Kuolemanhylly – ajatuksia aineiston keruusta

Aapo_blogiinToisen ihmisen kohtaamisen sanotaan olevan elämän vaikeimpia asioita. Toisaalta itseään muistuttavien ihmisten lähestyminen on yleisesti ottaen helpompaa kuin omasta itsestä elämäntilanteen, arvomaailman tai koulutuksen puolesta poikkeavien kanssa. Yliopistoissa työskentelee paljon ihmisiä, jotka keskustelevat lähes yksinomaan oman alansa asiantuntijoiden kanssa. Tämä epäilemättä helpottaa vuorovaikutusta.  On helppo keskustella asioista kun ollaan samalla aaltopituudella eli hienommin sanottuna kogniitivinen etäisyys on pieni. Kun tullaan ainelaitoksilta Ruralia-instituutin kaltaisiin erillislaitoksiin, joissa laaja-alainen yhteiskunnallinen vuorovaikutus on elinehto, ei pelkkä oman alan akateeminen puheenparsi enää riitä. Täytyy olla valmis kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja oppimaan heidän tavoistaan hahmottaa maailmaa.
Viime vuoden joulukuussa siirryin ensimmäistä kertaa työskentelemään hankkeeseen, jonka keskeisenä kohderyhmänä ovat maatalous- ja elintarvikealan yrityksissä työskentelevät. Toki aiemminkin olin yrittäjyyttä sivuavissa projekteissa ollut, mutta en koskaan ollut osallistunut elintarvikeyritysten osaamistarpeiden kartoittamiseen haastattelumenetelmällä. Tämä uusi tilanne herätti ristiriitaisia tunteita. Opiskeluaikana olin sivuaineina opiskellut niin sanottuja yritysten taloustieteitä, kuten johtamista ja markkinointia. Periaatteessa minulla piti olla tiedollisia valmiuksia selvitä uudesta haasteesta. Mutta kun aloin pohtimaan, mitä taitoja koulutus oli minulle antanut pk-yrittäjien kohtaamiseen, joita haastateltavat enimmäkseen olivat, niin laihalta tuntui anti. Opetuksen puitteissa en ollut koskaan nähnyt eläviä pk-yrittäjiä. Luennoilla puhumassa käyneet vieraat olivat nimittäin tulleet suurista yrityksistä esimerkiksi Nokialta, Metsolta tai ABB:ltä. Lähimmäksi pk-yrittäjän sielunelämää päästiin, kun eräälle luennolla vieraili Hoffrén-niminen kuopiolainen konsultti. Hän oli erikoistunut pienten ja keskisuurten yritysten konsultointiin ja kehittänyt erityisen ruutananperäläisyyden lähestymistavan. Valitettavasti ruutananperäläisyyden keskeiset teesit olivat vuosien mittaan pitkälti päässeet katoamaan päästä, ja aikataulut puskivat päälle.

Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton, sillä muistin, että minulla oli myös ensi käden kokemusta elintarvikeyritysten kanssa toimimisesta. Opiskeluaikana olin nimittäin tehnyt anopin valkosipulifirmalle markkinoinnin harjoitustyönä pienimuotoisen kuluttajatutkimuksen liittyen uusien valkosipulijalosteiden kehittämiseen. Se oli kuulemma auttanut tuen saamisessa TE-keskukselta tuotantotilojen laajentamiseen. Tämä lämmitti mieltä, mutta toisaalta tästä menestyksestä oli jo kymmenen vuotta aikaa. Yhtä kaikki totesin, että käytännön kokemukseni elintarvikealan yrittäjien kanssa toimimisesta olivat suhteellisen vähäisiä. Oltiin taas kerran tultu pois sieltä paljon puhutulta mukavuusalueelta.

Ensimmäinen kontaktini yrityksiin tapahtui puhelimella. Minun piti kyetä vakuuttamaan yrittäjät siitä, että tarjoamamme ilmainen osaamiskartoitus olisi heille hyödyllinen. Sellaiselle henkilölle, jonka ”sisäinen pölynimurikauppias” on voimakkaasti kehittynyt erään ystäväni kuvaavaa luonnehdintaa lainatakseni, puhelimitse tapahtuva myyntityö on luontevaa. Koska itse edustan enemmän analyyttistä tutkijatyyppiä, täytyi puheluihin valmistautua erityisellä huolella. Vaikka tuotteemme oli ilmainen, ei sen ”myyminen” silti ollut aina helppoa: Mitä se maksaa? Paljonko aikaa se vie? Mitä hyötyä siitä on? Olivat usein kuultuja kysymyksiä. Kokemus oli mielenkiintoinen ja täytyy sanoa, että arvostukseni puhelinmyyntiä työkseen tekeviä kohtaan kasvoi huomattavasti sen seurauksena.

Varsinaisten osaamiskartoitushaastattelujen tekeminen oli leppoisaa puuhaa. Nauhuri pyöri ja yrittäjät kertoivat toiminnastaan avoimesti. Välillä juotiin kahvia ja kiinnostavien keskustelujen päätteeksi saatiin toisinaan kotiin viemisiksi yritysten tuotteita. Olimme haastattelureissuilla useimmiten yhdessä Seinäjoen ammattikorkeakoulun Margit Närvän kanssa. Tämä oli erinomainen ratkaisu, sillä haastattelupaikalle samalla kyydillä mennessämme saatoimme käydä vielä läpi yrityksen taustatietoja. Haastattelujen jälkeen pystyimme myös jakamaan näkemyksiä siitä, mitä erityistä juuri tässä haastattelussa oli tullut esille. Usein näkemykset olivat yhdensuuntaisia, mutta joskus ne myös poikkesivat toisistaan. Oppimista pääsi näissä keskusteluissa tapahtumaan kuin huomaamatta. Oppimisprosessi jatkui haastattelujen jälkeen kirjoittamisen muodossa, ja tällä viikolla julkaistaan osaamiskartoitushaastattelujen pohjalta laadittu raportti: Eteläpohjalaisten elintarvikeyritysten osaamistarpeita ja osaamisen kehittämisen keinoja. Raportin edelleen kehittämisestä vertaisarvioidun julkaisun suuntaan on myös ollut puhetta, mutta katsotaan mihin rahkeet riittävät.
Hankkeen kääntyessä kohti loppuaan tuntuu, että olen oppinut elintarvikealasta vajaassa vuodessa enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Jokapäiväisen leivän ostamiseen on tullut uutta syvyyttä ja sisältöä. Tiettyjä tuotteita kärryihin nostellessa mieleen nousee tuttuja kasvoja. Myös tietoisuus päivittäistavarakaupan kuolemanhyllyn olemassaolosta tuo arkeen tervetullutta dramatiikkaa.

Kirjoittaja YTT Aapo Jumppanen toimii projektipäällikkönä Ruralia-instituutissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *