäisiä on koko ajan. Toisaalta yliopistossa pääsee keskittymään kunnolla ja pohtimaan itselleen tärkeitä aiheita. Yliopistossa voi itse valita omat toimintatapansa ja päivän rytminsä. Ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta yliopisto inspiroi jatkuvasti.

Porthania
Porthania ei ole keskustan kaunein rakennus, mutta kyllä siitäkin löytyy rauhallista tyyliä. (Kuva: Chris Lizotte, lupa kysytty)

Yliopisto on myös pakopaikka ”normaalista” työstä. Konsulttityö on parhaimmillaan intensiivistä uusien asioiden käsittelyä, kiinnostavia projekteja ja jänniä tapaamisia. Työnteossa on moderni tuulahdus yliopistoon verrattuna. Konsulttina on myös äärimmäisen hyvin perillä oman alansa ja yhteiskunnan diskursseista ja erilaisista kehityskuluista, mikä ei ainakaan haittaa jatko-opintojani. Kaikki konsulttiprojektit eivät ole tietenkään yhtä kiinnostavia, ja jotkut asiat alkavat toistaa itseään. Toisinaan väsynkin konsulttispedeilyyn ja kaipaan työhuoneeseeni Porthaniaan syventymään oman tutkimukseni pariin.

Tämänkaltainen järjestely onnistuu vain, jos molemmat työnantajat ovat hyvin joustavia. Molempiin sisältyy erinäisiä pakollisia menoja ja on tärkeää, että päivärytmiin voi tällöin tehdä poikkeuksia. Olen onneksi onnistunut luovimaan työmääräni kohtuulliseksi. En ole vielä seonnut erilaisten deadlinejen ja muuttuvien projektien ristipaineessa, vaikka en vieläkään muista merkitä eri menoja yhteen kalenteriin. Olen varma, että muistan sitten kun ensimmäistä kertaa oikeasti unohdan tehdä jotain. Olen aika hajamielinen, joten tämä tapahtuu luultavasti ennemmin kuin myöhemmin.

En ole varma suosittelisinko työnteon yhdistämistä jatko-opintoihin yleisesti. Itselleni tämä järjestely tuntuu kuitenkin toimivan ja tunnen olevani motivoitunut molempiin tehtäviin. Vaihtelu virkistää. Luonnollisesti olisi mukavaa saada väitöskirja nopeammin valmiiksi, mutta nautin myös konsulttityöstäni. Ehkä on turhaa miettiä liikaa tulevaisuutta.

Ilppo on suunnittelumaantieteen jatko-opiskelija, joka kirjoittaa väitöskirjaa urbanisaation politiikasta ja työskentelee asiantuntijana MDI:ssä

Kaisan päivä: Jatko-opiskelijan harharetket

Kun kerron uudelle tuttavalleni tekeväni väitöskirjaa tai olevani jatko-opiskelija, saan vastaukseksi usein joko hiljaisuuden tai jatkokysymyksiä siitä, että mitä tarkalleen ottaen teenkään. Tästä oppineena yleensä kerronkin olevani tutkija ja tutkimukseni aihepiirin, jolloin työtäni on helpompi ymmärtää.

En ihmettele jatko-opiskelijuuden ympärillä vallitsevaa epätietoisuutta. Itselleni oli vielä maisteriopintojen loppuvaiheessakin hyvin epäselvää, mitä jatko-opinnot tarkalleen ottaen tarkoittavat. Niistä puhuttiin epämääräisesti ja ikään kuin olettaen, että jokainen yliopisto-opiskelija tietäisi, mistä opinnot koostuvat. Muistan kokeneeni noloutta siitä, etten tiennyt asiasta tarkemmin.

Käytännössä sain selvyyttä asiaa, kun itse hakeuduin jatko-opintoihin. Oppaana minulla oli graduohjaajani, joka rekrytoi minut omaan hankkeeseensa väitöskirjan tekijäksi. Sen virallisempaa perehdytystä en opintoihin tai työhön saanut. Yhdessä infotilaisuudessa muistan käyneeni sen jälkeen, kun jatko-opinto-oikeus oli myönnetty.

Tämä blogikirjoitus on kurkistus yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden jatko-opiskelijuuteen. Keskustelimme aiheesta seminaarikertamme yhteydessä, ja jaan nyt omien kokemusteni lisäksi myös kollegoideni esiin nostamia havaintoja jatko-opiskelijuudesta ja siitä, millaisia oletuksia muut usein tekevät työstämme.

Pötköttelyä ja papereiden levittelyä

Teen tällä hetkellä töitä kotona, koska olen etätyösuhteessa Tampereen yliopistoon. (Tämäkin on työn erikoisuus: jatko-opinnot ja siihen liittyvä mahdollinen työsuhde tai apuraha ovat erillisiä asioita.) Kotona työskentelyn takia puolisollani, joka itse tekee tavanomaista palkkatyötä, on ollut näköalapaikka havainnoida, mistä työni ulkopuolisen silmin näyttää koostuvan.

Työni sisällöt ja muodot ovat saaneet huvittaviakin piirteitä keskinäisissä keskusteluissamme. Ergonomiasta välittämättä teen toisinaan töitä läppäri sylissä kotisohvalla. Kun puolisoni tulee työpäivän jälkeen kotiin, hän löytää minut usein viltti jalkojeni päällä, läppäri sylissä ja koira kyljessä kiinni. Hän onkin vitsaillut, että työni on ”pötköttelyä ja papereiden levittelyä”.

Iso osa työstä on yksin puurtamista aineiston käsittelyn, tutkimusjulkaisuiden lukemisen ja aineistoanalyysin parissa. Voisin erakoitua sohvalleni viikoiksi, eikä kukaan ihmettelisi missä olen. Toisaalta työ on aika ajoin jatkuvaa tapaamisissa käymistä, palautteen antamista ja saamista sekä verkostoitumista, mitä joutuu rajoittamaankin, jotta saisi ”varsinaiset” työt ajallaan tehtyä.

Opiskelua vai työntekoa?

Puolisolleni jatko-opintoni näyttäytyvät ensisijaisesti työnä eivätkä opiskeluna. Itse kuvailisin opiskelemisen ja työn suhdetta siten, että teen työtä, jonka tarkoituksena on oppia tutkijaksi. Kun kysyin asiasta kollegoiltani, että miten heidän sosiaaliset verkostonsa näkevät heidän tilanteensa, moni nosti esiin, että väitöskirjatyöskentelyn oletetaan usein olevan opiskelua, jota tehdään varsinaisen työn ohella. Toki osalla jatko-opiskelijoista tilanne on tämä. Omassa työyhteisössäni jatko-opiskelijuus on pääsääntöisesti kokoaikaista tutkimusta, jonka kautta tähdätään tutkijan tai muunlaiselle asiantuntijan uralle.

Eräs kollegani korosti, että ulkopuoliset eivät tiedä, että väitöskirjan valmiiksi saattaminen ei ole läheskään koko aikaa työn keskiössä. Vaikka tavoitteena on saada aikaiseksi konkreettinen, kansitettava muutaman sadan pituinen opinnäyte, sisältyy työhön paljon sellaista, joka ei koskaan tule näkyviin. Väitöskirja ei siis synny vain kirjoittamalla se.

Työ koostuu työryhmäesitysten valmistelusta, konferenssimatkoista, jatkuvasta tutkimusrahoituksen hakemisesta, muiden töiden lukemisesta ja kommentoinnista, yhteiskunnallisten asioiden seuraamisesta ja omasta tutkimuksesta viestimisestä sen lisäksi, että tekee varsinaista tutkimusta. Tämä blogikirjoituskin on yksi jatko-opintoihini liittyvä tehtävä, joka väitöskirjassani ei tule näkymään.

Onko tutkija harharetkeilijä vai uuden ajan renessanssi-ihminen?

Valmistuvaa väitöskirjaa kuvaillaan ultimaattisena tiivistymänä koko siitä työstä, joka jatko-opiskelijana on tehty. Tämä on kuitenkin vain osittain totta.

Työhön liittyy oleellisesti tutkimukselliset ”harharetket”, joita useinkaan ei monisanaisesti väitöskirjassa esitellä. Joskus kyseessä on myös runsauden pula, jota tutkimuksessa ei katsota hyvällä, vaan tiukan rajauksen ulkopuolelle jäävät osiot kylmästi sahataan raportista pois. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että nämä harharetket ovat tutkimuksen vaiheita, jotka usein opettavat asiasta eniten ja mahdollistavat briljantin väitöskirjan valmistumisen.

