Lause otsikossa on lainattu väitöskirjani ohjaajalta. Hän sattui kerran kuvailemaan tuolla lailla jatko-opiskelua.  Kuulosti hauskalta ja yhtä aikaa vähän kuumottavalta! 

Jatko-opinnot eivät missään vaiheessa kuuluneet elämän suunnitelmiini ja opintoja aloittaessani kuvittelinkin olevani tältä osin varsin uniikki tapaus. Oletin kaikkien muiden väitöskirjatutkijoiden olevan akateemisen perheen jälkeläisiä tai sellaisia, jotka tähtäävät akateemiselle uralle heti opiskeluiden ensipäivistä alkaen. Voiko minusta näillä lähtökohdilla edes tulla tohtoria? Podin pitkään epävarmuutta omasta epäakateemisuudestani ja siitä, pystynkö koskaan oppimaan yliopistomaailman ja tutkimuksen teon lainalaisuuksia. Olen huomannut, että niitä akateemisen perheen jälkeläisiä ja aina tutkijaksi halunneita on joukossa. Yhtä moni on kuitenkin löytänyt ja päätynyt tälle tielle vähän sattumalta, useampi mielenkiinnon kohteita seuraamalla.

Välillä mietin, voiko tätä kaikkea edes kutsua työksi. Erään kerran tänä syksynä luennolta kotiin kävellessäni, tunsin nimittäin niin valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulle todella maksetaan (ei kovin kummoisesti kylläkään) uusien asioiden oppimisesta. Ehkä minä olenkin intohimoammatissani! Sittemmin olen myös katunut, kironnut ja iloinnut väitöskirjatutkijaksi lähtemistäni – enimmäkseen yksin ja avopuolisolleni.

Koska jatko-opinnoista ei juurikaan tihku tietoa -mistään- en oikeastaan tiennyt, mitä lähden tekemään ja miten sitä kuuluu tehdä. Toivoin, että joku antaisi minulle perehdytyksen ja sen mukana manuaalin, jonka avulla voisin mennä eteenpäin. En saanut kumpaakaan. Tajusin jonkin ajan kuluttua, että ei tilanteessa ei auta muu, kuin ryhdistäytyä ja tehdä parhaansa; mennä eteenpäin ja pohtia omassa päässään, mikä olisi seuraavaksi tärkeää. Muistan ohjaajani kerran sanoneen, että parhaiten väitöskirjan teossa pärjäävät ne, jotka pystyvät sietämään jatkuvaa epävarmuutta useamman vuoden putkeen. Ymmärrän jo puolen vuoden jälkeen paremmin sen, mitä hän noilla sanoilla tarkoitti. Samalla mietin, mitä hän todella noilla sanoilla tarkoitti. Millaiseksi tämä tästä vielä muuttuu?

Väitöskirjatutkijan elämän sanoittaminen tai siitä kertominen ”totuudenmukaisesti” on aivan varmasti haastavaa, sillä niin on tämän läpi eläminenkin. Koska jokainen tutkimus on uniikki ja jokainen tekijä on persoona, ei yleiset manuualit taida tässä kovin pitkälle auttaa. Jokaisen tohtorikoulutettavaksi lähteneen on kai vuorollaan otettava selvää siitä, mikä on totuus jatko-opiskelijan elämästä, yhtä lailla kuin meistä jokaisen on lopulta tehtävä väitöskirjansa itse ja selvitettävä onko tämä työ minua varten. Prosessin yksilöllisyyden vuoksi on kai mahdotonta antaa selkeitä vastauksia siitä, miten tämän läpi kannattaisi mennä. En silti vähättele avun merkitystä.

Uskon, että tätä polkua voi myös sanoittaa ja sen kulkemista on mahdollista helpottaa tai tasoittaa meitä edellä menneiden toimesta. Joskus ajattelen, että ne kokemukset tutkijan elämästä, joista emme rohkaistu toisillemme kertomaan, olisivat todellisuudessa kaikkein arvokkaimpia jaettaviksi. Ajoittainen järkyttävä epävarmuus tai ahdistus tulevaisuuden näkymistä, epäilyt oman älyn riittävyydestä, taloudellinen epävarmuus ja kysymys siitä, kuulunko minä tähän joukkoon ja riitänkö.

Yllä olevat esimerkit ovat palasia todellisten jatko-opiskelijoiden välillä käydyistä keskusteluista viimeisen kahden viikon aikana. Olen onnekseni saanut ympärilleni joukon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen uskaltanut jakaa sekä epävarmuutta kuin iloakin. Tärkeintä mielestäni on se, että heidän kanssaan olen saanut jakaa inhimillisiä osia minusta ja meistä. Heidän seurassaan olen uskaltanut myöntää, etten ole (vielä) niin hyvä kuin haluaisin, ja joskus esitän itseäni viisaampaa koska minua hävettää myöntää, että en oikeasti tiedä miten asiat menevät. Välillämme vallitsee luottamus ja tiedän, etteivät he käytä kertomiani asioita minua vastaan. Sen sijaan kaikenlaisten kokemusten, ilojen ja pelkojen jakaminen on vahvistanut luottamusta välillämme.

Kaikilla jatko-opiskelijoilla on omat persoonalliset vahvuutensa, eikä toistensa kanssa sinänsä ole järkevää kilpailla vaikka rahoituksen ja julkaisujen merkityksen tutkijan uran menestyksen kannalta ymmärränkin. Toivon kuitenkin, että voimme nähdä vaihtoehtoja individualisimin korostamisen ja yksilön menestymisen arvostuksen rinnalla.

Pohdin tutkimuksessani muun muassa sosiaalisen tuen ja osallisuuden kokemisen merkitystä oppilaan hyvinvointiin ja motivaatioon. Selvitän, miten osallisuuden kokemus ja inhimilliset kohtaamiset lisäävät hyvinvointia koulussa ja saavat oppilaan innostumaan ja sitoutumaan opiskeluun syvemmin. Näen yhä kirkkaammin, että se mitä tutkin, on jotakin mitä myöskin me aikuiset kaipaamme. Huomaan myös, että emme me aikuiset osaa tällaista ympäristöä itsestään rakentaa sen paremmin kuin lapsetkaan, sillä emotionaalisesti ja psykologisesti turvallinen oppimisympäristö tietoisesti rakennettava.

Me olemme vahvempia, älykkäämpiä ja viisaampia yhdessä. Sellainen ihminen on. Sellainen on myös väitöskirjatutkija.  Uskon, että hänkin saa aikaan enemmän ja paremmin tehdessään yhteistyötä toisten kanssa, tuonen mukanaan itsensä kokonaisena. Parhainta mielestäni olisi, jos tässäkin henkisesti vaativassa proressissa saisi  häpeilemättä aika ajoin myöntää suurelle yleisölle – miksei vaikka konferenssissa- olevansa vähän epävarma. Millaistakohan olisi se palaute, mitä siitä sitten saisi?

 

Jenni Laurell on kasvatustieteen väitöskirjatutkija, jonka tohtori-opinnot alkoivat elokuussa 2018. Jenni tutkii suomalaisnuorten uskomuksia, ja ajattelutapoja (mindsets) älykkyydestä, sekä näiden sosiaalista ulottuvuutta koulussa. Väitöskirjan tavoitteena on kehittää interventio, jonka aikana 7.luokkalaisille opetetaan sinnikkyyteen liitetty kasvun ajattelutapa (growth mindset) ja sosioemotionaalisia taitoja. Tutkimuksella saadaan lisätietoa nuorten ajattelutavoista ja niiden sosiaalisesti rakentuvasta luonteesta, mikä on arvokasta nyt, kun kasvava joukko suomalaisnuorista kohtaa suuria motivaatio-ongelmia opiskelussa. Jenni työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa Growing Mind -hankkeessa.  

 

Jatko-opinnot ja väitöskirjan kirjoittaminen ovat vuosia kestävä omalaatuinen prosessi, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun. Olen työskennellyt väitöskirjani parissa enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti yli kolme vuotta. Näiden vuosien aikana olen ajoittain pohtinut väitöskirjatutkimuksen luonnetta, joka poikennut varsin paljon muista työtehtävistäni ja aiemmista opinnoistani. Onko tämä työntekoa vai opiskelua?

 

Opiskelua vai ammattimaista tutkimusta?

Monesti enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti väitöskirjaa työstävä väitöskirjatutkija on yhtäältä opiskelija, mutta toisaalta väitöskirjan tekeminen on aitoa tutkimustyötä, josta joku on valmis jopa maksamaan rahaa. Jotkut mieltävät tohtorintutkinnon suorittamisen vapaa-ajan harrastukseksi, jota tehdään päivätyön ja muiden velvoitteiden ohella.

Väitöskirjaprosessissa on vahva opiskelullinen elementti. Minultakin on usein kysytty, että mitä olen ajatellut tehdä opintojeni jälkeen. Väitöskirja itsessään on opinnäytetyö, joka laaditaan tohtoritutkinnon suorittamiseksi. Perustutkinto-opiskelijan tavoin tavoitteena on siis suorittaa tutkinto. Väitöskirjan kirjoittamisen lisäksi tohtorintutkintoon kuuluu velvollisuus suorittaa läjä opintoja. Niitä suoritettaessa on tullut istuttua luennoilla, pienryhmäkursseilla ja seminaareissa sekä laadittua erinäisiä oppimispäiväkirjoja ja kaikenlaisia kirjoituksia, kuten tuli tehtyä maisterintutkintoa suorittaessa. Itseasiassa tämä blogikirjoitus on laadittu osana erästä kurssia, josta saan opintopisteitä tohtoritutkintoani varten. Toisaalta en perustutkinto-opiskelijana joutunut tekemään mitään väitöskirjan kaltaista. Gradun laatiminen oli nopea rykäys ja pintapuolinen raapaisu väitöskirjaan verrattuna.

Väitöskirjan tekeminen ei kuitenkaan ole pelkkää opiskelua. Väitöskirjan tulee sisältää uutta tieteellistä tietoa ja osoittaa tekijän kykyä itsenäiseen tutkimukseen. Toisin sanoen onnistunut väitöskirjatutkimus on tieteellistä tutkimusta. Sitä samaa tieteellistä tutkimusta, jota kokeneemmat väitelleet ammattitutkijat tekevät. Väitöskirja nyt vain sattuu olemaan se ensimmäinen merkittävä etappi tutkijan uralla.

Kelan maksamaa opintotukea lukuun ottamatta kukaan ei ole valmis maksamaan perustutkinto-opiskelijalla tutkinnon suorittamisesta, mutta väitöskirjan laatimisesta monet saavat palkkaa tavalla tai toisella. Jotkut ovat työsuhteessa tohtorikoulutettavan nimikkeellä yliopistoon. Heidän työsopimuksissansa pääasialliseksi työvelvoitteeksi on kirjattu väitöskirjan laatiminen. Joku voisi jopa sanoa tällöin yliopistolla olevan työnantajan direktio-oikeuden puitteissa oikeus edellyttää väitöskirjan valmistumista ajallaan aivan, kuten työnantajalla on oikeus edellyttää minkä tahansa muun sovitun työtehtävän suorittamista. Tohtorikoulutettavien tutkimuksen etenemistä myös seurataan kehityskeskusteluissa siinä missä kokeneempienkin tutkijoiden työn edistymistä seurataan. He osallistuvat oppiaineensa opetukseen ja saavat osaksensa myös opetushallinnollisia työtehtäviä.

Toiset työskentelevät täysipäiväisesti apurahatutkijoina. Vaikka he eivät ole työsuhteessa tohtorikoulutettavien tavoin, rahoittajat pääsääntöisesti edellyttävät raportointia väitöskirjatutkimuksen etenemisestä. Myös kokeneemmat tutkijat saattavat työskennellä apurahan turvin, joten tässäkin tilanteessa väitöskirjatutkimus on tavanomaista akateemista työtä.

Omalaatuinen prosessi

Väitöskirjatutkimusta tehdessä en aina itsekkään tiedä teenkö tutkimustyötä vai opiskelenko, mutta tohtorintutkinnon suorittamisessa on muutenkin kyse melko erityislaatuisesta projektista. Tohtoritutkinnon suorittaminen on jotain paljon laajempaa kuin pelkän väitöskirjan kirjoittaminen. Kirjoitusprosessin taustalta löytyy lukemattomia tunteja lukemista ja ajatustyötä sekä tutkimuksen esittelemistä seminaareissa. Itse väitöskirja on vain jäävuoren huippu. En ole myöskään kuullut kenenkään tehneen neljää vuotta, joka on siis tavoiteaika täyspäiväiselle väitöstutkimukselle, pelkkää väitöstutkimusta. Monet luennoivat, opettavat, osallistuvat yliopiston hallintoon tai tekevät jossain määrin muita töitä väitöskirjatyönsä ohessa.

 

Teen väitöskirjaa alalta, jonka parissa olen työskennellyt useamman yksityisellä sektorilla. Ala ja työtehtävät ovat pääpiirteittäin pysyneet samankaltaisina, mutta työtehtävät ja toimeksiannot ovat kestäneet pisimmillään muutaman kuukauden. Samankaltaisilta vaikuttaneet työtehtävät ovat lopulta osoittautuneet keskenään vähintään hieman erilaisiksi. Projektit tulevat ja menevät ja niitä tehdään milloin kenenkin kanssa.

Väitöskirjaa sen sijaan tehdään pääasiassa yksin. Tutkimuskysymyksiä voi lähestyä eri näkökulmista, fiiliksen mukaan voi työstää milloin mitäkin väitöskirjan lukua ja välillä löytää uuden mielenkiintoisen artikkelin, mutta kyse on sen yhden ja saman väitöskirjan työstämisestä. Lisäksi väitöskirjan kirjoittamisessa on kyse niin laajasta ja kokonaisvaltaisesta prosessista, ettei siitä meinaa päästä vapaa-ajallakaan eroon. Tutkimukseen liittyvät ajatukset ja ideat voivat tupsahtaa mieleen oli työhuoneella tai lomamatkalla. Väitöskirja pyörii mielessä ja kulkee mukana lähes päivittäin usean vuoden ajan mitä tahansa muuta väitöskirjatutkimuksen ohessa tekeekin.

Tohtorintutkinnon suorittaminen tuntuu olevan omalaatuinen prosessi, joka helposti muovautuu lähes elämäntavaksi. Kyse ei oikein ole opiskelusta, eikä töiden tekemisestäkään, mutta toisaalta mitä suurimassa määrin molemmista.

Jesse

Kuinka tutkia, akateemisesti?

Tutka on armeijasta tuttu heijastuksiin perustuva etäpaikannin. Jos niitä on monta, ovat ne tutkia. Tutkiessaan akateemikko vuorostaan selvittää, perehtyy ja ymmärtää.

Palataanpa juurille ja aloitetaan opeista.

Mielenkiintoisia ovat opista johdetut oppiminen ja opiskelu. Jos sijapääte on merkitykseltään yhtenäinen muiden samaan tapaan taipuvien kanssa; lukeminen – lueskelu, nauraminen – naureskelu ja ryyppääminen – ryypiskely, on opiskelu jotenkin silmäilevää, puolikuntoista ja omistautumatonta oppimista.

Englannikieliset sanat opiskelulle ”[to] study” ja oppiminen ”[to] learn” ovat suomesta poiketen aivan erikantaisia.  Study:n alkuperäisen latinankielisen sanan ’stadium’ merkitys oli omistautua ja innostua. Sekä saksasta että ranskasta juurensa saava ’learn’ on puolestaan aikoinaan viitannut tiedon tallentamisen lisäksi myös tiedon jakamiseen, opettamiseen.

Suomeksi oppiminen poikkeaa paljon käännöksestään; oppi tarkoittaa myös opittavan kohdetta, laskettavissa olevaa, lähes konkreettista opiskeltavissa olevaa tiedon yksikköä. Sanan taivuttelu ja siitä johtaminen on myös mielenkiintoista; oppia, oppija, oppeja opettava opettaja.

Siirrytään seuraavaksi oppimiseen (vai opiskeluun) erikoistuneeseen laitokseemme – kouluun. Jos kierretään teollistumisen seurauksena tullut ”lapset pois pahanteosta vanhempien työskennellessä tehtaassa” -määritelmä, on koulun tarkoitus yksinkertaistetusti välttää tarpeetonta pyörän uudelleen keksimistä. Instituution tarkoitus on ainakin teoriassa siirtää jo hyväksi havaittu tieto nuoriin tyhjiin päihin mahdollisimman tehokkaasti.

Akateemikolla kenties kolmannes elämästä kuluu koulun kautta kollektiivisen tiedon keräämiseen, jonka jälkeen vanhaa tietoa voi korjata, jatkaa tai sitten kehitellä jotain täysin uutta.

Kurkistetaan taas kielen taakse. Yhden teorian mukaan ’tieto’ ja ’tietää’ -sanat ovat johdoksia vanhemmasta ’tie’ -sanasta, jolloin tietää tarkoitti tuntea tie, tai osata kulkea jälkien muodostamaa ura. Jos tietämisen lisäksi osaa, niin silloin taitaa, eli tietää taidon. Kieli menee taas oudoksi, jos taitaa tietää.

Ehkä on aika jättää juuret ja pyrkiä ylöspäin.

Akatemia edustaa alansa korkeimpia saavutuksia. Akateminen tutkiminen tapahtuu näin ollen juuri niin korkealla, kuin minne ihmiskunta on tähän mennessä kurkoittanut. Ollakseen akateeminen tutkijan täytyy siis ensiksi oppia, missä nyt mennään, jotta huojuvan tornin palaset tulisi aseteltua huipulle.

Siirrytään etymologiasta statistiikkaan. Maailmassa julkaistaan joka vuosi yli 200,000 akateemista artikkelia. Jos oletetaan, että tiede lääkkeistä ja lääketiede voidaan yhdistää, samoin kuin ruotsin ja suomenkieliset valtiotieteet, on Helsingin yliopistolla 10 laitosta. Kunkin laitoksen edustaessa omaa tieteen alahaaraa olisi kunkin oman alansa tieteilijän kohdattava 20,000 tieteellistä artikkelia vuodessa. Aallonharjalla pysyminen on siis ilman huijausta mahdotonta.

Parasta tässä on kuitenkin se, ettei harjoilla tai huipuilla pysy kukaan muukaan. Eikä siellä lopulta tarvitse edes pysyä. Babelin sijaan rakennetaan pieniä kasoja, jotta huippu ei olisi ainoastaan korkeampi, vaan myös riittävä laaja mahdollisimman monen noustavaksi.

Yksinkertaistettu jana-ajattelu on tieteen saralla menneen talven lumia. Nuorelle tutkijalle akateeminen pallomeri kuulostaa hukuttavalta, mutta kokemuksen karttuessa ymmärtää, että meri on liioittelua, ja pallotkin erivärisiä.

On aika kehystää viite ja estää huomiota harhailemasta.

Tieteellisen viitekehyksen tarkka määrittäminen ohjaa tutkijaa usealla tavalla. Tunnustettuja viitekehyksiä on kullakin alalla kohtalaisen ymmärrettävä määrä, ja täysin uusia kehystetään harvoin. Viitekehyksen voi kokea myös rajaavana tieteen alakategoriana. Tällöin omasta aiheesta samalla kehyksellä tuotettujen artikkeleiden määrä rajoittaa myös vaadittavaa taustatutkimusta.

Viitekehys ohjaa tutkittavaa käsitteellisesti. Se asettaa ehtoja eri abstraktion tasoilla niin ontologisesti, epistemolosesti, kuin metodologisestikin. Kehys mahdollistaa uusien asioiden näkemisen samalla, kun se estää muita, omalle tutkimukselle epärelevantteja seikkoja häiritsemästä.

Akatemia viittasi aluksi ainoastaan puistikkoon, jossa Plato opetti. Moderni akatemian määritelmä, kaiken tieteen kattava ja koko pallon kiertävä tieteen taigametsä otettiin käyttön vasta 1956. Vielä ei siis ole liian myöhäistä muuttaa akatemiaa kuvaamaan metsän sijaan puistikoita, samalla kuitenkin tunnustaen, että molemmat koostuvat puista.

 

 

Tohtoriopinnot ovat varsin omalaatuista hommaa. Jaksaako sellaiseen edes ryhtyä? Antaa sielunsa yliopistolle ja tuomita itsensä akateemiseen kammioon ihmettelemään? Kun sain tilaisuuden aloittaa jatko-opinnot, epäröin tietysti. En ollut varma haluanko omistautua yliopistolle, vaikka jatko-opiskelu tietyllä tasolla kiinnostikin. Heittäytyäkö akatemian vietäväksi ja aloittaa pelottavan suuri projekti vai katsoako muita mahdollisuuksia?

Päätin lopulta antaa väitöskirjalle pikkusormen, mutta pitää toisella kädellä kiinni normaalista, ei-akateemisesta elämästä. Pienen väännön ja säädön jälkeen syntyi sopimus, jonka puitteissa teen osa-aikaisesti väitöskirjaa ja osa-aikaisesti jatkan konsulttitöitä vanhassa työpaikassani. Toinen työ tietysti hidastaa jatko-opintojani merkittävästi, mutta tarjoaa myös tärkeän henkireiän. Yliopisto ei ole normaali työpaikka, eikä jatko-opiskelu ole mikään normaali työ. Se on lähempänä opiskelua, josta nyt jotenkin raapii elantonsa. Konsulttihommat taas ovat sitä, mitä tavalliset ihmiset usein tekevät. Aamulla toimistolle ja iltapäivällä pois, ja joskus on joku palaveri tai tapaaminen.

Parasta jatko-opiskelussa on sen yletön vapaus. Vaikka siitä saatava korvaus on oikeastaan iso vitsi, on jatko-opiskelija vapaa kuin taivaan lintu. Tai ehkä pingviini, joka ei osaa lentää mutta muuten viettää päivänsä tehden (lähes) mitä huvittaa. Kukaan ei kerro milloin pitää tulla aamulla paikalle. Jos flow-tila ei osu kohdalleen, voi töitä tehdä myöhemminkin tai keskittyä toiseen aiheeseen.

Konsulttihommat voivat sisältää tehtäviä ja aiheita laidasta laitaan. Meidän firmassa on onneksi aika rentoa, eikä sielläkään kukaan kellokortti kädessä kyttää menemisiä. En minä siellä töissä olisikaan, jos näin olisi. Välillä hommaa on ihan perkeleesti, mutta niin kai kaikkialla. Näiden kahden varsin joustavan työn yhdistäminen onnistuu varsin hyvin, vaikka välillä päänvaivaa aiheuttaakin jatkuva hyppääminen eri aiheiden ja tehtävien välillä.

Tärkeintä minulle tässä kahden työn mallissa on päivien vaihtelevuus. Konsulttimaailma ja ”normityö” on minulle pakopaikka yliopiston tutkijankammiosta ja yksinäisestä puurtamisesta. Yliopisto on välillä aika rasittava työympäristö. Kahvipöydässäkin pitää kaikesta repiä jotain teorioita. Kaiken maailman kissanristiäisiä on koko ajan. Toisaalta yliopistossa pääsee keskittymään kunnolla ja pohtimaan itselleen tärkeitä aiheita. Yliopistossa voi itse valita omat toimintatapansa ja päivän rytminsä. Ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta yliopisto inspiroi jatkuvasti.

Yliopisto on myös pakopaikka ”normaalista” työstä. Konsulttityö on parhaimmillaan intensiivistä uusien asioiden käsittelyä, kiinnostavia projekteja ja jänniä tapaamisia. Työnteossa on moderni tuulahdus yliopistoon verrattuna. Konsulttina on myös äärimmäisen hyvin perillä oman alansa ja yhteiskunnan diskursseista ja erilaisista kehityskuluista, mikä ei ainakaan haittaa jatko-opintojani. Kaikki konsulttiprojektit eivät ole tietenkään yhtä kiinnostavia, ja jotkut asiat alkavat toistaa itseään. Toisinaan väsynkin konsulttispedeilyyn ja kaipaan työhuoneeseeni Porthaniaan syventymään oman tutkimukseni pariin.

Tämänkaltainen järjestely onnistuu vain, jos molemmat työnantajat ovat hyvin joustavia. Molempiin sisältyy erinäisiä pakollisia menoja ja on tärkeää, että päivärytmiin voi tällöin tehdä poikkeuksia. Olen onneksi onnistunut luovimaan työmääräni kohtuulliseksi. En ole vielä seonnut erilaisten deadlinejen ja muuttuvien projektien ristipaineessa, vaikka en vieläkään muista merkitä eri menoja yhteen kalenteriin. Olen varma, että muistan sitten kun ensimmäistä kertaa oikeasti unohdan tehdä jotain. Olen aika hajamielinen, joten tämä tapahtuu luultavasti ennemmin kuin myöhemmin.

En ole varma suosittelisinko työnteon yhdistämistä jatko-opintoihin yleisesti. Itselleni tämä järjestely tuntuu kuitenkin toimivan ja tunnen olevani motivoitunut molempiin tehtäviin. Vaihtelu virkistää. Luonnollisesti olisi mukavaa saada väitöskirja nopeammin valmiiksi, mutta nautin myös konsulttityöstäni. Ehkä on turhaa miettiä liikaa tulevaisuutta.

Ilppo on suunnittelumaantieteen jatko-opiskelija, joka kirjoittaa väitöskirjaa urbanisaation politiikasta ja työskentelee asiantuntijana MDI:ssä

Olisinpa tavannut sinut plataanien varjossa, […]
missä Sokrates voitti sydämet, […]
missä veljellinen ilo kaikui, […]
missä minun Platon loi paratiiseja.

~ Hölderlin, Kreikka

Platonin akatemiaa on tapana pitää nykyisen akateemisen maailman esikuvana. Esikuvana se toimii myös hyvin jatko-opiskelijalle tämän tiellä kohti akatemiaa.

Platonin akatemiassa opiskeltiin ja syvennyttiin tärkeinä pidettyihin aiheisiin, kuten geometriaan ja filosofiaan. Platonin omana aikana se ei vielä muistuttanut koulua, jossa oltaisiin tehty selkeä erottelu opettajiin ja oppilaisiin. Nuoremmat ja vanhemmat oppilaat keskustelivat ja pohtivat jotain aihetta yhdessä, oppien siten toinen toiseltaan. Yhdessä työskentely mahdollisti aiheeseen perusteellisen syventymisen, mikä taas yksin olisi ollut hyvin työlästä ja vaikeaa.

Mielestäni tämä kuvaa hyvin myös nykyistä akateemista maailmaa. Nykyään akatemiassa tutkijat muodostavat samalla tavalla yhteisön. Modernin teknologian ansiosta se ei rajaudu maantieteellisesti. Oman ymmärryksen syventäminen on akateemiseen yhteisöön osaan ottamista. Samaan aikaan tämä osaan ottaminen omalla panoksellaan on myös yhteisön ymmärryksen kehittämistä.

Ilman keskustelua ei ole tietoa.

Platon itse kirjoitti aiheesta dialogin nimeltä Menon. Siinä Sokrates ja Menon auttavat nuorta poikaa oppimaan geometriaa. Aluksi pojalla on vääriä käsityksiä edessä olevasta laskutoimituksesta, mutta lopulta hän oppii antamaan oikean vastauksen.

Oikean vastauksen antaminen ei kuitenkaan vielä tarkoita asian ymmärtämistä. Voin laskimella saada selville vastauksia hyvinkin monimutkaisiin ongelmiin, mutta ymmärrän asian vasta kun tiedän, miksi tämä vastaus on oikea. Tämän esimerkin mukaisesti on myös hahmotettava matematiikkaa laajemmin, jotta voi todella ymmärtää, miksi jokin vastaus on oikea. En siis opi matemaatikoksi siten, että opettaja kertoo minulle oikeat vastaukset.

Mutta mistä tiedän, miten aloittaa opintoni? Jos en tiedä asiaa, kuten Menon huomauttaa, niin ”millä tavalla sitten etsisit sitä, mistä et laiskinkaan tiedä, että mitä se on?” Alkuperäisessä, kreikankielisessä lainauksessa Menon kysymys, ”millä tavalla”, tarkoittaa kirjaimellisesti ”mitä tietä?” (tropon). Toisin sanoen tietäminen vaatii ymmärrystä siitä, mihin suuntaan on kuljettava.

Vain toinen voi johdattaa minua oikeiden kysymysten äärelle, sekä tukea minua oppimisessani. Sokrateen ja Menonin opettama poika ei olisi koskaan tullut löytäneeksi matematiikkaa tai sitä, mistä aloittaa ja mihin suuntaan lähteä. Tätä varten hän tarvitsee toisia, yhteisöä joka tukee häntä.

Perustutkinto on oikeuden vastausten opettelua, siinä on kyse vuosikymmenet (monesti myös vuosisadat) ylittävän perinteen sisäistämisestä. Tämä perinne auttaa pääsemään jyvälle siitä, millä tavalla ja mitä tietä pitkin on etsittävä sitä, mistä ei laisinkaan tiedä mitään. Se on siis välttämätön tienpätkä kohti ymmärrystä.

Jatko-opinnoissa sen sijaan on kyse tämän yhteisön autonomiseksi jäseneksi tulemisesta. Jatko-opintojen myötä opiskelijasta tulee tutkija, joka pystyy omalla työllään tukemaan sitä yhteisöä, joka on tukenut häntä tiellään kohti tietoa. Toisaalta taas jatko-opiskelija oppii myös viemään eteenpäin sitä perinnettä, joka on johdattanut hänet nykypisteeseen. Hänestä tulee siis toisten teiden kulkijasta myös tiennäyttäjä.

Jatko-opiskeleminen on tasavertaiseksi jäseneksi tulemista akatemian tiellä kohti tietoa.

Tuukka Brunila on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija, joka on politiikan teorian tutkimisen ohella myös intohimoinen antiikin kirjallisuuden ystävä.

Miksi olen jatko-opiskelija? Hyvä kysymys, sillä tähän rooliin minun ei pitänyt päätyä.

Vaikka gradun palauttamishetkellä ei siltä tuntunut, syttyi myöhemmin epämääräinen kiinnostus opintojen jatkamisesta. Alkuun työelämän käänteet veivät mukaan, mutta muutaman vuoden työskenneltyäni huomasin jälleen pyöritteleväni päässäni sitä, että pitäisikö minun kuitenkin harkita jatko-opintoja. Törmäsin tulevaan ohjaajaani koulutustilaisuudessa, jossa päätin keskustella hänen kanssaan asiasta ja sitten asiat lähtivät liikkeelle. Olin muualla töissä vielä hetken aikaa, kunnes rahoituskuviot ja vastaavat järjestelyt olivat selvillä ja pystyin aloittamaan kokopäiväisenä tohtorikoulutettavana.

Jatko-opinnot mielletään usein melko kuivaksi ja yksipuoliseksi tehtäväksi, jossa yksinäinen tutkija uupuu aiheensa alle ja pahimmillaan valmistuu työttömäksi. Alallani tohtoreiden työttömyys ei ole ollut ongelmana, joten tätä en ole osannut pelätä ja muutoinkin olen yllättynyt siitä, miten monipuolisia tehtäviä olen päässyt hoitamaan. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uutta näkemystä aiheeseeni ja koko tutkimusalaan. Olen kuitenkin voinut pitää yhteyttä myös vanhoihin työkavereihini ja saanut heiltäkin arvokasta näkemystä aiheeseeni. Ikinä ei tiedä, mikä keskustelu johtaa uuteen oivallukseen. Äskettäin kävin yliopiston kautta puhumassa aiheestani Pekingissä ja eräs paikallinen tutkija puolestaan kertoi siellä vastaavasti, miten aihettani käsitellään Kiinassa ja heidän yliopistossaan. Oli erittäin mielenkiintoista kuulla, miten niin erilainen kulttuuri käsittelee aihettani. Heillä oli lähtökohtaisesti samat ongelmat kuin meilläkin, mutta erot kulttuurissa aiheuttivat sen, että tosiasiassa heidän ongelmansa olivat aivan eri mittaluokassa kuin meidän.

Koenkin, että jatko-opiskelijana olet pitkälti oman onnesi seppä. Pahimmillaan vuodet voi käyttää yksin kirjojen äärellä laskien, kuinka paljon sivuja väitöskirjasta vielä puuttuu ja mihin kaikkeen tämän ajan olisi voinut paremmin käyttää. Esimerkiksi uuden kielen oppisi varsin sujuvaksi tässä ajassa. Parhaimmillaan voit ajatella prosessin itsesi kehittämistyönä, joka voi avata aivan uusia uramahdollisuuksia. Samoin tutkijan vapaus antaa paljon joustovaraa erilaisiin vaihtoehtoihin, voit ottaa vaikka kauan kaivatun koiranpennun! Väitöskirjaan kuluvat vuodet ovat aivan liian pitkiä siihen, että niiden odottaisi vain kuluvan ohi.

Saila

Kuva: Jonathan Kriz (Flickr)