Mutkitellen perille?

Riikka Länsisalmi

japanin kielen yliopistonlehtori, Japanin-tutkimuksen dosentti, Aasian kielten tieteenalavastaava, Kielten maisteriohjelman varajohtaja, kielten osasto

Polkuni nykyiseen tehtävääni on ollut pitkä, polveileva ja yllätyksellinenkin. Kun aloitin opintoni muutama vuosikymmen sitten Helsingin yliopistossa romaanisen filologian oppiaineessa, ei nykyopiskelijoilta edellytettävää tavoiteajassa valmistumista kovinkaan pontevasti vaadittu. Akateeminen vapaus mahdollisti monenlaisten kiinnostavien kurssien valitsemisen. Musiikkitiede, johon myös tulin tietämättäni hyväksytyksi, jäi syrjään, kun sivuaineekseni valikoitui silloinen tiedotusoppi – sittemmin viestintä – ja ajauduin sattuman kautta opiskelemaan myös japania, kiinaa ja muita Aasiaan liittyviä kursseja sekä mm. kulttuuriantropologiaa, italialaista filologiaa, hollantia… Aasian tai Itä-Aasian tutkimusta ei vielä ollut erillisenä oppiaineena, mutta kurssisuorituksia kertyi pikkuhiljaa sinikantiseen opintokirjaani.

Romaanisessa filologiassa olin alusta lähtien kiinnostunut ranskan kielen variaatiosta. Proseminaarityössäni (”kandidaatintutkielmassani”) tutkin ilmiötä Ranskan merentakaisen departementin Réunionin saaren paikallisessa mediassa ja pro gradussani belgialaisen kirjailijan ja kielitieteilijän Léon Warnant’n humoristisissa romaaneissa. Jälkimmäinen aihe löytyi vuoden mittaisen Belgian vaihto-opiskelun myötä ranskankielisessä yliopistossa Louvain-la-Neuvessä. Ennen sitä ehdin kuitenkin viettää puoli vuotta stipendiaattina yliopistossa Osakassa Japanissa, jossa kiinnostukseni romaanisista kielistä alkoi lopullisesti siirtyä japaniin.

Maisterivaiheen opintojeni aikana opetin yllätyksekseni jo tuntiopettajana japania helsinkiläisessä kansalaisopistossa, ja saatuani opinnot kuudessa vuodessa kasaan lähdin saman tien Research Student -stipendiaattina takaisin Japaniin. Siellä oli tarkoitus viettää korkeintaan pari vuotta, mutta apurahakautta seuranneet jatko-opinnot 総合研究大学院大学/The Graduate University for Advanced Studies -tutkimusyliopiston tohtorikoulutusohjelmassa Kansallisen etnologisen museon (国立民族学博物館) tutkimusyksikössä ja tutkijan työt venähtivät lopulta kahdeksaan vuoteen. Väitöskirjani käsitteli henkilöön viittaamista japaninkielisessä elokuvakäsikirjoitusdiskurssissa, ja japanin- ja englanninkielisessä väitöstilaisuudessa arvovaltaisia vastaväittäjiä oli raadissa muistaakseni viisi.

Japanilaiseen tapaan väitöskirjaohjaajani ryhtyi tämän jälkeen järjestelemään minulle työhaastatteluja muutamiin pienempiin japanilaisyliopistoihin, mutta polkuni kulki lopulta takaisin Suomeen ammattikorkeakoulun vieraiden kielten ja kulttuurien yliopettajaksi. Japanin kielen sijaan työni keskittyi kehittämiseen ja koordinointiin ja pääsin tutustumaan korkeakoulujen kielikoulutuksen asiantuntijoihin koko maassa.

Parin onnekkaaseen ajankohtaan osuneen japanin kielen diskurssianalyysiä käsittelevän kansainvälisen konferenssiesitelmän myötä aukesi muutaman vuoden päästä mahdollisuus hakea japanin kielen yliopistonlehtorin tehtävää hollantilaisessa Leidenin yliopistossa, jonne siirryin seuraavaksi useaksi vuodeksi. Japanin-tutkimuksen oppiaine oli Leidenissä erittäin suosittu sekä kandi- että maisteritasolla. Pääsykokeita tai kiintiötä ei kandivaiheessa ollut, joten uusia opiskelijoita otettiin sisään jopa 150–175 joka syksy. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana heikoimmin menestynyt kolmannes karsittiin pois. Opetushenkilökuntaa oppiaineessa oli tuntiopettajat mukaan lukien parisen kymmentä – toisin kuin Helsingin yliopistossa, jonne tieni vei seuraavaksi.

Syksystä 2013 olen ollut nykyisessä tehtävässäni japanin kielen yliopistonlehtorina. Päätös paluusta alma materiin noin viidentoista ulkomaan vuoden jälkeen oli helppo. Puitteet pienenivät ja koulutusohjelmat ja oppiaineet ovat viime vuosina kokeneet suuria muutoksia, mutta yksi pysyy: japanin kielestä, kulttuurista ja yhteiskunnasta kiinnostuneiden opiskelijoiden innostus. Portti opintoihin on ahdas, mutta sisään päässeitä motivoituneita opiskelijoita on ilo opettaa ja ohjata.

Opintojen ohjaajana tunteet ovat toisinaan ristiriitaisia; en olisi itse koskaan päätynyt polveilevalle uralleni suoraviivaisesti pääaineen opintojani suorittamalla. Yliopisto antoi aikaa ja tilaa ihmettelylle ja uteliaisuudelle, erheillekin – ja portit maailmaan avautuivat.

---

Helsingin yliopistosta apurahalla Hokkaidolle

Jussi Nurmi

tohtorikoulutettava, Hokkaidon yliopisto

Aloitin Aasian tutkimuksen opiskelun Helsingin yliopistossa vuonna 2014 pääkielenäni japani, mutten silloin vielä osannut arvata päätyväni tutkimaan erästä toista Japanissa puhuttua kieltä. Lähdin opiskeluvaihtoon Sapporoon Hokkaidon yliopistoon 2017 ja vaihtovuoteni aikana tutustuin ainun kieleen. Aivan kuten alun perin japanissakin, ainussa minua kiehtoi sen erilaisuus – verrattuna kieliin, joita olin siihen mennessä opiskellut. Myös se, että ainu on erittäin uhanalainen kieli eikä sillä ole juuri enää puhujia, vetosi minuun. Voisinko tehdä jotain kielen elvytyksen hyväksi? Vaihtovuoden jälkeen piti kuitenkin palata Suomeen, ja siihen päättyi taipaleeni ainun maailmaan sillä kertaa.

Palattuani Helsinkiin syksyllä 2018 selvisi, että Hokkaidon yliopisto myöntää ajoittain Helsingin yliopiston rehtorin suosituksella apurahoja tutkinto-opiskeluun. Helsingin ohjaajieni rohkaisemana päätin hakea Hokkaidon yliopiston rehtorin apurahaa (北海道大学総長奨励金). Varsinaisten hakemuslomakkeiden lisäksi tuli laatia tutkimussuunnitelma, perustella omaa halukkuuttaan saapua Hokkaidolle ja kertoa mitä tietää Hokkaidon yliopiston erinäisistä opetukseen ja tutkimukseen liittyvistä periaatteista. Hakemusrumbaa seurasi muutaman kuukauden odottelu, mutta pitkän kärvistelyn päätteeksi sain kuulla, että minut oli valittu apurahan saajaksi.

Hakuprosessiin kuuluneen tutkimussuunnitelman olisi voinut kirjoittaa suoraan väitöskirjaa varten – sillä oletuksella, että valmistuisin ajoissa maisteriksi – mutta tuolloin itseluottamukseni ei vielä riittänyt siihen. Laadinkin sen sijaan suunnitelman toiselle maisterintutkielmalle. Siinä vaiheessa minulla oli vielä kesken gradu Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksessa. Kirjoitin sitä mahdollisimman pitkälle kesän aikana ennen lähtöä ja sainkin sen valmiiksi heti seuraavana syksynä. Syyskuussa 2019 pääsin lopulta palaamaan Sapporoon. Hokkaidon yliopistossa aloitin ensin puolivuotisen ”tutkimusopiskelija”-kauden (研究生期間), jonka aikana valmistauduin maisteriohjelman pääsykokeeseen. Niin, vaikka apuraha olikin myönnetty, varsinaista opiskelupaikkaa piti vielä erikseen hakea Sapporossa.

Helsingissä pääaineeni oli (Itä-)Aasian tutkimus ja olin opiskellut sivuaineena yleistä kielitiedettä. Hokkaidon yliopiston maisteriohjelmaan hain opiskelemaan kielitiedettä pääaineena, tutkielma-aiheenani ainun kielen kieltoverbit. Tutkimusopiskelija-aika kului sangen nopeasti, ja pian olikin enää pari kuukautta pääsykokeeseen. Pääsykoe oli kaksiosainen: kirjallinen koe sekä haastattelu – japaniksi, luonnollisesti. Olikin onni, että olin opiskellut Helsingissä japania edistyneelle tasolle, käynyt vaihdossa ja ollut muutenkin kosketuksissa japanin kieleen. Ilman kielitaitoa hakuprosessi olisi varmasti tyssännyt lähtökuoppiinsa. Minut hyväksyttiin opiskelijaksi ja näin alkoi toinen maisteripolkuni. Kuukausittaisen tuen lisäksi Hokkaidon yliopiston myöntämä apuraha kattoi myös lukukausimaksut. Siten saatoin keskittyä opiskeluun ja tutkielman kirjoittamiseen vailla suurempia rahahuolia. Ilman apurahaa olisin tuskin uskaltanut lähteä tutkinto-opiskelijaksi Japaniin.

Kun pääsykoe oli ohi, pandemia oli saavuttanut Japaninkin, ja lukuvuoden alkua lykättiin kuukaudella. Kaksivuotisesta maisteriohjelmasta olikin tulossa hyvin erilainen kuin olin kuvitellut: ääni- ja videotallenteista koostuvia kursseja, loputtomia zoom-tapaamisia, lähes koko tutkinto etänä. Samaan aikaan aloittaneisiin opiskelutovereihinikin pääsin kunnolla tutustumaan vasta valmistujaisissa maaliskuussa 2022. Jotenkuten sain tutkielman kirjoitettua, joskin aiheeni laajeni pelkistä ainun kieltoverbeistä erilaisiin kieltokonstruktioihin, joita tarkastelin typologisessa valossa. Lisäksi pohdin esimerkiksi kiellon fokusta ja muita pragmaattisia puolia.

Taipaleeni ainun parissa ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä päätin hakea myös tohtorinkoulutusohjelmaan – tiedonnälkä kun kasvoi tutkiessa. Väitöskirjassa päätin jatkaa kiellon tutkimista, mutta tällä kertaa syvemmin pragmatiikkaan paneutuen. Pyrkimyksenäni on nyt selvittää, millaisia pragmaattisia merkityksiä ja funktioita kielloilla on tarinankerronnassa; mitä ne tarkalleen ottaen kieltävät ja mitä ne ilmaisevat (esimerkiksi käännekohtaa tarinassa), miten niitä voi käyttää kuulijan johdatteluun ynnä muuta. Hokkaidon yliopiston rehtorin apurahalle ei kuitenkaan voinut hakea jatkoa, toisin kuten esimerkiksi Japanin opetusministeriön (MEXT, 文部科学省) apurahalle, jonka avulla on mahdollista jatkaa maisterintutkinnosta tohtorintutkintoon. Niinpä hain Hokkaidon yliopistosta toista apurahaa, joka sisältää kuukausittaisen tuen muttei lukukausimaksuja. Niihinkin voi kuitenkin hakea alennusta tai vapautusta, ja hakemukset käsitellään opiskelijan tulojen mukaan. Apurahojen avulla Japanissa on siis mahdollista opiskella ilman suuria säästöjä.

