Asenteet murteita kohtaan ovat olleet esillä viime aikoina. On alettu pohtia omaa identiteettiä ja siihen vahvasti sitoutunutta kielenkäyttöä. Asenteiden tutkiminen on kuitenkin haastavaa, sillä ne eivät ole näkyviä tai käsin kosketeltavia. Usein asenteista tehdäänkin johtopäätöksiä esimerkiksi ulkoisen käytöksen pohjalta. Teimme suppean vertailevan katsauksen murreasenteisiin Japanissa ja Etelä-Koreassa, sillä monet kokevat juuri murteiden ja murteiden puhumisen verrattain merkittävänä osana identiteettiään. Aineistonamme olivat murteisiin liittyvien Youtube-videoiden kommenttiketjut, ja päätelmiemme tukena hyödynsimme aikaisempaa akateemista tutkimusta aiheesta.

Tarkastelemamme Youtube-videot on suunnattu viihteeksi, eivät informoivaksi sisällöksi, joten kommenteissa käydyt keskustelut ovat kepeitä eikä aiheita käsitellä syvällisesti. Vahvimmin kommenteista välittyy, että murteita pidetään pitkälti viihdyttävänä ja alueellista identiteettiä vahvistavana tekijänä. Joitakin murteita kuvaillaan söpöiksi tai miellyttäviksi, toisia taas vaikeasti ymmärrettäviksi. Yksimielisin asenne japanilaisten ja eteläkorealaisten välillä on vahva pääkaupunkikeskeisyys (Japanissa Tokio ja Etelä-Koreassa Soul) kielivarieteetin arvostuksessa. Pääkaupunkien kielivarieteetit ovat prestiisiasemassa ja niistä on tehty standardikielimuotoja. Tätä asennetta kuvastavat kommentit, joissa kerrotaan standardikielen osaamisen olevan arvostettu taito ja kohteliain puhetapa, sekä kommentit, joissa puhutaan ”murteiden korjaamisesta” standardikielen ollessa oikeakielisempää. Japanissa tämä asenne pohjautuu Meiji-uudistuksen (1868–1889) aikana harjoitettuun kielipolitiikkaan ja -suunnitteluun ja niiden kauaskantoisiin vaikutuksiin. Etelä-Koreassa tällaisen asenteen taustalla piilee vahva sisäänrakennettu käsitys, että jokainen eteläkorealainen osaa Soulin murretta, sekä oletus, että sitä käytetään tietyissä kielenkäyttötilanteissa, kuten työpaikalla. Soulin kielimuodon prestiisiasema välittyy myös vähälukuisista aiheesta tehdyistä tutkimuksista. Syynä asemaan on vahva ja pitkään jatkunut Soul-keskeisyys, joka juontaa juurensa pitkälle historiaan.

Youtube-katsauksemme perusteella vaikuttaa, että aktiiviset palvelun käyttäjät kokevat Etelä-Koreassa murteet eritoten hauskaksi tai söpöksi kielen erikoisuudeksi. Murteita ei pidetä erityisen tärkeänä aiheena, mistä johtuen murreasenteista on olemassa varsin vähän tutkimusta. Japanissa kiinnostus murteisiin on suurempaa, ja täten myös näkemykset murteista ja asenteet niitä ja niiden puhujia kohtaan moniulotteisempia ja helpommin havaittavissa.

Aineistossamme nousi japanilaisten kieliasenteissa tärkeäksi aiheeksi myös kielen omistajuus (DiBello Takeuchi 2020). Useat kommentoijat aloittivat identifioitumalla itse murteen natiivipuhujaksi ja näin ollen ilmaisivat olevansa oikeutettuja kommentoimaan tai kritisoimaan toisten murteiden käyttöä. Esille nostettuja ongelmia olivat esimerkiksi vääränlainen sanaintonaatio, vanhempi murteen muoto tai eri alueen murre kuin mitä videossa väitettiin käytettävän. Toisaalta joidenkin murteiden puhujia saatettiin myös kehua ”taidokkaasta suorituksesta”. Tällainen asenne tuo esille uskomuksia kielestä ja kielen omistajuudesta. Se kertoo siitä, kuka saa kommentoijien mukaan käyttää murretta ja miten ja kenen kanssa murretta käytetään.

Eri puolilla Etelä-Koreaa tehdyn kyselytutkimuksen (Jeon & Cukor-Avila 2015) tulokset tukevat löydöksiämme korealaisten asenteista. Kyselyn mukaan selvästi yli puolet koki Soulin murteen standardikieleksi, kun taas ei-standardiksi mainittiin useimmiten kaakkoisosan murteet, joissa on vahva korostus. Sävelkulkuun ja intonaatioon liittyviä piirteitä pidetään murteiden selvimpänä tunnusmerkkinä.

Monesti Soulin standardikielen laajan käytön ja omaksumisen syyksi mainitaan se, että eri alueilta kotoisin olevien korealaisten on vaikeaa ymmärtää murteita. Sama väite esitetään usein myös japanin standardikielen puolesta. Molempien valtioiden rajojen sisäpuolella voidaan toki identifioida murrejatkumoita, joissa murrerajat ovat liukuvia, ja murteiden keskinäinen ymmärrettävyys vähenee sitä mukaa, mitä kauempana varieteetit ovat toisistaan. Intonaation tai painotuksen vaihtelu ei kuitenkaan koreassa vaikuta sanojen merkitykseen, joten jyrkillä standardikieltä ainoana laajasti ymmärrettävänä kielimuotona puoltavilla näkemyksillä ei siinä mielessä ole pohjaa.

Tutkimusartikkelien ja tarkastelemiemme videoiden kommenttiketjujen perusteella nähtävät tulokset eivät ole yhteneväisiä. Artikkeleissa puhutaan jyrkemmin negatiivisesta suhtautumisesta murteisiin kuin mitä kommenttiketjuista voisi suoraan havaita. Japanissa ja Etelä-Koreassa on havaittavissa samankaltaisuuksia asenteissa murteita kohtaan. Kattavampien johtopäätöksien vetämiseksi aiheesta tarvittaisiin kuitenkin perusteellisempaa vertailevaa kieli-ideologioihin keskittyvää tutkimusta.

Lähteitä:

Baker, Colin (1995) Attitudes and Language. Multilingual Matters Series, 83. Multilingual Matters Ltd.

DiBello Takeuchi, Jae (2020) Our Language – Linguistic Ideologies and Japanese Dialect Use in L1/L2 Interaction. Japanese Language and Literature. Journal of the American Association of Teachers of Japanese, 54 (2), 167–198.

Jeon, Lisa & Cukor-Avila, Patricia (2015) ”One country, one language”?: Mapping perceptions of dialects in South Korea. Dialectologia 14, 17–46.

Esimerkkejä Youtube-aineistosta:

Korean regional dialect differences 2

日本47种方言

Annina Pura ja Sari Rahikkala

Teksti on kirjoitettu kurssitehtävänä kielten maisteriohjelman kurssilla Variaatio Aasian kielissä keväällä 2023.

Oletko koskaan ajatellut, että nauraminen eri kielillä voisi olla erilaista? Nauru on globaali, inhimillinen ilmiö, joka koskettaa koko ihmiskuntaa – kielestä riippumatta. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin aivan yksilöllinen tapansa nauraa – joku höhöttää, toinen kikattaa ja joku muu saattaa vaikka vain hytkyä. Uniikeista naurutavoistamme huolimatta nauru on helposti tunnistettava ilmiö, joten jokaisen ihmisen naurussa on myös jotain samaa kuin kaikkien muidenkin nauruissa. Näistä naurun yhteistä piirteistä voimme valita elementtejä, jotka ovat redusoitavissa kirjalliseen muotoon, kuten haha, hehe, hihhihhii jne.

Nauramisen kirjoitettuun muotoon asettelemisessa ei sinänsä ole mitään uutta – esimerkiksi englannissa siitä on näyttöä jo vuodelta 995 (Menzer, 2004). Internetin ja pikaviestintäsovellusten myötä naurun kirjoittamisesta on tullut arkipäivää suurimmalle osalle internetin käyttäjistä ja naurua on alettu ilmaista alati kehittyvillä tavoilla. Onomatopoeettisten hahaha- ja hehehe-ilmaisujen lisäksi naurua ilmaistaan yleisesti lyhentämällä ilmaisu ”laughing out loud” muotoon lol. Tätä blogia kirjoittaessani lol on jo yksi vanhemmista ilmaisuista, jonka semantiikka on pikkuhiljaa alkanut muuttua, ja uusia, korvaavia muotoja keksitään ja leviää jatkuvasti lisää. Käyttöön on otettu myös laaja kirjo hymiöitä ja emojeja, jotta kommunikaatio olisi värikkäämpää ja selkeämpää. Yksi internetkielen ominaisuuksista onkin juuri puheenomaisen kommunikaation tavoittelu (Crystal, 2006).

Mutta entäpä kiinaksi? Onko nauramisen ilmaisun universaaleja piirteitä nähtävissä myös manner-Kiinan internetkielessä? Minkälaista variaatiota naurun ilmaisemiseksi on kehittynyt ja onko vaikkapa kirjoittajan ikä tekijä joka vaikuttaa naurun ilmaisemiseen tietynlaisessa muodossa?

Internet on ”ekosysteemi”, joka mahdollistaa maailmanlaajuisen kommunikaation ja ilmiöiden leviämisen. Kiinan internet on erilainen. Se on suljettu (tai osittain suljettu) ekosysteemi. Jos tekisi mieli mennä YouTubeen tai selailla Twitteriä ja Instagramia, ei se olekaan niin yksinkertaista, koska suurin osa ulkomaalaisista sosiaalisen median alustoista on Kiinassa estetty. Se on luultavasti yksi syy siihen, että esimerkiksi mannerkiinalainen ja taiwanilainen nettikieli ovat kehittyneet eri suuntiin.

Pieni variaatiotutkimus

Nauru on minulle rakas asia. Kyllä, suomalaisenakin voin sanoa, että suorastaan rakastan nauraa! En ole hyvä vitsin kertoja, mutta se onkin sitten toinen tarina ja eri blogiteksti… No, joka tapauksessa, rakkaus nauramiseen johti siihen, että tein pienen variaatiotutkimuksen kiinalaisen internetkielen naurun ilmaisemisen varianteista.

Lähdin tutkimuksessa liikkeelle siitä, että kyselin muutamalta parikymppiseltä kiinalaiselta ystävältäni minkälaisia naurun ilmauksia he käyttävät nettikeskusteluissaan. He listasivat tietenkin onomatopoeettiset 哈哈 (haha)，呵呵 (hehe) ja 嘻嘻 (xixi), emojit, sekä kiinalaisen lol:n eli 笑死我了(xiao si wo le, kirj. nauraa kuollakseen). Näiden vanhojen tuttujen lisäksi oli yksi uusi tulokas: xswl – ilmaisun xiao si wo le akronyymi.

Näitä pohjatietoja mielessäni pitäen lähdin rohkeasti seikkailulle internet-viidakkoon, tavoitteenani löytää lisää tietoa. Halusin löytää erilaisia variantteja, niiden käyttömääriä sekä selvittää varianttien käytössä esiintyvää mahdollista ikäjakaumaa. Ensin tarvitsin siis tietoja käytetyimmistä sosiaalisen median alustoista ja käyttäjien ikäjakaumista, jotka löytyivätkin helposti. Tietojen perusteella valitsin kolme alustaa: Weibo, Douyin ja Kuaishou.  Weibon käyttäjät ovat ikäjakaumaltaan vanhimpia.  Etsin jokaiselta alustalta kommenttiketjuja, jotka kommentoivat hauskana pidettyä sisältöä ja keräsin noin sata netti-naurua sisältävää kommenttia kultakin alustalta. Jaoin sitten keräämäni tiedot viiteen kategoriaan: emojit, onomatopoeettiset ilmaisut, 笑死我了variantteineen, ”luovat” ilmaisut sekä latinalaista aakkostoa käyttävät ilmaisut.

Mielenkiintoista oli, että kaikilla alustoilla eniten käytettyjä olivat onomatopoeettiset ilmaisut. Nuoremman ikärakenteen alustoilla (Douyin ja Kuaishou) seuraavaksi eniten oli emojeja ja sen jälkeen kiinalaista lol-ilmaisua. Weibossa asia oli kuitenkin toisin. Siellä onomatopoeettisten ilmaisujen perässä hyvänä kakkosena tulivat ”luovat” ilmaisut, ja vasta sen jälkeen emojit jne. Onko kyse ikärakenteesta? Onko nettikieli köyhdyttämässä nuorempien kieltä – niin kuin usein pelätään. Vai onko mahdollista, että alusta vaikuttaa ilmaisujen valintaan? Weibo on twittermäinen alusta, joka alun perin perustuu kirjalliseen ilmaisuun, toisin kuin kaksi muuta alustaa. Voisiko iän sijaan syynä ollakin esimerkiksi identiteetti ja halu ilmaista luovaa identiteettiä muille käyttäjille?

On siis monta tapaa nauraa kiinaksi netissä, mutta yritämmekö samalla luoda itsellemme tietyn identiteetin? Ja miksi me ylipäänsä nauramme netissä tuhansien tuntemattomien kuullen?

Kirjallisuus:

Crystal, D. (2006). Language and the Internet. New York: Cambridge University Press.

Menzer, M. J. (2004, Jan.). Ælfric’s English ”Grammar”. The Journal of English and Germanic Philology, 106-124.

Pilvi Kraama

Teksti on kirjoitettu kurssitehtävänä kielten maisteriohjelman kurssilla Variaatio Aasian kielissä keväällä 2023.

Tein japanin kielen kandidaatintutkintoon kuuluvan harjoitteluni kesällä 2022 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kirjastossa. Kovin monelle ei varmaankaan tule SKS:sta ensimmäisenä mieleen japanin kieli. Eikä se ollut minunkaan mielessäni, kun harjoittelupaikkaa hain. Tarkoitukseni oli suorittaa SKS:ssa toiseen tutkintooni liittyvä harjoittelu. Sen suunnitteluvaiheessa kuitenkin kysäisin, voisiko työtäni sittenkin painottaa japanin kieleen ja kulttuuriin. Yllätyksekseni kirjastossa innostuttiin ajatuksesta. Selvisi, että kirjastossa on merkittävä kokoelma japaninkielistä kirjallisuutta: kotimaisen kaunokirjallisuuden käännöksiä, japaninkielisiä teoksia suomalaisesta kulttuurista ja kansanperinteestä sekä teoksia japanilaisesta perinteestä ja ainu-perinteestä.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden japaninkielisiä käännöksiä SKS:n kirjaston käännöskokoelmassa. Kuva: Pyry Aarnio

Harjoitteluni keskiössä oli kirjaston japaninkielisen aineiston metadatan parantaminen. Tavoitteena oli aineiston saattaminen käytettävään muotoon. Lisäksi minun toivottiin pohtivan, miten kirjaston tulisi toimia vieraita kirjoitusmerkkejä käyttävien kielten kanssa ja esittelevän kirjastolaisille ”vierasmerkkisen” aineiston käsittelyyn liittyviä haasteita. Pääosin harjoitteluni keskittyi japaninkielisten teosten luettelointiin ja asiasanoitukseen sekä aiempien virheiden korjaamiseen. Noin puolet luetteloimistani teoksista oli jäänyt aiemmin luetteloimatta myös muissa suomalaisissa kirjastoissa.

SKS:n kirjasto käyttää Helsingin yliopiston Helka-järjestelmää, joka on linkitetty kansalliseen Finna-järjestelmään. Helkasta tiedot viedään eli kirjastolaisen sanoin ”kontribuoidaan” kansalliseen Melinda-kirjastotietokantaan, jossa ne ovat avoimena datana kaikkien kirjastojen hyödynnettävissä. Kaikki järjestelmät käyttävät kansainvälistä kuvailustandardia Marc21, joka on rikastettu linkitetyn datan RDA-standardien mukaisesti. Koska kyseessä ovat kansainväliset standardit on kansallisesti tuotettu tieto myös kansainvälisesti yhteensopivaa.

Kirjaston kuvailutyöhön liittyy myös kuvailukäsitteistön ylläpitäminen. Finto YSO/ALLSO eli yleinen suomalainen ontologia tai allmänn svensk ontologi on Melinda-kirjastojen yhteistyössä tuottama ontologia, jonka avulla standardoidaan asiasanakuvailua. Koska kirjastoissa käytetään YSOa ja ALLSOa aineiston luokitteluun, on se myös tiedonhaun tärkeimpiä työkaluja, minkä opin vasta tehtyäni asiasanoitusta. SKS:n kirjastossa työskentely kehittikin huomattavasti ymmärrystäni tiedonhausta.

Hyödynsin harjoittelussa ammattitaitoani hyvin laajasti. Jatkuvassa käytössä olivat kielitaito ja kirjallisuuden tuntemus. Harjoittelun aikana kielitaitoni myös kehittyi hurjasti, sillä japaninkielisten teosten luettelointi edellytti myös japaninkielisten tekstien lukemista ja kääntämistä. Luetteloinnissa keskeistä oli tiettyjen tietojen löytäminen, alkuteosten tunnistaminen ja nimekkeiden ja tekijöiden nimien Hepburn-järjestelmän mukaisen siirtokirjoituksen tuottaminen. Asiasanoitus puolestaan vaati myös teosten sisällön kääntämistä. Asiasanoituksessa hyödynsin myös kansanperinteen tuntemustani ja tietämystäni ainun kielestä. Ainunkielisen aineiston tunnistamisesta olikin huomattavasti apua. Myös tuntemus kotimaisen kirjallisuuden kaanonista ja genreistä auttoi käännöskirjallisuuden trendien havainnoimisessa. Kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, että valtaosa käännöksistä oli lastenkirjallisuutta. Toisaalta genrenä satu nousi esiin huomattavan merkityksellisenä. Esimerkiksi Tove Janssonin teokset, Tatu ja Patu -kirjasarja, Risto Räppääjä -kirjasarja, Irmelin Sandman Liliuksen saturomaanit ja Leena Krohnin romaanit hallitsivat aineistoa. Sen sijaan Suomessa ja länsimaissa arvostetut 1900- ja 2000-luvun realistiset kirjailijat kuten Sofi Oksanen, Pajtim Statovci ja Arto Paasilinna eivät vaikuttaneet kiinnostavan japanilaista yleisöä.

Kun käsittelin teoksia, jotka olivat aiemmin jääneet luetteloimatta, täytyi koko prosessi tehdä itse. Tämä vaati huomattavaa tarkkuutta, sillä pienetkin virheet tuottavat virheellisiä tietueita, jotka eivät ole hakukoneen saavutettavissa. Uusien tietueiden luominen on erityisen merkittävää, sillä myös toiset suomalaiset kirjastot voivat hyödyntää niitä. Osa teoksista voi hyvinkin olla jonkin toisen kirjaston luetteloimattomissa kirjoissa odottamassa valmista metadataa. Toisaalta myös jo aiemmin valmiissa tietueissa oli paljon muokattavaa. Usein tietoja oli merkitty virheellisesti tai puutteellisesti.

Työni lopputulos jää ensisijaisesti SKS:n kirjaston käyttöön. Toissijaisesti työni tulokset jäävät Helkaan, Finnaan ja Melindaan, joista muut kansalliset ja ulkomaalaiset kirjastot voivat hyödyntää niitä. Erityisen merkityksellistä luetteloinnissani oli se, että korjasin useita tietueita, jotka kuuluivat Suomen kansallisbibliografia Fennicaan. Näin harjoitteluni myös tarkensi kansallisbibliografisia tietoja. Merkityksellisenä pidän myös kirjastossa pitämääni koulutusta, jonka perusteella ideoitiin uusia toimintatapoja ”vierasmerkkisten” teosten luettelointiin. Koulutukseni keskiössä oli japaninkielinen aineisto, mutta useita huomioitani voidaan soveltaa myös muihin kieliin. Painotin kieliammattitaidon merkitystä. Koulutuksen jälkeen huomasin kirjastolaisten asenteen muuttuneen. Olin onnistunut vakuuttamaan kirjaston siitä, että kielitaito on luetteloinnissa merkityksellistä.

Kuva: Gary Wornell 2019, SKS

Harjoittelun kautta sain kontakteja minua kiinnostavan organisaation sisältä. Työ innosti kääntämiseen ja käännöstutkimukseen tutustumiseen ja osoitti, että erikoistumiselleni on tarvetta monella alalla. Koska sain kuulla organisaation tulevista visioista ja hankkeista, pääsin myös perehtymään syvällisemmin kirjallisuuden ja kulttuurintutkimuksen trendeihin, joissa selvästi korostuvat kansainvälisyys, ylirajaisuus ja monikielisyys. Näin harjoittelu vahvisti, että minun kannattaa edelleen kehittää kielitaidon erityisosaamistani.

Pyry Aarnio

Japanin COVID-19-pandemian myötä asettamat matkustusrajoitukset ovat olleet globaalilla mittakaavalla vertailtuna erittäin tiukat. Viimeisen noin kahden vuoden ajan Japanin rajat ovat olleet käytännöllisesti katsoen suljetut kaikille paitsi maan kansalaisille ja pidempiaikaisen oleskeluluvan omaaville. Japani on erottunut edelleen keväällä 2022 esimerkiksi muista G7-maista, jotka ovat jo pitkällä matkustuksen vapauttamisessa. Kyselytutkimusten mukaan hallituksen rajoitukset ovat nauttineet Japanin kansalaisten varsin vankkaa suosiota, mikä on poliittisesta näkökulmasta kannustanut hallintoa jatkamaan niitä. Ymmärrettävästi erityisesti pandemian aikaisessa vaiheessa tuntematon virus on aiheuttanut kansalaisissa pelkoa. Laajojen rajoitusten inhimillinen hinta on ollut korkea esimerkiksi monien perheiden jouduttua erilleen. Ulkomaat, mukaan lukien Euroopan unioni ovat kritisoineet Japania kauppasuhteiden hankaloitumisesta. Japani on maailman kolmanneksi suurin talous ja elintärkeä markkina monelle yritykselle.

