Helsingin yliopisto
Kukaan yliopistoa edes harkitseva ei ole varmaankaan voinut välttyä kuulemasta juttuja siitä paljon puhutusta “opiskelijaelämästä”. Bileitä, haalareita, teekkarilakkeja, ainejärjestöjä, vappu ja mitäs kaikkea muuta nyt tuleekaan ensimmäisenä mieleen stereotyyppisestä opiskelijaelämästä 😀 Tässä postauksessa ajattelin kertoa siitä, miten oma vapaa-aikani on metsätieteilijänä kulunut fuksivuoden aikana, ja riittääkö yliopiston lisäksi aika mihinkään muuhun vai pitääkö opiskelupaikan saadessaan sanoa hyvästit kaikille vanhoille kavereille ja harrastuksille.
Ihan ensimmäiseksi käsittelyyn pääsee kliseinen väite: “jokaiselle löytyy varmasti jotakin”.
Tottahan tuo on ja ihan omakohtaisesti voin todeta ettei lause ole vain jännitystä lievittämään tarkoitettua höpinää ja kauniita mainoslauseita. Olen nyt tässä vuoden aikana todennut sen, että ei minusta ole bilettäjäksi enkä erityisemmin nauti kliseisistä opiskelijabileistä. On paljon kivempaa viettää iltaa pienemmällä porukalla vaikka pelaillen. Kävin muutaman kerran kokeilemassa, kerran jopa Otaniemessä katsomassa teekkarien menoa, mutta pakko se on kai vaan myöntää, ei ole minun juttuni. Tämä ei tosin haittaa mitään, koska uusiin ihmisiin tutustuu muuallakin (ja ainakin oman kokemukseni perusteella helpommin) ja tekemistä riittää vaikkei bileissä kävisikään. En myöskään koe jääneeni mistään ulkopuolelle. Toisaalta, jos taas tykkää bileissä käymisestä niin siihenkin löytyy aina seuraa eikä yksin tarvitse lähteä.
Mutta mitä kaikkea muuta sitten on:
Itse olen päätynyt mm. Eteläsuomalaiselle osakunnalle apuemännäksi, Animalian opiskelijaryhmän vegaanisille sitseille, kansantanssin alkeiskurssille, tarjoilemaan Metsäkliimaksiin (metsäylioppilaiden vuoden 2. tärkeimmät juhlat), sitsaamaan toogaan pukeutuneena, näyttelemään nummisuutarien Mikkoa, laulamaan muutaman helsinkiläisen ravintolan kellariin, EA1 kurssille, järjestämään sitsejä ja hakemaan 64 euron juustoa Kivikon mäkkäristä, opiskelijaperinteitä käsittelevään seminaariin ja vaikka mihin muualle. Osa kavereistani (ne musiikillisesti lahjakkaat) on puolestaan päätynyt soittamaan mm. Savolaisen osakunnan orkesteriin tai tekemään speksiä eli musiikkiteatteria, johon yleisö voi osallistua.
Lisäksi löytyy tekemistä järjestäviä kerhoja ja järjestöjä oikeasti ihan laidasta laitaan (näiden määrä järkytti syksyllä kun selasin listaa kaikista järjestöistä) ja kaikkeen kiinnostavaan ei edes ehdi tutustua: vesipistoolimurhaajista marttoihin ja historiallisten kamppailulajien ystäviin varmasti jokainen löytää samanhenkistä seuraa 😀
Kaikkein kivointa vapaa-ajan tekemistä olen ainakin itse löytänyt osakunnalta. Nyt keväällä voi todeta, että kannatti liittyä jo alkusyksystä Eteläsuomalaiseen osakuntaan. Siellä on vuoden mittaan tutustunut ihan huippuihin tyyppeihin ja saanut super paljon uusia kavereita ja tuttavuuksia sekä viettänyt monta hauskaa iltaa. Osakunnat on ehkä parhaita paikkoja tutustua tyyppeihin oman ainejärjestön ja kampuksen ulkopuolelta ja kannustan jokaista, jolla on edes hippusen kiinnostusta saada uusia kavereita käymään edes katsomassa minkä tahansa osakunnan toimintaa.
Osakunnan voi valita joko oman tai vanhempien kotiseudun mukaan tai sitten ihan vaan sen perusteella mikä sattuu tuntumaan omalta. Ei kukaan häädä pois esim. Savolaiselta osakunnalta vaikka ei olisi ikinä Kuopiossa käynytkään. Oma osakuntani, ESO, valikoitui pitkälti sen takia, että olen koko ikäni asunut Espoossa enkä oikein keksinyt mitään puoltavaa syytä minkään muun osakunnan puolesta. En olisi varmaan ikinä kaverustunut (onko tuo edes sana?) muutamien historian opiskelijoiden, tietotekniikan teekkarin tai taidehistorian tai Suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijan kanssa ilman osakuntaa.
Kuten ylläolevasta tekstistä voi päätellä, itse opiskelulta jää hyvin aikaa kaikelle muulle. Enemmän törmäsin ongelmaan, että kaikkeen kivaan tekemiseen hukkuu ja jatkuvat menot kuormittavat. Halusin jatkaa rakasta keramiikka-harrastustani ja pysyä edelleen yhteydessä lukioaikaisiin ystäviin, minkä päälle tulivat syksyllä vielä kaikki opiskelijariennot.
Varsinkin talvella ja alkukeväästä huomasin kuormittuvani kaikkeen ylimääräiseen ja jatkuvaan tapahtumasta toiseen kiitämiseen ja menojen välillä tasapainotteluun. Jostain välistä kun piti vielä repiä aikaa kurssien suorittamiseen ja ei-opiskelijakavereiden näkemiseen. Alkoi ahdistaa, ettei viikossa ollut yhtään vapaata iltaa, jolloin olisi vain saanut maata kotona ja syödä jäätelöä kaikessa rauhassa. Jossain vaiheessa helmi-maaliskuussa tuli eteen pakko opetella sanomaan ei kivoille asioille. Eihän se ole kenestäkkään kivaa kieltäytyä hauskasta tapahtumasta tai sanoa ei kaverien näkemiselle, mutta välillä täytyy laittaa oma hyvinvointi etusijalle. Ein sanominen ja kylmä priorisointi helpotti stressiä ja auttoi jaksamaan kevään loppuun eikä nyt loppukeväästä opiskelun ja vapaa-ajan tasapainottaminen kuormittanut ollenkaan niin paljon kuin muutama kuukausi sitten.
Tavallaan tämä on positiivinen ongelma ja, jos ei muuta, todistaa ainakin sen, että tekemistä löytyy vaikka joka illalle. Suosittelen kuitenkin jo fuksisyksyn alusta asti kuuntelemaan omaa jaksamista, vaikka kuinka olisi hauskaa. (Älä tee niinkuin minä teen vaan tee niinkuin minä sanon 😀 )
Ei kaikkeen ole pakko osallistua, jos ei jaksa ja oman hyvinvoinnin pitäisi mennä etusijalle. On ihan ok jättää peli-ilta tai sitsit välistä, jos huvittaa! Ainiin, kalenteri on myös korvaamaton ystävä. Ilman sitä olisin unohtanut varmaan 80% kaikista deadlineista ja tapahtumista.
Loppuipas tämä negatiivisesti, hups
Mutta huomenna keskiviikkona on jännä päivä, METSÄTIETEIDEN PÄÄSYKOE! Superisti tsemppiä ja onnea siihen! Ei kannata turhaan stressata, aineistokoe on kaikille sama ja kukaan ei ole voinut opiskella siihen valmiiksi yhtään enempää!
– Riina