Tekstin laativat DigiErko 3. vuosikurssin opiskelijat Milja Collins, Jenni Joukahainen ja Milja Mäntynen
Mitä on digipedagoginen osaaminen?
Kirjassa Kansankynttilä keinulaidalla, (Cantell ja Kallioniemi, 2016) tarkastellaan koulun ja yhteiskunnan muutosta. Millä eväillä koulu valmistaa oppilaat tulevaisuuteen? Millainen opettaja luotsaa oppilaat tulevaisuuden osaajiksi – mikä on versio 2.0 opettajasta? Korhosen, Kukkosen, Lavosen, Sormusen ja Juutin mukaan digipedagoginen osaaminen on opettajien 2000-luvun osaamista. Tämä osaaminen käsittää mm. sellaisia osa-alueita kuin johtajuusosaaminen, verkostoissa toimiminen ja innovaatiokasvatus sekä teknologian monipuolinen hyödyntäminen ja 2000-luvun aktiivisten oppijoiden kasvatus ja koulutus mm. maker-kulttuuria ja virtuaalisia oppimisympäristöjä hyödyntäen. (mt. 218-228.) Jatkuvasti päivitettävät teknologian käyttötaidot ja ymmärrys teknologian roolista osana yhteiskuntaa ovat edellytys digipedagogisen osaamisen kehittämiselle.
Nykyoppimisessa opettajasta tulee kanssaoppija ja oppimisen ohjaaja. Opetussuunnitelmamme oppimiskäsityksen mukaisesti oppilas on aktiivinen toimija, hän muuttuu tiedon vastaanottajasta tiedon rakentajaksi. Perusopetuksen tehtävänä on kasvattaa hyvinvoivia sivistyneitä kansalaisia. “Perusopetus edistää hyvinvointia, demokratiaa ja aktiivista toimijuutta kansalaisyhteiskunnassa ja luo edellytyksiä elinikäiselle oppimiselle, joka on erottamaton osa hyvän elämän rakentamista.” (Opetussuunnitelman perusteet, 2014). Koska oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa, yhteistyötaitojen merkitys korostuu. Jokaisesta oppijasta kasvaa digipedagogi omissa yhteisöissään. Digipedagoginen osaaminen kuuluu siis paitsi opettajan myös aktiivisen kansalaisen yleissivistykseen.
Mitä on digipedagogisen osaamisen kehittäminen?
Opettajankoulutuslaitoksesta valmistuva opettaja on oman aikansa tuote, sen hetkisen koulutusjärjestelmän ja vallitsevien arvojen muokkaama. Jokaisen yksilön omat koulukokemukset määrittävät hänen käsitystään opetuksesta ja oppimisesta. Koululaitos instituutiona on hidas muuttumaan. Muutos lähtee nopeimmin yksittäisestä opettajasta ja hänen uudistumiskyvystään ja taidostaan hyödyntää ympäröivää yhteiskuntaa ja verkostoja. Innovaatiokasvatuksen ja innovatiivisen koulun tausta-ajatuksena on kehittää ja oppia uutta yhteisöllisesti eri tieteenaloja ja teknologisia sovelluksia yhdistellen ja osaamista jakaen (Cantell ja Kallioniemi 2016, 222).
Opettajankoulutus antaa perustiedot ja taidot pedagogiseen toimintaan, mutta 2000-luvun opettaja on sisäistänyt sen, että omaa osaamista pitää jatkuvasti päivittää. Teknologia kehittyy eksponentiaalisesti ja opettajan työn kuva muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Yhteiskunnalliset muutokset näkyvät opetussuunnitelmissa ja luokkahuoneissa. Opettajalta ja koululta vaaditaan niin laajaa ja monialaista osaamista, ettei opettaja yksin pysty kaikkea hallitsemaan. Tästä syystä verkostoituminen ja yhteistyön tekeminen ovat 2000-luvun opettajan välttämättömiä hyveitä. Kouluissa tulee olla rakenteet, jotka mahdollistavat vuorovaikutuksen, kollegiaalisen tuen ja osaamisen jakamisen ja sitä kautta osaamispääoman kasvattamisen. Tarvitaan tilaa, aikaa ja teknologiset puitteet. Osaamisen tai osaamattomuuden tunnistaminen ja tunnustaminen, yhdessä oppiminen ja avoimuus ja ennakkoluulottomuus oppia uutta ovat avainasemassa erityisesti digipedagogista osaamista kehitettäessä.
Osaamisen kehittäminen on myös keskeneräisyyden ja epäonnistumisen hyväksymistä eli jatkuvaa kokeilua ja reflektointia. Keskeistä olisi oppia tunnistamaan innovaatioita eli havaita milloin kehittäminen ja kokeilu onnistuvat tuottamaan uusia tapoja toimia toisin entistä paremmin. Kouluissa digipedagogiseen muutokseen on reagoitu järjestämällä erilaisia tiimejä, työryhmiä ja koulukohtaisia kokeiluja. Koulutusten lisäksi on asiantuntijaopettajuutta, tutortoimintaa ja erilaisia digitaalisia verkostoja. Opetushallitus, opetussuunnitelman perusteet ja opetuksen järjestäjä ja opetustoimi ohjaavat digipedagogiikan kehittymistä strategisten tavoitteiden ja koulutustarjonnan sekä tekniikan, laitehankintojen ja oppimisalustojen kautta. Kasvatuksen ja kouluksen kentällä hyödynnetään tutkimusta ja yliopistoyhteistyötä, koulut osallistuvat erilaisiin hankkeisiin ja oppivat verkostojen sekä benchmarkkauksen myötä. Messuilla (mm Educa, IKT-päivät, Bett-messut) nostetaan esiin ajankohtaisia ilmiötä. Ei ihme, että opettaja elinikäisen oppimisen poluilla on välillä pyörällä päästään. Koulutus, kehitystyö ja arjen käytäntö eivät aina kohtaa. Kehittämisen tulisi kuitenkin olla kestävää, oppimisen kannalta merkityksellistä ja toiminnalla olla jatkumoa vielä hankkeiden päätyttyäkin.
Mitä ovat yhteistyöverkostot?
Opettajan yhteistyöverkostoja ovat luonnollisesti kollegat ja oppilaiden huoltajat, mutta oppimisen kaikkiallistuessa vapaa-aikana tapahtuva oppiminen ja kansalaistaitojen omaksuminen nousevat uudella tavalla esille. Oppilaiden huoltajat, kodit ja perheet ovat resurssi, voimavara ja verkosto, jota opettajan tulee osata hyödyntää ja tuoda näkyväksi oppimisen mahdollistajana.
Joyce L. Epstein (2009) on jaotellut kodin ja koulun yhteistyötapoja kuuteen osa-alueeseen. Yhteistyön tekemisen tapoja ovat sekä vanhemmuuden että kotona oppimisen tukeminen, viestintä kodin ja koulun välillä, huoltajien vapaaehtoistyö koulun hyväksi ja päätöksentekoon osallistuminen sekä yhteistyö yhteisön muiden toimijoiden kanssa. Tiina Korhonen (2017) on väitöksessään tarkastellut, miten digitalisaatio ulottuu kaikkiin näihin toimintoihin. Hän puhuu kodin ja koulun digitaalisesta kumppanuudesta.
Suomalaisessa koulussa vanhemmuuden tukeminen (Parenting) toteutuu pääosin oppilashuoltotyön kautta ja vanhempainiltojen, huoltajatapaamisten ja keskustelujen muodossa sekä muun yhteistyön lomassa. Tarkoituksena on auttaa vanhempia luomaan kotona koulunkäynnin mahdollistavat ja oppimista tukevat olosuhteet. Tiedottamiseen, viestimiseen ja tukemiseen etsitään ja kehitetään digitalisaation myötä uusia väyliä ja toimijoita. Samalla nämä yhteistyöverkostot vahvistuvat ja laajenevat.
Huoltajilla on lakisääteinen velvoite huolehtia lapsen oppivelvollisuuden toteutumisesta. Kodin ja koulun yhteistyöhön kuuluu kuitenkin pohtia, miten huoltajat voivat edesauttaa kotona tapahtuvaa oppimista (Learning at Home). Digitaaliset portfoliot esim. ovat keino lisätä mahdollisuuksia yhdessä tukea oppilaan oppimisprosesseja. Digitalisaation myötä erilainen lisäharjoittelu tai itseneuvova opetus tai opastus voi tavoittaa myös ne kodit, joilla ei ole mahdollisuuksia tukea kotona oppimista. Koulujen järjestämät “läksyparkit” voivat tulla avuksi, jos oppilaan kotona ei osata tai pystytä tukemaan kotitehtävien suorittamista.
