Tervetuloa avoimelle luennolle Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus

Lämpimästi tervetuloa professori Suvi Salmenniemen (Turun yliopisto) luennolle Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus maanantaina 6.5. klo 10-11 Minervan K113 saliin.

“Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus

Puheenvuoro johdattelee terapeuttiseksi kulttuuriksi kutsutun ilmiön tutkimuskenttään, jossa pureudutaan psykologisen tiedon ja minuuden muokkaamisen käytäntöjen merkitykseen ja yhteiskunnallisiin seurauksiin. Esitys kartoittaa tutkimuskentän teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja ja sitä, miten niissä on teoretisoitu valtaa ja politiikkaa, ja millaisia kysymyksiä on jäänyt tutkimukselliseen katveeseen. Esitys myös nostaa esille vaihtoehtoisia teoreettisia tapoja jäsentää ilmiötä muun muassa kokoonpanojen, artikulaation ja kriittisen teorian tarjoamien käsitteiden avulla.”

Suvi Salmenniemi toimii sosiologian professorina Turun yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella. Tämän hetkisessä tutkimuksessaan hän tarkastelee terapeuttista kulttuuria: monenlaisia terapeuttisia käytäntöjä ja tietomuotoja, kuten täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja, uushenkisyyttä ja populaaripsykologisia itsehoitomenetelmiä. Keskeisiä kysymyksiä hänen tutkimuksessaan on mm. miksi nämä terapeuttiset käytännöt puhuttelevat ihmisiä, millaisina ne koetaan ja millaista politiikkaa ja vallankäyttöä niihin sisältyy. 

Lisätietoja: https://www.utu.fi/fi/ihmiset/suvi-salmenniemi 

 

Luento on osa AGORA-tutkimuskeskuksen ja siellä toimivan CoSupport-hankkeen järjestämää Terapeuttinen valta ja kansalaisuus -kirjan (toim. Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo) kirjoittaja-seminaaria.

Kulku Minervan K113 saliin on esteetön (Siltavuorenpenger 5 A, Helsinki, kellari 1. krs.).

New articles published

 

Katariina Mertanen, Karen Pashby and Kristiina Brunila’s article Governing of young people ‘at risk’ with the alliance of employability and precariousness in the EU youth policy steering was published by Policy Futures of Education.

Abstract

This article focuses on neoliberal governing by the European Union of cross-sectoral youth policies directed at young people ‘at risk’. The aim is to show how the alliance of discourses of employability and precariousness in these policies has emerged and how these discourses operate in policy. In the article, we analyse European Council and European Commission policy documents from 2000 to 2016 by drawing on the idea of discourses and governing with neoliberal political rationality. Our results show that the financial crisis and policy initiatives launched to mitigate its consequences made it possible to mainstream the neoliberal rationality of individual competition and flexibility as an inseparable part of youth policy steering.

 

Tuuli Kurki, Kristiina Brunila and Elina Lahelma’s article Constituting Immigrant Care Workers Through Gendering and Racialising Practices in Education was published by Nordic Journal of Migration Research.

Abstract

The focus of this paper is to examine how immigrants become constituted as ideal care workers in educational settings. By analysing the everyday practices in two educational contexts in the Helsinki metropolitan area, Finland, the authors explore how these practices that are influenced by the national and transnational immigration and integration policy, regardless of their well-meant actions, can gender and racialise students with immigrant status.

 

Julman optimistinen poliittinen passiivisuus ja siihen puuttuminen demokratiakasvatuksella

Erityisesti vaalien alla kuten nyt eduskuntavaalien ja EU-vaalien lähestyessä esitetään julkisessa keskustelussa huolta matalista äänestysprosenteista ja kansalaisten poliittisesta passiivisuudesta. Selityksenä tälle poliittisen osallistumisen matalalle tasolle on usein tarjottu kansalaisten kyynistymistä nykymuotoiseen demokraattiseen päätöksentekoon sekä yleistynyttä epäluottamusta poliittista järjestelmää kohtaan. Erityisesti huolipuhe kohdistetaan nuorten ja nuorten aikuisten heikkoon osallistumiseen, josta kertoo nuoremmissa ikäryhmissä verrokkeja matalampi äänestysaktiivisuus. Juuri nuorten kohdalla osallistumattomuuden voi nähdä selkeänä seurauksena siitä, ettei omalla äänellä katsota juuri olevan vaikutusta poliittiseen prosessiin, tai sen lopputulemiin. Syitä tälle irrottautumiselle politiikasta etsitään usein yksittäisistä kansalaisista eli yksilöistä itsestään, kuten kiinnostuksen puute, vähäinen tietämys politiikasta ja yhteiskunnasta, heikot kyvyt ja kompetenssit osallistua demokraattiseen keskusteluun sekä välinpitämättömyys yhteisiä asioita kohtaan. On toki selvää, että lukuisat erilaiset elämäntarinat ja -tilanteet muodostavat osallistumisen esteitä yksilöiden elämänpolun varrella.

Edellä esitetyn keskustelun rinnalle on syytä nostaa myös kulttuurinen ja rakenteellinen näkökulma, joka ei hae syitä yksittäisten kansalaisten yksilöllisistä puutteista, vääränlaisista asenteista, arvoista tai heikosta tietämyksestä. Huomio keskittyy ennemmin siihen, miten historian saatossa muotoutuneet kulttuuriset arvot ja normit sekä näitä mukailevat diskurssit tuottavat eräänlaisen ideaalin kansalais-subjektin, joka myös toimii ja käyttäytyy halutun kaltaisella tavalla. Tarkastelu kohdistuu näin kulttuurissamme vallitsevaan rakenteelliseen mekanismiin, jota voidaan nimittää uusliberaaliksi arkijärjeksi, tai rationaliteetiksi (neoliberal common sense). Tämä uusliberaali rationaliteetti voidaan nähdä nykyisessä ihmisten arjen elämässä kollektiivisia tietoisuuksia muokkaavana ja kansalaisten toimintakäytäntöihin vaikuttavana arkijärkenä. Se kulkee erityisesti yksilöllisyyttä, kilpailua, taloudellista toimeliaisuutta, tuotteliaisuutta ja tehokkuutta korostavien puhetapojen mukana. Yhteiskuntatieteilijä ja filosofi Lauren Berlant (2011) käyttää samaisesta mekanismista termiä ‘julma optimismi’ (cruel optimism).

Uusliberalistisen rationaliteetin toimintaa voidaankin kuvata koulutuksen kautta toimivana julmana optimismina. Se on mekanismi, jonka avulla koulutuksen kautta tuotetaan ja uudelleen tuotetaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja ylläpidetään sen jatkuvuutta. Perinteisesti meritokraattinen koulutusjärjestelmämme on perustunut lupaukseen yksilöllisestä taloudellisesta menestyksestä, arvostetuista yhteiskunnallisista asemista sekä hyvinvoinnista. Nykyinen myöhäiskapitalistinen markkinamuotoinen järjestelmä kuitenkin tekee näiden tavoitteiden saavuttamisen yhä useammille ihmisille mahdottoman vaikeaksi, tai jopa mahdottomaksi. Näiden asioiden tavoittelu kuitenkin tarjoaa myönteisiä merkityksiä ja ‘tarkoituksen’ elämään, mikä saa yksilön tunteenomaisesti kiinnittymään näihin tavoitteisiin ja myös haluamaan niitä. Samalla koulutus ylläpitää ‘valheellisen optimistista toivoa’ yksilön reaalisista mahdollisuuksista saavuttaa nämä tavoitteet. Uusliberalistisen julman optimistisessa epävarmuuksien leimaamassa ajassamme uhka “menettää ote” on aina läsnä, jolloin ihmisten toiminta keskittyy yhä lujemmin näiden menestyneestä ja ‘onnistuneesta’ elämästä kertovien asioiden tavoitteluun, sillä tällaiset pyrkimykset alkavat näyttäytyä välttämättöminä oman putoamisen ja syrjäytymisen riskien toteutumisen estämiseksi. Saavuttaakseen luvatun yhteiskunnallisesti arvostetun ja ‘hyvän’ elämän, kansalaiset suuntautuvat “rationaaliselta” ja järkevältä näyttäytyvään toimintaan, kuten jatkuvaan itsensä tuottamiseen, kehittämiseen ja hallinnointiin sekä keskittyvät manageroimaan, tarkkailemaan ja brändäämään itseään. Julman optimistiset lupaukset suuntaavat ihmisten jokapäiväisen arjen toiminnan itsekeskeisesti. Yksilön toiminta, aika ja energia kohdistuu yksilökeskeisiin elämänprojekteihin, kollektiivisen vaihtoehtojen rakentamisen sijaan. Näin uusliberaali rationaalisuus toimii vahvistaen ja ylläpitäen vallitsevaa järjestelmää sekä estäen kollektiivisen toiminnan sen rakenteisiin puuttumiseksi.

Julmuus onkin siinä, että koulutuksen antamista lupauksista tai yksilön loputtomista ponnisteluista ja elinikäiseen oppimiseen sitoutumisesta huolimatta, näiden tavoitteiden saavuttaminen jää useimmiten toteutumatta, tai on vähintäänkin aina epävarmaa ja keskeneräistä. Vain uhka putoamisesta ja putoamisen pelosta on varmaa. Paradoksaalisesti, yksilö alkaa syyllistää itseään epäonnistumisestaan näiden välttämättömiltä näyttäytyvien, mutta tyhjien ja saavuttamattomien tavoitteiden toteuttamisessa ja voimaan pahoin. Uusliberaalille ajalle tyypillinen rationaalisuus näyttäytyykin julmana vastuun vierittämisenä yksilölle, mikä samalla häivyttää taustalla vaikuttavan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden, hankaloittaen sen perustojen ja eriarvoistavien käytäntöjen asettamista kyseenalaiseksi. Tämä nykyiselle uusliberaalille kulttuuriselle eetokselle tyypillinen mekanismi ja sen toiminta olisi syytä tunnistaa, sillä se operoi arjessa ylikorostaen yksiön vastuuta, siten ettei yhteinen kollektiivinen toiminta yhteiskunnan eriarvoistavien rakenteiden muuttamiseksi edes näyttäydy tarpeellisena.

Tämä yksittäisten ihmisten hyvinvoinnin ja poliittisen aktiivisuuden kannalta vahingollinen mekanismi tulisi huomioida osana demokratiakasvatusta, kun halutaan kasvattaa aktiivisesti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvia kriittisiä kansalaisia. Tulevia demokraattisia kansalaisia tulisi kasvattaa demokraattiseen toivoon, eli tukea sellaisia kollektiivisen toiminnan käytäntöjä, jotka vastustavat sopeutumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja mukautumista sille tyypillisiin puhetapoihin. Demokraattista toivoa voidaan edistää kasvatuksessa kannustamalla toimintatapoja, jotka mahdollistavat epäoikeudenmukaisuuksiin ja eriarvoisuuteen puuttumisen, kutsuvat kuvittelemaan mahdollisia, vaihtoehtoisia ja oikeudenmukaisempia maailmoja sekä kamppailemaan näiden vaihtoehtojen puolesta. Tällaista demokraattista toivoa tarvitaan haastamaan myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa vallitsevaa uusliberalismin eetosta sekä vastustamaan sille tyypillistä rationaliteettia ja julman optimistista toivoa.

 

Katariina Tiainen

Teksti perustuu osittain artikkeliin Democratic Education for Hope: Contesting the Neoliberal Common Sense. Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli julkaistu journaalissa: Studies in Philosophy and Education. 01/2019 Katariina Tiainen, Anniina Leiviskä & Kristiina Brunila. Teksti ei ole tiivistelmä koko artikkelista, vaan ennemmin inspiroitunut sen argumentaatiosta.

Marginalisoiko kotouttaminen maahanmuuttajia mukaan ottamisen sijaan?

Tutkijamme Tuuli Kurjen teksti Marginalisoiko kotouttaminen maahanmuuttajia mukaan ottamisen sijaan? julkaistiin 18.3. Liikkeessä yli rajojen -blogissa, joka on ETMU Ry:n – Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran ylläpitämä. Blogi julkaisee tutkimukseen perustuvia, aiemmin julkaisemattomia puheenvuoroja ja analyyseja etnisistä suhteista ja ylirajaisesta muuttoliikkeestä.

Tuuli Kurki avaa kirjoituksessaan väitöstutkimuksensa teemoja ja tuloksia, jotka käsittelevät maahanmuuttajaistamisen prosessia ja kotouttamiseen liittyvää problematiikkaa.

Kirjoitus on luettavissa täältä.

 

Myös Yle uutisoi aiheesta 18.3.2019:

Tutkija arvostelee maahanmuuttajien työelämään ohjaamista piilorasismista – “Ajatellaan, että heillä on luontainen tarve hoivata”

Behind the idea of disturbing behaviour

Maija Lanas and Kristiina Brunila’s article Bad behavior in school: discursive approach (2019) was accepted by the British Journal of Sociology of Education.

Disturbing, problematic, or challenging student behaviour is said to be among the greatest challenges facing today’s school life. However, despite the apparent commonsensicalness of the issue, there is no commonly agreed upon definition for such events, and there is often very thin analysis of what actually becomes disturbed, challenged, or problematised in such instances.

In the article, disturbing behaviour is seen as a discursive practice that produces reality; it is a historically and socioculturally formed coming-together of various intersecting power-related discourses that make claims about individuals and contexts. Informed by poststructural approaches, this theoretical paper looks at how ideas of disturbing behaviour come to be formed within the discursive environment of school.

The paper argues that behind the idea of disturbing behaviour are the ideas of a normal developmental course and an idealised student, as well as increasing emphasis on management and measurement in school.

Tervetuloa väitöstilaisuuteen

Tuuli Kurki väittelee 22.2.2019 klo 12 Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education”.

Väitöskirjan elektroninen julkaisu on luettavissa täältä:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

 

Abstrakti

Väitöskirjassa tutkin miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt toimivat ja osallistuvat maahanmuuttajasubjektiviteetin rakentumiseen. Väitöskirja perustuu kahteen etnografiseen tutkimukseen, jotka toteutin monikulttuurisen peruskoulun yläkoulussa ja maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen valmistavassa koulutuksessa (MAVA) pääkaupunkiseudulla. Väitöskirjassa kysyn, miten kotouttaminen toimii koulutuksen kentällä politiikan ja käytäntöjen muodossa; miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt, jotka on suunniteltu kotoutumisen edistämiseen, rakentavat maahanmuuttajasubjektiviteettiä ja millaisin seurauksin; sekä miten sukupuolittavat ja rodullistavat dynamiikat risteävät kotouttamispolitiikassa ja kotouttamisen käytännöissä koulutuksen kentällä.

Tutkimusaineistoni sisältää 20 (maahanmuuttajaksi nimetyn) opiskelijan ja 14 koulutuksen ammattilaisen haastattelua, havaintomuistiinpanoja, yli 90 poliittista asiakirjaa sekä muuta aineistoa. Metodologisesti tutkimus sekä pohjaa että haastaa feministisen etnografisen tutkimuksen ja teoreettisesti se kiinnittyy jälkikoloniaalisiin ja jälkistrukturaalisiin teoretisointeihin hyödyntäen subjektifikaation ja rodullistamisen käsitteitä intersektionaalisesta näkökulmasta. Esitän väitöskirjassa neljä keskeistä tutkimustulosta.

Ensiksi, väitän, että vaikka kotouttaminen pyrkii tekemään maahanmuuttajista aktiivisia ja tasavertaisia suomalaisen yhteiskunnan jäseniä, pyrkii ehkäisemään heidän sosiaalista syrjäytymistään, ja vähentämään heidän työttömyyttä, kotouttamistoimenpiteet voivat pikemminkin vahvistaa kuin ehkäistä maahanmuuttajien syrjäytymistä ja marginalisointia. Esimerkiksi huolimatta investoinneista ja panostamisesta kotouttamiseen, maahanmuuttajien työllisyystilanne Suomessa on edelleen heikko ja rasismi osa rodullistettujen ihmisten jokapäiväistä arkea.

Toiseksi, väitän, että koulutus, joka on yksi kotouttamisen keskeisimmistä konteksteista, virallisesti edistää monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja pyrkii saavuttamaan tasa-arvon. Käytännössä kuitenkin koulutus osallistuu rodullistetun ja sukupuolitetun eriytymisen vahvistamiseen koulutus- ja työmarkkinoilla. Tulkitsen tutkimuksessani maahanmuuttajien, ja erityisesti nuorten maahanmuuttajanaisten, työntämisen hoiva-alalle hyväksikäyttävänä rasismina, sillä houkuttelu hoivatyöhön tehdään usein heidän henkilökohtaisista toiveistaan ja kokemuksistaan riippumatta pääasiassa siksi, että maahanmuuttajina (ja nuorina ja naisina) heidän ajatellaan sopivan hoivatyöhön ikään kuin luonnostaan.

Kolmanneksi väitän, että vaikka päättäjien ja valtaväestön keskuudessa termiä maahanmuuttaja ei välttämättä pidetä loukkaavana, vaan neutraalina terminä, joka kuvaa ihmisiä ”muista kulttuureista”, ihmiset, joita tällä termillä nimetään, tulkitsevat sen loukkaavana ja leimaavana: usein maahanmuuttajaksi nimetty tarkoittaa jotakuta vähempiarvoista. Tätä loukkaavaa ja vahingoittavaa nimeämistä voidaan vastustaa esimerkiksi nimeämällä ”itse” ja muut ”sisäpiirissä” itse valituilla tavoilla, joilla vastustetaan kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen rodullistavia nimeämisiä.

Neljänneksi, kehitän väitöskirjassani käsitteen maahanmuuttajaistaminen kuvaamaan kuinka kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen avulla joukko ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat, kokemukset, intressit ja tarpeet muodostetaan ja käsitetään yhdeksi (ryhmäksi), maahanmuuttajiksi. Maahanmuuttajaistamista voidaan toki vastustaa toimimalla odotettuja, ”sopivia”, sukupuolittuneita ja rodullistettuja kotoutumisreittejä vastaan.

************************************************************************

Tuuli Kurki will defend the doctoral dissertation entitled “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education” in the Faculty of Educational Sciences, University of Helsinki, on 22 February 2019 at 12:00.

The dissertation is available in electronic form here:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

Abstract

The dissertation examines how integration policies and practices in education function and participate in the making of immigrant subjectivities. Drawing on two ethnographic studies from a lower secondary school and pre-vocational training for immigrants (MAVA programme) in the Helsinki metropolitan area, Finland, it asks: how does integration function in education as a form of policy and practice; how do integration policies and practices in education designed to enhance integration of immigrants serve to constitute immigrant subjectivities and with what consequences; and how do gendering and racialising dynamics intersect in integration policies and practices in education.

The data produced include interviews with 20 students (named as immigrants by the education system and beyond) and 14 education professionals working with them, observation notes, over 90 policy documents related to immigration, integration and education, and other data, such as teaching and learning materials and media texts. Methodologically, the dissertation both builds on and challenges feminist ethnographic research. Theoretically, it relates to the postcolonial and poststructural theoretisations and utilises the concepts of subjectification and racialisation with intersectional frame. The dissertation arrives at four main findings.

The dissertation argues that while the official, well-intentioned aim of integration is to make people named as immigrants active and equal members of Finnish society, to prevent their social exclusion, and decrease their unemployment, integration measures actually reinforce rather than redresses marginalisation and exclusion of people named as immigrants. For example, despite the investment in integration, the employment situation of immigrants remains chronic and racism is a constant part of everyday life of racialised people.

Second, the dissertation argues that education officially promotes multiculturalism and tolerance, and aims to achieve equality. In practice, however, education participates in creating racial and gendered segregation both in education and in the labour market. For example, pushing immigrants in general, and young immigrant women in particular, to the care sector regardless of their personal interests, experiences and needs, simply because they are considered to be immigrants (and young and women), is interpreted in the dissertation as exploitative racism.

Third, the dissertation shows that while policymakers and the majority population, including education professionals, do not consider the term “immigrant” insulting but a neutral term, simply capturing people from “other cultures”, people named as immigrants interpreted the term as stigmatising and equivalent to inferiority: in oftentimes to be named as an immigrant meant to be worth less than. This injurious naming was resisted, for example, by naming the self and others in the “inner circle” with self-chosen terms in order to escape the racialised subject position as immigrants.

Fourth, the dissertation develops a concept of immigrantisation to describe how through integration policies and practices in education a group of people from various backgrounds, experiences, interests and needs become constituted and treated as one, as immigrants. The process of immigrantisation can be, however, resisted and troubled to open ways to act against the expected, “suitable”, gendered and racialised integration routes, and as such, against the racist integration policies and practices.

Köyhyysdiskurssin leviäminen uusliberalistisessa Suomessa

Köyhyyskeskustelu ja -tutkimus näyttävät viime vuosina suomalaisessa yhteiskunnassa kiihtyvästi lisääntyneen. Köyhyysdiskurssi on rikastunut moninaisella kirjollaan hallinnon köyhyyden ongelman ratkaisun teksteistä, tiedotusvälineiden ja median tarjoaman keskustelufoorumin kautta aina akateemiseen köyhyystutkimukseen asti. Diskurssilla tarkoitan tiettyä institutionaalista puheavaruutta, jossa tietyt käytännöt, ilmaisut ja puheaktit ovat suotavampia kuin toiset, ja kuinka mahdollisuuksia joihinkin aivan toisenlaisiin käytäntöihin ja puheen avauksiin ei käytännössä ole tietyn diskursiivisen muodostuman sisällä. Instituutiot, kuten koulu, sairaala, vankila tai nuorison tukijärjestelmä voisivat olla tällaisia historiallisesti muuttuvia tieto/vallan virtauksen tiivistymiä, joiden sisällä vain tietynlaisella puheella ja toiminnalla on relevanssia.

Oma tutkimukseni nuorten aikuisten tukijärjestelmien käytäntöjä ja diskursseja tuottavasta dynamiikasta on törmännyt köyhyyteen tehdessäni vuoden kenttätutkimusta ”syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista etsivässä nuorisotyössä ja nuorisotyöpajalla. Törmäsin myös ”köyhyysilmiöön” työskennellessäni seitsemän vuotta erityispedagogisessa instituutiossa. Lähtiessäni ”kentälle” halusin analysoida kuinka nuorten aikuisten subjektiviteetit muokkautuvat suomalaisten tukijärjestelmien uusliberalistisessa hallinnoinnissa ja tukijärjestelmien käytännön työn hallinnan kautta. Haastattelut, etnografinen päiväkirja ja osallistuminen niin nuorten kuin heitä auttavien ammattilaisten elämään toi esiin köyhyyden jatkuvan läsnäolon niin nuorten arjessa kuin heidän ohjaajiensakin resurssipulassa. Mikä tutkimuksestani selvisi, oli se tosiseikka, että suurimman esteen näiden ”syrjäytymisvaarassa” olevien nuorten etenemisen koulutukseen, opiskeluun tai työelämään muodosti heidän käytössään olevan taloudellisen resurssin määrä, eli välttämättömän taloudellisen resurssin määrä, vaihtovälineiden eli rahan määrä.

Nykyisessä uusliberalistisessa suomalaisessa (toki globaalistikin) keskustelukulttuurissa ja hallinnan mentaliteetissa törmäämme usein puheeseen yksilöiden ongelmista, suremme köyhyydestä johtuvaa kärsimystä (itsemurhat, sairaudet, ihmissuhteiden rikkoontumiset, lasten lohduton osa, väkivalta, vihapuhe, rasismi) ja esitämme ratkaisuksi yksilökeskeistä ongelmien räätälöintiä kuten lisää resursseja nuorten tukijärjestelmiin, (mieli)sairaanhoitoon, koulujen digitalisointiin ja kameroistamiseen, tai terapiakulttuurin voimistamiseen (psykiatrian, psykologian ja psykoterapiakirjon palvelujen lisäämiseen). Hegemoninen uusliberalistinen ajattelutapamme nykysuomessa kääntää katseemme pois yhteiskunnan eriarvoisuutta tuottavista rakenteista yksilön ongelmiin ja psykologisoi ne. Uusliberalismilla tarkoitan valtioiden muuttumista suuryhtiöiden kaltaisiksi, markkinoiden muuttumisesta säätelemättömiksi ja verottomiksi ja subjektien muuntumista atomistisiksi pienyrityksiksi, jotka tekevät portfolio-minästään kilpailevan individuaalin, jonka ”pääomat” kuuluvat nykyään enemmän psykologian analyysin kohteeksi kuin sosiologian tarkastelun piiriin. Voisiko ”hajoita ja hallitse” strategia toimia enää paremmin kuin tällaisessa kulttuurissa? Haluaisin siis nostattaa vanhan kysymyksen pintaan: Miten meitä hallitaan ja miten hallinnan eri välineet ovat muuttuneet historiallisesti? Ja miten ne muuttuvat juuri tämän hetkisessä finanssikapitalistisessa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kuten tuhannet tilastot todistavat (Pikettyn 2016, Pääoma 2000-luvulla, on yksi monista).

Köyhyyden diskurssin kiihtyvä leviäminen yhä rikkaampana yhteiskunnassamme nostattaa tutkijan mielessä väistämättä kysymyksen; mitä köyhyysdiskurssi tekee ja miten se tekee sen? Köyhyys ei ole uusi ilmiö eivätkä myöskään huolipuheet ja ratkaisuyritykset sitä koskien. Jo 1800-luvulla terveys- ja sosiaalihygienistit, filantroopit ja tervettä ja kurinalaista työvoimaa tarkastelevat tutkimukset ja käytännön toimet (sairaalat, lääkärien kotikäynnit, sairaiden lasten pakkoluovutukset ja oikeuslaitoksen muokkaantuminen ”pahatapaisten” normittamiseen) loivat tarpeen kontrolloida köyhiä teollisuustyöntekijöitä, työttömiä (vastoin tahtoaan) ja loisia (ei kiinnostanut ottaa osaa kapitalistiseen tuotantokoneistoon). Samalla syntyi 1800-luvun loppuun mennessä kriminologian, nuorisotutkimuksen ja psykologian tieteenalat näiden käytänteiden ympärille instituutioina.

Entä nyt sitten, vuonna 2019? Ovatko pääoman omistajien intressit, tuotantosuhteet tai tuotantovoimien dynamiikka muuttuneet näinä kommunikaatioteknologian, digitalisaation, robotisaation, automatisaation tai ”joustavan” työn aikoina? Ymmärrän hyvin köyhyystutkijoiden hyvää tarkoittavaa työtä, joissa perusteellisia selvityksiä uhreista eli köyhistä tehdään poliittisille päättäjille (köyhienkö valitsemia?), ymmärrän nuorten tukijärjestelmien parissa olevien ihmisten suurella sydämellä tehdyn työn mittavuuden, ymmärrän sosiaali-, terveys- ja koulutussektorimme uusliberaaleissa (SOTE?) muuttuvissa rakenteissa työskentelevien ihmisten erittäin tärkeän työn määrän, mutta se miten edellä mainitut instituutiot ovat transformoituneet viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen valtiossa, sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa voittoa ja köyhyyttä (monille) ja rikkauksia (harvoille) tuottaviksi yrityksiksi on jo hiukan vaikeammin ymmärrettävissä.

