Olen kerran alkanut itkeä, koska minua sanottiin aktivistiksi. Muistan ajatusketjuni: kaikki kokemukseni, opintoni ja työni sivuutettiin yhdellä sanalla. Myönnän, että sorruin väsymyksen takia turhaan dramaattisuuteen, mutta ajatus aktivismin ja asiantuntijuuden suhteesta jäi ihan asiallisessakin mielessä mietityttämään minua. 

Vähän myöhemmin luin Hans Roslingin kulttiteoksen Faktojen maailma (Otava 2018). Rosling syyttää kirjassaan aktivisteja tunteellisuudesta ja tosiasioiden väheksymisestä ja niputtaa heidät (tai meidät) samaan kategoriaan liike-elämän toimijoiden ja median kanssa. Kuulemma me kaikki syyllistymme lyhyen tähtäimen tarkasteluun emmekä välitä pitkästä aikavälistä tai siitä että asiat ovat menneet parempaan suuntaan. Rosling ei ole ainoa akateeminen toimija, jonka olen nähnyt rakentavan vastakkainasettelua tunteellisten aktivistien ja kylmän viileiden, rationaalisten oikeiden asiantuntijoiden välille. Tiedän, että on aktivisteja, jotka vähättelevät akateemista asiantuntemusta tyhjänä kirjaviisautena. 

Aktivismia on monenlaista, samoin asiantuntemusta. Kumpikaan titteli ei ole suojattu sillä tavalla, että se vaatisi tietyn taustan tai koulutuksen. Asiantuntijaksi voi pätevöittää niin koulutus kuin työurakin, aktivistiksi voi ryhtyä kuka tahansa. Molempiin voi liittyä suuria tunteita ja paljon järkeä. Molemmat voivat olla pistemäisiä tai laaja-alaisia, lyhytkestoisia tai elämänuria. Sekä aktivisteilla että asiantuntijoilla voi olla – yleensä onkin – intressejä ja henkilökohtaisia positioita, jotka vaikuttavat tavoitteisiin ja toimintoihin. 

Suomessa aktivisteja kuunnellaan monissa asioissa kohtuullisen hyvin. Meillä ymmärretään, että vahva kansalaisyhteiskunta on osa demokratiaa. Kuulemisen toinen puoli on, että aktivisteilta odotetaan osaamista. Viime aikoina olen törmännyt useammassa tilanteessa siihen, että esimerkiksi ministeriön kuulemistilaisuudessa järjestön tai aktivistin idea on hylätty siksi, ettei sitä ole muotoiltu lainvalmistelun kannalta “oikein”. Olen ihmetellyt tätä tehtävänjaon näkökulmasta: eikö juuri lainvalmisteluviranomaisten tehtävä ole muotoilla kuulemistilaisuuden anti lainsäädännön kannalta oikeaan muotoon, eivätkö he saa palkkaa juuri siksi että osaavat muotoilla lainsäädäntöä. Vielä enemmän minua hämmästyttää se, että niin monet aktivistit pystyvät pätevästi vastaamaan tähän vaatimukseen. 

Onneksi tulin lukeneeksi muutakin kuin Roslingia, nimittäin yhdysvaltalaisen vammaisaktivisti Judith Heumannin muistelmat Being Heumann (teosta ei ole suomennettu), josta on hiljattain päätetty tehdä myös elokuva. Judy on yksi tärkeimmistä esikuvistani paitsi toimintatarmonsa, myös analyyttisyytensa takia. Hän tietää, että aktivistin kannattaa perehtyä tosiasioihin, jos haluaa saada asioitaan eteenpäin. Kirja kuvaa hyvin sitä, mitä kaikkea pitkän linjan aktivismi tarkoittaa: paljon palkatonta työtä, perehtymistä, kokouksia, itsensä asettamista alttiiksi.

Judith Heumann on työskennellyt kovan luokan asiantuntijana muun muassa Hillary Cliintonin ulkoministerikauden neuvonantajana ja Maailmanpankissa. Hän on ollut keskeisessä roolissa monien lakien sekä YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen alkuunpanemisessa ja laatimisessa. Yhtä aikaa asiantuntijatyönsä kanssa hän on aina pysynyt osana vammaisaktivistien yhteisöä. Hänen ei ole tarvinnut valita, eikä hän varmaan olisi suostunut valitsemaan, asiantuntijuuden ja aktivismin välillä, sillä hänessä on molempia. 

Omassa aktivismissani olen päätynyt siihen, että aktivismi ja asiantuntemus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät ole vastakkaisia. Meillä on erilaisia rooleja, mutta sama tavoite. Ja se saavutetaan yhdessä. 

Amu Urhonen

hankkeen asiantuntija. vammaisaktivisti