Suomessa perusopetuslakiin sisältyy velvoite tiedottaa huoltajia lapsen menestymisestä opinnoissaan. Lisäksi koulu viestii (Communicating) koteihin mm. toiminnastaan, tapahtumista ja aikatauluista sekä opetuksen tavoitteista ja arvioinnin perusteista. Tässä voi kunnan valitseman virallisten viestintäkanavien lisäksi hyödyntää myös erilaisia some-kanavia. Lain edellyttämää riittävää tiedottamista ei ole hallinnollisesti tarkemmin määritelty. Jokainen oppilaitos voi linjata tämän itse, mutta digitalisaatio on mahdollistanut hyvin monipuolisen ja monitahoisen viestimisen ja tiedottamisen.
Epsteinin jaottelussaan esittelemä vapaaehtoistyö (Volunteering) on Suomessa pienimuotoista keskittyen lähinnä vanhempain- ja luokkatoimikuntien toimintaan. Mutta mitä paremmat yhteistyöverkostot opettajilla ja huoltajilla on sitä paremmin koulussa voitaisiin hyödyntää vanhempien tietotaitoa ja mahdollisuuksia olla vapaaehtoisesti mukana koulutyössä. Suomalaisessa koulussa huoltajat pääsevät osallistumaan koulun päätöksentekoon (Decision Making) myöskin vapaaehtoisina johtokunnan tai vanhempainyhdistyksen jäseninä sekä yleensä kunnan koulutoimen päätöksiin demokraattisten vaikuttamiskanavien kautta.
Helsingissä yhteisöt ja alueen toimijat tavoittavat tehokkaasti perheet ja lapset koulun ja välityksellä ja harrastustoiminnan kehittämisessä hyödynnetään verkkoa ja verkostoja. Helsinkiläiset koulut ja opettajat tekevät monipuolista yhteistyötä (Collaborating with Community) esimerkiksi kulttuurilaitosten, urheiluseurojen, leikkipuistojen, palvelun tarjoajien, nuorisotoimen, seurakuntien, järjestöjen ym. tahojen kanssa. Oppilaille tarjotaan myös kansalaisvaikuttamisen harjoittelua ja vaikuttamiskanavia esim. Ruuti-budjetin, Yrityskylän ja Omastadi-toiminnan kautta. Kaikkinainen osallistuminen tulee useamman ulottuville digitalisaation myötä.
Digitaalinen teknologia voikin mahdollistaa entistä yksilöidympiä ja tehokkaampia tapoja osallistua kodin ja koulun yhteistyöhön ja teknologia voi jopa madaltaa kynnystä tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa (vrt. Korhonen 2017).
Epstein (2002) varoittaa yhteistyön sudenkuopista. Esimerkiksi kaikille kodeille ei voi viestiä samanlailla, toiset tarvitsevat erilaista tukea kuin toiset. Aina tapahtuu virhetulkintoja. Mutta kun yhteistyötä kotien kanssa tehdään oikein – tasa-arvo-, yhdenvertaisuus- ja saavutettavuusnäkökulmat huomioiden ja eri osapuolia kunnioittaen ja arvostaen – syntyy kodin ja koulun kumppanuutta. Aito kumppanuus tuottaa kaikille paremman ymmärryksen toistensa osaamisesta ja toiminnasta. Sitä kautta huoltajien arvostus ja kunnioitus opettajan osaamista kohtaan voi lisääntyä ja opettaja puolestaan osaa paremmin ymmärtää ja arvostaa huoltajien panosta. Kodin ja koulun yhdensuuntaiset tavoitteet ja toiminta tukevat oppijan itsetuntoa ja ymmärrystä oppimisen merkityksestä. Yhdessä toimiminen ja kodin ja koulun verkostoituminen tuottaa kaikille osapuolille itseluottamuksen kasvua ja tietoisuuden lisääntymistä kaikesta oppimiseen, kouluun ja ympäröivään yhteisöön liittyvistä kysymyksistä ja mahdollisuuksista vaikuttaa ja toimia omassa lähipiirissään. Tämä lisää niin oppijan omistajuutta oppimiseensa kuin huoltajien uskoa kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa vaikuttaa lapsensa oppimiseen ja koulun toimintaan. Kaikkinainen yhteistyö tuo samalla mukanaan uusia taitoja eri osapuolille ja uudenlaisia mahdollisuuksia yhtälailla digipedagogisen kuin muun osaamisen kasvattamiseen.
Globaali yhteistyö
Kirjassaan The Global Educator: Leveraging Technology for Collaborative Teaching and Learning (2016) Julie Lindsay käsittelee globaalin yhteistyön eri muotoja opettajan näkökulmasta. Globaali yhteistyö mahdollistuu digipedagogisen osaamisen kautta ja on osa digipedagogista osaamista. Globaalista yhteistyöstä on Suomessa jo pitkään käytetty termiä kansainvälisyys-kasvatus (International education), joka Lindsayn mukaan tarkoittaa lähes samaa asiaa.
Lindsayn mukaan modernin opettajan on tehtävä kansainvälisyyskasvatusta aidosti ja kunnianhimoisesti, yli kansalaisuus-, maantiede-, tieteenala- ja ikärajojen, globaalisti. Tähän opettaja ei kykene yksin ja verkostoitumatta. Globaalia yhteistyötä aloittaessaan opettajan on löydettävä ensin kansainvälisiä kontakteja ja samanmielisiä kollegoita ja sitten mielekkäitä projekteja, joissa tietoa ja osaamista voidaan jakaa, oppia ja saada tuloksia yhdessä. Yhteistyötä suunnitellessaan opettajan tulee määrittää yhteistyön tavoitteet opetussuunnitelma huomioiden, etsiä sopivat työkalut ja ICT-tukea sekä sopia eri yhteistyötahojen rooleista ja projektin johtajuudesta. Yhteistyön toteuttaminen vaatii opettajalta avoimuutta, innovatiivisuutta, autonomiaa ja vuorovaikutustaitoja. Yhteistyöstä tulee aitoa, kun ollaan aidosti kiinnostuneita, empaattisia ja vastaanottavaisia ja ikään kuin päästetään maailma ilmiöineen luokkatilaan sisään.
Globaaleja yhteistyöverkostoja löytyy ympäri maailmaa. Oheisessa kaaviossa Lindsay kuvaa globaalin yhteistyön muotoja ja eri tasoja. Tasolta yksi, jossa yhteistyö on tiedon, viestien ja asioiden jakamista edetään kohti aitoa ja tavoitteellista yhdessä tekemistä. Tasolta toiselle siirryttäessä opettajien yhdessä tekemä suunnitteluyhteistyö korostuu, laajenee ja monipuolistuu ja vaaditaan aina vahvempaa digipedagogista osaamista.
Haasteita globaalille yhteistyölle tuovat mm. kieli- ja aikarajoitteet. Kun yhteistyön tekijät ovat eri kielialueilla ja aikavyöhykkeillä, yhteinen online-tekeminen ei välttämättä onnistu. Teknologiaongelmat, kuten tarkoituksenmukaisten laitteiden puute tai teknologioiden yhteensopimattomuus voivat haitata toimintaa. Organisaatioiden tietoturvakysymykset voivat tuoda rajoitteita, samoin teknologisten taitojen ja osaamisen vähäisyys. Yhteistyön toimivuus edellyttää tietyntasoista osaamisen sujuvuutta, jotta pystytään esim. luomaan oppimisalustoja ja kutsumaan jäseniä tai vetämään skype-kokouksia. Haasteita tuovat myös oppijan yhteisöllisten oppimistaitojen puute tai heikot verkossa toimimisen ja kommunikoinnin taidot.
Miksi opettajan sitten kuitenkin pitäisi lähteä toteuttamaan näin haastavia projekteja ja laajentamaan digipedagogista osaamistaan? Jälleen päästään kysymykseen tulevaisuuden osaajista. Maailma on muuttunut ja kutistunut. Moderniin oppimiseen ja opettamiseen kuuluu globaalin kompetenssin kasvattaminen. Tämän päivän nuoret kilpailevat työpaikoista kansainvälisesti. Teknologian ja tekoälyn korvatessa rutiininomaisia töitä työntekijöiltä vaaditaan luovaa ongelmanratkaisukykyä ja kulttuurista osaamista ja hyviä vuorovaikutustaitoja niin kasvokkain kuin digitaalisesti. Tarvitaan kokonaisuuksien ymmärtämistä ja laaja- alaista osaamista, jotta voidaan toimia maailmanlaajuisesti ja ratkaista maailmanlaajuisia ongelmia.
Reaaliaikainen kansainvälinen toiminta tuo fokuksen digitaaliseen ja online- teknologiaan, jolloin luodaan ymmärrystä siitä miten teknologia valjastetaan ihmisyyden palvelemiseen ja mahdollistamaan hierarkiaton ja ympäröivään yhteiskuntaan avautuva oppiminen (‘flat and connected learning’). Moderniin oppimiseen ja opettamiseen tulee kuulua yhteys paitsi oppisisältöihin myös ihmisiin, jotka sisältöä tuottavat ja mahdollisuus syvemmän ymmärryksen luomiseen maailmanlaajuisen yhteydenpidon ja yhteistoiminnan kautta. Online-työskentely yli valtioiden rajojen ja tieteenalojen ja oppimisen tapojen tukee paikallista kehittämistyötä ja oppimista ja ‘Think global, act local’ –ajattelua. Online- internet- työskentely tapahtuu 24/7, jolloin oppiminen ei lopu koulupäivän loppumiseen. Tämä mahdollistaa oppimisen jatkuvuuden ja ylöspäin eriyttämisen ja tiedon saavutettavuuden. (Lindsay 2016)
Saska Snellmanin (HS 15.3.2020) essee globalisaation peruutusvaihteesta on mielenkiintoinen. Hän lainaa taloustieteen professori Michael Sullivania, joka jo ennen korona-kriisiä ohjeisti hyvästelemään globalisaation ja keskittymään uuteen moninapaiseen maailmaan. Erilaisten markkinoihin liittyvien ongelmien ja globalisaatioon liittyvien riskien vuoksi valtiot sulkevat rajojaan ja kääntyvät sisäänpäin. Viruksen leviäminen nopeuttaa tätä kehitystä. Mutta ehkäpä tässä tilanteessa sitten juuri digitalisaatio on se, joka mahdollistaa ihmiskunnalle välttämättömön globaalin yhteistyön; sama Helsingin Sanomat (B14-15 ) kuvailee, miltä näyttää toimistotyö 2030. Ihmiset tapaavat hologrammeina kahvihuoneissa ja tekoälyrobotti järjestää virtuaalityötilan ja kokoussysteemit eri puolilla maailmaa työskenteleville asiantuntijoille. Tällaiseen asiantuntijatyöskentelyyn valmentautumiseen maailman ongelmien ratkaisemiseksi Julie Lindsaykin ilmeisesti tähtää.
Entä mitä vuonna 2030 kuuluu suomalaiselle peruskoululle? Miltä näyttävät sen verkostot, millaista on opettajien digipedagoginen osaaminen, mitä versiota opettajasta sillloin käytetään?
Näihin blogitekstissämme pohtimiimme asioihin meneillään oleva koronatilanne luo aivan oman näkökulmansa. Suomi siirtyi vain muutamassa päivässä etäopetukseen. Tämä vaikuttaa tämän ajan Talvisodan ihmeeltä. Digiosaaminen näyttää lisääntyvän, kun sille tulee aito tarve. 18.3.2020 alkaen kaikki mahdolliset yhteistyöverkostot oppimateriaalien tekijöistä, asiantuntijaverkostoihin ja oppilaiden huoltajiin, ovat olleet opettajien digipedagogisen osaamisen kehittymisen tukena.
Lähteet:
Epstein, J. L., Sanders, M. G., Sheldon, S., Simon, B., Salinas, K., Jansorn, N., Voorhis, F., Martin, C., Thomas, B., Greenfeld, M., Hutchins, K.& Williams, K. (2009). School, family, and community partnerships: Your handbook for action (3rd ed.). Thousand Oaks, CA: Corwin Press.
Helsingin Sanomat 15.3.2020
Korhonen, T. 2017. Kodin ja koulun digitaalinen kumppanuus. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia, numero 10. Helsinki:Yliopistopaino. Unigrafia.
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.). Kansankynttilä keinulaudalla. Juva: PS-kustannus, 215-237
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014) Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa Niemi, H. & Multisilta, J. (toim.). Rajaton luokkahuone. Jyväskylä: PS-kustannus, 152-172
Lindsay, J. (2016) The Global Educator: Leveraging Technology for Collaborative Teaching and Learning. Eugene, Orgeon: International Society for Technology in Education.
Opetussuunnitelman perusteet 2014