Vaikka matkustusrajoitukset ovat nauttineet kansan parissa kannatusta, on soraääniä kuitenkin kuulunut jonkin verran myös Japanin sisällä. Japanin elinkeinoelämä on jo hyvän aikaa kritisoinut hallitusta tiukoista rajoituksista ja todennut niiden uhkaavan Japanin kansainvälistä taloudellista asemaa verrattuna kilpailijamaihin. Rajoitettukin bisnesmatkustaminen on ollut käytännöllisesti katsoen mahdotonta maahan, jossa edelleen arvostetaan fyysistä läsnäoloa ja henkilökohtaista tapaamista ennen yhteistyön syntymistä ja sopimusten allekirjoitusta. Lisäksi esimerkiksi ulkomaisten firmojen kehittyminen ja laajentuminen Japanissa on ollut pandemian aikaan hankalaa.

Bisnessuhteet eivät ole kuitenkaan ainoat, jotka ovat olleet matkustusrajoitusten vuoksi koetuksella. Viime kuukausina enenevässä määrin vastalauseita on alkanut kuulua myös Japanin akatemian keskuudesta. Monet kansainväliset tutkijat ja opiskelijat ovat kyllästyneet odottamaan Japanin avautumista ja kääntävät katseitaan jo muihin maihin, esimerkiksi naapuriin Etelä-Koreaan. Tämä on ollut Japanille varsin myöhäinen, ikävä herätys.

Monet suomalaisetkin opiskelijat ja tutkijat ovat tuskailleet tilanteen kanssa jo pidempään – apurahat on haettu ja vaihto-opiskelupaikka myönnetty, mutta Japaniin pääsy on ollut mahdotonta. Samaan aikaan Japani on painottanut lukuisissa strategioissa haluaan tehostaa korkeakoulutuksen kansainvälistymistä ja houkutella ulkomaista pääomaa sekä korkeasti koulutettuja osaajia maahan. Akateemisissa piireissä huolta kannetaan esimerkiksi japanilaisten yliopistojen sijoitusten laskusta kansainvälisissä listauksissa, joissa Singaporen kaltaisten muiden Aasian maiden sijoitukset alkavat ohittaa Japania. Pelkona on, että kilpailijat vetävät pidemmän korren.

Japanissa on nyt ylimpiä vallankäyttäjiä myöten havahduttu siihen, että tiukat maahantulorajoitukset voivat johtaa kauaskantoisiin seurauksiin, eivät ainoastaan talouden sektorilla, vaan myös mainehaittana ja esteenä kansainvälistymisstrategioille. Helmikuussa 2022 valtapuolue LDP:n (Liberaalidemokraattinen puolue) koulutuspolitiikkaa käsittelevän komitean puheenjohtaja Tomohiro Yamamoto totesi julkisesti kansainvälisten opiskelijoiden valitsevan kohteekseen jo muita maita, mikä on haitaksi Japanin kansainväliselle maineelle ja kansallisille intresseille. Tämä huomio on alkanut vihdoin korostua myös kotiyleisön silmissä, ei ainoastaan ulkomailla. Voisiko olla, että Japanin kuuluisa soft power on jo kokenut kolauksen?

Vaikuttaa siltä, että maahantulorajoitukset alkavat lieventyä Japanissakin, ja työmatkalaiset ja opiskelijat pääsevät vihdoin maahan. Saapumisprosessi on kuitenkin edelleen varsin moniportainen. Saapujia on paljon eikä kaikkia päästetä vapaasti maahan, vaan kasautunutta jonoa puretaan vähitellen. Monet ympäri maailman ovat odottaneet Japanin avautumista, mutta mikä on ollut odotuksen hinta? Monet Japaniin liittyvälle tutkimukselle ja opiskelulle uransa perustaneet ovat olleet jo kirjaimellisesti vuosia ”odotushuoneessa”. Tammikuussa 2022 teetetyn, ulkomaalaisille Japaniin pyrkiville vaihto-opiskelijoille suunnatun kyselytutkimusten mukaan pitkittynyt tilanne on aiheuttanut jo haasteita mielenterveydelle, kun pitkänkin aikavälin elämänsuunnitelmat ovat hautautuneet olosuhteiden pakosta. Jotkut ovat päässeet aloittamaan vaihto-opinnot etänä, mutta etäopiskelu ei ole mahdollistanut kulttuurin ja kielen kokemista täysipainoisesti.

Bisnessuhteiden näkökulmasta Japanin asema yhtenä maailman talousmahdeista on vankka. Lisäksi Japani eittämättä kutsuu puoleensa vastaisuudessakin myös tutkijoita, opiskelijoita ja japanilaisen kulttuurin ystäviä, mutta palaavatko he enää yhtä runsaslukuisina kuin aiemmin? Kuinka moni on tähän mennessä jo joutunut luopumaan urahaaveista Japanin parissa?

Niina Väisänen

Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen alumni

Kirjoitin syksyllä (23.9.2021) blogikirjoituksen Suomessa 1930-luvulla oleskelleesta Satō Takeosta (佐藤健雄). Nyt Kansalliskirjaston kokoelmiin on hankittu Satōn perheestä kertova kirja, Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki (Siperiaan internoitujen viimeinen kotiinpalaaja – perheen yhdessä pitäneet 52 postikorttia). Kirja keskittyy Satōn perheen kohtaloon toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja Suomesta siinä kerrotaan vain lyhyesti ensimmäisessä luvussa, jossa käydään läpi biografisia tietoja.

Kirjan kansikuvassa on perhe vuonna 1933 (eli kaksi vuotta ennen kuin Takeo saapui Suomeen): vaimo Toshiko, Takeo, äiti Masa sekä kaksi vanhinta tytärtä.

Satō Takeo syntyi vuonna 1899 (ei 1898) Fukushiman läänissä. Hän valmistui yliopistosta (東京外国語学校, nykyinen Tokion vieraiden kielten yliopisto) vuonna 1922 pääaineenaan venäjän kieli ja lähti töihin Etelä-Mantšurian rautateille eli Mantetsulle (南満州鉄道株式会社). Hän osoitti kielellistä lahjakkuutta ja oli Pekingissä vaihto-oppilaana oppimassa kiinaa. Vuonna 1935 hänet lähetettiin Helsinkiin, vaikka hän olisi omien sanojensa mukaan mennyt mieluummin Neuvostoliittoon. Häntä lohdutti kuitenkin se, että Neuvostoliiton naapurimaana täältä löytyi paljon Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevää tietoa. Hän kiittelikin, kuinka pystyi toteuttamaan Neuvostoliittoa koskevaa tutkimustaan helsinkiläisessä kirjastossa – tämä viitannee nykyisen Kansalliskirjaston Slaavilaiseen kirjastoon ja sen kokoelmaan. Satō ei tehnyt tutkimusta ainoastaan Mantetsulle vaan tutki Neuvostoliiton luonnonvaroja ja resursseja myös Suur-Japanin keisarikunnalle ja oli osallisena Japanin suurlähetystön toiminnassa Helsingissä (Kurihara 2018: 27).  Täällä hän oppi myös jonkin verran suomea. Suomesta hän lähti pois vuonna 1937.

Satō oli mennyt naimisiin vuonna 1928 ja vuosien myötä perheeseen syntyi neljä tytärtä ja yksi poika. Perhe joutui olemaan pitkiä aikoja erossa isästä, joka loi uraa ja oli välillä vuosikausia poissa perheen luota. Suomessakin hän oleskeli ilman perhettään.

Kun Japani antautui vuonna 1945, Neuvostoliitto vangitsi Mantšurian, Neuvostoliiton ja Mongolian alueilla noin 600 000 japanilaista. Palautukset kotimaahan aloitettiin joulukuussa 1946, mutta ne keskeytyivät monta kertaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen huonojen välien takia. Osansa näissä vaikeuksissa oli myös Japanin ja Neuvostoliiton välisillä aluekiistoilla. Viimeiset vangit palautettiin vasta 26.12.1956 eli noin 11 vuoden vankeuden jälkeen. Viimeisessä laivassa, jossa vankeja tuli Japaniin, oli 1025 ihmistä, joista osa oli sotilaita, osa siviilejä. (Toisin kuin edellisessä kirjoituksessa kirjoitin, Satō ei ollut varsinaisesti sotavanki vaan siviili, joka joutui internoiduksi Neuvostoliiton vankileireille.)

Neuvostoliitto oli ankarasti kieltänyt vankeja ottamasta mukaan kotimaahansa mitään kuvia tai tekstiä; jotkut uhmasivat sääntöä, ja saivat siitä ankaran rangaistuksen (pahimmillaan palautus kotimaahan peruttiin). Näin ollen kirjalliset dokumentit vankeuden ajalta ovat harvinaisia.

