Vapaa-ajan asumisen kehittämisen mystisyys ja potentiaali

Monesta kehittämishankkeesta voidaan jälkeenpäin todeta, että olisi ollut parempi, ettei kehittämään olisi koskaan alettukaan. Tästä todistavat vaikkapa jotkut peruuttamattomat kaupunkikuvalliset muutokset tai innovatiiviset kemikaalit, joiden puhdistukseen kuluu enemmän rahaa niistä saatuihin hyötyihin verrattuna.

Kehittämistoiminta koskee myös yhteisöjä. Viime vuosina yksi mielenkiinnon kohteena oleva ryhmä on kuntaan muualta tulevat monipaikkaiset asukkaat. He kiinnostavat erityisesti kuntia, joiden väkiluku on vähenemässä ja joissa samanaikaisesti on vapaa-ajan asukkaiden suhteellinen osuus väestöstä jatkuvasti noussut. He tuovat tutkitusti ostovoimaa ja muuta vireyttä erityisesti kesäkautena monen maaseutukunnan elämään.

”Vapaa-ajan asumisen kehittäminen” on käsite, joka on osoittautunut epäselväksi. Vastikään toteutettujen kyselyjen perusteella useimmat yrittäjät ajattelevat sen tarkoittavan heidän omien tuotteiden ja palvelujen kehittämistä tai markkinoinnin tehostamista. Vain harvat heistä ajattelevat kyseessä olevan yritysten ja vaikkapa kuntien yhteistyön parantamisen. Kyläyhdistyksistä monet taas järjestävät tapahtumia sekä paikallisille että mökkiläisille, mutta niiden järjestäjät eivät useinkaan koe tämän liittyvän tuohon mystiseen kehittämistoimintaan.

Osa kuntien päättäjistä ajattelee, että vapaa-ajan asumisen kehittäminen tarkoittaa tähän tarkoitukseen varatun tonttitarjonnan lisäämistä. Täysin kehittynyt vapaa-ajan asumisen alue olisi tämän logiikan mukaan täynnä mökkejä oleva vesistö. Valtakunnan tasolla taas näkyy sekoittuvan vapaa-ajan asukkaiden edunvalvonta ja vapaa-ajan asukkaista mökkipaikkakunnalle saatavan hyödyn tavoittelu (VM 2018 ). Kun nyt itse peruskäsitteistäkin on näin monenlaisia käsityksiä, ei ole ihme, että kehittämistoimenpiteetkin suuntautuvat eri asioihin ilman sen kummempaa strategisuutta.

Pahimmillaan on julkisen sektorin ”tehostamisessa” hyvin toimivia käytäntöjä ja vaikeasti rakennettavaa luottamuspääomaa kuntien ja mökkiläisten välillä onnistuttu vaurioittamaan. Kuntien elinvoimasta keskusteltaessa rahan merkitys tunnistetaan, mutta sosiaalinen pääoma näyttää helposti unohtuvan. Vapaa-ajan asukkaiden juurtuminen mökkikuntaan tapahtuu vähitellen ja se kohdistuu fyysisen ympäristön lisäksi paikalliseen yhteisöön. Jos esim. kuntien yhdistyessä kadotetaan vähitellen rakennettu yhteys mökkiläisiin, tuttua kunnanjohtajaa ei enää löydykään tyhjentyneen viraston käytäviltä, tieto laajentuneen kunnan toiminnasta ei tavoita mökkiläisiä ja moderniksi uudistuneilla nettisivuilla eksyy outojen nimikkeiden viidakkoon. Tämä voi ennen pitkää realisoitua paikkakunnalle vapaa-ajan asukkaiden taloudellisen panostuksen vähentymisenä.

Erityisesti mökkivaltaisten maaseutukuntien elinvoimaa vahvistaisi pitkäjänteinen ja ihmisläheinen vapaa-ajan asukkaiden huomioon ottaminen. Yhdessä keskustellen voidaan löytää yhteinen päämäärä, jota voisivat toteuttaa kunnanviraston henkilöstön lisäksi niin paikalliset yrittäjät kuin yhdistyksetkin. Eikä vapaa-ajan asukasta enää tarvitse valjastaa kunnan elinvoimaa kehittämään, vaan hän tekee sen aivan itse ja omalla tavallaan.

Kirjoittaja Manu Rantanen työskentelee projektipäällikkönä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

Kirjoituksessa viitatut kyselyt toteutettiin Etelä-Savon yrityksille ja kyläyhdistyksille vuonna 2018 osana Euroopan Unionin maaseuturahastosta rahoitettua kehittämishanketta ”Etelä-Savo kestävän vapaa-ajan asumisen ykkösalueeksi”.