Matkani ainun kielen maailmaan on vasta alkanut, mutta se tuskin olisi ollut mahdollinen ilman japanin opiskelua, Helsingin yliopiston tarjoamaa vaihto-opiskelua ja ensimmäistä isoa porkkanaa: apurahaa. Hakekaa siis rohkeasti apurahoja, kun niitä on saatavilla.

 

___________________________________________________________________________________________

Mariliina Räsänen, amanuenssi, Kulttuurien osasto, Konfutse-instituutti

Aloitin Itä-Aasian tutkimuksen opiskelun Helsingin yliopistossa oppiaineen syntyvuonna 1987. Valitsin jo varhain kiinan erikoistumisalakseni, vaikka tuolloin oli opiskeltava myös japanin ja korean alkeet. Olin kiinnostunut nimenomaan kiinan kielestä sekä perinteisestä kiinalaisesta kulttuurista ja elämäntavasta. Opetus oli aluksi yhden professorin ja kielen lehtorin varassa ja kirjatentit olivat iso osa opiskelua. Taipeissa ja Pekingissä viettämäni vaihtovuodet olivat ratkaisevia kielitaitoni kehittymiselle ja kulttuuriin tutustumisessa.

Palattuani toisesta vaihdosta Suomeen aloin toimia kiinan kielen asioimistulkkina ja kääntäjänä. 1990-luvun puolivälissä ei Suomessa ollut vielä kovin paljon kiinan tulkkeja, mutta toisaalta ei myöskään kovin paljon kiinalaisia asiakkaita. Vaikka työ ei missään vaiheessa työllistänyt täysipäiväisesti, se oli erittäin mielenkiintoista ja opettavaista. Siinä pääsi tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin monelta eri taholta ja työmatkoja oli eripuolille maata – ilman tätä työtä tuskin olisin päässyt vierailemaan sen paremmin sairaalan keskososastolla, turvapaikkapuhuttelussa kuin vankilassakaan.

Yliopistourani aloitin Helsingin kauppakorkeakoulussa, jossa toimin sekä hallintotehtävissä että tutkimusavustajana Kiina-aiheisessa projektissa. Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opintotoimiston kautta päädyin lopulta nykyiseen työhöni Konfutse-instituutin amanuenssina. Instituutti perustettiin vuonna 2007 ja olin sen ensimmäinen palkattu työntekijä ja ainoa henkilö, joka on yhtäjaksoisesti työskennellyt siellä kaikki nämä vuodet. Olen viihtynyt työssäni hyvin, sillä se on ollut sopivan vaihtelevaa. Opetuksen kaltaisten vuosittain toistuvien asioiden lisäksi joka vuosi tapahtuu aina jotain uutta ja olen saanut olla mukana kehittämässä instituutin opetusta ja muuta toimintaa. Kollegoiden vaihtuminen tietyin väliajoin ja kiinalaisen ja suomalaisen työskentelykulttuurin erot tuovat omat haasteensa, mutta toisaalta on ollut rikkaus, että olen näiden vuosien aikana saanut tutustua niin moneen kiinalaiseen ja suomalaiseen kollegaan.

Olen onnellinen siitä, että olen työurani aikana pääasiassa saanut tehdä työtä, jossa olen voinut hyödyntää hankkimaani kielitaitoa. Olen saanut työskennellä kansainvälisessä tiimissä erilaisten työkulttuurien risteyskohdassa. Konfutse-instituutti on myös tarjonnut lähes joka vuosi korkeakouluharjoittelupaikan 1–2 opiskelijalle. Järjestyksessään 15. harjoittelija aloittaa työnsä syyskuussa 2021. Toivon, että jatkossakin kiinan kielen opiskelijat rohkeasti hakevat instituutista harjoittelupaikkaa, jossa on oikeasti mahdollisuus käyttää kiinan kieltä työelämässä.