Tämän hankkeen tutkimushaastatteluja tehdessäni olen havainnut, että utopian tai vision kuvaaminen on monelle aktivistille vaikeaa. Kysymys siitä tuntuu tulevan monille yllätyksenä. Joillakin ei ole utopiaa lainkaan, osa ei osaa sanallistaa sitä. On niitäkin, jotka haastattelun aikana hylkäävät oman utopiansa sanomalla, että se on epärealistinen.
Tämän ilmiön edessä olen tajunnut, että olen ajatellut aktivismin ja utopioiden kuuluvan tiiviisti yhteen. Se johtuu ensinnäkin siitä, että aktivistina tavoitteitani sanotaan usein utopistisiksi. Siinä yhteydessä utopistisuus on aina kielteinen asia. Sitäpaitsi aktivistien elämäkerroissa utopia on aktivismin alku ja sen läpi kulkeva punainen lanka. Utopiat ovat liima, joka yhdistää yksilöt kansalaisliikkeeksi.
Seikkailu hakukoneissa ja yliopiston tietokannassa paljasti, että muutkin kuin minä ovat huomanneet utopioiden puuttumisen. Se huolestuttaa, koska utopian puute heikentää aktivismia tai estää sen kokonaan. Ilman yhteistä utopiaa on vain toisistaan irrallisia ihmisiä, joilla on huomattavasti vähemmän voimaa kuin joukollla.
Mistä utopioiden puute johtuu? En ole löytänyt tyydyttävää vastausta, vaikka monia selityksiä olen nähnyt. Lukemissani teksteissä on tarjottu syyksi ainakin lannistavaa ilmapiiriä, uusliberalismia, kapitalismia, tulevaisuuskuvien synkkyyttä, rahoituksen mekanismeja ja tyytyväisyyttä nykytilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitsekaan antaa vastausta, vaan voin vain pallotella ja pohtia.
Järjestimme loppuvuodesta 2022 työpajan, johon kutsuimme muutaman vammaisaktivistin keskustelemaan omista utopioistaan ja utopioiden merkityksestä yleisesti. Osallistuin visiointiin itsekin, aktivisti kun olen. Itselläni ei ole koskaan ollut vaikeuksia määritellä tai sanallistaa omaa utopiaani, mutta työpaja herätti ajatuksia ja tuntui virkistävältä.
Virkistävä efekti syntyi siitä, että saan puhua utopioista niin vapaasti niin harvoin. Kerrankin ei tarvinnut kiirehtiä suoraan utopian kuvaamisesta toimenpiteisiin ja resurssien priorisointiin, vaan sai rauhassa pysähtyä rakentamaan – tosiaan, rakensimme Lego-palikoilla – tarkempaa ja tarkempaa kuvaa ihanne-elämästä ja -yhteiskunnasta. Kukaan ei ottanut kantaa tai vaatinut minua ottamaan kantaa utopian realistisuuteen, vaan antoi luvan viipyä utopiassani sellaisena kuin se on. Siitä mielikuvamatkasta sai voimaa, joka auttaa jaksamaan sitten kun niitä toimenpiteitä ja resursseja on taas pakko miettiä. Sen ansiosta muistaa, minne on menossa, vaikka määränpää ei olisi edes näköpiirissä.
Voisiko tässä olla yksi syy siihen, että aktivistit hämmästyvät kysymystä utopioista: ei ole tullut mahdollisuutta pysähtyä sen äärelle?
Amu Urhonen
hankkeen asiantuntija