Oletko koskaan ajatellut, että nauraminen eri kielillä voisi olla erilaista? Nauru on globaali, inhimillinen ilmiö, joka koskettaa koko ihmiskuntaa – kielestä riippumatta. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin aivan yksilöllinen tapansa nauraa – joku höhöttää, toinen kikattaa ja joku muu saattaa vaikka vain hytkyä. Uniikeista naurutavoistamme huolimatta nauru on helposti tunnistettava ilmiö, joten jokaisen ihmisen naurussa on myös jotain samaa kuin kaikkien muidenkin nauruissa. Näistä naurun yhteistä piirteistä voimme valita elementtejä, jotka ovat redusoitavissa kirjalliseen muotoon, kuten haha, hehe, hihhihhii jne.

Nauramisen kirjoitettuun muotoon asettelemisessa ei sinänsä ole mitään uutta – esimerkiksi englannissa siitä on näyttöä jo vuodelta 995 (Menzer, 2004). Internetin ja pikaviestintäsovellusten myötä naurun kirjoittamisesta on tullut arkipäivää suurimmalle osalle internetin käyttäjistä ja naurua on alettu ilmaista alati kehittyvillä tavoilla. Onomatopoeettisten hahaha- ja hehehe-ilmaisujen lisäksi naurua ilmaistaan yleisesti lyhentämällä ilmaisu ”laughing out loud” muotoon lol. Tätä blogia kirjoittaessani lol on jo yksi vanhemmista ilmaisuista, jonka semantiikka on pikkuhiljaa alkanut muuttua, ja uusia, korvaavia muotoja keksitään ja leviää jatkuvasti lisää. Käyttöön on otettu myös laaja kirjo hymiöitä ja emojeja, jotta kommunikaatio olisi värikkäämpää ja selkeämpää. Yksi internetkielen ominaisuuksista onkin juuri puheenomaisen kommunikaation tavoittelu (Crystal, 2006).

Mutta entäpä kiinaksi? Onko nauramisen ilmaisun universaaleja piirteitä nähtävissä myös manner-Kiinan internetkielessä? Minkälaista variaatiota naurun ilmaisemiseksi on kehittynyt ja onko vaikkapa kirjoittajan ikä tekijä joka vaikuttaa naurun ilmaisemiseen tietynlaisessa muodossa?

Internet on ”ekosysteemi”, joka mahdollistaa maailmanlaajuisen kommunikaation ja ilmiöiden leviämisen. Kiinan internet on erilainen. Se on suljettu (tai osittain suljettu) ekosysteemi. Jos tekisi mieli mennä YouTubeen tai selailla Twitteriä ja Instagramia, ei se olekaan niin yksinkertaista, koska suurin osa ulkomaalaisista sosiaalisen median alustoista on Kiinassa estetty. Se on luultavasti yksi syy siihen, että esimerkiksi mannerkiinalainen ja taiwanilainen nettikieli ovat kehittyneet eri suuntiin.

Pieni variaatiotutkimus

Nauru on minulle rakas asia. Kyllä, suomalaisenakin voin sanoa, että suorastaan rakastan nauraa! En ole hyvä vitsin kertoja, mutta se onkin sitten toinen tarina ja eri blogiteksti… No, joka tapauksessa, rakkaus nauramiseen johti siihen, että tein pienen variaatiotutkimuksen kiinalaisen internetkielen naurun ilmaisemisen varianteista.

Lähdin tutkimuksessa liikkeelle siitä, että kyselin muutamalta parikymppiseltä kiinalaiselta ystävältäni minkälaisia naurun ilmauksia he käyttävät nettikeskusteluissaan. He listasivat tietenkin onomatopoeettiset 哈哈 (haha)，呵呵 (hehe) ja 嘻嘻 (xixi), emojit, sekä kiinalaisen lol:n eli 笑死我了(xiao si wo le, kirj. nauraa kuollakseen). Näiden vanhojen tuttujen lisäksi oli yksi uusi tulokas: xswl – ilmaisun xiao si wo le akronyymi.

Näitä pohjatietoja mielessäni pitäen lähdin rohkeasti seikkailulle internet-viidakkoon, tavoitteenani löytää lisää tietoa. Halusin löytää erilaisia variantteja, niiden käyttömääriä sekä selvittää varianttien käytössä esiintyvää mahdollista ikäjakaumaa. Ensin tarvitsin siis tietoja käytetyimmistä sosiaalisen median alustoista ja käyttäjien ikäjakaumista, jotka löytyivätkin helposti. Tietojen perusteella valitsin kolme alustaa: Weibo, Douyin ja Kuaishou.  Weibon käyttäjät ovat ikäjakaumaltaan vanhimpia.  Etsin jokaiselta alustalta kommenttiketjuja, jotka kommentoivat hauskana pidettyä sisältöä ja keräsin noin sata netti-naurua sisältävää kommenttia kultakin alustalta. Jaoin sitten keräämäni tiedot viiteen kategoriaan: emojit, onomatopoeettiset ilmaisut, 笑死我了variantteineen, ”luovat” ilmaisut sekä latinalaista aakkostoa käyttävät ilmaisut.

Mielenkiintoista oli, että kaikilla alustoilla eniten käytettyjä olivat onomatopoeettiset ilmaisut. Nuoremman ikärakenteen alustoilla (Douyin ja Kuaishou) seuraavaksi eniten oli emojeja ja sen jälkeen kiinalaista lol-ilmaisua. Weibossa asia oli kuitenkin toisin. Siellä onomatopoeettisten ilmaisujen perässä hyvänä kakkosena tulivat ”luovat” ilmaisut, ja vasta sen jälkeen emojit jne. Onko kyse ikärakenteesta? Onko nettikieli köyhdyttämässä nuorempien kieltä – niin kuin usein pelätään. Vai onko mahdollista, että alusta vaikuttaa ilmaisujen valintaan? Weibo on twittermäinen alusta, joka alun perin perustuu kirjalliseen ilmaisuun, toisin kuin kaksi muuta alustaa. Voisiko iän sijaan syynä ollakin esimerkiksi identiteetti ja halu ilmaista luovaa identiteettiä muille käyttäjille?

On siis monta tapaa nauraa kiinaksi netissä, mutta yritämmekö samalla luoda itsellemme tietyn identiteetin? Ja miksi me ylipäänsä nauramme netissä tuhansien tuntemattomien kuullen?

Kirjallisuus:

Crystal, D. (2006). Language and the Internet. New York: Cambridge University Press.

Menzer, M. J. (2004, Jan.). Ælfric’s English ”Grammar”. The Journal of English and Germanic Philology, 106-124.

Pilvi Kraama

Teksti on kirjoitettu kurssitehtävänä kielten maisteriohjelman kurssilla Variaatio Aasian kielissä keväällä 2023.

Tein japanin kielen kandidaatintutkintoon kuuluvan harjoitteluni kesällä 2022 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kirjastossa. Kovin monelle ei varmaankaan tule SKS:sta ensimmäisenä mieleen japanin kieli. Eikä se ollut minunkaan mielessäni, kun harjoittelupaikkaa hain. Tarkoitukseni oli suorittaa SKS:ssa toiseen tutkintooni liittyvä harjoittelu. Sen suunnitteluvaiheessa kuitenkin kysäisin, voisiko työtäni sittenkin painottaa japanin kieleen ja kulttuuriin. Yllätyksekseni kirjastossa innostuttiin ajatuksesta. Selvisi, että kirjastossa on merkittävä kokoelma japaninkielistä kirjallisuutta: kotimaisen kaunokirjallisuuden käännöksiä, japaninkielisiä teoksia suomalaisesta kulttuurista ja kansanperinteestä sekä teoksia japanilaisesta perinteestä ja ainu-perinteestä.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden japaninkielisiä käännöksiä SKS:n kirjaston käännöskokoelmassa. Kuva: Pyry Aarnio

Harjoitteluni keskiössä oli kirjaston japaninkielisen aineiston metadatan parantaminen. Tavoitteena oli aineiston saattaminen käytettävään muotoon. Lisäksi minun toivottiin pohtivan, miten kirjaston tulisi toimia vieraita kirjoitusmerkkejä käyttävien kielten kanssa ja esittelevän kirjastolaisille ”vierasmerkkisen” aineiston käsittelyyn liittyviä haasteita. Pääosin harjoitteluni keskittyi japaninkielisten teosten luettelointiin ja asiasanoitukseen sekä aiempien virheiden korjaamiseen. Noin puolet luetteloimistani teoksista oli jäänyt aiemmin luetteloimatta myös muissa suomalaisissa kirjastoissa.

SKS:n kirjasto käyttää Helsingin yliopiston Helka-järjestelmää, joka on linkitetty kansalliseen Finna-järjestelmään. Helkasta tiedot viedään eli kirjastolaisen sanoin ”kontribuoidaan” kansalliseen Melinda-kirjastotietokantaan, jossa ne ovat avoimena datana kaikkien kirjastojen hyödynnettävissä. Kaikki järjestelmät käyttävät kansainvälistä kuvailustandardia Marc21, joka on rikastettu linkitetyn datan RDA-standardien mukaisesti. Koska kyseessä ovat kansainväliset standardit on kansallisesti tuotettu tieto myös kansainvälisesti yhteensopivaa.

Kirjaston kuvailutyöhön liittyy myös kuvailukäsitteistön ylläpitäminen. Finto YSO/ALLSO eli yleinen suomalainen ontologia tai allmänn svensk ontologi on Melinda-kirjastojen yhteistyössä tuottama ontologia, jonka avulla standardoidaan asiasanakuvailua. Koska kirjastoissa käytetään YSOa ja ALLSOa aineiston luokitteluun, on se myös tiedonhaun tärkeimpiä työkaluja, minkä opin vasta tehtyäni asiasanoitusta. SKS:n kirjastossa työskentely kehittikin huomattavasti ymmärrystäni tiedonhausta.

Hyödynsin harjoittelussa ammattitaitoani hyvin laajasti. Jatkuvassa käytössä olivat kielitaito ja kirjallisuuden tuntemus. Harjoittelun aikana kielitaitoni myös kehittyi hurjasti, sillä japaninkielisten teosten luettelointi edellytti myös japaninkielisten tekstien lukemista ja kääntämistä. Luetteloinnissa keskeistä oli tiettyjen tietojen löytäminen, alkuteosten tunnistaminen ja nimekkeiden ja tekijöiden nimien Hepburn-järjestelmän mukaisen siirtokirjoituksen tuottaminen. Asiasanoitus puolestaan vaati myös teosten sisällön kääntämistä. Asiasanoituksessa hyödynsin myös kansanperinteen tuntemustani ja tietämystäni ainun kielestä. Ainunkielisen aineiston tunnistamisesta olikin huomattavasti apua. Myös tuntemus kotimaisen kirjallisuuden kaanonista ja genreistä auttoi käännöskirjallisuuden trendien havainnoimisessa. Kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, että valtaosa käännöksistä oli lastenkirjallisuutta. Toisaalta genrenä satu nousi esiin huomattavan merkityksellisenä. Esimerkiksi Tove Janssonin teokset, Tatu ja Patu -kirjasarja, Risto Räppääjä -kirjasarja, Irmelin Sandman Liliuksen saturomaanit ja Leena Krohnin romaanit hallitsivat aineistoa. Sen sijaan Suomessa ja länsimaissa arvostetut 1900- ja 2000-luvun realistiset kirjailijat kuten Sofi Oksanen, Pajtim Statovci ja Arto Paasilinna eivät vaikuttaneet kiinnostavan japanilaista yleisöä.

Kun käsittelin teoksia, jotka olivat aiemmin jääneet luetteloimatta, täytyi koko prosessi tehdä itse. Tämä vaati huomattavaa tarkkuutta, sillä pienetkin virheet tuottavat virheellisiä tietueita, jotka eivät ole hakukoneen saavutettavissa. Uusien tietueiden luominen on erityisen merkittävää, sillä myös toiset suomalaiset kirjastot voivat hyödyntää niitä. Osa teoksista voi hyvinkin olla jonkin toisen kirjaston luetteloimattomissa kirjoissa odottamassa valmista metadataa. Toisaalta myös jo aiemmin valmiissa tietueissa oli paljon muokattavaa. Usein tietoja oli merkitty virheellisesti tai puutteellisesti.

Työni lopputulos jää ensisijaisesti SKS:n kirjaston käyttöön. Toissijaisesti työni tulokset jäävät Helkaan, Finnaan ja Melindaan, joista muut kansalliset ja ulkomaalaiset kirjastot voivat hyödyntää niitä. Erityisen merkityksellistä luetteloinnissani oli se, että korjasin useita tietueita, jotka kuuluivat Suomen kansallisbibliografia Fennicaan. Näin harjoitteluni myös tarkensi kansallisbibliografisia tietoja. Merkityksellisenä pidän myös kirjastossa pitämääni koulutusta, jonka perusteella ideoitiin uusia toimintatapoja ”vierasmerkkisten” teosten luettelointiin. Koulutukseni keskiössä oli japaninkielinen aineisto, mutta useita huomioitani voidaan soveltaa myös muihin kieliin. Painotin kieliammattitaidon merkitystä. Koulutuksen jälkeen huomasin kirjastolaisten asenteen muuttuneen. Olin onnistunut vakuuttamaan kirjaston siitä, että kielitaito on luetteloinnissa merkityksellistä.

Kuva: Gary Wornell 2019, SKS

Harjoittelun kautta sain kontakteja minua kiinnostavan organisaation sisältä. Työ innosti kääntämiseen ja käännöstutkimukseen tutustumiseen ja osoitti, että erikoistumiselleni on tarvetta monella alalla. Koska sain kuulla organisaation tulevista visioista ja hankkeista, pääsin myös perehtymään syvällisemmin kirjallisuuden ja kulttuurintutkimuksen trendeihin, joissa selvästi korostuvat kansainvälisyys, ylirajaisuus ja monikielisyys. Näin harjoittelu vahvisti, että minun kannattaa edelleen kehittää kielitaidon erityisosaamistani.

Pyry Aarnio

Japanilaiset hallitsivat Taiwania 50 vuoden ajan.  Siirtomaahallinto vahvistettiin Shimonosekin sopimuksella vuonna 1895, jonka mukaisesti Qing-dynastia luovutti Taiwanin Japanille. Siirtomaahallinto päättyi, kun Japani hävisi toisessa maailmansodassa vuonna 1945. Puolen vuosisadan ajan kaikki elämän osa-alueet Taiwanissa – teollistumisesta mediatuotantoon, koulutuksesta liikenteeseen – olivat japanilaisten hallinnassa.

Taiwanilainen ohjaaja Wei De-Sheng tuli tunnetuksi erityisesti vuoden 2008 jälkeen, kun hänen elokuvansa Cape No. 7 (海角七號/Hǎijiǎo Qī Hào) oli saanut suuret lipputulot Taiwanissa. Hänen katsottiin auttaneen Taiwanin taantuvan elokuvateollisuuden uudelleen nousua. Kaikesta suosiosta huolimatta Cape 7 joutui myös kritiikin kohteeksi, koska se esitti Japanin siirtomaavallan perinnön positiivisessa ja romanttisessa valossa. Elokuva on romanttinen musiikkidraama japanilaisten ja taiwanilaisten välillä. Samalla kun Wei De-Sheng sai mainetta elokuvansa menestyksellä, Taiwanissa hänet vedettiin yhä kiivaampaan keskusteluun taiwanilaisesta identiteetistä ja sen yhteydestä japanilaiseen siirtomaamenneisyyteen. Keskusteluun liitettiin myös Taiwanin nykyiset vaikeat suhteet Kiinan kanssa.

Useat tieteelliset julkaisut ovat tutkineet japanofilian kuvaamista Cape No.7 ssä. Elokuvassa käytetään mandariinikiinaa sekä taiwanin, japanin ja hakka kieliä ja näin Taiwan kuvataan monikielisenä, monikulttuurisena ja osallistavana yhteiskuntana. Useat kriitikot ovat väittäneet, että elokuva romantisoi ja herättää kaipuun Taiwanin siirtomaamenneisyyttä kohtaan. On myös arvioitu, että se vetoaa joihinkin taiwanilaisiin, jotka saattavat kaivata siirtomaahallitsijoihin liittyviä modernisaation, edistyksen ja muodin symboleja huolimatta siitä, että he kokevat katkeruutta siitä, kun heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Elokuva puhuttelee myös nuorta sukupolvea, josta, kuten joistakin nuorista muualla maailmassa, oli tullut japanofiilejä ja harizuja. Kiinalaista termiä Harizu (哈日族) käytetään yleisesti viittaamaan ihmisiin, jotka pitävät Japanista ja sen kulttuurista.

Wein toinen elokuva, Warriors of the Rainbow: Seediq Bale (賽德克·巴萊, 2011), oli hyvin erilainen kuin Cape No. 7. Sen pääpaino oli pienen taiwanilaisen alkuperäiskansan taistelussa Japanin siirtomaavaltaa vastaan. Elokuva perustuu Taiwanin keskiosassa vuonna 1930 tapahtuneen Mushan tapauksen historiaan. Cape No. 7 syytettiin siirtomaa-mentaliteetin edistämisestä, kun taas Sateenkaaren soturia kritisoitiin nationalismin edistämisestä. Taiwanissa näytettävän elokuvan täysversio on jaettu kahteen osaan – osan 1 nimi on Aurinkolippu (太陽旗) ja osan 2 nimi on Sateenkaarisilta (彩虹橋), joka kestää yhteensä 4 tuntia ja 36 minuuttia. Kuitenkin elokuvan kaksi alkuperäistä osaa yhdistettiin yhdeksi kansainväliseksi leikkaukseksi; sen esitysaika oli 2 tuntia ja 30 minuuttia. Elokuva on Taiwanin elokuvahistorian kallein tuotanto. Taiwanin media onkin verrannut sitä Mel Gibsonin vuoden 1995 elokuviin Bravehearts ja The Last of the Mohicans (1992).

Suomalaisilla on nyt mahdollisuus nähdä ensimmäistä kertaa nämä kolme taiwanilaisen ohjaajan Wei-De Shengin elokuvaa.
Ilmaiset elokuvaesitykset järjestetään Helsingin yliopistossa 11.-12.8.2022.

Löydät lisätietoja täältä:
https://blogs.helsinki.fi/spotlighttaiwan/screening-of-wei-te-shengs-films/

Lisäksi mukana on kansainvälisesti tunnettu elokuva-asiantuntija Chris Berry, elokuvatutkimuksen professori, Lontoon King’s College. Hän pitää elokuvista luennon ”Imagine There’s No China: Wei Te-Seng’s Japan Trilogy” 11.8.2022 klo 16.00–17.00. Katso lisätietoja tältä verkkosivustolta:
https://blogs.helsinki.fi/spotlighttaiwan/imagine-theres-no-china-wei-te-shengs-japan-trilogy/

Esityksiin ei tarvitse rekisteröityä.

Olet lämpimästi tervetullut luennolle ja elokuvien esityksiin 11.-12.8.2022!

Julie Yu-Wen Chen
Kiinan tutkimuksen professori
Helsingin yliopisto

Scifi ei ole enää noloa Kiinassakaan, totesi kirjailija Fei Dao muutama vuosi sitten. Vielä tämän vuosituhannen alussa lapsellisena ja vähäarvoisena pidetystä genrestä on nyt tullut maassa vakavasti otettavaa kirjallisuutta ja scifi-kirjojen elokuva- ja tv-oikeuksista kysyttyä tavaraa. Myös englantia puhuvassa maailmassa ”kiinalaisesta scifistä” on tullut ikään kuin tavaramerkki, joka on kiinnittänyt monen lajityypin harrastajan huomion — ja saanut heidät pohtimaan, mistä siinä on oikeastaan kysymys.

Otsikkoni on viittaus kirjailija ja kirjallisuudentutkija Xia Jian esseeseen Mikä tekee kiinalaisesta scifistä kiinalaista?, jossa hän käy läpi tieteisfiktion historiaa Kiinassa ja nostaa esille 2000-luvun kiinalaisten scifi-kirjailijoiden keskinäisiä eroja. Viime vuonna kääntäjä ja tutkija Emily Xueni Jin puolestaan pohti Vector-lehdessä, mitä ”kiinalaisuus” ylipäänsä merkitsee esimerkiksi Chen Qiufanin kaltaisen kosmopoliittisen, useita novelleja ensisijaisesti englanninkielisillä markkinoilla julkaisseen kirjailijan kohdalla. Näiden tärkeiden kysymysten lisäksi olen itse ajautunut miettimään yhtälön toista puolta: miten määritellä, mitkä kiinalaiset kaunokirjalliset teokset itse asiassa ovat scifiä ja kuuluvat siten tämän kansainvälistä huomiota saaneen ilmiön piiriin?

Sekä scifi että fantasia ovat spekulatiivisia genrejä, joiden maailmoja määrittelevät arkitodellisuudesta puuttuvat elementit, kuten vaikkapa aikamatkustus, avaruusolennot tai taikuus. Tieteisfiktiota ”kognitiivisen vieraannuttamisen” (cognitive estrangement) käsitteen kautta lähestyneen Darko Suvinin mukaan scifi kuitenkin eroaa fantasiasta siinä, että sen spekulatiiviset elementit eivät voi näyttäytyä mahdottomina kirjoittajan aikakauden vallitsevien tiedollisten normien puitteissa. Siispä koska tämänhetkisen käsityksen mukaan maapallon ulkopuolisia olentoja saattaa olla olemassa, mutta luudalla lentäville noidille ei ole mitään tieteellistä selitystä, ovat ensimmäisiä käsittelevät (nyky-)teokset scifiä ja jälkimmäisiä sisältävät fantasiaa.

Suvinin määritelmää on kuitenkin kritisoitu eri perustein, joista yksi on se, kuinka hänen vieraannuttamisen ”kognitiivisuutta” koskeva ehtonsa sulkee pois suuren osan tieteisfiktiona pidetystä kirjallisuudesta. Kiinalaisen scifin eturivin kirjailijoista esimerkiksi Xia Jian teokset sisältävät aineksia kiinalaisesta mytologiasta ja kansanperinteestä ilman, että niitä aina pyrittäisiin pikkutarkasti rationalisoimaan tieteelliseen maailmankuvaan sopiviksi. Entä mitä pitäisi ajatella Han Songin Sukellusveneistä, jossa maaseudulta tulleiden siirtotyöläisten lapset ovat nähtävästi oppineet elämään veden alla? Novelli leikittelee ajatuksella uuden ihmislajin synnystä luokkaerojen seurauksena, mutta jättää silti lukijan arvailemaan, onko tällainen nopeutettu evoluutio mahdollista edes tarinan kuvaamassa vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Lajityyppimäärittelyt ovat harvoin yksioikoisia eivätkä aina ongelmattomiakaan — yhden lukijan scifi voi olla toisen mielestä fantasiaa, ja kustantajan kannalta kannattavinta voi olla, jos samaa kirjaa markkinoidaan vain yleisesti ”kaunokirjallisuutena”. Kuten muun muassa kirjailija Johanna Sinisalo on todennut, liian tiukat genrejaottelut ja eri lajityyppeihin liittyvät ennakkoluulot voivatkin jopa estää lukijoita löytämästä heitä mahdollisesti muuten kiinnostavia teoksia. Toisaalta genre on myös tärkeä analyysin väline, joka tarjoaa mahdollisuuksia teosten mielekkäälle vertailulle: mitä nämä tarinat tekevät eri tavoin kuin nuo toiset, miten juuri tämä teos poikkeaa näistä muista samantyyppisistä?

Oma alustava määritelmäni on, että scifi on spekulatiivista fiktiota, jonka inspiraation lähteenä toimivat tieteelliset löydökset ja hypoteesit, tieteentekemisen prosessit sekä niihin pohjautuva teknologian kehitys. Näin esimerkiksi Xia Jian Sadan aaveen öinen paraati on scifiä ei niinkään siksi, että sen tarjoama visio keinoihmisten kansoittamasta hylätystä huvipuistosta olisi välttämättä nykytiedon valossa täysin uskottava, vaan koska sen pohdinnat ihmisyyden luonteesta ja suhteestamme vanhentuneeseen teknologiaan nojaavat ajatukseen maailmasta, jossa kehittyneinkin robotti saattaa jonain päivänä olla menneen talven lumia. Samaa novellia voidaan toki tarkastella myös kiinalaista mytologiaa hyödyntävänä fantasiana, minkä lisäksi erilaiset scifi-teokset voivat olla tieteisfiktion ohella esimerkiksi mysteerejä, satiireja, kasvukertomuksia, eepoksia, kauhukertomuksia, rakkaustarinoita, filosofisia romaaneja ja komedioita.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen kiinalaista scifiä sekä kiinalaisena että scifinä. Pyrin selvittämään, miten esimerkiksi Han Songin, Xia Jian ja Chen Qiufanin teokset hyödyntävät scifin vaihtoehtoisia todellisuuksia pohtiessaan nyky-Kiinaa leimaavaa yhteiskunnallista vieraantuneisuutta sekä sen taustalla olevia tekijöitä. Tarkastelemalla kiinalaisesta kulttuuriperinnöstä ja historiasta ammentavia tarinoita pyrin myös omalta osaltani kehittämään scifi-tutkimusta sekä vieraannuttamisen teoriaa, jotta ne ottaisivat paremmin huomioon tieteiskirjallisuuden maailmanlaajuisen kirjon. Hypoteesini on, että ”vieraannuttamalla vieraantuneisuuden” eli kuvaamalla esimerkiksi merkityksettömyyden, ulkopuolisuuden ja autonomian puutteen kokemuksia tosimaailmasta poikkeavien tilanteiden kautta kiinalainen scifi pystyy paljastamaan muuten mahdollisesti piiloon jääviä puolia näitä kokemuksia synnyttävistä yhteiskunnallisista rakenteista.

Vieraantuneisuuden ja vaihtoehtoisten todellisuuksien risteämiskohta tarjoaa mielestäni lupaavan näkökulman kiinalaisen scifin ymmärtämiseen, mutta se ei ole missään nimessä ainoa. Kiinalainen scifi on monipuolinen ilmiö, joka tulee varmasti tarjoamaan paljon lisää pohdittavaa niin tutkijoille kuin muillekin lukijoille. Oma toiveeni on, että yhä uusien kirjailijoiden, teosten ja käännösten kautta tieteisfiktion globaali monimuotoisuus näkyy entistä paremmin myös suomalaisten kirjahyllyissä.

Eero Suoranta on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja kääntäjä.

Kirjallisuutta
– Fei Dao. 2019. ”Science Fiction: Embarrassing No More.” Käännös Ken Liu. Teoksessa Broken Stars: Contemporary Chinese Science Fiction in Translation, kääntänyt ja toimittanut Ken Liu, 473–479. Lontoo: Head of Zeus.
– Han Song. 2019. Submarines. Käännös Ken Liu. Teoksessa Broken Stars: Contemporary Chinese Science Fiction in Translation, kääntänyt ja toimittanut Ken Liu, 115–123. Lontoo: Head of Zeus.
– Jin, Emily Xueni. 2021. ”Chinese SF and its English Translation: A Small Boat in A Frenetic Sea.” Vector No. 293, Spring 2021: 51–55.
– Sinisalo, Johanna. 2022. ”Hyvä kirja voi jäädä lukematta, jos se on scifi-hyllyssä.” Suomen Kirjastoseura, 11.2.2022. https://suomenkirjastoseura.fi/kirjastolehti/kolumni-hyva-kirja-voi-jaada-lukematta-jos-se-on-scifi-hyllyssa/
– Spiegel, Simon. 2008. ”Things Made Strange: On the Concept of ”Estrangement” in Science Fiction Theory.” Science-Fiction Studies, 35th year, 3rd edition (106) (November): 369–385.
– Suvin, Darko. 1979. Metamorphoses of Science Fiction: On the Poetics and History of a Literary Genre. New Haven: Yale University Press.
– Xia Jia. 2014. ”What Makes Chinese Science Fiction Chinese?” Käännös Ken Liu. Tor.com, 22.7.2014. www.tor.com/2014/07/22/what-makes-chinese-science-fiction-chinese/
– Xia Jia. 2018. Sadan aaveen öinen paraati. Käännös Cui Ke, Leng Yuhan ja Eero Suoranta. Nuori Voima, 16.2.2018. https://nuorivoima.fi/lue/novelli/sadan-aaveen-oinen-paraati

During the mid-semester week of 7-11 March, twelve Helsinki students travelled to Copenhagen to participate in the Nordic Korean Studies Days, a week-long intensive Korean Studies course. Funded by Nordplus, the NKSD is jointly organized by Korean Studies teaching faculty, and sees the participation of both BA and MA-level students from the Nordic universities of Helsinki, Turku, Copenhagen, Stockholm and Oslo. The first NKSD was organized in 2019. Owing to the pandemic, in 2021 we ran an online semester-long module-based version of the course. March 2022 was thus the second fully on-site version of the course.

