Nuoria koskevaa poliittista ohjausta ja laajempia yhteiskunnallisia muutoksia voi selittää ainakin jossain määrin ajallemme ominainen individualistinen, ns. yksilöön tärähtävä ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava mentaliteetti, joka keskittyy yksilöiden muokkaamiseen järjestelmien ja rakenteiden epätasa-arvoisuuksien korjaamisen sijaan. Tarkastelemme tätä mentaliteettia haavoittuvuuden eetoksena eli tälle ajalle tyypillisenä ajattelu- ja toimintatapana sekä erityisesti poliittisen ohjauksen välineenä. Huomasimme tutkimuksissamme pian, että yhä suurempaa osaa eri lähtökohdista tulevista nuorista on alettu lukea haavoittuvuuden piiriin tavalla, joka korostaa nimenomaan psykoemotionaalisia ongelmia. Tutkimustuloksissamme eetos näyttäytyy siten, että varsin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria pidetään lähtökohtaisesti syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina sekä muilla tavoin vajavaisina ilman, että ongelmien paikantamista yksilöön ja tämän psykoemotionaalisiin piirteisiin juurikaan problematisoidaan.
Haavoittuvuus ei ole uusi käsite eikä sille ole olemassa yhtä pysyvää tai yhteisesti sovittua merkitystä. Ja edellisen takia halusimme kutsua mukaan keskusteluun professori Marja-Liisa Honkasalon, joka on johtanut tematiikkaa koskevaa tutkimushanketta ja kirjoittanut aihepiiristä. Keskustelimme hankkeemme tutkimusseminaarissa Marja-Liisan kanssa siitä, kuinka haavoittuvuutta on tarkasteltu monista eri tulokulmista, esimerkiksi eetoksen lisäksi filosofisena ja ontologisena käsitteenä, sosiaalisena prosessina sekä hallinnan, poliittisen ohjauksen ja luokittelun välineenä. Olimme yhtä mieltä siitä, että moni sellainen asia, joka alkaa eettisenä ja filosofisena tarkasteluna päätyy poliittiseksi imperatiiviksi ja samalla kapeuttaen ajatusta ihmisyydestä ja siitä, mikä ylipäätään on merkityksellistä. Näin on käynyt esim. tasa-arvolle, hyvinvoinnille ja nyt haavoittuvuudelle, joista kaikista valjastuu biopoliittisen ohjauksen välineitä.
Kirjoitimme Kasvatus-lehdessä pian ulos tulevassa artikkelissamme (Brunila & al., painossa), kuinka haavoittuvuuden käsite ilmaantui EU:n poliittisen ohjauksen käsitteistöön 1990-luvulla, koska riskin käsitettä pidettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tarjoavan ihmisiä ja ihmisten toimintaa koskevaan poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä (Honkasalo 2017). Alun perin sosiaalipolitiikan piirissä toiminut ja tiettyihin ihmisryhmiin, kuten vammaisiin ja turvapaikanhakijoihin liittynyt haavoittuvuuden ajatus on levinnyt yhä laajemmalle muuhunkin politiikkaan: se on alkanut läpäistä koko poikkisektoraalista nuorisopolitiikkaa sekä nuoria koskevia koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Huolen kohteena on yhä suurempi osa varsin erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa eläviä nuoria samoin kuin nuoria liikuttava kouluttava, ohjaava ja kuntouttava siirtymäkoneisto. Nuorten tilannetta Englannissa tutkinut Kate Brown onkin tuonut esille, kuinka haavoittuvuuden käsitteestä on tullut yleinen nuoria koskeva sosiaalipoliittinen hallinnan ja kontrolloinnin tapa (Brown 2014).
Kristiina Brunila
Lisätietoja Marja-Liisa Honkasalon julkaisuista ja hankeeista: