Luomuviljelijä Siperiassa

Venäjän maatalous on viime vuosikymmenen aikana kasvanut yllättävän nopeasti ja maa on noussut yhdeksi maailman merkittävimmistä maataloustuotteiden viejistä. Tämä on toteutunut keskittämällä maaomaisuudet yhä suuremmassa määrin venäläisten omien yksityisten suurtilojen, ’agro-holdinkien’ käsiin ja toteuttamalla massiivisia investointeja yksityisin ja valtion voimin. Tällä tiellä on jatkettu jo pitkään ja äskettäin hallitus on asettanut uusia määrällisiä tavoitteita viennin kasvattamisesta. Näin halutaan vähentää maan talouden riippuvuutta yksipuolisesti energian viennistä.

Maalla on myös hyvät näkymät vientiin mm. sellaisissa maissa kuin Egypti, Iran ja Vietnam. Sain muutama viikko sitten Uppsalassa kuunnella amerikkalaisen Venäjä asiantuntijan, Stephen Wegrenin, esitelmän aiheesta. Hän piti hyvinkin mahdollisena, että maataloustuotannon ja viennin kasvu todella jatkuu. Aivan itsestään selvää tämä ei ole, sillä tuotannon laadussa, varastokapasiteetin määrässä ja kuljetusjärjestelmissä on monenlaisia pullonkauloja, jotka vaikeuttavat sen suuntaista kehitystä.

Venäjän kehityksessä on kuitenkin aina vähintään kaksi puolta. Yhtäältä suurtuotantoon nojaava kasvu keskittyy Etelä-Venäjälle eikä paljonkaan kiinnitetä huomiota siihen, että muualla on viljelyksestä jäänyt pois valtava määriä entistä peltoa. Sen käyttöönotto maataloustuotantoon ei tunnu kiinnostavan talousohjelmien laatijoita, luultavasti, koska se ei sovi yksinkertaiseen suurtuotannon malliin: investoi, tuota, kerää voitot. Näillä alueilla tarvittaisiin koulutusta, neuvontaa, yhteistoiminnan organisoimista, eläinjalostusta, jne. Osa ulkomaisista investoijista on myös vetäytynyt maasta sen jälkeen, kun Venäjään kohdistuneet sanktiot ja vastasanktiot ulottuivat elintarvikkeisiin. Kaikesta huolimatta maassa on runsaasti niitä, jotka uskovat aivan toisenlaiseen tuotantomalliin. Yksi heistä sattui vastaani juuri päättyneellä Siperian matkalla. Tämän matkan tarkoitus oli ymmärtää resurssitaloutta eli kehitystä niillä Siperian alueilla, jotka tuottavat öljyä ja kaasua, Venäjän talouden keskeisimpiä tuotteita.

Alueella on entinen metsä- ja uittoväen kylä, joka on lähes kokonaan autioitunut, tässä yksi tyhjistä ja ränsistyneistä vielä pystyssä olevista taloista. Nyt Vasilin maatila on ainoa aktiivi talous muutaman eläkeläisen kylässä.

Olimme vierailulla Uralin takana yhdessä öljyntuotannosta vaurastuneessa keskuksessa ja pyysimme vierailua maaseudulle. Tällainen järjestyikin, mutta ei millekään agro-holdingille, niin kuin olin ounastellut, vaan luomutilalle, jota pyöritti Vasili (tämä ei ole hänen oikea nimensä), apunaan kahdeksan työntekijää. Vasili oli tehnyt toistakymmentä vuotta rakennusurakoita öljyalan yritykselle, mutta päättänyt heittäytyä pois oravanpyörästä. Muutto maalle tarjosi siihen mahdollisuuden. Kaikki oli alkanut kahden entisen työntekijän ehdotuksesta tuottaa rakennusyrityksen työväelle omaa ruokaa yrityksen omalla maatilalla. Tähän ryhdyttiin, mutta sittemmin tilanne muuttui monella tapaa ja lopulta Vasilin yritystoiminta loppui ja hän sijoitti säästönsä tähän maatilaan, johon hän oli jo ennättänyt kiintyä − pikemmin omaksi ilokseen kuin mistään muusta syystä. Nyt tilalla oli vähän kaikenlaisia eläimiä, useita tuotantorakennuksia ja lannalla toimiva biovoimala. Rakenteilla ja suunnitteilla oli yhtä ja toista. Minkäänlaista tukea hän ei mielestään ollut saanut hankkeeseensa. Meitä opastanut yliopiston tutkija kommentoi tilannetta sanomalla, että Venäjällä on oltava rikas voidakseen harjoittaa pienimuotoista maataloutta. Kuultuani kustannukset laskeskelin, että investoinnit olivat maksaneet suunnilleen saman verran kuin omakotitalo Helsingin keskustan tuntumassa, mikä on tietenkin Venäjällä suuri summa. Toisaalta tilan tuotoksena oli pikemmin elämän laatua ja terveellistä ruokaa omaan kulutukseen kuin taloudellisia pelinappuloita. Kylän harvat asukkaat olivat myös iloisia, sillä kyläkin pysyi nyt hengissä, tie sinne oli kunnossa ja siltakin korjattu.

Vuohet kuuluvat itseoikeutettuna vanhaan venäläiseen kylään.

