Surulla on monia sävyjä. Tämä kirjoitus kurkistaa lapsen suruun ja kuoleman käsittelyyn lemmikkieläimen kuoleman kautta. Lemmikin kuolema on usein ensimmäisiä menetyksiä, jolloin kuolemansuru koskettaa lasta. Näin oli myös omien lasteni kohdalla.
Melkein päivälleen kahdeksan kuukautta sitten jouduimme luopumaan perheemme toisesta mäyräkoirasta. Remus-koirallemme oli sydämen vajaatoiminnan seurauksena kertynyt nestettä keuhkoihin, eikä nesteenpoistolääkitys auttanut toivotulla tavalla. Oli aika saatella 14-vuotias vanhus viimeiselle matkalle. Tässä tapauksessa se tarkoitti eläinlääkärireissua, jossa Remus sai eläinlääkärin avustuksella nukkua ikiuneen.
Ajattelen, että edellisen kappaleen sanat luopuminen, viimeinen matka ja ikiuni ovat tyypillisiä kiertoilmaisuja nykyaikana, kun puhutaan kuolemasta. Kuolema onkin suuri mysteeri. Se tavoittaa aikanaan meistä jokaisen, ja ehkä siksi sen onkin sanottu olevan ainoa varma asia elämässä. Kuolemaan liittyy kiinteästi suru. Kuolemansuru on rakkauden kohteen menetystä seuraava monitahoinen ilmiö, johon liittyy moninaisia tunteita. Suru on myös sidonnainen elämänkulkuun ja yhteiskunnassa vallitsevaan kuolemankulttuuriin, ja näin ollen voidaan se ymmärtää monella eri tavalla.
Kotona keskustelimme viisi ja yhdeksän vuotiaiden tyttäriemme kanssa asiasta. Tytöt tiesivät, että Remus oli jo pitkään ollut sairas. Silti kuolema tuli hieman yllättäen, koska Remuksen kunto huononi parissa päivässä niin, että päätös oli tehtävä suhteellisen nopealla aikataululla. Tytöt kysyivät, miksi Remuksen pitää kuolla ja mitä sille eläinlääkärissä tehdään, ja mihin Remus sitten menee. Näistä asioista juttelimme pitkään. Tytöille oli tärkeää tieto, ettei Remusta satuteta, että kuolema tulee rauhassa. Tytöille tarjottiin myös mahdollisuutta tulla mukaan eläinlääkäriin. Kumpikaan ei halunnut vaan hyvästit jätettiin aamulla ennen päiväkotiin ja kouluun lähtöä.
Neljäsluokkalainen palasi iltapäivällä koulusta ja kysyi, onko Remus nyt siellä (eläinlääkärissä) ja jatkoi, että onko Remus nyt kuollut? Kerroin, että ei ole eläinlääkärissä ja näytin Remuksen uurnan ja sanoin, että kyllä on nyt kuollut. Lapsi nyökkäsi ja purskahti itkuun. Päiväkotilainen ei asiasta kysynyt mitään heti. Päiväkodin aikuiset kertoivat, että tytöllä oli ollut poikkeuksellisen hankala päivä, hän ei ollut halunnut jakaa lelujaan ja oli töninyt kavereitaan, mikä ei ole tytölle tyypillistä. Ajattelen, että surulle ei tällöin ollut sanoja ja surun vihaiset ja satuttavat sävyt tulivat esiin. Pelko, epävarmuus ja viha kuuluvat suruun.
Illalla nukkumaan mennessä tyttöjä itketti ja sanoivat, että on ikävä Remusta. Vähän helpotti, kun iltarukouksessa rukoiltiin, että Jumala pitäisi Remuksesta huolta. Lisäksi ajatus siitä, että Remus voi olla ajatuksissa mukana aina, toi turvaa.
Aluksi Remuksen kuoleman jälkeen erityisesti viisi vuotiasta itketti usein iltaisin. Eniten hän suri sitä, ettei voinut pitää Remusta sylissä ja silittää. Eräänä päivänä, kun juteltiin Remuksesta ja Remuksen nimi sanottiin useaan kertaan, näytti nuorempi mäyräkoiramme valpastuvan ja etsivän katseella ystäväänsä. Tällöin viisi vuotias otti Remuksen kuvan ja vei sen koiran luo ja siinä he sitten yhdessä istuivat hiljaa kuva edessään. Sanoja ei tarvittu, oli kuva ja oli läheisyys. Siinä hetkessä suru oli syvää, mutta rakkaudentäyteistä.
Tutkimusten mukaan 6-10 vuotias lapsi käsittää kuoleman lopullisuuden. Kuitenkaan kertaakaan Remuksen kuoleman jälkeen kumpikaan tytöistä ei ole kysynyt tuleeko Remus takaisin, vaikka vielä vähän aiemmin nuorempi tytär oli niin kuolemasta ajatellut, kun läheiseltä hevostallilta oli kuollut poni. Tytär tällöin kyseli useaan otteeseen, oliko kyseinen poni jo parantunut, vaikka olin selittänyt, että kyseinen poni oli ollut sairas ja sitten se oli kuollut.
Ajattelen, että menetys on konkreettisempi, kun se koskettaa joka päiväistä elämää, jolloin sen lopullisuus on helpompi sisäistää. Toisaalta kuitenkin olen itse takaovesta sisälle tullessani kurkistanut oven lähellä olevaan koirien kuljetuskoppiin siinä toiveessa, että jos Remus olisikin siellä, vaikka järjellä tiedänkin, ettei se ole mahdollista. Näin ollen ehkä lapsen käsitys kuoleman lopullisuudesta ei kuitenkaan ole niin erilainen kuin aikuisen. Lapsi pukee sen vain konkreettisemmin sanoiksi kysyessään, tuleeko kuollut takaisin?
Lapsen surua kuvataan usein hetkittäiseksi. Välillä suru pitää otteessaan ja sitten se taas unohtuu yhtä nopeasti kuin tuli mieleen ja leikit jatkuvat. Remus-koiramme tulee keskusteluissa aina välillä esiin. Neljäsluokkalainen saattaa lähettää viestillä Remuksen kuvan ihan yllättäen tai todeta, että tästä Remus olisi kyllä tykännyt. Samanlailla pulpahtaa suru tytöillä pintaan ajoittain. Suru voi tulla kauppareissulla, kesken leikin, tai tutun paikan nähdessä tai hajun tuntiessa.
Vaikka Remuksesta ei hetkeen olisi kukaan mitään puhunut, muistavat tytöt Remusta joka ilta. Jos unohdan iltarukouksessa pyytää Jumalaa pitämään huolta Remuksesta, muistuttavat tytöt minua melkein loukkaantuneena asiasta. Ajatus siitä, että Remuksesta pidetään huolta, on tärkeä. Silloin surun kanssakin on helpompaa ja tunneside rakkaaseen lemmikkiin säilyy. Jatkuvan tunneside näyttääkin tutkimusten valossa olevan voimavara surussa.
Suru kulkee mukana muuttaen muotoaan. Tyttöjen suruun on tullut myös lämpimiä ja pehmeitä sävyjä. He saattavat muistella, miten kiltti Remus oli ja miten se nukkuessaan kuorsasi kovaa, ja sitten naurattaa. Muistelun kautta kuollut rakas lemmikki rakentuu aina uudelleen ja tulee näkyväksi, vaikka onkin fyysisesti poissa.
Lopulta vaikuttaakin siltä, että lapsen surussa tunteiden kirjo on moninainen. Surussa on hyvin samanlaisia sävyjä kuin ajatellaan aikuisen surussa olevan. Väitänkin, että jos sallimme surun läsnäolon ja kuoleman todellisuuden, niin ehkä huomaamme, kuinka ne kuuluvat erottamattomasti ja vääjäämättömästi jokaisen elämään. Tällöin niiden kohtaaminen ja niistä puhuminen helpottuu. Siten, sen sijaan, että pakenisimme niitä tai yrittäisimme työntää kuolemaa ja surua pois, tulisi meidän ymmärtää niiden merkityksellisyys ja tarpeellisuus. Elämmehän aina tietyllä tavalla kuoleman äärellä.
Tekstin kirjoitti TM Milla Korkalainen