Ymmärrettävissä tämä muutos kuitenkin on. Kunnolla uusliberalisaatio sai tulta alleen vuoden 1991 lamasta lähtien, kun sosiaali-, terveys- ja koulutussektoria alettiin leikkaamaan ja tulonsiirtoja köyhiltä alettiin tekemään, kun laman aiheuttaneet pankit ja muut yksityiset ja valtiollisetkin instituutiot ”pelastettiin”, samat, jotka olivat harjoittaneet 80-luvun lopun kuumina kasinovuosina valuuttakeinottelua ja riskisijoittamista. Ne pelastettiin, jotta valtion talous säilyttäisi kilpailukykyisyytensä (retoriikka oli sama kuin nyt: ei ”kannustinloukkuja” köyhille, olihan päällä jatkuva ”kestävyysvaje”, valtion velka, joka siirrettiin köyhien kannettavaksi). Nämä eriarvoistavat tulonsiirrot ovat sittemmin kiihtyneet heikentämällä progressiivista verotusta ja poistamalla omaisuusvero ja menemällä ”voittoisan” globaalin uusliberalistisen talousjärjestelmän syliin.

Köyhyys ei ole staattinen ilmiö vaan köyhyyttä tuotetaan. Ja sitä ei tuoteta tuolla jossain, vaan me olemme kaikki osallisina siinä. Jo 1800-luvun alkupuolella monet tutkijat kirjoittivat siitä, kuinka ilman köyhiä rikkauksiakaan ei pääsisi syntymään. Pääomat eivät ole koskaan syntyneet vapaiden markkinoiden mekanismien vaikutuksesta, vaan orjuudesta, ryöstöstä ja maiden ja työvoiman pakkoluovutuksesta. Jos nyt olisimme valveutuneita kuluttajia ja seuraisimme kerta- ja kestokulutushyödykkeidemme tuotantoketjuja alusta loppuun, niiden parissa olevien, etenkin alkutuottajien ja kokoonpanijoiden työolosuhteita, työpäivän pituutta ja etenkin palkkaa, niin voisimme kaikki (jopa suomen köyhät älypuhelinten ja läppäreiden omistajina, mutta muuten velkaisina ja luottotiedottomina) tuntea kuuluvamme täällä globaaliin riistäjien luokkaan. Tämä ei kai kuitenkaan tuottaisi ihan talvisodan veroista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

 

Kalle Mäkelä

Double helix of employability and precariousness in EU youth policy discourses

This blog post is a simplified summary of an academic paper, that we have written with Dr. Karen Pashby and Assoc. Prof. Kristiina Brunila. Original article is in review.

The global financial crisis that started in 2008 hit young people in Europe especially hard, causing mass youth unemployment that lasted for several years.  This low rate of youth unemployment became a major concern in the European Union and to tackle this ‘youth problem’, the EU governing bodies responded with multiple policy initiatives (for example, the Youth Guarantee). With the help of so called ‘soft’ governing methods introduced in the Lisbon Strategy these policy initiatives have been implemented in most EU member states. These policy initiatives affect the vast majority of young people living in EU member states, and their background assumptions and discourses need to be analysed. To do so, as a part of my Ph.D research project about policies and practises targeting young people seen ‘at risk’ of  social exclusion and marginalisation, we analysed European Commission and Council documents related to young people with a focus on 1) identifying the discourses that are evident in the EU policy steering, 2) tracing how these discourses construct a particular truth about young people, and 3) detecting how they become taken for granted and ultimately hegemonic in current policy as part of an encompassing neoliberal ethos. Main question was, what are the norms and ideals towards which young people are been steered.

In the EU, youth policies are executed and determined under ‘soft governing’, mainly with the policy mechanism called the Open Method of Coordination (OMC). OMC was originally introduced in Lisbon strategy at year 2000 and is by definition a ‘soft governing’ system for promoting and executing goals set by both the EU Council and the Commission. OMC works through 1) Setting goals for member-states by The European Commission, 2) Creating reference tools to reach pre-defined benchmarks, 3) establishing ways to communicate and change experiences between member states 4) making conclusions about best practices, and 5) recommending future action based on previous information. The distinctive feature in the OMC is the promotion of deregulation, and creating governing solutions where private and non-governmental organizations are invited to be a part in the decision-making on local levels.

Although the worry of young people and their participation to society was raised in EU policies far before the financial crises, after 2008 and following mass youth unemployment intensified that worry to unforeseen levels. Measures and initiatives to tackle youth unemployment followed: most notably the European Commission and Council launched specific youth policies, such as the Youth Guarantee  and Youth Employment Initiative. Both of these initiatives were directed at addressing the consequences of the recession and mass youth unemployment, and were implemented in EU member states through OMC. We have argued along with other researchers, that that OMC gives legitimation to neoliberal way of arranging government – that is arranging governing based on ideals of free competition, freedom of choice and deregulation. This is especially the case with areas, that used to be sole responsibility of individual nation-states—such as education, social policy and youth policy. These policies and their implementation has led to a promotion and cultivation of neoliberal rationality and individuality, mainly through different short-term education and training projects and programmes.

Under neoliberalist ethos, the role of policy and governing in general has shifted from legislation towards providing opportunities for markets and economic principles to operate. From this point of view, neoliberalism works as a rationality that considers young people as a flexible resource, that can be both invested in and made self-responsible for their opportunities in the markets of life. Neoliberal governing in youth policies has led to a situation, where previously political issues, such as social welfare, employment and education, are constantly de-politicizing, and where decision making relies on seemingly neutral and measurable economic reasoning, benchmarking and best practices. Governing this way relies on hegemonization of certain discourses – ways of repeating language and speech around certain issues and subjects in a way, that works as both legitimation and means to implement certain policies.

Based on both previous research and results of this research project, two discourses seem to be hegemonic – or in other words self-evident and seemingly neutral – in current European youth policy discussion: discourses of employability and discourses of precariousness. Employability of individuals is often presented as a key to accessing the labour market and addressing issues like social exclusion. Although employability has multiple definitions, in policy steering it has been defined in a narrow sense— either as different skill-sets, characteristics or qualifications enabling movement within and into labour markets, or as an individual quality or character of being employable. Employability is constructed through a focus on what is assumed to be lacking in terms of skills and policies for today’s knowledge-based or post–industrial societies. These include flexibility, adaptability, and willingness to develop and educate oneself constantly. In its policy use, increasing individuals’ employability is introduced as a solution to varieties of different social problems, including unemployment, social exclusion and marginalization, and understood this way it works as a tool for forging social cohesion.

Employability as concept is closely related to and intertwined with the concept of precariousness. Precariousness of work life and precarious ways of existing mean insecure and volatile human situations that are linked to the labour market dynamics. Precariousness itself is not a new concept, but its use has intensified after the global financial crises at 2008 when the amount of people living with insecure employment on increased on a global scale.  Precariousness of young people is no longer perceived as a phenomenon of ‘exception’, but instead is in the midst of a process of normalisation, especially in western societies.

We found that in EU youth policy, discourses of employability and precariousness seem to form a ‘double helix’, or in other words they work in alliance as a mutually reinforcing discourses promoting and constructing neoliberal rationality. By this we mean that discourses of employability seem to work from the assumption that young peoples’ labour market options are precarious. This, in turn means that individuals’ employability must be enhanced in order to mitigate the risk of unemployment and future precariousness. In EU policy settings this produces the assumption that young people with different skills for employment are constantly competing in scarce labour markets and thus for individuals to manage and cope individuals’ employability skills must be constantly enhanced, measured and evaluated. As a result, in the state of constant competition individuals’ situations grow more uncertain and even more precarious than before. Discourses of precariousness and employability construct ‘at risk’ as a constant condition for all young people; preparing oneself to survive precarious conditions is seen as a requirement for a productive life.

We would also suggest based on our analysis, that the financial crisis and its aftermath provided an opportunity to introduce the neoliberal ethos about competition, individual responsibility for one’s future and the need to develop oneself constantly through emergence and hegemonization of discourses of young people ‘at risk’, employability, and the precariousness of labour markets. A significant implication of this trend is that systemic issues including poverty and discrimination arise as extra deficits that individual skill-development and vague ‘investment to human capital’ can solve.

 

Katariina Mertanen, Karen Pahsby, Kristiina Brunila

Integrating Immigrants and Refugees in Finland

Integration of immigrants and refugees in Finland has become an anxious task. The pressure that they should be able to find a job as quickly as possible constructs them as people who are automatically considered as “unemployable”. Consequently, they need fixing through integration programs. The promise is that through integration programs one will find a job faster. However, we still do not know what kind of jobs immigrants end up finding. There is still lack of data on the challenges that participants in integration training face during their integration period.

Despite the countless integration education services and projects available in Finland, the question remains: If they already have previous education, why do they still need further education? And if they do need further education, does this ensure that jobs are going to be provided for them? In addition to that, many immigrants have stated that they did not hear or know about such new projects or services. The biggest problem remains in the guidance provided by employment offices, where many immigrants – in a short meeting with an employment officer – are pushed to choose occupations that are in contrary to their interest and educational background. For instance, in my research mostly focusing on Arab refugees, almost everyone had extensive skills, experience and knowledge, as well as validated certificates. However, because they are refugees and could not find a job, they are in a situation where they had to accept a new path. The new path is by accepting to study for a completely new profession, or by studying again a profession, they have previously mastered. The pressure to accept anything is also because if they are not participating in any integration program, they will lose a percentage of their unemployment benefits. In addition, since the unemployment rate among immigrants remains high, it is quite competitive and challenging to be accepted in an integration program. Therefore, immigrants should be thankful that they managed to get into a program, regardless if this integration program suits their interests or not.

Current migration policies are welcoming work related migrants from third country nationals to boost Finland’s competitiveness. This constructs refugees and immigrants from certain countries, who are in the integration limbo as unskilled, while those who possess the “right” skills, profile, and being out of the EU, fit perfectly into the policy objective. In this case, the state feels obliged to provide the best services for work related migrants and to ease up the process. The question is why to welcome work-related migration while many of the refugees in Finland do have educational background that could boost Finland’s economy? In most cases, language is used as the excuse. As one of the teachers in integration programs mentioned that vocational education is seen as the best way to enhance the Finnish language for immigrants. It seems that even though such programs do not really suit their educational background or interests, language is the most important thing. Nevertheless, easing up employment for third country nationals means that they immediately go to work without being stuck in the integration system, and they can work in English. Also being in language courses does not guarantee that they will learn the language suited for their profession. Many refugees and immigrants have been enrolled into integration programs to learn new skills without even reaching the required level of Finnish language. Some of them even barely knew the basics of Finnish language. The claim is on one hand, that language is acquired easier and faster while learning an occupation. On the other hand, the state needs to save money and by doing so, the claim is that language and a profession will be gained faster; therefore, a job is to be obtained faster. While Finnish language is claimed to be the most important element, there are the highly educated refugees and immigrants who are guided to integration programs in English. Their interaction with the Finnish language is very limited.

Finnish integration policies do acknowledge the need to further utilize immigrants’ previous skills. However, the high unemployment rate among refugees and immigrants, as well as the integration plans drawn up for them comes in paradox with what integration policies claim. This requires us to look at other structural issues that are hampering immigrants’ ability to find a job opportunity that suits their experiences. In a recent EU report on Second European Union Minorities and Discrimination Survey, Finland came as the most discriminatory country among all EU member states. This shows us how the focus is mostly on fixing the immigrant, rather than tackling the reasons of unemployment.

Acknowledging that immigrants and refugees are individuals with various skills, educational attainments, and a benefit to the society, is one crucial step. However, we still need to challenge the fact that immigrants are positioned as a homogenous group, and constructed as people who need to be re-educated and fixed, which wastes potentials.

Ameera Masoud

Demokratiakasvatuksessakin on käännettävä katse yksilöistä rakenteisiin

Vihapuhe, äärioikeistolainen liikehdintä, rasismi ja muukalaisvihamielisyys ovat nostattaneet runsaasti keskustelua siitä, missä sananvapauden rajat kulkevat, millaisia näkemyksiä voidaan esittää julkisessa keskustelussa ja millaisia poliittisia näkemyksiä voidaan pitää demokraattisen järjestelmän puitteissa hyväksyttävinä. Keskustelun taustalla on myös syvempi ja perustavampi kysymys demokratian luonteesta sekä siitä, perustuuko demokraattinen yhteiskunta joihinkin luovuttamattomiin ydinarvoihin, joiden noudattamiseen ja edistämiseen jokaisen kansalaisen tulisi sitoutua riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta, maailmankatsomuksesta tai poliittisesta näkemyksestä. Poliittisen ja yhteiskuntafilosofian piirissä tähän kysymykseen on tyypillisesti vastattu suhteellisen yksiselitteisesti: demokratiaa ei ole ilman sitoutumista vapauden ja tasa-arvon periaatteisiin ja niihin liittyviin kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, ja siksi näiden ydinarvojen vastaiset näkemykset ja arvomaailmat on väistämättä suljettava demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Tämä näkemys on kuitenkin monien demokraattisten yhteiskuntien nykytilanteen näkökulmasta ongelmallinen. Viimeaikaiset äärioikeistolaisten liikkeiden ja oikeistopopulististen puolueiden nousua koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että poliittisen asenneilmapiirin muutos ja polarisoituminen on seurausta kansalaisten kokemasta sosiaalisesta ja taloudellisesta epävarmuudesta, joka puolestaan kytkeytyy taloudessa ja yhteiskunnallisissa instituutioissa tapahtuneisiin murroksiin. Globaali talous ja siihen liittyvät rakenteelliset muutokset, kuten monien julkisten palveluiden yksityistäminen, tuloerojen kasvu, työurien pirstaloituminen sekä siitä aiheutuva taloudellinen epävarmuus, ovat luoneet yhteiskunnallisen tilanteen, jossa toisten hyötyessä edellä mainituista muutoksista on yhä enemmän myös niitä kansalaisia, joiden sosioekonominen asema on merkittävästi heikentynyt. Usein puhutaankin globaalin maailmantalouden ”voittajista” ja ”häviäjistä”. Tällainen yhteiskunnallinen tilanne on omiaan synnyttämään populistista ja muukalaisvihamielistä liikehdintää, jossa vaikeisiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihinkin kysymyksiin etsitään helppoa ratkaisua ja ennen kaikkea helposti nimettäviä ja tunnistettavia syyllisiä.

Kasvatuksen ja koulutuksen näkökulmasta demokratian ”kriisiin” puuttuminen siis ehkä edellyttääkin myös muuta kuin niin kutsuttua monikulttuurisuuskasvatusta, jossa kannustetaan lapsia ja nuoria suvaitsevaisuuteen, erilaisuuden tunnustamiseen ja kunnioittamiseen sekä vastavuoroiseen dialogiin eri kulttuurien ja katsomusten välillä. Myös tätä tietysti tarvitaan, mutta demokraattiseen kansalaisuuteen kasvaminen ja kansalaishyveiden omaksuminen ja toteuttaminen ei ole riippuvaista vain lapsista ja nuorista ja heidän kyvyistään ja asenteistaan. Demokratia tarvitsee toteutuakseen yhteiskunnalliset ja taloudelliset puitteet, joissa sosioekonomisen eriarvoisuuden kasvua pyritään aktiivisin poliittisin keinoin hillitsemään. Koulutusjärjestelmään liittyvät poliittiset ratkaisut ja koulutuksen tuottamien etujen ja hyödykkeiden tasa-arvoinen jakautuminen ovat tässä avainasemassa. On siis jälleen aika kääntää katse yksilöistä rakenteisiin ja edistää sellaisten oikeudenmukaisten rakenteiden ja instituutioiden syntymistä, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisuuteen ja demokratian ydinarvoihin sitoutumisen myös yksilöllisellä tasolla.

Anniina Leiviskä