Travelling students and teachers stayed at the Dan Hostel, the name of which, incidentally, evokes association with the paramount figure of Korean mythology, Dangun (Tan’gun – traditionally known as the founder of the first state of Korean history, Old Joseon / Old Chosŏn)! Hosted at the University of Copenhagen, the daily schedule comprised a programme of online breakfast and lunchtime talks, morning workshops and afternoon trainings.

Each workshop focused on research of the Nordic teachers. In the first half students and teachers worked in groups discussing the article and in the second half we convened for Q&A with the author. Rather than simply listening to a presentation, this method ensured we were all prepped and ‘activated’ before engaging in Q&A. From Monday to Thursday the workshops covered fields of modern history, North Korean literature, South Korean politics, and anthropology, while on Friday we held a student-organized roundtable on “studying and working in Korea”.

For the afternoon training sessions students could sign up to one of two tracks: a Model United Nations simulation (MOU) focused on Northeast Asia; or a transmedia-storytelling computer game development project.

Andrew Logie, Assistant Professor in Korean Studies

Japanin COVID-19-pandemian myötä asettamat matkustusrajoitukset ovat olleet globaalilla mittakaavalla vertailtuna erittäin tiukat. Viimeisen noin kahden vuoden ajan Japanin rajat ovat olleet käytännöllisesti katsoen suljetut kaikille paitsi maan kansalaisille ja pidempiaikaisen oleskeluluvan omaaville. Japani on erottunut edelleen keväällä 2022 esimerkiksi muista G7-maista, jotka ovat jo pitkällä matkustuksen vapauttamisessa. Kyselytutkimusten mukaan hallituksen rajoitukset ovat nauttineet Japanin kansalaisten varsin vankkaa suosiota, mikä on poliittisesta näkökulmasta kannustanut hallintoa jatkamaan niitä. Ymmärrettävästi erityisesti pandemian aikaisessa vaiheessa tuntematon virus on aiheuttanut kansalaisissa pelkoa. Laajojen rajoitusten inhimillinen hinta on ollut korkea esimerkiksi monien perheiden jouduttua erilleen. Ulkomaat, mukaan lukien Euroopan unioni ovat kritisoineet Japania kauppasuhteiden hankaloitumisesta. Japani on maailman kolmanneksi suurin talous ja elintärkeä markkina monelle yritykselle.

Vaikka matkustusrajoitukset ovat nauttineet kansan parissa kannatusta, on soraääniä kuitenkin kuulunut jonkin verran myös Japanin sisällä. Japanin elinkeinoelämä on jo hyvän aikaa kritisoinut hallitusta tiukoista rajoituksista ja todennut niiden uhkaavan Japanin kansainvälistä taloudellista asemaa verrattuna kilpailijamaihin. Rajoitettukin bisnesmatkustaminen on ollut käytännöllisesti katsoen mahdotonta maahan, jossa edelleen arvostetaan fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaista tapaamista ennen yhteistyön syntymistä ja sopimusten allekirjoitusta. Lisäksi esimerkiksi ulkomaisten firmojen kehittyminen ja laajentuminen Japanissa on ollut pandemian aikaan hankalaa.

Bisnessuhteet eivät ole kuitenkaan ainoat, jotka ovat olleet matkustusrajoitusten vuoksi koetuksella. Viime kuukausina enenevässä määrin vastalauseita on alkanut kuulua myös Japanin akatemian keskuudesta. Monet kansainväliset tutkijat ja opiskelijat ovat kyllästyneet odottamaan Japanin avautumista ja kääntävät katseitaan jo muihin maihin, esimerkiksi naapuriin Etelä-Koreaan. Tämä on ollut Japanille varsin myöhäinen, ikävä herätys.

Monet suomalaisetkin opiskelijat ja tutkijat ovat tuskailleet tilanteen kanssa jo pidempään – apurahat on haettu ja vaihto-opiskelupaikka myönnetty, mutta Japaniin pääsy on ollut mahdotonta. Samaan aikaan Japani on painottanut lukuisissa strategioissa haluaan tehostaa korkeakoulutuksen kansainvälistymistä ja houkutella ulkomaista pääomaa sekä korkeasti koulutettuja osaajia maahan. Akateemisissa piireissä huolta kannetaan esimerkiksi japanilaisten yliopistojen sijoitusten laskusta kansainvälisissä listauksissa, joissa Singaporen kaltaisten muiden Aasian maiden sijoitukset alkavat ohittaa Japania. Pelkona on, että kilpailijat vetävät pidemmän korren.

Japanissa on nyt ylimpiä vallankäyttäjiä myöten havahduttu siihen, että tiukat maahantulorajoitukset voivat johtaa kauaskantoisiin seurauksiin, eivät ainoastaan talouden sektorilla, vaan myös mainehaittana ja esteenä kansainvälistymisstrategioille. Helmikuussa 2022 valtapuolue LDP:n (Liberaalidemokraattinen puolue) koulutuspolitiikkaa käsittelevän komitean puheenjohtaja Tomohiro Yamamoto totesi julkisesti kansainvälisten opiskelijoiden valitsevan kohteekseen jo muita maita, mikä on haitaksi Japanin kansainväliselle maineelle ja kansallisille intresseille. Tämä huomio on alkanut vihdoin korostua myös kotiyleisön silmissä, ei ainoastaan ulkomailla. Voisiko olla, että Japanin kuuluisa soft power on jo kokenut kolauksen?

Vaikuttaa siltä, että maahantulorajoitukset alkavat lieventyä Japanissakin, ja työmatkalaiset ja opiskelijat pääsevät vihdoin maahan. Saapumisprosessi on kuitenkin edelleen varsin moniportainen. Saapujia on paljon eikä kaikkia päästetä vapaasti maahan, vaan kasautunutta jonoa puretaan vähitellen. Monet ympäri maailman ovat odottaneet Japanin avautumista, mutta mikä on ollut odotuksen hinta? Monet Japaniin liittyvälle tutkimukselle ja opiskelulle uransa perustaneet ovat olleet jo kirjaimellisesti vuosia ”odotushuoneessa”. Tammikuussa 2022 teetetyn, ulkomaalaisille Japaniin pyrkiville vaihto-opiskelijoille suunnatun kyselytutkimusten mukaan pitkittynyt tilanne on aiheuttanut jo haasteita mielenterveydelle, kun pitkänkin aikavälin elämänsuunnitelmat ovat hautautuneet olosuhteiden pakosta. Jotkut ovat päässeet aloittamaan vaihto-opinnot etänä, mutta etäopiskelu ei ole mahdollistanut kulttuurin ja kielen kokemista täysipainoisesti.

Bisnessuhteiden näkökulmasta Japanin asema yhtenä maailman talousmahdeista on vankka. Lisäksi Japani eittämättä kutsuu puoleensa vastaisuudessakin myös tutkijoita, opiskelijoita ja japanilaisen kulttuurin ystäviä, mutta palaavatko he enää yhtä runsaslukuisina kuin aiemmin? Kuinka moni on tähän mennessä jo joutunut luopumaan urahaaveista Japanin parissa?

Niina Väisänen

Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen alumni

Hi everyone!

Today I’m here to tell you about a week long trip to Denmark, University of Copenhagen, we had with other Nordic countries’ Korean students. At the end of the intense week spent with lectures, Q&A-time with the authors of academic papers and group discussions, many of us felt inspired by what we had learnt but also from getting to know each other. I saw how diverse the field of Korean studies can be, and how different it can look for people. I personally felt inspired to learn more Korean to help me understand the culture deeper, and to choose topics to research that I resonated with emotionally as well. I fully realized how pointless it is to study, research or write about something you aren’t truly interested in. Being interested, invested and curious about what you are learning about is they key to success, and actually enjoying what you are doing.

Now I would like to tell you about the activity many of us found to be maybe the most interesting and exciting part of our time in Copenhagen: the Model UN-training, MUN. On the first day we had the two training leaders tell us about the backdrop: international relations between the countries we would be simulating (China, Russia, North Korea, etc.) and other information about for example the countries militaries. The second day (and afternoon) was spent reading articles on our designated countries. Our team also had a brief meeting in the hostel lobby to brief each other about our findings and to make sure that our opinions and plans of future action were in line with each other.

Wednesday was when the MUN-simulation took place. We had only three hours to read our country’s role sheet, what had happened and to plan what our course of action would be, as well as message with other countries and come to a mutual agreement. Our team played North Korea, and as the simulation’s background was that North Korea had had a dangerous nuclear explosion, everything pretty much revolved around us. We didn’t have to do much before other countries came to us with an overflow of messages.

We made strategic decisions on how we acted as a country: we declined to join a global meeting, the Six-Party Talks, and we had a more passive approach otherwise as well, as we felt that fitting for North Korea. We also sent our troops to the border with South Korea when we felt threatened, to scare the other countries. That actually worked really well to our advantage, and in the end we got rid of many economic and trading sanctions. We received a lot of humanitarian help from all the countries right from the beginning, and our relationship with China remained good, with increased trade between us. One of our goals was also to keep it to ourselves that the explosion had actually just been a pure accident, not a nuclear test gone wrong as the other thought. We succeeded with that task as well, and our country’s image didn’t falter. Having China as our main buddy really helped us during this simulation.

We learned a lot about decision making as a team, international relations and how many factors there are to these things. One must always remember to think about what the other party wants in exchange, especially when they’re not being straight forward with it. I also learned a lot about teamwork and how to divide tasks between the team members so that the team can work the best it can.

Kaisa Virtanen, BA Student in Asian Studies

Picture: Copywright Kaisa Virtanen

Kirjoitin syksyllä (23.9.2021) blogikirjoituksen Suomessa 1930-luvulla oleskelleesta Satō Takeosta (佐藤健雄). Nyt Kansalliskirjaston kokoelmiin on hankittu Satōn perheestä kertova kirja, Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki (Siperiaan internoitujen viimeinen kotiinpalaaja – perheen yhdessä pitäneet 52 postikorttia). Kirja keskittyy Satōn perheen kohtaloon toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja Suomesta siinä kerrotaan vain lyhyesti ensimmäisessä luvussa, jossa käydään läpi biografisia tietoja.

Kirjan kansikuvassa on perhe vuonna 1933 (eli kaksi vuotta ennen kuin Takeo saapui Suomeen): vaimo Toshiko, Takeo, äiti Masa sekä kaksi vanhinta tytärtä.

Satō Takeo syntyi vuonna 1899 (ei 1898) Fukushiman läänissä. Hän valmistui yliopistosta (東京外国語学校, nykyinen Tokion vieraiden kielten yliopisto) vuonna 1922 pääaineenaan venäjän kieli ja lähti töihin Etelä-Mantšurian rautateille eli Mantetsulle (南満州鉄道株式会社). Hän osoitti kielellistä lahjakkuutta ja oli Pekingissä vaihto-oppilaana oppimassa kiinaa. Vuonna 1935 hänet lähetettiin Helsinkiin, vaikka hän olisi omien sanojensa mukaan mennyt mieluummin Neuvostoliittoon. Häntä lohdutti kuitenkin se, että Neuvostoliiton naapurimaana täältä löytyi paljon Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevää tietoa. Hän kiittelikin, kuinka pystyi toteuttamaan Neuvostoliittoa koskevaa tutkimustaan helsinkiläisessä kirjastossa – tämä viitannee nykyisen Kansalliskirjaston Slaavilaiseen kirjastoon ja sen kokoelmaan. Satō ei tehnyt tutkimusta ainoastaan Mantetsulle vaan tutki Neuvostoliiton luonnonvaroja ja resursseja myös Suur-Japanin keisarikunnalle ja oli osallisena Japanin suurlähetystön toiminnassa Helsingissä (Kurihara 2018: 27).  Täällä hän oppi myös jonkin verran suomea. Suomesta hän lähti pois vuonna 1937.

Satō oli mennyt naimisiin vuonna 1928 ja vuosien myötä perheeseen syntyi neljä tytärtä ja yksi poika. Perhe joutui olemaan pitkiä aikoja erossa isästä, joka loi uraa ja oli välillä vuosikausia poissa perheen luota. Suomessakin hän oleskeli ilman perhettään.

Kun Japani antautui vuonna 1945, Neuvostoliitto vangitsi Mantšurian, Neuvostoliiton ja Mongolian alueilla noin 600 000 japanilaista. Palautukset kotimaahan aloitettiin joulukuussa 1946, mutta ne keskeytyivät monta kertaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen huonojen välien takia. Osansa näissä vaikeuksissa oli myös Japanin ja Neuvostoliiton välisillä aluekiistoilla. Viimeiset vangit palautettiin vasta 26.12.1956 eli noin 11 vuoden vankeuden jälkeen. Viimeisessä laivassa, jossa vankeja tuli Japaniin, oli 1025 ihmistä, joista osa oli sotilaita, osa siviilejä. (Toisin kuin edellisessä kirjoituksessa kirjoitin, Satō ei ollut varsinaisesti sotavanki vaan siviili, joka joutui internoiduksi Neuvostoliiton vankileireille.)

Neuvostoliitto oli ankarasti kieltänyt vankeja ottamasta mukaan kotimaahansa mitään kuvia tai tekstiä; jotkut uhmasivat sääntöä, ja saivat siitä ankaran rangaistuksen (pahimmillaan palautus kotimaahan peruttiin). Näin ollen kirjalliset dokumentit vankeuden ajalta ovat harvinaisia.

Japanin antautumisen jälkeen Satō Takeo osallistui työnsä puolesta Mantetsu-rautatieyhtiön ja Neuvostoliiton viranomaisten välisiin neuvotteluihin. Neuvostoliitto oli erittäin kiinnostunut rautateistä, joita se tarvitsi sekä henkilöiden että tavaroiden kuljettamiseen. Neuvottelut kuitenkin keskeytyivät, ja japanilaisten tilanne oli sodan hävinneenä osapuolena hankala, joten Satōkin pidätettiin 1.11.1945. Tämän jälkeen, seuraavan 11 vuoden ajan, hän oli vankina Neuvostoliitossa ja oleskeli yhteensä 14 eri paikassa. Hän oli useita kertoja sairaalahoidossa ja oikeudessa häntä syytettiin mm. vakoilusta.

Satōn perhe asui vielä tuolloin Mantšuriassa. He saivat tiedon Takeon pidätyksestä tämän kollegoilta. Muu perhe, puoliso Toshiko, heidän viisi lastaan ja Takeon äiti Masa, palasivat Japaniin syksyllä 1946, kun tilanne Mantšuriassa kävi japanilaisille yhä vaikeammaksi. Heillä ei ollut tietoa siitä, oliko Takeo hengissä vai ei, ennen kuin kesällä 1952, kun ensimmäinen postikortti saapui Japaniin. Näitä Takeon perheelleen lähettämiä kortteja on säilynyt 17 kappaletta. Takeon kohtaloksi koitui saapua Japaniin vasta viimeisellä laivalla vuonna 1956 – eli neljä ja puoli vuotta ensimmäisen postikortin jälkeen. Hän toi mukanaan 35 Neuvostoliittoon saamaansa postikorttia; ilmeisesti viimeisen palautuserän vankien tavaroita ei tarkastettu enää kovin huolellisesti. Tämä harvinainen 52 kortin kokoelma inspiroi toimittaja Kurihara Toshion kertomaan perheen tarinan esimerkkinä Neuvostoliiton pidättämistä (internoimista) japanilaisista, inhimillisestä kärsimyksestä ja perheen voimasta ja tuesta.

10.10.1953 päivätyssä kirjeessä Takeo mm. kiittelee saamastaan pikkupaketista ja päivittelee, kuinka isoksi tyttäret ovat kasvaneet (hän on saanut valokuvan tyttäristään).

Palattuaan Japaniin Takeo joutui kuukausiksi sairaalaan toipumaan aliravitsemuksesta ja mielenterveydellisistä ongelmista. Tämän jälkeen hän teki vielä pitkän uran Japanin tiedustelupalvelussa (公安調査庁 Public Security Intelligence Agency) sekä tutkijana. Hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 1993.

Satōn perheestä kertova kirja on nyt Kansalliskirjaston kokoelmissa ja tutkijoiden käytettävissä. Mikrohistoriallinen näkökulma avaa inhimillisen ja mielenkiintoisen ikkunan yhteen traumaattiseen sodan jälkeiseen tapahtumaketjuun; mitä tapahtui Japanin valloittamilla alueilla sen jälkeen, kun sota päättyi katkeraan tappioon? Toisaalta Satō Takeon elämä tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman henkilöhistoriallisesti: kansainvälinen ja menestyvä ura liikemiehenä 46-vuotiaaksi asti, sitten vankeus 57-vuotiaaksi ja tämän jälkeen vielä pitkä työura tiedustelupalvelussa 85-vuotiaaksi asti. Suomalaisia saattaa lisäksi kiinnostaa se, mitä hän teki Suomessa ja onko täällä oleskelusta löydettävissä lisää dokumentteja ja tietoja. Toivottavasti tämä kirjoitus ja Kuriharan kirja innostavat jonkun tutkimaan isoja historiallisia tapahtumia, joissa Satōkin oli osallisena, tai hänen elämäntarinaansa laajemminkin.

Kiinnostuneille lisätutkimuksia varten Japanin kansallikirjastosta löytyvät Satōn kirjat.

Lähteet:

栗原俊雄 2018.03.31: シベリア「生死不明の夫」から送られてきた手紙の物語: 戦後の悲劇がそこにある.

栗原俊雄 2018: シベリア抑留最後の帰還: 家族をつないだ52通のハガキ。角川新書、東京。

(Nimet japanilaisessa järjestyksessä eli sukunimi ensin.)

Pauliina Vuorinen

kirjastosihteeri
Kansalliskirjasto, Kokoelma- ja säilytyspalvelut