Japanin antautumisen jälkeen Satō Takeo osallistui työnsä puolesta Mantetsu-rautatieyhtiön ja Neuvostoliiton viranomaisten välisiin neuvotteluihin. Neuvostoliitto oli erittäin kiinnostunut rautateistä, joita se tarvitsi sekä henkilöiden että tavaroiden kuljettamiseen. Neuvottelut kuitenkin keskeytyivät, ja japanilaisten tilanne oli sodan hävinneenä osapuolena hankala, joten Satōkin pidätettiin 1.11.1945. Tämän jälkeen, seuraavan 11 vuoden ajan, hän oli vankina Neuvostoliitossa ja oleskeli yhteensä 14 eri paikassa. Hän oli useita kertoja sairaalahoidossa ja oikeudessa häntä syytettiin mm. vakoilusta.

Satōn perhe asui vielä tuolloin Mantšuriassa. He saivat tiedon Takeon pidätyksestä tämän kollegoilta. Muu perhe, puoliso Toshiko, heidän viisi lastaan ja Takeon äiti Masa, palasivat Japaniin syksyllä 1946, kun tilanne Mantšuriassa kävi japanilaisille yhä vaikeammaksi. Heillä ei ollut tietoa siitä, oliko Takeo hengissä vai ei, ennen kuin kesällä 1952, kun ensimmäinen postikortti saapui Japaniin. Näitä Takeon perheelleen lähettämiä kortteja on säilynyt 17 kappaletta. Takeon kohtaloksi koitui saapua Japaniin vasta viimeisellä laivalla vuonna 1956 – eli neljä ja puoli vuotta ensimmäisen postikortin jälkeen. Hän toi mukanaan 35 Neuvostoliittoon saamaansa postikorttia; ilmeisesti viimeisen palautuserän vankien tavaroita ei tarkastettu enää kovin huolellisesti. Tämä harvinainen 52 kortin kokoelma inspiroi toimittaja Kurihara Toshion kertomaan perheen tarinan esimerkkinä Neuvostoliiton pidättämistä (internoimista) japanilaisista, inhimillisestä kärsimyksestä ja perheen voimasta ja tuesta.

10.10.1953 päivätyssä kirjeessä Takeo mm. kiittelee saamastaan pikkupaketista ja päivittelee, kuinka isoksi tyttäret ovat kasvaneet (hän on saanut valokuvan tyttäristään).

Palattuaan Japaniin Takeo joutui kuukausiksi sairaalaan toipumaan aliravitsemuksesta ja mielenterveydellisistä ongelmista. Tämän jälkeen hän teki vielä pitkän uran Japanin tiedustelupalvelussa (公安調査庁 Public Security Intelligence Agency) sekä tutkijana. Hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 1993.

Satōn perheestä kertova kirja on nyt Kansalliskirjaston kokoelmissa ja tutkijoiden käytettävissä. Mikrohistoriallinen näkökulma avaa inhimillisen ja mielenkiintoisen ikkunan yhteen traumaattiseen sodan jälkeiseen tapahtumaketjuun; mitä tapahtui Japanin valloittamilla alueilla sen jälkeen, kun sota päättyi katkeraan tappioon? Toisaalta Satō Takeon elämä tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman henkilöhistoriallisesti: kansainvälinen ja menestyvä ura liikemiehenä 46-vuotiaaksi asti, sitten vankeus 57-vuotiaaksi ja tämän jälkeen vielä pitkä työura tiedustelupalvelussa 85-vuotiaaksi asti. Suomalaisia saattaa lisäksi kiinnostaa se, mitä hän teki Suomessa ja onko täällä oleskelusta löydettävissä lisää dokumentteja ja tietoja. Toivottavasti tämä kirjoitus ja Kuriharan kirja innostavat jonkun tutkimaan isoja historiallisia tapahtumia, joissa Satōkin oli osallisena, tai hänen elämäntarinaansa laajemminkin.

Kiinnostuneille lisätutkimuksia varten Japanin kansallikirjastosta löytyvät Satōn kirjat.

Lähteet:

栗原俊雄 2018.03.31: シベリア「生死不明の夫」から送られてきた手紙の物語: 戦後の悲劇がそこにある.

栗原俊雄 2018: シベリア抑留最後の帰還: 家族をつないだ52通のハガキ。角川新書、東京。

(Nimet japanilaisessa järjestyksessä eli sukunimi ensin.)

Pauliina Vuorinen

kirjastosihteeri
Kansalliskirjasto, Kokoelma- ja säilytyspalvelut