Yhä yllättää

Pitkän linjan aktivistina, osana vammaisliikkeen jatkumoa, mietin kehityskulkuja: onko mikään muuttunut, mihin suuntaan asiat ovat menneet.

On asioita, jotka ovat menneet parempaan. On solmittu YK:n vammaissopimus ja esteettömyys toteutuu yhä paremmin. Valitettavasti on niitäkin asioita, joissa suunta on huonompaan, esimerkiksi kuljetuspalvelut vastaavat yhä huonommin vammaisten ihmisten yksilöllisiin tarpeisiin.

Sitten on asioita, jotka junnaavat paikallaan. Se turhauttaa.

Tällainen asia on se, miten vammaisten seksuaalisuudesta kirjoitetaan ja puhutaan mediassa. Joka ikinen kerta se esitetään suurena yllätyksenä. Olin teini-ikäinen, kun luin Aamulehden nuorten palstalta jonkun ikätoverini kaupassa tekemän havainnon: pyörätuolia käyttävä nainenkin tarvitsee kuukautissiteitä, hänelläkin on kuukautiset ja siis seksuaalisuus. Nyt, melkein 30 vuotta, myöhemmin Ylen sivuilla jaetaan sama havainto: vammainen nainen on seksuaalinen olento. Tiedän, että Kynnys ry vaati vammaisille seksuaalioikeuksia jo 1970-luvulla.

Seksuaalisuus toki on  asia, jonka jokainen ihminen ja sukupolvi tajuaa erikseen. Siihen liittyy paljon epävarmuutta, hämmennystä, jopa häpeää. Monenlaiset ihmiset kokevat ulkopuolisuutta, koska televisio-ohjelmissa ja elokuvissa (hetero)seksiä harrastavat vain laihat ja nuoret, ei-vammaiset ja usein vieläpä valkoiset ihmiset. Seksuaalisuuteen liittyvät jutut ylipäätään pyrkivät yllätyksiin. Yllätys haetaan helpoimman kautta, hämmestelemällä asiaa jota on hämmästelty iät ja ajat. Siinä mielessä on ymmärrettävää, että kukaan ei enää muista 1970-luvun kynnysläisten viestiä, joka oli ihan sama kuin nykyään.

Vammaisten seksuaalisuus paljastetaan joka kerta siksi, että halutaan purkaa ennakkoluuloja. Halutaan murtaa käsitys, että vammainen olisi epäseksuaalinen otus. Mutta minua kalvaa epäilys: ehkä se, että media hokee papukaijan lailla, että vammaisten seksuaalisuudesta vaietaan, vain vahvistaa mielikuvaa vammaisten epäseksuaalisuudesta.

Nämä jutut on aina tehty ei-vammaisille, sen näkee kilometrien päähän. Vammainenkin ihminen ajattelee, että hänen velvollisuutensa on valistaa ei-vammaisia kertomalla olevansa seksuaalinen. Ei ole mikään ihme, että en tunnista omaa ja vammaisten kavereideni elämää näistä jutuista.

Tällaisesta kirjoittelusta tulee vammaiselle mieleen, että kukaan ei pidä minua seksuaalisena. Väite muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi myös siellä missä vammaisten seksuaalioikeuksien toteutumisesta päätetään, siellä missä niitä toteutetaan. Saatetaan ajatella, että omassa asumisyksikössä tai ryhmäkodissa ollaan edistyksellisiä ja huomioidaan seksuaalioikeudet, koska muualla niistä ei puhuta lainkaan. Vähän niinkuin esteettömyyden puutteet kuitataan sillä, että jossain niitä on vielä enemmän.

Seksuaalineuvojana tiedän, että seksuaalisuus on osa ihmisyyttä. Seksi taas on tekemistä. Yhteistä meille kaikille on se, että olemme seksuaalisia ja samalla jokainen on seksuaalinen omalla tavallaan, eikä vammaisuus sitä tapaa määrittele. Vammaiset ihmiset ovat seksuaalisesti aivan yhtä moninaisia kuin kaikki muut: suuntautumisten ja mieltymysten kirjo on valtava.

Seksuaalinen herääminen on kiinnostavaa, mutta media voisi siirtyä tässäkin aiheessa teini-iäistä aikuisuuteen, siihen vaiheeseen jossa seksuaalisuutta pitää jo itsestään selvänä osana ihmisyyttä ja elämää. Silloin puuttuisi ehkä hanakammin siihen, että  seksuaalioikeudet eivät kaikkien vammaisten ihmisten seksuaalioikeudet toteudu.

Amu Urhonen

hankkeen asiantuntija

seksuaalineuvoja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.