Mikä tekee ”kiinalaisesta scifistä” scifiä?

Scifi ei ole enää noloa Kiinassakaan, totesi kirjailija Fei Dao muutama vuosi sitten. Vielä tämän vuosituhannen alussa lapsellisena ja vähäarvoisena pidetystä genrestä on nyt tullut maassa vakavasti otettavaa kirjallisuutta ja scifi-kirjojen elokuva- ja tv-oikeuksista kysyttyä tavaraa. Myös englantia puhuvassa maailmassa ”kiinalaisesta scifistä” on tullut ikään kuin tavaramerkki, joka on kiinnittänyt monen lajityypin harrastajan huomion — ja saanut heidät pohtimaan, mistä siinä on oikeastaan kysymys.

Otsikkoni on viittaus kirjailija ja kirjallisuudentutkija Xia Jian esseeseen Mikä tekee kiinalaisesta scifistä kiinalaista?, jossa hän käy läpi tieteisfiktion historiaa Kiinassa ja nostaa esille 2000-luvun kiinalaisten scifi-kirjailijoiden keskinäisiä eroja. Viime vuonna kääntäjä ja tutkija Emily Xueni Jin puolestaan pohti Vector-lehdessä, mitä ”kiinalaisuus” ylipäänsä merkitsee esimerkiksi Chen Qiufanin kaltaisen kosmopoliittisen, useita novelleja ensisijaisesti englanninkielisillä markkinoilla julkaisseen kirjailijan kohdalla. Näiden tärkeiden kysymysten lisäksi olen itse ajautunut miettimään yhtälön toista puolta: miten määritellä, mitkä kiinalaiset kaunokirjalliset teokset itse asiassa ovat scifiä ja kuuluvat siten tämän kansainvälistä huomiota saaneen ilmiön piiriin?

Sekä scifi että fantasia ovat spekulatiivisia genrejä, joiden maailmoja määrittelevät arkitodellisuudesta puuttuvat elementit, kuten vaikkapa aikamatkustus, avaruusolennot tai taikuus. Tieteisfiktiota ”kognitiivisen vieraannuttamisen” (cognitive estrangement) käsitteen kautta lähestyneen Darko Suvinin mukaan scifi kuitenkin eroaa fantasiasta siinä, että sen spekulatiiviset elementit eivät voi näyttäytyä mahdottomina kirjoittajan aikakauden vallitsevien tiedollisten normien puitteissa. Siispä koska tämänhetkisen käsityksen mukaan maapallon ulkopuolisia olentoja saattaa olla olemassa, mutta luudalla lentäville noidille ei ole mitään tieteellistä selitystä, ovat ensimmäisiä käsittelevät (nyky-)teokset scifiä ja jälkimmäisiä sisältävät fantasiaa.

Suvinin määritelmää on kuitenkin kritisoitu eri perustein, joista yksi on se, kuinka hänen vieraannuttamisen ”kognitiivisuutta” koskeva ehtonsa sulkee pois suuren osan tieteisfiktiona pidetystä kirjallisuudesta. Kiinalaisen scifin eturivin kirjailijoista esimerkiksi Xia Jian teokset sisältävät aineksia kiinalaisesta mytologiasta ja kansanperinteestä ilman, että niitä aina pyrittäisiin pikkutarkasti rationalisoimaan tieteelliseen maailmankuvaan sopiviksi. Entä mitä pitäisi ajatella Han Songin Sukellusveneistä, jossa maaseudulta tulleiden siirtotyöläisten lapset ovat nähtävästi oppineet elämään veden alla? Novelli leikittelee ajatuksella uuden ihmislajin synnystä luokkaerojen seurauksena, mutta jättää silti lukijan arvailemaan, onko tällainen nopeutettu evoluutio mahdollista edes tarinan kuvaamassa vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Lajityyppimäärittelyt ovat harvoin yksioikoisia eivätkä aina ongelmattomiakaan — yhden lukijan scifi voi olla toisen mielestä fantasiaa, ja kustantajan kannalta kannattavinta voi olla, jos samaa kirjaa markkinoidaan vain yleisesti ”kaunokirjallisuutena”. Kuten muun muassa kirjailija Johanna Sinisalo on todennut, liian tiukat genrejaottelut ja eri lajityyppeihin liittyvät ennakkoluulot voivatkin jopa estää lukijoita löytämästä heitä mahdollisesti muuten kiinnostavia teoksia. Toisaalta genre on myös tärkeä analyysin väline, joka tarjoaa mahdollisuuksia teosten mielekkäälle vertailulle: mitä nämä tarinat tekevät eri tavoin kuin nuo toiset, miten juuri tämä teos poikkeaa näistä muista samantyyppisistä?

Oma alustava määritelmäni on, että scifi on spekulatiivista fiktiota, jonka inspiraation lähteenä toimivat tieteelliset löydökset ja hypoteesit, tieteentekemisen prosessit sekä niihin pohjautuva teknologian kehitys. Näin esimerkiksi Xia Jian Sadan aaveen öinen paraati on scifiä ei niinkään siksi, että sen tarjoama visio keinoihmisten kansoittamasta hylätystä huvipuistosta olisi välttämättä nykytiedon valossa täysin uskottava, vaan koska sen pohdinnat ihmisyyden luonteesta ja suhteestamme vanhentuneeseen teknologiaan nojaavat ajatukseen maailmasta, jossa kehittyneinkin robotti saattaa jonain päivänä olla menneen talven lumia. Samaa novellia voidaan toki tarkastella myös kiinalaista mytologiaa hyödyntävänä fantasiana, minkä lisäksi erilaiset scifi-teokset voivat olla tieteisfiktion ohella esimerkiksi mysteerejä, satiireja, kasvukertomuksia, eepoksia, kauhukertomuksia, rakkaustarinoita, filosofisia romaaneja ja komedioita.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen kiinalaista scifiä sekä kiinalaisena että scifinä. Pyrin selvittämään, miten esimerkiksi Han Songin, Xia Jian ja Chen Qiufanin teokset hyödyntävät scifin vaihtoehtoisia todellisuuksia pohtiessaan nyky-Kiinaa leimaavaa yhteiskunnallista vieraantuneisuutta sekä sen taustalla olevia tekijöitä. Tarkastelemalla kiinalaisesta kulttuuriperinnöstä ja historiasta ammentavia tarinoita pyrin myös omalta osaltani kehittämään scifi-tutkimusta sekä vieraannuttamisen teoriaa, jotta ne ottaisivat paremmin huomioon tieteiskirjallisuuden maailmanlaajuisen kirjon. Hypoteesini on, että ”vieraannuttamalla vieraantuneisuuden” eli kuvaamalla esimerkiksi merkityksettömyyden, ulkopuolisuuden ja autonomian puutteen kokemuksia tosimaailmasta poikkeavien tilanteiden kautta kiinalainen scifi pystyy paljastamaan muuten mahdollisesti piiloon jääviä puolia näitä kokemuksia synnyttävistä yhteiskunnallisista rakenteista.

Vieraantuneisuuden ja vaihtoehtoisten todellisuuksien risteämiskohta tarjoaa mielestäni lupaavan näkökulman kiinalaisen scifin ymmärtämiseen, mutta se ei ole missään nimessä ainoa. Kiinalainen scifi on monipuolinen ilmiö, joka tulee varmasti tarjoamaan paljon lisää pohdittavaa niin tutkijoille kuin muillekin lukijoille. Oma toiveeni on, että yhä uusien kirjailijoiden, teosten ja käännösten kautta tieteisfiktion globaali monimuotoisuus näkyy entistä paremmin myös suomalaisten kirjahyllyissä.

Eero Suoranta on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja kääntäjä.

Kirjallisuutta
– Fei Dao. 2019. ”Science Fiction: Embarrassing No More.” Käännös Ken Liu. Teoksessa Broken Stars: Contemporary Chinese Science Fiction in Translation, kääntänyt ja toimittanut Ken Liu, 473–479. Lontoo: Head of Zeus.
– Han Song. 2019. Submarines. Käännös Ken Liu. Teoksessa Broken Stars: Contemporary Chinese Science Fiction in Translation, kääntänyt ja toimittanut Ken Liu, 115–123. Lontoo: Head of Zeus.
– Jin, Emily Xueni. 2021. ”Chinese SF and its English Translation: A Small Boat in A Frenetic Sea.” Vector No. 293, Spring 2021: 51–55.
– Sinisalo, Johanna. 2022. ”Hyvä kirja voi jäädä lukematta, jos se on scifi-hyllyssä.” Suomen Kirjastoseura, 11.2.2022. https://suomenkirjastoseura.fi/kirjastolehti/kolumni-hyva-kirja-voi-jaada-lukematta-jos-se-on-scifi-hyllyssa/
– Spiegel, Simon. 2008. ”Things Made Strange: On the Concept of ”Estrangement” in Science Fiction Theory.” Science-Fiction Studies, 35th year, 3rd edition (106) (November): 369–385.
– Suvin, Darko. 1979. Metamorphoses of Science Fiction: On the Poetics and History of a Literary Genre. New Haven: Yale University Press.
– Xia Jia. 2014. ”What Makes Chinese Science Fiction Chinese?” Käännös Ken Liu. Tor.com, 22.7.2014. www.tor.com/2014/07/22/what-makes-chinese-science-fiction-chinese/
– Xia Jia. 2018. Sadan aaveen öinen paraati. Käännös Cui Ke, Leng Yuhan ja Eero Suoranta. Nuori Voima, 16.2.2018. https://nuorivoima.fi/lue/novelli/sadan-aaveen-oinen-paraati

The Nordic Korean Studies Days 2022

During the mid-semester week of 7-11 March, twelve Helsinki students travelled to Copenhagen to participate in the Nordic Korean Studies Days, a week-long intensive Korean Studies course. Funded by Nordplus, the NKSD is jointly organized by Korean Studies teaching faculty, and sees the participation of both BA and MA-level students from the Nordic universities of Helsinki, Turku, Copenhagen, Stockholm and Oslo. The first NKSD was organized in 2019. Owing to the pandemic, in 2021 we ran an online semester-long module-based version of the course. March 2022 was thus the second fully on-site version of the course.

Travelling students and teachers stayed at the Dan Hostel, the name of which, incidentally, evokes association with the paramount figure of Korean mythology, Dangun (Tan’gun – traditionally known as the founder of the first state of Korean history, Old Joseon / Old Chosŏn)! Hosted at the University of Copenhagen, the daily schedule comprised a programme of online breakfast and lunchtime talks, morning workshops and afternoon trainings.

Each workshop focused on research of the Nordic teachers. In the first half students and teachers worked in groups discussing the article and in the second half we convened for Q&A with the author. Rather than simply listening to a presentation, this method ensured we were all prepped and ‘activated’ before engaging in Q&A. From Monday to Thursday the workshops covered fields of modern history, North Korean literature, South Korean politics, and anthropology, while on Friday we held a student-organized roundtable on “studying and working in Korea”.

For the afternoon training sessions students could sign up to one of two tracks: a Model United Nations simulation (MOU) focused on Northeast Asia; or a transmedia-storytelling computer game development project.

Andrew Logie, Assistant Professor in Korean Studies

Japanin maahantulorajoitukset alkavat höllentyä – lopultakin valoa tunnelin päässä?

Japanin COVID-19-pandemian myötä asettamat matkustusrajoitukset ovat olleet globaalilla mittakaavalla vertailtuna erittäin tiukat. Viimeisen noin kahden vuoden ajan Japanin rajat ovat olleet käytännöllisesti katsoen suljetut kaikille paitsi maan kansalaisille ja pidempiaikaisen oleskeluluvan omaaville. Japani on erottunut edelleen keväällä 2022 esimerkiksi muista G7-maista, jotka ovat jo pitkällä matkustuksen vapauttamisessa. Kyselytutkimusten mukaan hallituksen rajoitukset ovat nauttineet Japanin kansalaisten varsin vankkaa suosiota, mikä on poliittisesta näkökulmasta kannustanut hallintoa jatkamaan niitä. Ymmärrettävästi erityisesti pandemian aikaisessa vaiheessa tuntematon virus on aiheuttanut kansalaisissa pelkoa. Laajojen rajoitusten inhimillinen hinta on ollut korkea esimerkiksi monien perheiden jouduttua erilleen. Ulkomaat, mukaan lukien Euroopan unioni ovat kritisoineet Japania kauppasuhteiden hankaloitumisesta. Japani on maailman kolmanneksi suurin talous ja elintärkeä markkina monelle yritykselle.

Vaikka matkustusrajoitukset ovat nauttineet kansan parissa kannatusta, on soraääniä kuitenkin kuulunut jonkin verran myös Japanin sisällä. Japanin elinkeinoelämä on jo hyvän aikaa kritisoinut hallitusta tiukoista rajoituksista ja todennut niiden uhkaavan Japanin kansainvälistä taloudellista asemaa verrattuna kilpailijamaihin. Rajoitettukin bisnesmatkustaminen on ollut käytännöllisesti katsoen mahdotonta maahan, jossa edelleen arvostetaan fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaista tapaamista ennen yhteistyön syntymistä ja sopimusten allekirjoitusta. Lisäksi esimerkiksi ulkomaisten firmojen kehittyminen ja laajentuminen Japanissa on ollut pandemian aikaan hankalaa.

Bisnessuhteet eivät ole kuitenkaan ainoat, jotka ovat olleet matkustusrajoitusten vuoksi koetuksella. Viime kuukausina enenevässä määrin vastalauseita on alkanut kuulua myös Japanin akatemian keskuudesta. Monet kansainväliset tutkijat ja opiskelijat ovat kyllästyneet odottamaan Japanin avautumista ja kääntävät katseitaan jo muihin maihin, esimerkiksi naapuriin Etelä-Koreaan. Tämä on ollut Japanille varsin myöhäinen, ikävä herätys.

Monet suomalaisetkin opiskelijat ja tutkijat ovat tuskailleet tilanteen kanssa jo pidempään – apurahat on haettu ja vaihto-opiskelupaikka myönnetty, mutta Japaniin pääsy on ollut mahdotonta. Samaan aikaan Japani on painottanut lukuisissa strategioissa haluaan tehostaa korkeakoulutuksen kansainvälistymistä ja houkutella ulkomaista pääomaa sekä korkeasti koulutettuja osaajia maahan. Akateemisissa piireissä huolta kannetaan esimerkiksi japanilaisten yliopistojen sijoitusten laskusta kansainvälisissä listauksissa, joissa Singaporen kaltaisten muiden Aasian maiden sijoitukset alkavat ohittaa Japania. Pelkona on, että kilpailijat vetävät pidemmän korren.

Japanissa on nyt ylimpiä vallankäyttäjiä myöten havahduttu siihen, että tiukat maahantulorajoitukset voivat johtaa kauaskantoisiin seurauksiin, eivät ainoastaan talouden sektorilla, vaan myös mainehaittana ja esteenä kansainvälistymisstrategioille. Helmikuussa 2022 valtapuolue LDP:n (Liberaalidemokraattinen puolue) koulutuspolitiikkaa käsittelevän komitean puheenjohtaja Tomohiro Yamamoto totesi julkisesti kansainvälisten opiskelijoiden valitsevan kohteekseen jo muita maita, mikä on haitaksi Japanin kansainväliselle maineelle ja kansallisille intresseille. Tämä huomio on alkanut vihdoin korostua myös kotiyleisön silmissä, ei ainoastaan ulkomailla. Voisiko olla, että Japanin kuuluisa soft power on jo kokenut kolauksen?

Vaikuttaa siltä, että maahantulorajoitukset alkavat lieventyä Japanissakin, ja työmatkalaiset ja opiskelijat pääsevät vihdoin maahan. Saapumisprosessi on kuitenkin edelleen varsin moniportainen. Saapujia on paljon eikä kaikkia päästetä vapaasti maahan, vaan kasautunutta jonoa puretaan vähitellen. Monet ympäri maailman ovat odottaneet Japanin avautumista, mutta mikä on ollut odotuksen hinta? Monet Japaniin liittyvälle tutkimukselle ja opiskelulle uransa perustaneet ovat olleet jo kirjaimellisesti vuosia ”odotushuoneessa”. Tammikuussa 2022 teetetyn, ulkomaalaisille Japaniin pyrkiville vaihto-opiskelijoille suunnatun kyselytutkimusten mukaan pitkittynyt tilanne on aiheuttanut jo haasteita mielenterveydelle, kun pitkänkin aikavälin elämänsuunnitelmat ovat hautautuneet olosuhteiden pakosta. Jotkut ovat päässeet aloittamaan vaihto-opinnot etänä, mutta etäopiskelu ei ole mahdollistanut kulttuurin ja kielen kokemista täysipainoisesti.

Bisnessuhteiden näkökulmasta Japanin asema yhtenä maailman talousmahdeista on vankka. Lisäksi Japani eittämättä kutsuu puoleensa vastaisuudessakin myös tutkijoita, opiskelijoita ja japanilaisen kulttuurin ystäviä, mutta palaavatko he enää yhtä runsaslukuisina kuin aiemmin? Kuinka moni on tähän mennessä jo joutunut luopumaan urahaaveista Japanin parissa?

 

Niina Väisänen

Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen alumni

From the Student: Meeting with Nordic countries’ Korean students

Hi everyone!

Today I’m here to tell you about a week long trip to Denmark, University of Copenhagen, we had with other Nordic countries’ Korean students. At the end of the intense week spent with lectures, Q&A-time with the authors of academic papers and group discussions, many of us felt inspired by what we had learnt but also from getting to know each other. I saw how diverse the field of Korean studies can be, and how different it can look for people. I personally felt inspired to learn more Korean to help me understand the culture deeper, and to choose topics to research that I resonated with emotionally as well. I fully realized how pointless it is to study, research or write about something you aren’t truly interested in. Being interested, invested and curious about what you are learning about is they key to success, and actually enjoying what you are doing.

Now I would like to tell you about the activity many of us found to be maybe the most interesting and exciting part of our time in Copenhagen: the Model UN-training, MUN. On the first day we had the two training leaders tell us about the backdrop: international relations between the countries we would be simulating (China, Russia, North Korea, etc.) and other information about for example the countries militaries. The second day (and afternoon) was spent reading articles on our designated countries. Our team also had a brief meeting in the hostel lobby to brief each other about our findings and to make sure that our opinions and plans of future action were in line with each other.

Wednesday was when the MUN-simulation took place. We had only three hours to read our country’s role sheet, what had happened and to plan what our course of action would be, as well as message with other countries and come to a mutual agreement. Our team played North Korea, and as the simulation’s background was that North Korea had had a dangerous nuclear explosion, everything pretty much revolved around us. We didn’t have to do much before other countries came to us with an overflow of messages.

We made strategic decisions on how we acted as a country: we declined to join a global meeting, the Six-Party Talks, and we had a more passive approach otherwise as well, as we felt that fitting for North Korea. We also sent our troops to the border with South Korea when we felt threatened, to scare the other countries. That actually worked really well to our advantage, and in the end we got rid of many economic and trading sanctions. We received a lot of humanitarian help from all the countries right from the beginning, and our relationship with China remained good, with increased trade between us. One of our goals was also to keep it to ourselves that the explosion had actually just been a pure accident, not a nuclear test gone wrong as the other thought. We succeeded with that task as well, and our country’s image didn’t falter. Having China as our main buddy really helped us during this simulation.