Iltapalaksi pääsimme herkuttelemaan luomulihasta paistettua saslikkia raakojen punasipulilohkojen ja leivän kera, mikä kieltämättä oli mainio iltapala. Aterian aikana viritin keskustelua edellä mainituista Venäjän tuotannon ja viennin tavoitteista. Kiinnostavaa kyllä, sen paremmin Vasili kuin yliopiston tutkijakaan eivät lainkaan luottaneet siihen, että tuotanto olisi kasvanut Venäjällä tai että se tulisi kasvamaan tulevaisuudessa. He ihmettelivät, missä nämä agro-holdingit olivat, kun he eivät keksineet koko piirikunnasta kuin yhden sellaisen yrityksen. Luottamus maan tilastotuotantoon ja talouspoliittisiin tavoitteisiin näytti olevan pohjamudissa. Höysteeksi Vasili kertoi kaverinsa tarinan tattarijauhoista, joita tämä oli muutama vuosi sitten yrittänyt löytää maasta. Jauhoja tarvittiin nopeasti ja paljon jo sovittuun kauppaan. Tämä oli etsinyt ympäri maata, mutta missään ei tuotettu tattaria. Lopulta oli löytynyt kauppias, joka toimitti tarvitun tavaran, mutta se ei ollutkaan venäläistä vaan kaverin kertoman mukaan tuotu Kiinasta, pakkaus vain oli vaihdettu osoittamaan alkuperämaaksi Venäjä. En tiedä onko tarina totta, mutta onhan se mielenkiintoinen. Ennen kaikkea se osoittaa aikamoista epäluottamusta oman talousjärjestelmän toimintaan. Itse en osaa olla niin epäluuloinen kuin isäntäni, ja jos niin olisi kerran käynyt, niin missään nimessä en usko, että samaa menetelmää voi jatkuvasti käyttää, sillä vientitilastot ovat sentään aika tiukan kansainvälisen valvonnan piirissä. Mutta tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin Venäjän kansalaiset illallisella istuessaan kertovat tyytymättömyydestään maan johtoon, epäluottamuksestaan politiikkaan ja Moskovan herroihin, jotka kahmivat itselleen kaiken omaisuuden jopa Siperian perukoilla.

Kun jättää nämä tarinat omaan arvoonsa, niin silti voi todeta, että itse luomutilan olemassaolo haastaa hiljaisella tavalla hallitsevan maatalouspolitiikan. Luomutiloja olen nähnyt Venäjällä siellä täällä, kaikesta päätellen niitä on melkoinen joukko. Niiden tarinat ovat hyvin yksilöllisiä. Se, joka haluaa voi tutustua joihinkin luomutiloihin youtuben välityksellä, myös englannin kielellä. Luomutuottajien ohella myös lähiruoan tarjonta ja kuluttajien tieto ruoan laadun merkityksestä näyttäisi kasvavan. Ravintoloista löytyy kasvisruokaa, pienemmissäkin kaupungeissa on ’Talonpoikien Kauppoja’, joissa myydään paikallisia maataloustuotteita, siellä täällä katujen varrella on myyntitelttoja, joiden tuotteiden laatu on silmämääräisesti lupaavaa tasoa.

Voidaan kysyä, enteileekö luomutilojen ilmestyminen jotain isompaa muutosta Venäjällä. Meilläkin luomu alkoi viljelijöiden omasta vakaumuksesta joskus puoli vuosisataa sitten. Kohta kolmekymmentä vuotta sitten Chydenius-instituutin tekemissä haastatteluissa eräs viljelijä kertoi, ettei meijeri suostunut aluksi erottelemaan luomumaitoa vaan se sekoitettiin samaan tankkiin muun maidon kanssa ja hinta oli tietenkin sama sekin. Hän ja muut viljelijät jatkoivat tuotantoa joko oman terveytensä takia tai ympäristön puhtauden ja kuluttajien terveyden takia. Näin tehdään nyt Venäjälläkin, tieto paremman ruoan mahdollisuudesta on siellä levinnyt ja Vasilin kaltaisia pioneereja on siellä täällä. He pyrkivät löytämään parempia ratkaisuja kuin agro-holdinkien omistajat, joille määrälliset tuotantotavoitteet ja taloudellisen voiton tavoitteet määräävät suunnan. Silti on pakko todeta, että luomutuotanto on paitsi sitkeiden pioneerien, myös poliittisen tahdon asia eikä tällaista tahtoa ole Venäjällä näköpiirissä. Jäykät, yksipuoliset tuotantorakenteet, hierarkkinen hallinto ja suurten projektien illuusio toimivat toistaiseksi maatalouden ja maaseudun muutosta vastaan. Se joka haluaa tuoretta ruokaa, kasvattakoon sen itse pienellä viljelypalstallaan!

Leo Granberg
Emeritusprofessori, vapaa tutkija

Kirjoittaja toimi Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin yhteiskunnallisen maaseutututkimuksen professorina vuosina 2005-2013, yhtenä erikoisalanaan Venäjän maaseutu. Hän on mm. kirjoittanut yhdessä Ann-Mari Sätren/Uppsalan yliopisto kanssa kirjan The Other Russia – local experience and societal change (Routledge 2017).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *