Helsingin yliopisto
Kevät 2012, biologian pääsykoe. Tuijotan paperissa olevia kysymyksiä, mietin kasvintuotannon pääsykoetta. Kirkkaana hetkenä, siellä kauniissa vanhassa luentosalissa käsittämättömän epäergonomisilla penkeillä istuessani tajuan, että tässä hetkessä kasvintuotanto suuntautumisvaihtoehtoineen on se, mitä haluan opiskella. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia luonnospaperille, jätän ensimmäistä kertaa elämässäni tyhjät koepaperit ja lähden hymyillen kotiin lukemaan kasvintuontannon pääsykoekirjaa “Maailma muuttuu- muuttuuko maatalous?”.
Pohjakoulutuksenani on viestintä-alan perustutkinto. Koulutuksestani olen unohtanut autuaasti kaiken muun paitsi elettyjen aikojen tallentamisen. En koskaan käynyt lukiota, ja tähän mennessä olen kaivannut sen tarjoamista opinnoista lähinnä matematiikkaa.
Ammattikoulusta voi hyvin hakea yliopistoon. Pääsykokeissa suorituksesi arvioidaan pelkkien koevastausten perusteella, samalla tapaa kuin puolella muistakin kokeeseen osallistuneista. Opinnot itsessään ovat täysin erilaisia kuin mihin olet tottunut, mutta itselleni se on ollut valtaisa helpotus.
Kyllä- osa kursseista on vaikeita, ja niin niiden pitääkin olla! Ensimmäistä kertaa saan haastaa itseni opinnoissa, oikeasti lukea tentteihin, hyötyä itsenäisestä opiskelusta ja luentomateriaalin ulkopuolisista lähteistä huimasti, ja koko ajan kaikkialta vyöryy uusia, toinen toistaan kiinnostavampia kursseja. Akateemisissa opinnoissa luetaan ja kirjoitetaan paljon, mutta kasvintuotanto on myös kovin käytännönläheistä. Ellei neljän kuukauden harjoittelu maatilalla tai puutarhassa ole konkreettista, en tiedä mikä. Ja vaikeista kursseista vielä- ne vaikuttavat olevan haastavia useille, riippumatta pohjakoulutuksesta.
Aiemmissa opinnoissani olen menettänyt kiinnostukseni, kun vastauksena “miksi”-alkuiseen kysymykseen annetaan tieto siitä, ettei teidän tarvitse tietää moista. Yliopistossa tätä ongelmaa ei ole, vaan kysymiseen kannustetaan, tiedonhakuun rohkaistaan, ja kyseenalaistamista suositellaan lämpimästi. Täällä, jos missä, SAA kysyä “miksi”. Parasta on se, että mitä pidemmälle opinnot etenevät, sitä paremmin itse voi vastata omiin kysymyksiinsä.
Itse näen koulutustasojen väliset erot karkeasti seuraavalla tavalla;
Peruskoulussa sinulle on annetaan multaa, ja kerrotaan, että tässä kasvit kasvavat kun ne saavat vettä ja aurinkoa.
Ammattikoulussa sinulle annetaan multaa, ja kerrotaan, että tässä kasvit kasvavat, ja ne tarvitsevat veden ja auringon lisäksi myös typen kaltaisia ravinteita, ja niitä pitää suojata taudeilta, tuholaisilta ja rikkakasveilta.
Yliopistossa sinulle annetaan multaa, ja kerrotaan, minkälaiset kasvit siinä kasvavat, avataan ravinteiden merkitys, mahdolliset alkuperät ympäristövaikutuksineen ja viljelyyn tarvittavat ravinnemäärät, perehdytään eri maaperien koostumuksen vaikutukseen ravinteiden tarpeen suhteen, viljelyn vaikutuksesta ympäröiviin alueisiin, opiskellaan maaperässä ja kasveilla eläviä eliöitä ja niiden ekologiaa, ja kasvatetaan laboratoriossa bakteereilla saastutettuja taimia jotta opitaan tietämään, miten ne vaikuttavat kasvissa. Multa ei ole enää pelkkää multaa, vaan sitä katsoessa näkee uuden, alati yksityiskohtaisemman ja laajemman maailman, jossa elää lukemattomia eliöitä, sienirihmastoja; oman pieni mikrokosmoksensa, kourallisessa multaa. Yliopistossa jokaista näistä yksityiskohdista on mahdollista tutkia tarkemmin, eikä koskaan tarvitse lakata kysymästä “miksi”.
hauska oli lukea kommenttejasi. mutta älä sitten pety, jos yliopistovuosien jälkeen et voikaan kyseenalaistaa mitään, et ehkä ainakaan työpaikallasi 🙂
Kiitos! Ja mitä opintojen jälkeiseen kyseenalaistamiseen tulee-en onneksi ihan niin idealisti ole 😉 Tosin, sitä haaveilee tutkijan urasta, mutta ymmärtää kyllä hyvin, ettei meistä kaikista voi mitenkään tulla tutkijoita, ainakaan sellaisia joilla ei ole suoria sidoksia yritysmaailmaan. Tällä hetkellä riittää se, että opinnoissa miulla on kasvunvaraa ja heti ei torpata jos haluaa tietää enemmän, eikä lähtökohtana ole, että et sä tarvii tätä sun työssäsi 😀