We learned a lot about decision making as a team, international relations and how many factors there are to these things. One must always remember to think about what the other party wants in exchange, especially when they’re not being straight forward with it. I also learned a lot about teamwork and how to divide tasks between the team members so that the team can work the best it can.

Kaisa Virtanen, BA Student in Asian Studies


Picture: Copywright Kaisa Virtanen

Satō Takeon perheen aarre: 52 kortin kirjeenvaihto Siperian ja Japanin välillä (osa 2)

Kirjoitin syksyllä (23.9.2021) blogikirjoituksen Suomessa 1930-luvulla oleskelleesta Satō Takeosta (佐藤健雄). Nyt Kansalliskirjaston kokoelmiin on hankittu Satōn perheestä kertova kirja, Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki (Siperiaan internoitujen viimeinen kotiinpalaaja – perheen yhdessä pitäneet 52 postikorttia). Kirja keskittyy Satōn perheen kohtaloon toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja Suomesta siinä kerrotaan vain lyhyesti ensimmäisessä luvussa, jossa käydään läpi biografisia tietoja.

Kirjan kansikuvassa on perhe vuonna 1933 (eli kaksi vuotta ennen kuin Takeo saapui Suomeen): vaimo Toshiko, Takeo, äiti Masa sekä kaksi vanhinta tytärtä.

Satō Takeo syntyi vuonna 1899 (ei 1898) Fukushiman läänissä. Hän valmistui yliopistosta (東京外国語学校, nykyinen Tokion vieraiden kielten yliopisto) vuonna 1922 pääaineenaan venäjän kieli ja lähti töihin Etelä-Mantšurian rautateille eli Mantetsulle (南満州鉄道株式会社). Hän osoitti kielellistä lahjakkuutta ja oli Pekingissä vaihto-oppilaana oppimassa kiinaa. Vuonna 1935 hänet lähetettiin Helsinkiin, vaikka hän olisi omien sanojensa mukaan mennyt mieluummin Neuvostoliittoon. Häntä lohdutti kuitenkin se, että Neuvostoliiton naapurimaana täältä löytyi paljon Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevää tietoa. Hän kiittelikin, kuinka pystyi toteuttamaan Neuvostoliittoa koskevaa tutkimustaan helsinkiläisessä kirjastossa – tämä viitannee nykyisen Kansalliskirjaston Slaavilaiseen kirjastoon ja sen kokoelmaan. Satō ei tehnyt tutkimusta ainoastaan Mantetsulle vaan tutki Neuvostoliiton luonnonvaroja ja resursseja myös Suur-Japanin keisarikunnalle ja oli osallisena Japanin suurlähetystön toiminnassa Helsingissä (Kurihara 2018: 27).  Täällä hän oppi myös jonkin verran suomea. Suomesta hän lähti pois vuonna 1937.

Satō oli mennyt naimisiin vuonna 1928 ja vuosien myötä perheeseen syntyi neljä tytärtä ja yksi poika. Perhe joutui olemaan pitkiä aikoja erossa isästä, joka loi uraa ja oli välillä vuosikausia poissa perheen luota. Suomessakin hän oleskeli ilman perhettään.

Kun Japani antautui vuonna 1945, Neuvostoliitto vangitsi Mantšurian, Neuvostoliiton ja Mongolian alueilla noin 600 000 japanilaista. Palautukset kotimaahan aloitettiin joulukuussa 1946, mutta ne keskeytyivät monta kertaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen huonojen välien takia. Osansa näissä vaikeuksissa oli myös Japanin ja Neuvostoliiton välisillä aluekiistoilla. Viimeiset vangit palautettiin vasta 26.12.1956 eli noin 11 vuoden vankeuden jälkeen. Viimeisessä laivassa, jossa vankeja tuli Japaniin, oli 1025 ihmistä, joista osa oli sotilaita, osa siviilejä. (Toisin kuin edellisessä kirjoituksessa kirjoitin, Satō ei ollut varsinaisesti sotavanki vaan siviili, joka joutui internoiduksi Neuvostoliiton vankileireille.)

Neuvostoliitto oli ankarasti kieltänyt vankeja ottamasta mukaan kotimaahansa mitään kuvia tai tekstiä; jotkut uhmasivat sääntöä, ja saivat siitä ankaran rangaistuksen (pahimmillaan palautus kotimaahan peruttiin). Näin ollen kirjalliset dokumentit vankeuden ajalta ovat harvinaisia.

Japanin antautumisen jälkeen Satō Takeo osallistui työnsä puolesta Mantetsu-rautatieyhtiön ja Neuvostoliiton viranomaisten välisiin neuvotteluihin. Neuvostoliitto oli erittäin kiinnostunut rautateistä, joita se tarvitsi sekä henkilöiden että tavaroiden kuljettamiseen. Neuvottelut kuitenkin keskeytyivät, ja japanilaisten tilanne oli sodan hävinneenä osapuolena hankala, joten Satōkin pidätettiin 1.11.1945. Tämän jälkeen, seuraavan 11 vuoden ajan, hän oli vankina Neuvostoliitossa ja oleskeli yhteensä 14 eri paikassa. Hän oli useita kertoja sairaalahoidossa ja oikeudessa häntä syytettiin mm. vakoilusta.

Satōn perhe asui vielä tuolloin Mantšuriassa. He saivat tiedon Takeon pidätyksestä tämän kollegoilta. Muu perhe, puoliso Toshiko, heidän viisi lastaan ja Takeon äiti Masa, palasivat Japaniin syksyllä 1946, kun tilanne Mantšuriassa kävi japanilaisille yhä vaikeammaksi. Heillä ei ollut tietoa siitä, oliko Takeo hengissä vai ei, ennen kuin kesällä 1952, kun ensimmäinen postikortti saapui Japaniin. Näitä Takeon perheelleen lähettämiä kortteja on säilynyt 17 kappaletta. Takeon kohtaloksi koitui saapua Japaniin vasta viimeisellä laivalla vuonna 1956 – eli neljä ja puoli vuotta ensimmäisen postikortin jälkeen. Hän toi mukanaan 35 Neuvostoliittoon saamaansa postikorttia; ilmeisesti viimeisen palautuserän vankien tavaroita ei tarkastettu enää kovin huolellisesti. Tämä harvinainen 52 kortin kokoelma inspiroi toimittaja Kurihara Toshion kertomaan perheen tarinan esimerkkinä Neuvostoliiton pidättämistä (internoimista) japanilaisista, inhimillisestä kärsimyksestä ja perheen voimasta ja tuesta.