Yksi kollegoistani kuvaili, että väitöstutkimuksen tekeminen on yhden ilmiön tai sen osan syvää penkomista, ymmärtämistä ja sen tiedollista haltuun ottamista. Väitöskirjan jälkeen sinusta ei tule uudenajan renessanssi-ihmistä, joka tietäisi kaikesta kaiken tai kaikesta edes vähääkään; sen sijaan sinusta tulee oman aihealueen asiantuntija, joka paradoksaalisesti usein tulee matkan varrella oppineeksi sen, ettei lopulta tiedä tutkimastaan asiasta lähellekään kaikkea vaan ainoastaan pienen osan.

Tutkittava aihepiiri imee luokseen myös vapaa-ajalla

Oma työni voi siis näyttäytyä leppoisana, yksiulotteisena läppärin kanssa istuskelemisena, jota voin tehdä missä ja milloin haluan. Vaikka työn joustavuus on toki työn etuja, kollegani kuitenkin korostivat työn vaativat paljon itsensä johtamista, projektinhallintaa ja valtavasti sisäistä motivaatiota. Läheiset myös todistavat sen, että henkiset ja psyykkiset voimavarat ovat usein tiukilla.

Olen myös omakohtaisesti havainnut, että työstä on vaikea päästä vapaa-ajalla eroon. Tutkijan työssä ei usein riitä, että sulkee läppärin tiettyyn kellonaikaan tai ei tarkasta sähköpostia iltaisin ja viikonloppuisin. Sosiaalinen media on täynnä työni kannalta kiinnostavia ryhmiä, sivustoja ja uutisia. Toisaalta hakeudun niiden äärelle, vaikka niitä ei automaattisesti silmiini työntyisikään. Aivoni ja silmäni hakeutuvat tutkimani aihepiirin äärelle jatkuvasti. Toisaalta olen unelmatyössäni, koska voin tehdä työtä aiheen äärellä, jota kohtaan tunnen intohimoa.

Konkreettista tietoa jatko-opinnoista pitäisi olla paremmin saatavissa

Tätä blogitekstiä varten googlasin, mitä hakusanat ”jatko-opinnot Helsingin yliopistossa” antaa tulokseksi. En löytänyt sivua, jossa kerrottaisiin konkreettisesti, mitä jatko-opiskelijuus tai mikä tohtorintutkinto on.

Oma ajautumiseni jatko-opintoihin ei ollut varsinainen tietoinen päätös, enkä osannut valmistautua siihen tarpeeksi hyvin. Onkin onni, että olen päätynyt työyhteisöön, jossa omaan työhön liittyviä haasteita saa reflektoida.

En tiedä sisältyykö nykyään maisteriopiskelijoiden opintoihin parempaa perehdytystä jatko-opintoihin kuin vielä neljä–viisi vuotta sitten, kun itse olin jatko-opintokysymysten äärellä. Uskon, että olisin itse hyötynyt rehellisestä ja avoimesta informoinnista työn sekä hyvistä että välillä ahdistavistakin puolista sen lisäksi, että joku olisi konkreettisesti kertonut, että mitä työhön kuuluu. Jatko-opintoihin ryhtyminen ilman riittävää perehdytystä ei ole kenenkään etu.

Suuri kiitos Vaula Tuomaala, Aino Luotonen, Heidi Ruohio ja Aino Peltokangas kommenteistanne ja näkemyksistänne, joita sain käyttää tässä kirjoituksessa!

Kuvat: Adolfo Felix / Unsplash

Kaisa Kivipuro on aloittanut jatko-opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 2015 ja hänen tutkimusaiheenaan on tahaton kohduttomuus ja siihen liittyvä lapsettomuus. Voit lukea hänestä ja hänen tutkimuksestaan lisää täältä. Kaisa kuuluu yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden kirjoittajaverkostoon, joka julkaisee tutkimuksen innoittamia kirjoituksia läheissuhteista blogissa Perhe, suhteet ja yhteiskunta.

Tuukan päivä: tie akatemiaan

    Prince Grégoire Soutzo. Vue d’Athènes. 1856. Kuva: Jean Louis Mazieres (Flickr)

Olisinpa tavannut sinut plataanien varjossa, […]
missä Sokrates voitti sydämet, […]
missä veljellinen ilo kaikui, […]
missä minun Platon loi paratiiseja.

~ Hölderlin, Kreikka

Platonin akatemiaa on tapana pitää nykyisen akateemisen maailman esikuvana. Esikuvana se toimii myös hyvin jatko-opiskelijalle tämän tiellä kohti akatemiaa.

Platonin akatemiassa opiskeltiin ja syvennyttiin tärkeinä pidettyihin aiheisiin, kuten geometriaan ja filosofiaan. Platonin omana aikana se ei vielä muistuttanut koulua, jossa oltaisiin tehty selkeä erottelu opettajiin ja oppilaisiin. Nuoremmat ja vanhemmat oppilaat keskustelivat ja pohtivat jotain aihetta yhdessä, oppien siten toinen toiseltaan. Yhdessä työskentely mahdollisti aiheeseen perusteellisen syventymisen, mikä taas yksin olisi ollut hyvin työlästä ja vaikeaa.

Mielestäni tämä kuvaa hyvin myös nykyistä akateemista maailmaa. Nykyään akatemiassa tutkijat muodostavat samalla tavalla yhteisön. Modernin teknologian ansiosta se ei rajaudu maantieteellisesti. Oman ymmärryksen syventäminen on akateemiseen yhteisöön osaan ottamista. Samaan aikaan tämä osaan ottaminen omalla panoksellaan on myös yhteisön ymmärryksen kehittämistä.

Ilman keskustelua ei ole tietoa.

Gustave Courbet. Paris. La Rencontre ou ”Bonjour Mr Courbet”. 1854. Kuva: Jean Louis Mazieres (Flickr)

Platon itse kirjoitti aiheesta dialogin nimeltä Menon. Siinä Sokrates ja Menon auttavat nuorta poikaa oppimaan geometriaa. Aluksi pojalla on vääriä käsityksiä edessä olevasta laskutoimituksesta, mutta lopulta hän oppii antamaan oikean vastauksen.

Oikean vastauksen antaminen ei kuitenkaan vielä tarkoita asian ymmärtämistä. Voin laskimella saada selville vastauksia hyvinkin monimutkaisiin ongelmiin, mutta ymmärrän asian vasta kun tiedän, miksi tämä vastaus on oikea. Tämän esimerkin mukaisesti on myös hahmotettava matematiikkaa laajemmin, jotta voi todella ymmärtää, miksi jokin vastaus on oikea. En siis opi matemaatikoksi siten, että opettaja kertoo minulle oikeat vastaukset.

Mutta mistä tiedän, miten aloittaa opintoni? Jos en tiedä asiaa, kuten Menon huomauttaa, niin ”millä tavalla sitten etsisit sitä, mistä et laiskinkaan tiedä, että mitä se on?” Alkuperäisessä, kreikankielisessä lainauksessa Menon kysymys, ”millä tavalla”, tarkoittaa kirjaimellisesti ”mitä tietä?” (tropon). Toisin sanoen tietäminen vaatii ymmärrystä siitä, mihin suuntaan on kuljettava.

Vain toinen voi johdattaa minua oikeiden kysymysten äärelle, sekä tukea minua oppimisessani. Sokrateen ja Menonin opettama poika ei olisi koskaan tullut löytäneeksi matematiikkaa tai sitä, mistä aloittaa ja mihin suuntaan lähteä. Tätä varten hän tarvitsee toisia, yhteisöä joka tukee häntä.

Perustutkinto on oikeuden vastausten opettelua, siinä on kyse vuosikymmenet (monesti myös vuosisadat) ylittävän perinteen sisäistämisestä. Tämä perinne auttaa pääsemään jyvälle siitä, millä tavalla ja mitä tietä pitkin on etsittävä sitä, mistä ei laisinkaan tiedä mitään. Se on siis välttämätön tienpätkä kohti ymmärrystä.

Jatko-opinnoissa sen sijaan on kyse tämän yhteisön autonomiseksi jäseneksi tulemisesta. Jatko-opintojen myötä opiskelijasta tulee tutkija, joka pystyy omalla työllään tukemaan sitä yhteisöä, joka on tukenut häntä tiellään kohti tietoa. Toisaalta taas jatko-opiskelija oppii myös viemään eteenpäin sitä perinnettä, joka on johdattanut hänet nykypisteeseen. Hänestä tulee siis toisten teiden kulkijasta myös tiennäyttäjä.

Jatko-opiskeleminen on tasavertaiseksi jäseneksi tulemista akatemian tiellä kohti tietoa.

Tuukka Brunila on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija, joka on politiikan teorian tutkimisen ohella myös intohimoinen antiikin kirjallisuuden ystävä.

Virpin päivä: Polku tutkijaksi

Kuva teksteineen on kirjoittajan

Tyttö tiesi jo kymmenvuotiaana haluavansa tehdä jotain merkittävää elämässään. Hän tunsi vahvasti, että tulisi taistelemaan jonkin tärkeän asian puolesta. Mutta vähänpä tyttö tiesi, mikä olisi hänen missionsa ja kuinka se rakentuisi pikkuhiljaa vuosikymmenten saatossa.

Tuo edellä mainittu tyttö kouluttautuu, kokeilee ja kerää kokemuksia monilta eri alueilta. Tyttö intoutuu täysillä mukaan kaikkeen eikä aavista, miten nämä erilaiset osaamisen alueet tulevat vielä kietoutumaan toisiinsa ja löytävät paikkansa rihmastossa muodostaen suuremman tarinan.

44-vuotias nainen katsoo taivaalle ja antaa rankkasateen huuhtoa kasvojaan. Käsillä on hetki, jolloin epätoivo oman työn merkityksellisyydestä painaa hartioita ja pakottaa kyyneleet sekoittumaan vesipisaroihin.  Ja sitten se iskee, ymmärrys mihin polku on johtanut. Nainen tietää mitä haluaa. Hän haluaa  valjastaa osaamisensa ison asian puolesta taistelemiseen.

Se asia on ilmastonmuutos.

Nainen näkee ne kymmenet rihmat, joita yhdistelemällä ja uudesta näkökulmasta katsomalla hän voisi tehdä oman osansa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Keino, jolla hän sen haluaa tehdä, on tieteellinen tutkimus. Tästä alkaa useiden vuosien sinnikäs työ sen eteen, että hän ymmärtäisi, mitä on ymmärtänyt ja ennen kaikkea ymmärtäisi, mitä ei vielä ymmärrä.

Tänään nainen tuntee taistossaan ainutlaatuisia oivaltamisen hetkiä, ahmii koko sielullaan uutta tietoa ja luo synteesejä. Hän on oppinut näkemään maapallon ja siellä tapahtuvat asiat systeemisinä ja moniulotteisina. Rihmasto on alkanut hahmottua.

Kaksi päivää IPCC:n raportin julkistamisen jälkeen hän näkee kirkkaana oman tutkimuksensa todellisen tarkoituksen mutta myös yllättäen oman olemassaolonsa tarkoituksen.

Onneksi tuo kymmenvuotias tyttö ei tiennyt, minkä asian eteen hän aikuisena taistelisi.

Onneksi.

Virpi tekee ympäristökasvatuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa tavoitteena kehittää käsillä olevaan antroposeeniin aikaan uudenlaista oppimisen teoriaa.

Sailan päivä: Minäkö jatko-opiskelijana?

Miksi olen jatko-opiskelija? Hyvä kysymys, sillä tähän rooliin minun ei pitänyt päätyä.

Vaikka gradun palauttamishetkellä ei siltä tuntunut, syttyi myöhemmin epämääräinen kiinnostus opintojen jatkamisesta. Alkuun työelämän käänteet veivät mukaan, mutta muutaman vuoden työskenneltyäni huomasin jälleen pyöritteleväni päässäni sitä, että pitäisikö minun kuitenkin harkita jatko-opintoja. Törmäsin tulevaan ohjaajaani koulutustilaisuudessa, jossa päätin keskustella hänen kanssaan asiasta ja sitten asiat lähtivät liikkeelle. Olin muualla töissä vielä hetken aikaa, kunnes rahoituskuviot ja vastaavat järjestelyt olivat selvillä ja pystyin aloittamaan kokopäiväisenä tohtorikoulutettavana.

Jatko-opinnot mielletään usein melko kuivaksi ja yksipuoliseksi tehtäväksi, jossa yksinäinen tutkija uupuu aiheensa alle ja pahimmillaan valmistuu työttömäksi. Alallani tohtoreiden työttömyys ei ole ollut ongelmana, joten tätä en ole osannut pelätä ja muutoinkin olen yllättynyt siitä, miten monipuolisia tehtäviä olen päässyt hoitamaan. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uutta näkemystä aiheeseeni ja koko tutkimusalaan. Olen kuitenkin voinut pitää yhteyttä myös vanhoihin työkavereihini ja saanut heiltäkin arvokasta näkemystä aiheeseeni. Ikinä ei tiedä, mikä keskustelu johtaa uuteen oivallukseen. Äskettäin kävin yliopiston kautta puhumassa aiheestani Pekingissä ja eräs paikallinen tutkija puolestaan kertoi siellä vastaavasti, miten aihettani käsitellään Kiinassa ja heidän yliopistossaan. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla, miten niin erilainen kulttuuri käsittelee aihettani. Heillä oli lähtökohtaisesti samat ongelmat kuin meilläkin, mutta erot kulttuurissa aiheuttivat sen, että tosiasiassa heidän ongelmansa olivat aivan eri mittaluokassa kuin meidän.

Koenkin, että jatko-opiskelijana olet pitkälti oman onnesi seppä. Pahimmillaan vuodet voi käyttää yksin kirjojen äärellä laskien, kuinka paljon sivuja väitöskirjasta vielä puuttuu ja mihin kaikkeen tämän ajan olisi voinut paremmin käyttää. Esimerkiksi uuden kielen oppisi varsin sujuvaksi tässä ajassa. Parhaimmillaan voit ajatella prosessin itsesi kehittämistyönä, joka voi avata aivan uusia uramahdollisuuksia. Samoin tutkijan vapaus antaa paljon joustovaraa erilaisiin vaihtoehtoihin, voit ottaa vaikka kauan kaivatun koiranpennun! Väitöskirjaan kuluvat vuodet ovat aivan liian pitkiä siihen, että niiden odottaisi vain kuluvan ohi.

Saila

Kuva: Jonathan Kriz (Flickr)

 

Louises dag: Nyttan i studierna av att vara en bokmal

Jag har ända sedan jag var liten varit en flitig läsare. När jag inte ännu kunde läsa, läste mina föräldrar korta barnböcker, såsom Mumin och Pippi Långstrump, för mig. Detta faktum innebär att jag blev van att läsa i allmänhet, något som har hjälpt mig i mina studier.

Bild: Gianfranco Goria (Flickr)

Boken om Pippi Långstrump är, intressant nog kanske en anledning till varför jag studerar ekonomi. I böckerna om Pippi talas det flera gånger om att hon äger en kista som är full med guldpengar. Som liten var detta ett mycket fascinerande faktum och det blev kanske en början till att jag senare blev intresserad av just ekonomi. Jag fick i mitt bakhuvud en önskan att i något skede lära mig hur man skapar goda ekonomiska förutsättningar och sålunda på vad som ekonomi faktiskt baserar sig.

Några andra böcker som gjorde att jag blev intresserad av ekonomi var boken ”Robin Hood” av Howard Pyle och ”Hunger Games”-serien av Suzanne Collins. Det gemensamma med dessa böcker är att det i böckerna förekommer en stor klasskillnad mellan de som har det bättre ställt gentemot de som lever i fattigdom. Dessa skillnader inspirerade mig sakta men säkert till att ta reda på vad man kan göra för att undvika att stora ekonomiska klyftor uppstår.

             

Bild: Olga Berrios (Flickr)                      Bild: bloggaren

Som liten läste jag också ganska mycket Kalle Anka-serietidningar. Där förekommer karaktären farbror Joakim som är stormrik. Trots det är han extremt snål och vägrar till exempel att hjälpa sin brorson Kalle genom att ge honom pengar. Denna karaktär var också en slags tidig inspiration för mig för att börja studera ekonomi – jag tänkte att samhället inte kan fungera på ett sådant sätt.

Bild: Disney/TT

Längden på de böcker jag läst har varierat väldigt mycket. När jag var liten var de flesta böcker mellan 100 och 200 sidor långa. I flera år har jag läst mycket längre böcker och nuförtiden varierar böckernas längd från ungefär 300 till 900 sidor. Jag upplever att jag har haft hjälp av mitt flitiga läsande av långa böcker i mina studier i och med att jag har blivit van att läsa långa texter. Ekonomiska texter är ju ofta långa och invecklade.

För ett par somrar sedan hade jag en riktig boksommar. Jag hade mycket fritid och inga studier så jag hann läsa en mängd olika böcker. Under dessa tre månader hann jag läsa sammanlagt cirka 15 böcker och mellan 7000 och 8000 sidor. Läsandet av dessa böcker fungerade som en bra avslappning efter hårda och jobbiga studier.

Precis som längden på mina böcker har varierat, har också mina favoritböcker behandlat massor av olika ämnen. Naturligtvis har de flesta böcker trots allt inte ens indirekt haft något med ekonomi att göra. Efter att jag blev äldre har jag under årens lopp ofta läst t.ex. olika ”Kitty”-böcker av Carolyn Keene och ”Eva & Adam”-böckerna av Johan Unenge & Måns Gahrton. Nu när jag är äldre, hör såväl Young Adult-serier av olika författare som boken ”Pride and Prejudice” av Jane Austen till mina absoluta favoriter.

                        

Bild: bloggaren                                              Bild: bloggaren

Jag har läst böcker på flera olika språk. När jag var liten läste jag på svenska men jag läser sedan länge naturligtvis även många böcker på finska och engelska – jag har till och med läst en bok på franska. Böckerna på finska och engelska har definitivt hjälpt mig i mina ekonomistudier eftersom man vid universitetet närmast läser ekonomisk litteratur på dessa språk. I början av studierna gick det mesta på finska och som svenskspråkig har jag haft mycket nytta av att på så sätt lära mig att bättre kommunicera på finska.

Naturligtvis håller jag även nu på att läsa en bok. Jag är nu nära att avsluta ”Vapauden Risti” som är skriven av Ilkka Remes, vilket bildar en välkommen kontrast till den engelskspråkiga ekonomiska litteraturen, som nuförtiden tar en stor del av min tid.

Bild: bloggaren

Man kan lugnt säga att läsandet av böcker alltid har varit en sorts hobby för mig. Även nu, när jag är fortsättningsstuderande, läser jag mycket flitigt – inte bara studieböcker. Läsandet av icke-facklitteratur utgör en trevlig fritidsaktivitet, som gör att jag kan koncentrera mig på annat än mina studier, vilka nu och då kan vara väldigt stressiga.

Lissu

 

 

Bilder:

https://www.flickr.com/photos/gianfrancogoria/32041038621

https://www.flickr.com/photos/ofernandezberrios/143895166

https://www.metro.se/artikel/han-gav-liv-%C3%A5t-v%C3%A4rldens-rikaste-anka-xt

 

Tuulikin päivä: Jatkotutkijana

Kuva: kirjoittajan ottama 2017

Meitä tutkijoita on tunnetusti monennäköisiä, mutta myös monenikäisiä. Tämä kirjoitus on ennen kaikkea kuvaus siitä, miltä opiskelu on tuntunut kymmenien vuosien tauon jälkeen, kun rakennukset ovat pysyneet samana, mutta rakenteet ovat nytkähdelleet suuntaan jos toiseenkin. Siihen todellisuuteen tupsahtaminen on kyllä ottanut aikansa.

Salaisuuksien kammio

Teidän lisäksenne kukaan muu ei tiedä tästä. No perhe tietysti ja ohjaaja ja muutama vääntäjäystävä, mutta muuten olen saanut ihmetellä ja pohtia kaikkia tiede-elämän kiemuroita ihanasti omassa rauhassa. Oikein hykerryttää, kun voi töiden jälkeen vapaasti kävellä pitkiä ja sokkeloisia yliopiston käytäviä eikä kukaan kysele tai kyseenalaista mitään. Välillä pysähdyn aistimaan vuosien takaisia tunnelmia ja istahdan virkistävälle kahvikupposelle. Silloin kauan sitten oli toisenlaista. Luettiin kirjoja suomenkielellä ja kirjoitettiin vihkot täyteen pikakirjoituksella.

Nyt on kaikkialla erilaisia polkuja: on lapsuuden polku, koulupolku, opintopolku, urapolku, tutkijan polku, elämän mittainen polku. Tuntuu aika kapealta tämä polkuajattelu. Eikö valittavana voisi olla jotain selkeämpää ja suoraviivaisempaa tietä, joka veisi tutkimukseni sukkelasti perille saakka? Vai onko polku jotenkin turvallisempi? Entä jos valitsenkin väärän polun, kuka silloin ohjaa tien takaisin? Voihan siitä toki erkaantua sivupolkuja, joita pitkin sitten tehdään harharetkiä ja löydetään taas uusia polkuja…

Ja sitten tämä sivistävien sanojen määrä! Konventio, kontrapunkti, koherenssi, kopsis!
Referointi, referenssi, relevantti, repsis! Eihän kammioni kirjahyllystä edes löydy kaikkia näitä koukeroisia sanoja. Kontrapunkti taisi kyllä olla yhden musiikkiohjelman nimi joskus muinoin..

Piilopaikassakaan ei ole aina täysin turvassa. Eräänä päivänä työpaikalleni ilmestynyt luennoitsija näytti yllättäen kovin tutulta. Luennon edetessä hän vilkuili suuntaani yhä ahkerammin. Kunnes – esityksen loputtua määrätietoiset askeleet kopisivat minua kohti. Nytkö paljastuisin? Tein nopean liikkeen ja kiiruhdin häntä vastaan. Halasin ja pelastuin! Vaihdoimme kuulumisia ja muistelimme hetken yhteistä kurssiamme viime vuodelta. Kollegani totesi myöhemmin, että sinäkö jo heti ryhdyit verkostoitumaan.

Ajoittain tutkijan kammiossani hämärtyy. Ei ole ketään, joka sytyttäisi sinne valot. Samat sanat ja lauseet vaihtavat paikkaa kerta toisensa jälkeen eikä lopputulos ole aikaisempaa kummempi. Kirjoittamisesta katoaa suunta ja syvyys. Silloin pitää ottaa yhteys artikkelinvääntäjiin. Nuo ihanat kanssasiskot nostavat minut jälleen kerran pystyyn ja lappavat viisaita ajatuksia päähäni. Aivot tuulettuvat ja sanoja alkaa tipahdella tajuntaan yhdistyen soljuvaksi tietovuoksi. Olo on taas auvoinen. Vaikka arvostankin mahdollisuutta käyttää vapaa-aikaani kotona tutkimuksen tekemiseen, ei vertaiskohtaamisia voita mikään. On tämä väitöskirjan tekeminen vaan niin mahtava harrastus!

Tuulikki

Lauran päivä: Kolme askelta kohti tuloksellisempaa oppimisprosessia

Jatko-opiskelijan elämä on unelmointia, oppimista, pettymyksiä ja uudelleen yrittämistä. Päällimmäisenä taitaa kuitenkin olla kyse pitkästä prosessista kohti harjaantuneempaa ajattelua. Mutta miten ihmeessä pitää tämä loputtomalta tuntuva prosessi liikkeessä ja vielä kaiken lisäksi oppia siinä samalla jotakin?

1. Ole motivoitunut siitä mitä opiskelet

Lauri Järvilehto kirjoittaa kirjassaan Tee itsestäsi mestariajattelija (2012) kuinka motivaatiolla on suuri merkitys siihen mitä ja miten kehität ajatteluasi. Ajatuksilla on tapana harhailla asiasta toiseen – etenkin tenttikirjoja lukiessa. Jos kuitenkin opittava asia motivoi sinua riittävästi pystyt prosessoimaan oppimaasi pelkän ulkoluvun sijaan. Järvilehto vinkkaa etsimään motivaatiota siitä, että linkität opittavan asian johonkin sinulle merkitykselliseen juttuun. Jos vaikka haluat tulla loistavaksi asiantuntijabloggaajaksi, on sinulla yllin kyllin motivaatiota opiskella verkkokirjoittamista.

2. Kertaa, kertaa ja kertaa

Torinossa opiskellessani sain hyvän neuvon: prepare, prepare, prepare. Ja ikävä kyllä tämä neuvo toimii. Mitä useammin toistaa tietynlaista ajatteluprosessia, sitä tutummaksi ja helpommaksi se aivoille tulee. Aivot tykkäävät käydä automaatilla. Tuttua prosessia toistaa mielellään kun taas uuden prosessin omaksuminen vie aikaa ja energiaa. Tämä lienee tuttua kaikille jotka ovat joskus tehneet uuden vuoden lupauksia.

3. Keskity vahvuuksiin

Marcus Buckingham puhui tämän vuoden Nordic Business Forumissa siitä kuinka virheiden seulomisen sijaan tulisi keskittyä oppimaan siitä missä on onnistuttu. Kartoita vahvuutesi ja heikkoutesi, mutta keskity vahvuuksien kehittämiseen heikkouksissa vellomisen sijaan. Tee sitä mitä osaat, mutta tee sitä vielä vähän paremmin.

+ Toisin sanoen:

Keskity siihen mikä motivoi

Kehity siinä mihin keskityt

Rakasta sitä missä kehityt

 

Ja ei muuta kuin rohkeasti kohti unelmia!

Kuva: Robert Balog (Pixabay)

 

Laura Lassila, juristi ja jatko-opiskelija, valmiista väitöskirjasta ja rikkaruohottomasta kasvimaasta haaveileva  pöytälaatikkofilosofi

Vain jatkoelämää (1. tuotantokausi)

Syksyn pimenevissä illoissa nautitaan neljäntoista Helsingin yliopiston tähtijatko-opiskelijan elämästä keskustakampuksella. Blogissa kuullaan upeita tulkintoja tiedemaailman tuulista ja jatko-opiskelijoiden värikylläisestä arjesta. Pääsemme myös lukemaan kun tutkijat avaavat persoonaansa ja tarinaansa yhteisen blogin ääressä. Kotimainen verkkoblogi.