Ensi viikolla olen kiinnostavan tilanteen äärellä: minut on kutsuttu mukaan lukion oppitunnille puhumaan kuolemasta. Ilahtuneena otin tämän kutsun vastaan, sillä uskon vakaasti, että yhteiskunnassamme pitäisi pysytä puhumaan enemmän kuolemasta. Oppituntia varten lukiolaiset ovat valmistelleet minulle tukun kysymyksiä, joihin he toivovat minun avaavan näkökulmia. Tässä kirjoituksessa jaan pari näistä kysymyksistä sekä siitä, millaisia ajatuksia kysymykset minussa herättävät.
Kuka kuolemaa tutkii ja miksi? Miksi kuolemaa pitää tutkia ja millaisia asioita siitä saadaan selville?
Tutkimusalana kuolemantutkimus lienee yksi eniten eri tutkimusaloja yhdistävä teema. Kuolemaa voi tarkastella niin fysiologisena, hoitotieteellisenä tai vaikkapa lääketieteellisenä tapahtumana. Toisaalta kuolevaisuus, kuolemisen prosessi ja niihin kytkeytyvät tunteet: menetys, viha, suru, luopuminen helpotus, pelot, ristiriidat (vain joitakin mainitakseni) ovat niin ikään näkökulmia, joita tarkastellaan varsin poikkitieteellisesti. Ei voi siis sanoa, että kuolemantutkijoilla olisi yhtenäistä koulutusta tai opintotaustaa.
Oma erityinen kiinnostukseni on kuolemaan liittyvässä tutkimuksessa ollut se näkökulma, miten elämää voidaan tukea mahdollisimman kokonaisvaltaisesti vielä aivan viimeisiin hengenvetoihin asti. Mitkä ovat ne tekijät, joilla kokemusta eksistentiaalisesta hyvinvoinnista voidaan tukea kuoleman läheisyydessä. Lisäksi olen ollut erittäin kiinnostunut siitä, miten kuoleman uhan kohdatessa ihmiset löytävät elämäänsä merkityksellisyyttä tai miten merkityksellisyyden kokemusta olisi mahdollista tukea tällaisissakin hurjissa tilanteissa.
Kuolemaa tutkittaessa pystytään esimerkiksi saamaan tietoa näistä edellä mainituista asioista: tutkimusten kautta on mahdollista rakentaa palvelu-, hoito- ja hoivajärjestelmää sellaiseksi, että kokonaisvaltainen ihmisten tukeminen olisi mahdollista.
Uraauurtava surututkimus on esimerkiksi osoittanut, että kuolema ei katkaise ihmisten välistä ihmissuhdetta. Kun ihminen menettää itselleen rakkaan läheisen, ajansaatossa tämä ihmissuhde saa uusia muotoja ja rakentuu uudelleen. Ei ole syytä ajatella, että kuolleista ihmisistä tulisi päästää irti tai että heidät pitäisi unohtaa. Päinvastoin. Nykyinen tutkimus korostaa, että tällainen ihmissuhde kuolleeseen on normaali – hyvääkin tekevä – osa surua. Muistoissa säilytämme merkityksellisen osan rakkaistamme myös kuoleman jälkeen.
Tämä nyt itsestään selvältä tuntuva ajatus surututkimuksen parissa on kuitenkin vielä verrattain uusi ja vielä muutama vuosikymmen sitten valalla oli vahva käsitys siitä, että suruprosessin myötä kuolleet kuuluu jollakin tasolla unohtaa ja jättää taakse. Ajattelen, että tämä on oivallinen esimerkki siitä, miksi tutkimusta kuoleman teemojen parissa tarvitaan.
Onko suomalainen kuolema jotenkin erilainen kuin muualla maailmassa? Ainakaan se ei näy täällä missään eikä ihmiset oikein halua puhua siitä.
Suomalainen kuolema taitaa jollakin tavalla edelleen sisältää sekä sosiologista että psykologista tabua. Sosiologinen tabu viittaa siihen, että kuolemasta puhuminen julkisuudessa ja tiedotusvälineissä on rajallista. Psykologinen tabu puolestaan viittaa siihen, että omasta kuolevaisuudesta puhuminen on haastavaa – toisinaan jopa niin ihon alle menevää, että oman kuolevaisuuden reflektointi käy miltei mahdottomaksi.
Vaikka Suomessakin sosiologinen tabu on vähentynyt viimevuosien saatossa, kuolema on silti rajatusti esillä yhteiskunnassamme. Lehdistöstä ja mediasta saamme seurata julkisuudenhenkilöiden vakavia sairastumisia ja joitakin saattohoitotarinoita media on myös jakanut. Silti tarinat ovat edelleen useammin niin sanottuja sankarinarratiiveja, joissa ihminen selviää vakavasta sairaudesta. Julkisuudessa on edelleen huomattavan vähän tarinoita, kokemuksia ja todellisuutta siitä, millaista on olla kuoleman äärellä: mitä yksilö ja läheiset kokevat kuoleman lähestyessä.
Ennen koronaa Suomessakin alkoi ilmentyä Kuoleman kahvila nimisiä tapahtumia. Kuoleman kahviloiden (Death cafe) idea on nimenomaan siinä, että ihmiset tulevat yhteen kahvikupin äärelle keskustelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden herättämistä ajatuksista. Nähdäkseni tästä on vielä pitkä matka siihen, mikä monessa maassa tunnetaan nimellä death education – kuoleman kohtaamisen opetusta, joka on kiinteä osa perusopetuksen opetussuunnitelmaa kouluissa.
Vain puhumalla kuolemasta, ihmettelemällä kuoleman äärellä, hahmottaen kuoleman todellisuutta voimme murtaa tabuja kuoleman äärellä. Kuoleman ja kuolevaisuuden herättämää ahdistusta emme voi ratkaista tai kokonaan poistaa, mutta voimme liennyttää ahdistuksen määrää sillä, että puramme näitä tabuja.