10.10.1953 päivätyssä kirjeessä Takeo mm. kiittelee saamastaan pikkupaketista ja päivittelee, kuinka isoksi tyttäret ovat kasvaneet (hän on saanut valokuvan tyttäristään).

Palattuaan Japaniin Takeo joutui kuukausiksi sairaalaan toipumaan aliravitsemuksesta ja mielenterveydellisistä ongelmista. Tämän jälkeen hän teki vielä pitkän uran Japanin tiedustelupalvelussa (公安調査庁 Public Security Intelligence Agency) sekä tutkijana. Hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 1993.

Satōn perheestä kertova kirja on nyt Kansalliskirjaston kokoelmissa ja tutkijoiden käytettävissä. Mikrohistoriallinen näkökulma avaa inhimillisen ja mielenkiintoisen ikkunan yhteen traumaattiseen sodan jälkeiseen tapahtumaketjuun; mitä tapahtui Japanin valloittamilla alueilla sen jälkeen, kun sota päättyi katkeraan tappioon? Toisaalta Satō Takeon elämä tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman henkilöhistoriallisesti: kansainvälinen ja menestyvä ura liikemiehenä 46-vuotiaaksi asti, sitten vankeus 57-vuotiaaksi ja tämän jälkeen vielä pitkä työura tiedustelupalvelussa 85-vuotiaaksi asti. Suomalaisia saattaa lisäksi kiinnostaa se, mitä hän teki Suomessa ja onko täällä oleskelusta löydettävissä lisää dokumentteja ja tietoja. Toivottavasti tämä kirjoitus ja Kuriharan kirja innostavat jonkun tutkimaan isoja historiallisia tapahtumia, joissa Satōkin oli osallisena, tai hänen elämäntarinaansa laajemminkin.

Kiinnostuneille lisätutkimuksia varten Japanin kansallikirjastosta löytyvät Satōn kirjat.

Lähteet:

栗原俊雄 2018.03.31: シベリア「生死不明の夫」から送られてきた手紙の物語: 戦後の悲劇がそこにある.

栗原俊雄 2018: シベリア抑留最後の帰還: 家族をつないだ52通のハガキ。角川新書、東京。

(Nimet japanilaisessa järjestyksessä eli sukunimi ensin.)

Pauliina Vuorinen

kirjastosihteeri
Kansalliskirjasto, Kokoelma- ja säilytyspalvelut

Opiskelijalta: Työharjoittelukertomus Konfutse-instituutista

Olin syyslukukauden työharjoittelussa Helsingin yliopiston Konfutse-instituutissa korkeakouluharjoittelijana. Kiinnostuin harjoittelupaikasta, koska kiinan kielen opintosuunnan neljännen vuoden kandiopiskelijana koin olevani juuri työpaikkailmoituksessa kuvailtu henkilö. Valikoiduin tehtävään Zoomin välityksellä järjestetyn työhaastattelun kautta, minkä jälkeen pääsin aloittamaan työt syyskuun lopussa. Päätehtäväni oli suunnitella Konfutse-instituutin opettajien kanssa kiinalaisten merkkien opiskeluun tarkoitettu itseopiskelukurssi Moodleen.

Vaikka työ oli kokopäiväistä, pandemian takia työskentelin lähinnä etänä, minkä vuoksi työajan aikatauluttaminen oli joustavaa. Kotoa työskentely sopi minulle kuitenkin hyvin, koska kävin samaan aikaan joitakin kursseja, jotka myös kaikki toteutettiin etäopetuksena. Oppitunnilta pystyi siirtymään suoraan töihin, mikä oli kätevää – ja säästää aikaa, kun ei tarvitse siirtyä perinteiseen tapaan keskustakampuksen rakennuksesta toiseen.

Konfutse-instituutin Helsingin yliopiston toimipiste sijaitsee Topelian A-rakennuksen ensimmäisen kerroksen päässä. Pääsin käymään välillä ihan paikan päälläkin toimistolla, sillä lokakuussa yliopiston henkilökunta siirtyi takaisin kampukselle ja joitakin tilaisuuksia pystyi taas järjestämään kasvotusten turvavälejä ja maskisuosituksia ylläpitäen.

 

 

Helsingin yliopiston Konfutse-instituutin henkilökunta 10.12.2021. Kuvassa kirjoittaja toisena ylävasemmalta.
Kuva: Li Maosen

Jännitin aluksi perjantaipalavereihin osallistumista, sillä kiinan kielen käytännön puheharjoittelu on opiskelujen aikana jäänyt vähemmälle. Ihan kaikkea puhuttua en aina ymmärtänytkään, mutta uudelleen varmistamalla tai viimeistään vaihtamalla englantiin viesti meni usein perille molemmin puolin.

Haluankin kiittää koko Konfutsen henkilökuntaa kärsivällisyydestä ja joustavuudesta tässä asiassa. Kiinan kieli on vielä työn alla, mutta tämän työharjoittelun ansiosta on otettu taas askelia kauemmas luokkahuoneesta ja eteenpäin kohti tosielämän kielenkäyttötilanteita. Sellainenkin yksinkertainen asia kuin sähköpostin kirjoittaminen kiinaksi ja siihen liittyvät kielelliset konventiot olivat minulle uusia, mutta tämä on taito, jota pääsen varmasti hyödyntämään tulevaisuudessa.

Itse työ oli omaa erikoisalaani ja siksi myös aidosti mieluisaa. Nettisivujen ja materiaalin suunnittelussa tiedonhaku, tiedon järjestely ja sen esittäminen kauniissa visuaalisessa muodossa yhdistyivät kiinan kieleen ja erityisesti kiinalaisiin merkkeihin, joiden opiskelusta on tullut vähän yllättäenkin lempiosani kiinan ja japanin opintoja. Tuntui oikeastaan oudolta, että voisin tehdä työkseni samaa, mitä teen huvikseni vapaa-ajalla, ja saada siitä vielä palkkaakin!

Sain melko vapaat kädet Moodle-alustan suunnitteluun, joten aluksi piti opiskella muutamia käytännön asioita. Kävin ensin yliopiston tarjoamia Moodle-koulutuksia ja harjoittelin tehtävien ja materiaalin luomista itsenäisesti, minkä jälkeen koin tuntevani sivuston toiminnat jo melko hyvin. Sain opettajilta sähköpostitse oppituntien materiaalit ja tehtävät, joita muokkasin tarvittaessa pyynnöstä ennen Moodleen siirtämistä. Lisäksi loin kuvitusta tehtäviin ja kurssin Moodle-sivulle. Mikäli tulevaisuudessa hakeudun opettajaksi toisen asteen oppilaitokseen tai korkeakouluun, on Moodlen käyttö jo valmiiksi hallussa.

Learning Chinese Characters (KK-KII003) -opintojakso on toteutettu yhteistyössä Kielikeskuksen kanssa ja lähtee käyntiin kevätlukukaudella 2022. Kurssi on suunnattu kiinan alkeisopiskelijoille, mutta se voi toimia hyvänä muistinvirkistyksenä edistyneemmillekin kielenpuhujille, joiden Kiinan kielitietouden kurssista on jo vierähtänyt aikaa, tai niille, jotka eivät ole kiinan opintojen yhteydessä aiemmin tutustuneet merkkien historiaan, kehitykseen, rakenteeseen ja komponentteihin. Suosittelen siis kurssia kaikille kiinnostuneille.

 

 

 

 

Syksyn HSK-kokeet käynnissä Porthaniassa 20.11.2021.
Kuva: Ellinoora Ilmivalta

 

Merkkikurssin suunnittelun lisäksi osallistuin kahteen Konfutse-instituutin järjestämään tilaisuuteen, joista toinen oli koevalvojan pesti syksyn HSK-kokeissa (汉语水平考试 hànyǔ shuǐpíng kǎoshì) eli kiinan kansainvälisisissä taitotasotesteissä, joihin yksi kokelas oli matkustanut Rovaniemeltä asti. Toinen tapahtuma oli etänä suoritettu kiinan kielen opettajakoulutus, jossa oli tänä vuonna osallistujia poikkeuksellisesti Suomen lisäksi myös Baltian maista.

Harjoittelussa antoisinta oli kiinan käyttäminen työkielenä. Sain myös motivaatiota jatkaa kielitaitoni kehittämistä. Kenties tärkein kokemus työharjoittelussa oli onnistumisen tunne, jonka sain huomattuani, että panostani arvostetaan. Olin myös itse tyytyväinen työnjälkeeni ja koin, etten ainoastaan pärjännyt, vaan olin itsevarma osaamisestani. Työharjoittelu vahvisti luottamustani tulevaisuuden työelämään sekä työllistymismahdollisuuksiin.

Ellinoora Ilmivalta / 艾利

The Parents and Teachers Association: What’s really bothering you?

With holding of the Tokyo Olympic games under the pandemic, raids and delays in vaccination, even pro-Japanese intellectuals are beginning to change their traditional image of Japan as a democracy country that has developed its economy through technology. Unfortunately, Japan still runs on an irrational system.

My book, “The PTA: What’s really bothering you” reveals the reality of Japan’s largest social education organization, the Parents and Teachers Association (PTA), through more than 3,000 responses to a newspaper questionnaire, a decade of interviews to current and former officials and parents throughout Japan. Surprisingly, most Japanese parents with children in primary and secondary schools are still semi-compulsorily involved in PTA that has been around for over 70 years. Historically, the PTA was set up by General Headquarters (GHQ) after losing WWII, but has also its roots in pre-war Japanese organisations such as the Greater Japan Federation of Women’s Association, which worked as a device to control women. This book also builds on previous studies to discuss the problems of the PTA today, examines the progress of this control in everyday life since the revision of the Basic Education Law under the restorationist LDP government.

One of the problems with the PTA, the book points out, is that it has worked to divide parents rather than to lead them to solidarity and empowerment. Against a backdrop of peer pressure, parents are asked to provide various forms of unpaid work and payment of membership fees, part of which turns often to be a donation to the school or upper body. This is inextricably linked to the lowest level of public education expenditure in Japan as a share of GDP across OECD countries. The appearance of fairness is a top priority for the organisation, and consideration for the needy and minorities is marginalised as ’unfair’. Furthermore, while much PTA activity is seen as a ”mother’s duty”, the majority of decision-making leaders in education have long been male. See Japan ranked 120th among 156 countries in the gender gap rankings in 2021.

On another issue, the book reveals for the first time that conservative political groups such as Nippon kaigi (the Japan Conference), Japan’s largest nationalist organization, and Nihon seinen kaigisyo, the Junior Chamber International Japan (JC) have in recent years infiltrated the PTA through lectures and other means “to take advantage” of its nominally 8 million members. While school-community bonding is encouraged, the PTA tends to play a role in reinforcing the state’s vision of “the traditional family”. The upper echelons have entrenched interests with school boards, politicians, and education businesses, making the cost of organizational ”reform” for individual parents very high.

I am interested in Japanese labour practices that are placed above labour laws – allowing long working hours, unpaid overtime and human rights abuses against foreign trainees. I argue that the PTA is highly compatible with neoliberalism, which seeks obedient labour, and that the obedient behaviour of parents creates a negative cycle for their children’s generation, and that fundamental solutions to the problem are impossible without collaboration with other social movements.

Kyoko Horiuchi
Visiting researcher, University of Helsinki
Staff writer for the Asahi Shimbun since 1997

References:
Horiuchi, Kyoko (2021). The PTA: What’s really bothering you. Chikumashobo
堀内京子(2021).『PTA モヤモヤの正体』.筑摩書房
Iwatake, Mikako (2017). PTA as a State Apparatus. Seikyusha
岩竹美加子(2017).『PTAという国家装置』.青弓社

Durga Puja Beyond Borders: A New Educational Video Game

Educational video games and their research and development have thrived as an academic field in roughly the past ten years. Mishra and Foster (2007) in the possibly first comprehensive publication on the subject make five relevant claims for using games for learning purposes, claims that are still relevant today: development of cognitive, practical, physiological skills, social skills, and motivation. Game-based learning and utilizing game-based environments for teaching are increasingly discussed. Sometimes we find the term “edutainment” (Michael and Chen 2006).

In order to extend the benefits of educational games to South Asian Studies, a year ago in Aug 2020, the educational video game The Durga Puja Mystery was released (https://blogs.helsinki.fi/durgapuja-the-videogame/the-durga-puja-mystery/). The game was as successful to be selected as a finalist for Hacking Higher Education Finland 2020 (find our 3 min pitch video here). Following the experiences from the development process and students’ play experiences, the creators now in Sept 2021 released a second game, Durga Puja Beyond Borders (https://blogs.helsinki.fi/durgapuja-the-videogame/new-durga-puja-beyond-borders/). Both games differ in many aspects, e.g., they focus on different world regions (India respectively Finland), are playable on different platforms (PC respectively phone) and draw from different game genres (mystery respectively management games). Yet, both provide an educational yet playful introduction to and gamified experience of Indian festival culture, by focusing on the arguably most popular and widespread Hindu festival Durga Puja. Today, Durga Puja is not only widely celebrated in India, but the festival is also a highly important event in global Indian communities.

game icon, The Durga Puja Mystery

The new game Durga Puja Beyond Borders is an educational video game which uses aspects of so-called management games to playfully yet educationally introduce various layers of Durga Puja festival culture, such as joint Durga Puja organizations and especially celebrations. It conveys educational content about the festival’s history and past and present ways of worshipping and jointly celebrating, in India and beyond. Moreover, it allows a glimpse into how festivals are important events and locations for migrant communities to live and negotiate identity, heritage and culture – beyond borders.

The festival Durga Puja has extensively traveled with Indian communities, beyond many geographical and cultural borders. Today, the festival is celebrated in many places all around the globe, places that have become home to Indian migrant communities. This game invites you to join the festival in an exemplary global Indian community, in the so-called Indian diaspora, in Helsinki, Finland. In Durga Puja Beyond Borders you play as Laura, who takes part in organizing and celebrating a Durga Puja event hosted by a local Indian community.

game icon, Durga Puja Beyond Borders

Both games are a collaborative effort of the University of Helsinki (Finland), Xenia Zeiler, and the Kolkata (India) based award-winning game development studio Flying Robot Studios, Satyajit Chakraborty. They were funded by the Future Development Fund, Faculty of Arts, and the Digiloikka Initiative of UH. Both games are open access, and we invite everyone to play. Enjoy!

 

Xenia Zeiler, Professor of South Asian Studies, Department of Cultures, University of Helsinki

 

References

Michael, D. R. and Chen, S. L. (2006). Serious Games: Games that Educate, Train and Inform. Florence: Cengage Learning Services.

Mishra, P. and Foster, A. (2007). The Claims of Games: A Comprehensive Review and Directions for Future Research. In R. Carlsen, K. McFerrin, J. Price, R. Weber & D. Willis (Eds.), Proceedings of SITE 2007–Society for Information Technology & Teacher Education International Conference (pp. 2227-2232). San Antonio, Texas, USA: Association for the Advancement of Computing in Education (AACE). Retrieved September 14, 2021 from https://www.learntechlib.org/primary/p/24920/.

 

Satō Takeon kirjalahjoitus: kuinka kirjan omistushistoria avaa uusia tutkimussuuntia

Normaalin kirjaston kirjan elinkaari alkaa hankintapäätöksestä: kirja tilataan välittäjältä, se luetteloidaan tietokantaan ja siihen laitetaan kirjaston leimat ja tarrat, ja tämän jälkeen asiakkaiden toivotaan lainaavan sitä ahkerasti, mutta käsittelevän kirjaa huolellisesti, jotta sen käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kun kirjalle ei enää ole kysyntää tai siitä tulee huonokuntoinen, se siirtyy joko kirjaston poistohyllyyn tai suoraan roskiin. Kirjan koko arvo on ollut sen kansien välissä.

Kansalliskirjastossa suuri osa erikoiskokoelmien kirjoista on tullut kirjastolle lahjoituksina, joten näiden kirjojen historia voi olla hyvinkin erilainen. Jos normaalisti kirjastovirkailija kohottaa kulmakarvojaan tuskaisesti, kun näkee asiakkaan tehneen kirjaan omia merkintöjään, niin lahjoituskokoelmissa kirjan entisen omistajan tekemät muistiinpanot voivat olla hyvinkin arvokkaita. Tutkijalle voi olla tärkeää saada tietoonsa, mitä lähteitä tutkittavalla henkilöllä oli käsissään, kun hän on toiminut tietyllä tavalla tai kirjoittanut jotakin. Omistuskirjoitukset, ex librikset tai kirjan väliin huolellisesti taitellut paperit voivat lisätä kirjan arvoa ja kiinnostavuutta. Lahjoituksena saadulla kirjalla on siis kaksi arvoa: toisaalta kirja voi olla kiinnostava itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta se voi saada lisäarvoa omistushistoriansa kautta: kuka sen on ostanut, miten se on hänen toimintaansa vaikuttanut, kenelle hän on sen lahjoittanut ja mitä muita asioita on selvitettävissä kirjan matkasta painotalosta kirjaston hyllyyn.

Kun Kansalliskirjaston Urajärven varasto tyhjennettiin muutamia vuosia sitten, siellä olleet japanilaiset kirjat tuotiin Helsinkiin. Elokuussa otin työpöydälleni nämä muutamat Urajärveltä tuodut kirjat. Luetteloin ne osaksi  Japonica-kokoelmaa ja merkitsin ylös kirjojen omistushistorian niiltä osin kuin se oli helposti saatavissa. Yhdessä kirjassa oli omistuskirjoitus, joka kiinnitti huomioni: 贈   ヘルシンキ大学図書館御中   一九三七年二月   満鉄遊学生佐藤健雄 (Lahja / Helsingin yliopiston kirjastolle / helmikuu 1937 / Etelä-Mantšurian rautateiden vaihto-oppilas Satō Takeo).

Kirja, jonka Satō lahjoitti, on Ishikawa Sanshirōn Fujin sōbō (石川三四郎: 不尽想望). Wikipedian mukaan Ishikawa (1876–1956) oli japanilainen toisinajattelija – aktivisti, joka itsekin asui vuosikausia Euroopassa, joten hän katseli maailmaa laajasta näkökulmasta, oli kristitty, sosialisti, anarkisti ja nudismin kannattaja. Hän kirjoitti useita kirjoja, joutui välillä vankilaan ja vaikutti vahvasti Japanin anarkistiliikehdinnässä 1900-luvun alkupuolella.

Tällä kertaa itse kirja ei kuitenkaan vetänyt huomiotani puoleensa, vaan jäin miettimään, kuka tämä Satō oli ja miksi hän lahjoitti tämän kirjan. Japanintuntijoiden ystävällisellä avustuksella sain Etsivän keskuspoliisin Valpon (joka vastasi tuolloin ulkomaan matkustajaliikenteen valvonnasta Suomessa) kortistotiedot Satōsta:

SATO Takeo (s. 27.4.1898), liikemies. Saapunut Suomeen 5.3.1935, tutkii Slavica-kirjastossa Siperiaa koskevaa kirjallisuutta, sanoo tutkivansa Siperian historiaa sekä viipyvänsä täällä pari vuotta. Eng.kielisiä suosituksia Etelä-Mantshurian radan pääjohtajalta. Puhuu selvästi venäjää.

Kyseinen kirja on ilmestynyt vuonna 1935, joten Satōlla on ollut tuore kirja kainalossaan, kun hän on saapunut Suomeen, ja hän lahjoitti sen yliopiston kirjastolle vuonna 1937 ennen paluutaan Aasiaan. Omistushistoriallisesta näkökulmasta on kiinnostava ajatus miettiä, miksi Satō oli hankkinut tämän kirjan: Oliko hän kiinnostunut yhteiskunnallisesta ajattelijasta, joka asui itsekin pitkään Euroopassa? Vai oliko hän kiinnostunut Ishikawan kirjojen poliittisesta sanomasta – ja jos oli, niin oliko hän myötämielinen vai kriittinen näille ajatuksille?

Etsiessäni tietoja Satō Takeosta kävi niin, että törmäsin myös kirjaan samannimisestä sotavangista Siperiassa ja tarinaan 52 postikortista. Ensin kuvittelin, että olisi kyse kahdesta eri henkilöstä, mutta nyt olen saanut vahvistuksen, että kyseessä on sama henkilö. Venäjää opiskellut, kansainvälistä uraa luonut, Suomessa kaksi vuotta opiskellut ja työskennellyt Satō Toshio joutui sodan lopulla Neuvostoliiton sotavangiksi Siperiaan, ja hänet palautettiin Japaniin vasta vuosia myöhemmin. Näin yksi kirja johdatti minut toisen äärelle. Suomi-kytköksen ansiosta Mainichi-sanomalehden toimittajan Kurihara Toshion kirjoittama kirja on jo tilattu Kansalliskirjaston kokoelmiin, jossa se on myöhemmin Japanin-tutkijoiden käytettävissä. Palaan Satōn tarinaan uudestaan, kun olen saanut kirjan käsiini.

Kurihara, Toshio 2018: Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki. Kadokawa, Tōkyō.

栗原 俊雄 2018: シベリア抑留 最後の帰還者 家族をつないだ52通のハガキ. 角川、東京.

Loppukevennyksenä linkki Eeva-lehden juttuun Vapaasta taidekoulusta ja sen japanilaisista harrastajista vuonna 1937 (01.03.1937, nro 3, s. 26–42):

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/756295/articles/81273887?page=26

Pauliina Vuorinen on Japanin-tutkimuksen FM (2000, Helsingin yliopisto) ja suorittanut Tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinnon (AT/ 2021, Keuda). Hän toimii kirjastosihteerinä Kansalliskirjastossa.

Ilmainen elokuvaesitys verkossa: “Song of the Reed”

Aika: Perjantai 5. marraskuuta klo 12.00-14.00 Helsingin aikaa (KAKSI täyttä tuntia)

Ohjaaja: Hsiu-Ching Wu/Taiwan/2013/76 min/mandariiniksi, taiwaniksi ja japaniksi/kiinalaisella ja englanninkielisellä tekstityksellä

”Song of the Reed” dokumentoi eräiden toisessa maailmansodassa japanilaisten seksuaalisessa orjuudessa olleiden ja siitä selvinneiden taiwanilaisten lohtunaisten (comfort women) elämän. Elokuva osoittaa, kuinka he vuosien varrella onnistuivat voittamaan vakavat fyysiset ja henkiset traumat ja kehittämään positiivisen asenteen elämään. Kansalaisjärjestö Taipein naisten pelastussäätiö (Taipei Women’s Rescue Foundation) on helpottanut tätä prosessia vuosikymmenten ajan.

Opettaessani Taiwanin yhteiskunnasta ja kulttuureista Aasian opinto-ohjelmien opiskelijoille, minulta kysytään usein Taiwanin lohtunaisista. Luullakseni tämä johtuu siitä, että monet opiskelijoistamme ovat opiskelleet pääaineenaan Japanin ​tai Korean tutkimusta, joten lohtunaisista puhuttaessa he haluavat vertailla Korean, Kiinan ja Taiwanin tilannetta.

On kansalaisjärjestöjen aktivisteja, jotka puhuvat aktiivisesti tästä asiasta ja taistelevat Taiwanin uhrien oikeuksien puolesta. Asiaa voidaan myös politisoida tiettyinä ajankohtina, kuten vaaleissa, Japanin korkean tason virkamiesten vierailuiden aikana jne. Tämä dokumentti kuitenkin osoittaa, että uhrien täytyy kulkea pitkä matka päästäkseen eroon traumasta. Olen katsonut tv-haastattelun elokuvantekijästä professori Hsiu-Ching Wusta. Hän on elokuvantekijä, joka on tehnyt useamman kuin yhden elokuvan, jotka käsittelevät anteeksiantoa. Hän haluaa käyttää tätä dokumenttia esittääkseen kysymyksen: jos elämässäsi joku on loukannut sinua eikä oikeudenmukaisuutta ole tehty, mitä teet?

” Song of the Reed” ei tarkoita vain taistelua oikeuksien puolesta ja oikeuden vaatimista. Kyse on myös anteeksiantamisesta, luopumisesta ja uuden elämän saamisesta, kun elinaikana ei voi saada toivottua oikeutta.

Esittelemme yhteistyössä Taipein naisten pelastussäätiön (Taipei Women’s Rescue Foundation) ja professori Hsiu-Ching Wun (Taiwanin kansallisen taideyliopiston elokuvaosaston) kanssa 76 minuutin dokumentin verkossa 5. marraskuuta 2021. Näytöksen jälkeen professori Wu keskustelee yleisön kanssa hänen matkastaan tämän dokumentin tekemiseen. Toimin tulkkina ja moderaattorina keskustelutapahtuman aikana.

Aiemmin tämä dokumentti on näytetty maineikkaissa yliopistoissa, kuten Wienin yliopistossa Euroopassa ja Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun dokumentti esitetään Suomessa.

Ilmoittaudu ennen 1. marraskuuta 2021. Ilmoittautumislinkki on https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/113384/lomakkeet.html

Lisätietoja: https://blogs.helsinki.fi/spotlighttaiwan/film-screening/

Tapahtuma järjestetään yhdessä Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuskeskuksen kanssa.

Julie Yu-Wen Chen, Kiinan tutkimuksen professori, Helsingin yliopisto