Mitä aktivismi on ja mitä se ei ole?

Aktivismi viittaa käsitteenä toimintaan, jossa aktivisti tai ryhmä aktivisteja ajaa omalla toiminnallaan jotakin tavoitetta. Vammaisaktivisti voi oman toimintansa avulla tavoitella esimerkiksi yhteiskuntaa, jossa vammaisuudesta tehdään merkityksetöntä. Hän voi toisaalta yhtä hyvin tavoitella yhteiskuntaa, jossa kukoistaa sellainen vammaiskulttuuri, jossa vammaisuus on mitä merkityksellisin asia. Vammaisaktivistia ei voi siis tunnistaa sen perusteella, mitä tavoitetta hän toiminnallaan edistää.

Aktivismin määritelmässä painottuu aktivistin oma henkilökohtainen toiminta. Vammaispoliittisimmankaan järjestön jäsenyys ei tee vielä kenestäkään vammaisaktivistia. Järjestötoiminta voi toki olla aktivismia, mutta useinkaan se ei ole sitä. Kynnys ry syntyi aktivistiryhmittymänä, mutta nykyään valtaosa sen toiminnasta on kaukana aktivismista. Järjestäytynyt vaikuttamistoiminta on syytä pitää käsitteellisesti erillään aktivismista. Vaikuttamistoiminta on puolestaan syytä erottaa palvelutoiminnasta. Verrattuna Kynnykseen Invalidiliitto on pikemminkin palvelujärjestö. Sen puitteissa tapahtuva toiminta on vielä kauempana aktivismista kuin Kynnyksen toiminta.

Aktivisti voi toimia mediassa. Aikamme aktivismin ymmärtämiseksi on tärkeää kiinnittää huomio aktivistien ja aktivistiryhmien mediastrategioihin ja -suhteisiin. Sen sijaan yksikään Yleisradion vakiintuneiden tuotantorakenteiden puitteissa tuotettu radio- tai tv-ohjelma ei ole vammaisaktivismia, vaikka se kuinka sellaiseksi markkinointiviestinnässä kehystettäisiin. Aktivisti voi toimia myös edustuksellisen demokratian rakenteissa esimerkiksi vammaisneuvostossa, kunnan valtuustossa tai jopa eduskunnassa, mutta vammaisneuvoston jäsenyys, kunnan valtuutetun tehtävä tai kansanedustajuus eivät ole aktivismin muotoja. Kalle Könkkölä oli vammaisaktivisti, mutta eduskunnassa hän oli ensisijaisesti poliitikko. Könkkölän aktivismilla oli suuri merkitys vammaispalvelulain säätämiseen, mutta lakia säätäessään hän ei ollut aktivisti vaan kansanedustaja. Vammaisaktivismin ymmärtäminen edellyttää halua ja kykyä toimijoiden erilaisten roolien erittelyyn.

Millainen on sitten aktivistin rooli? Klassisesti aktivismia on lähestytty muutosvoimaa sisältävänä omantunnonkonfliktina, joka asettaa yksilön radikaalisti yksityistä ja julkista valtaa vastaan. Tällaisen aktivismin ikoni on Rosa Parks. Hän ei hyväksynyt mustana naisena sitä paikkaa, jonka yhteiskunta oli hänelle määrännyt ja jonka valtaosa mustista naisista hiljaisesti hyväksyi. Parks kieltäytyi vuonna 1955 luovuttamasta istumapaikkaansa bussissa valkoihoiselle miehelle bussikuskin käskystä huolimatta, vaikka lainsäädäntö velvoitti hänet luovuttamaan paikkansa. Hän tiesi, että hänet pidätettäisiin ja tuomittaisiin häiriköinnistä. Hän ei kuitenkaan voinut tuolloin arvata, että juuri hänen kansalaistottelemattomuudestaan tulisi käynnistymään oikeusprosessi, jonka lopuksi Yhdysvaltain korkein oikeus totesi rotuerottelun linja-autoissa laittomaksi. 

Vaikka yhteiskunnallinen muutos oli väreillyt Yhdysvalloissa jo pidempään ilmassa, ei kukaan voinut ennalta arvata juuri Rosa Parksin toiminnan olevan se perhosen siivenisku, joka saa aikaan myrskyn. Kun Parksin aktivismia jäsennetään tästä kehyksestä, yhteiskunnan kehitys nähdään avoimena – ihmisellä on kyky toiminnallaan muuttaa maailmaa, mutta maailman muuttuminen ei ole hänen omassa vallassaan. Parksin kaltainen aktivisti on musta joutsen, joka odottaa löytämistään. Aktivistin voima on siinä, että hänen toimintansa voi saada ihmiset kyseenalaistamaan arvojaan sekä totunnaisia ajatus- ja toimintamallejaan. Vaikutusketju on kuitenkin monimutkainen. Perhosen siiven isku voi saada aikaan myrskyn toisella puolella maailmaa, mutta siiven iskun ja myrskyn välissä on paljon tekijöitä. 

Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa korostetaan vammaisuuden syntyvän tietyin ominaisuuksin varustetun yksilön ja tietyllä tavalla rakentuneen yhteiskunnan vuorovaikutuksessa. Samaan tapaan aktivismi syntyy tietyin ominaisuuksin varustetun yksilön ja tietyllä tavalla rakentuneen yhteiskunnan vuorovaikutuksessa. Václav Havel kirjoittaa vuonna 1978 samizdatina julkaistussa esseessään Voimattomien voima, ettei toisinajattelijaksi (jälkitotalitaristisen yhteiskunnan aktivistiksi) tulla siten, että eräänä päivänä vain päätetään lähteä tuolle uralle. 

Havelin mukaan toisinajattelijuuteen ajaa sisäinen vastuuntunto yhdistyneenä monimutkaiseen yhdistelmään ulkoisia olosuhteita, jotka sysäävät ihmisen tuohon asemaan – konfliktiin vallitsevien olosuhteiden kanssa. Juuri näin kävi Rosa Parksille. Hän oli osallistunut kansalaisoikeusliikkeen toimintaan jo 1940-luvulta lähtien. Lopulta hän antoi itsensä kansalaisoikeusliikkeen harjoittamalle strategiselle litigaatiolle eli toiminnalle, jossa juristit veivät eteenpäin näkyvästi oikeustapauksia, joiden avulla liike edisti strategisesti tavoitteitaan. Hänestä tuli kansalaisoikeusliikkeen ikoni, joka myös maksoi aktivismistaan kovan hinnan. Aktivisminsa näkökulmasta voitokkaan oikeusprosessin aikana Parks menetti työnsä. Voitettuaan taistelun värillisten oikeuksista hän joutui kohtaamaan niin paljon paikallisten ihmisten vihaa, että hänen oli lopulta muutettava toiselle puolelle maata. Ei ole useinkaan helppoa olla aktivisti.

Havelin esseessä Voimattomien voima pohditaan, miksi tavallinen 1970-luvun jälkitotalitarismin ajan tšekkoslovakialainen vihanneskauppias asettaa liikkeensä ikkunaan kyltin, jossa todetaan ”Kaikkien maiden työläiset yhtykää”. Kyltti sulautuu jälkitotalitarismin ajan yhteiskunnan maisemaan, sillä samanlainen löytyy kaikista liikkeistä. Kukaan ei kiinnitä siihen sen enempää huomiota kuin meidän yhteiskunnassamme kiinnitetään huomiota siihen, että pyörätuolilla liikkuvat istuvat elokuvateattereissa huonoilla paikoilla. Yhteiskunta toimii vain siten, että vihanneskauppiaan on viisasta ripustaa liikkeensä ikkunaan tukusta vihannesten kanssa tullut kyltti tähän sen enempää huomiota kiinnittämättä. Aivan samoin yhteiskunta toimii siten, että pyörätuolilla liikkuva on toisen luokan kansalainen silloinkin, kun esteettömyydestä on näennäisen asianmukaisesti huolehdittu.

Toisinajatteleva aktivisti vihanneskauppiasta tulee vasta, kun hän tietoisesti ja tarkoituksella jättää kyltin pois liikkeensä ikkunasta. Hän hylkää hegemonisen ideologian viitoittaman tavan elää ja ryhtyy tekemään itsenäisiä, tietoisia ja arvoperusteisia valintoja. Samaan tapaan vammaisesta tulee aktivisti, kun hän ei hyväksy sitä, että hänelle on suotu elokuvateatterissa muita huonompi paikka ja ryhtyy toimimaan tämän epäkohdan poistamiseksi. Toisinajattelijaksi ryhtyminen ei tee vihanneskauppiaan elämästä helppoa. Vammaisaktivisti saa tottua kysymyksiin: ”Pitääkö pyörätuolilla ihan oikeasti kaikkialle päästä eikö paikka eturivin nurkassa todellakaan riitä?” Ei ole helppoa olla aktivisti käsitteen tällaisessa merkityksessä. 

Jälkitotalitaristista yhteiskuntaa analysoinut Havel koki, että niin kauan kuin ideologia pyöritti ihmisten elämää eikä ihminen itse koko ihmiskunta oli kriisissä. Ideologian vallassa ihmiskunta rakentaa tehtaan saastuttavaan piippuun puhdistuslaitteen aivan samoin kuin se rakentaa elokuvateatterin eturivin nurkkaan pyörätuolipaikan ja ratkaisee kuurouden sisäkorvaistutteella. Talouskasvun tavoittelemisen tuottamat ympäristöongelmat aivan kuten liikuntavammaisuus tai kuurous eivät ole kuitenkaan asioita, joita voi aidosti ratkaista teknologialla. Ne haastavat pohtimaan ihmisenä olemista ja peräänkuuluttavat tarkastelemaan itseään ideologioista riisuttuina. 

Havelin mukaan ihmisenä jälkitotalitaristisessa yhteiskunnassa olemisen kriisi voitiin ratkaista vain sillä, että ihmiset yhtäältä riuhtaisevat itsensä irti ideologian otteesta, alkavat elää totuudessa ja toisaalta ottavat vastuun tekemisistään. Vaikka Havelin kuvaama 1970-luvun jälkitotalitaristinen yhteiskunta on muuttunut 2020-luvun uusliberaaliksi yhteiskunnaksi, hänen analyysinsä on edelleen ajankohtainen. Aktivismin tehtävänä on riuhtaista itsensä irti ideologiasta – kysyä millaisen yhteiskunnan aidosti haluamme.

Minusta on tärkeää varoa samaistamasta aktivismi ja osallistuminen toisiinsa. Aktivismin muotoja on tärkeää muistaa eritellä riittävän analyyttisesti herkistyen sille, ettei kaikki aktivismiksi kutsuttava välttämättä ole sitä lähemmin tarkasteltuna. 

Pauli Rautiainen

Kirjoittaja on perus- ja ihmisoikeustutkija, joka työskentelee ajatushautomo Kalevi Sorsa –säätiön johtajana. Hän on tutkinut muun muassa totaalikieltäytymistä 2000-luvun alussa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.