Valkuaiskasveille on Suomessa kova tarve. Suomi ja muu Eurooppa ovat riippuvaisia soijasta, jota tuodaan etenkin Amerikoista eläinten rehussa käytettäväksi. Kotoperäisen valkuaiskasvituotannon kasvattaminen on tärkeää maatalouden kilpailukyvyn ja kestävän kehityksen näkökulmista. Tuota valkuaista! eli Tuova -hanke on pureutunut suomalaiseen valkuaiskasvituotantoon. Hankkeessa on ollut mukana monta osaajaa ja toteuttamassa erilaisia toimia: kenttäkokeita, demoruutuja, pellonpiennarpäiviä, kyselyjä, haastatteluita ja seminaareja sekä tapahtumia. Paljon on tullut tietoa löydettyä ja opittua. Poimin tähän muutaman mielenkiintoisen haarukkapalan valkuaiskasvien viljelijä-tutkimuksesta.

Luke ja Petla tutkivat kenttäkokein miten valkuaiskasveja viljellään, kun taas meitä Ruralia-instituutissa mietitytti, millainen viljelijä niitä viljelee ja miksi. Tuloksena Ruralia-instituutin ja Luken yhteiskyselystä oli, että erikoiskasveja, varsinkin härkäpapua ja hernettä, viljelevät yrittäjämäiset tyypit. Sellaiset, jotka innostuvat ja kokeilevat joskus riskejäkin uhmaten ja joille maatilan kasvu on tavoite. Osalle eläintiloista valkuaiskasvit ovat keino alentaa rehukustannuksia, toisille tarkoitus löytyy viljelykierrosta, typen sidonnasta tai paremmasta tuotosta.  Vaikka motiivit valkuaiskasvien viljelyn aloittamiseen ovat hyvin erilaiset, yhtäläisyyksiä löytyy itse viljelijöistä. Innovatiiviset ja riskejä ottavat viljelijät ovat 1,5 kertaa todennäköisempiä rypsin ja rapsin ja jopa kaksi kertaa todennäköisempiä herneen ja härkäpavun viljelyn aloittajia. Yrittäjämäisillä viljelijöillä on myös keskimääräistä suuremmat maatilat. Ovatko maatilat kasvaneet siksi, että viljelijä on yrittäjämäinen vai onko suurten tilojen viljelijöiden ollut mukauduttava yrittäjämäiseen olotilaan? Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että viljelijän yrittäjämäisyys on toteutunut käytännössä maatilan kasvaessa. Jälkimmäinen sitä, että myös ympäristö ja kasvatus voivat suosia yrittäjämäisen ominaisuuksien kehittymistä. Entä onko isoilla maatiloilla helpompi kokeilla uusia lajikkeita pienimuotoisesti, kun riski tuotosta on tilan mittakaavassa pieni? Kyllä, riski on pienempi ja varman tuoton lisäksi viljelykierron merkitys korostuu. Lisäksi osa viljelijöistä haluaa kokeilla uusia lajikkeita, jotta into maanviljelyyn säilyy.

Yrittäjämäiset viljelijät ovat myös keskimääräistä nuorempia. Vaikka nuoret 30 – 39 vuotiaat viljelijät ovat todennäköisemmin innovatiivisempia, riskinottajia ja kasvuhalukkaita, he eivät aina usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa yhtä vahvasti kuin vanhemmat viljelijät. Ikä näyttää tuovan kokemuksen myötä enemmän onnistumisia ja täten itsevarmuutta. Myös koulutus lisää itsevarmuutta ja luottamusta omiin taitoihin maanviljelijänä. Vaikka maanviljelyä ajatellaan monesti käytännönläheisenä, työn kautta opittavana taitona, tuo koulutus osaamista, varmuutta ja itseluottamusta.

Maatalouspolitiikka korostaa yhä enemmän yrittäjämäistä maanviljelyä. Viljelijöistä löytyy kyllä yrittäjäasennetta, vaikka myös talonpoikaisuutta ja sukupolvien jatkuvuutta sekä ympäristön kestävyyttä korostavat arvot näkyvät toiminnassa. Tällainen moniulotteinen viljelijä haastaa maatalouspolitiikan. Perinteinen tukipolitiikka, joka toimii ulkoisena paineena, motivoi vähemmän yrittäjähenkisiä viljelijöitä. Myöskään Härkis ja pahis-soijan vastustaminen eivät riitä signaaleiksi valkuaiskasvien viljelyn aloittamiseen. Jotta Suomen valkuaisomavaraisuus nousisi edes siedettävälle tasolle, tarvitaan muutakin kuin tukirahaa, parempaa hintaa ja lämpimiä kannustuspuheita. Voisiko yksi kannustava tekijä olla tieto? Ainakaan tietoa ei tunnu olevan tarpeeksi valkuaiskasvien viljelystä, käytöstä tai markkinoista, kun haastateltuja viljelijöitä kuuntelee. Kuka ottaa haasteesta kopin?

Lisätietoja Tuova-hankkeesta: https://tuhat.helsinki.fi/portal/fi/projects/produce-proteins(02fbe3e4-2903-4400-bd52-6f5a4157313d).html

Hankkeen Facebook-sivut: https://www.facebook.com/groups/tuova/

Hannele Suvanto

Tohtorikoulutettava

Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti