Jokainen meistä kokee intohimoa johonkin paikkaan tai rakennukseen. Rakennetut kulttuuriympäristöt tarjoavat näyttämön ihmiskohtaloille, joten mitään ympäristöä ei tulisi väheksyä. Onko edes olemassa sellaista rakennusta, joka ansaitsisi tulla unohdetuksi tai joka olisi liian merkityksetön säilytettäväksi? Rumiksi väitetyt 80-luvun betonilaatikotkin ovat olleet ja edelleen ovat joidenkin koteja. Intohimon takana on sosiaalinen tarve yhteisöllisyyteen ja sen ilmaisemiseen. Kotiseutumme on pullollaan kulttuuriperintöä, joka toimii oivallisena kasvualustana minuuden kehittymiselle. Liian usein kuitenkin rakennetun kulttuuriperinnön arvo nähdään kuitenkin vasta pitkän ajan kuluttua – jos ollenkaan. Maire Mattinen toteaa artikkelissaan ”Kulttuuriympäristöön jää aina jälki” (2013), että rakennettu kulttuuriperintö sisältää toki taloudellisia ja käyttöarvoja, mutta samalla on oivallettava, että siihen on taltioituna edellisten sukupolvien taiteelliset ihanteet sekä rakentamisen koko tietotaito.[1] Otammeko tällaisia seikkoja tarpeeksi hyvin huomioon modernissa kehityskulussa?

Tyhjät, käyttämättömät tilat ja vanhat rakennukset kaupunki- ja maaseutuympäristöissä voivat toimia alustoina monenlaisille toiminnoille ja lisätä yhteisöllisyyttä, sosiaalisia kontakteja sekä muotoutua vaikkapa uudenlaisen luovan yrittäjyyden alustaksi.[2] Mutta miten meidän kannattaisi lähestyä arvokkaan ja suojellun kohteen käsittelyä, joka herättää voimakkaitakin tunteita? Rakennettuun kulttuuriperintöön kuuluvat historialliset ja arvokkaat rakennukset ovat monesti juuri sellaisia keskustelunaiheita, joissa muistot, intohimot ja historia sekoittuvat tulikivenkatkuisiin vaatimuksiin niiden uudesta käytöstä. Joskus tulee väistämättä mieleen, että näitä muistoja tulvivia paikkoja tulisikin käsitellä jotenkin samoin kuin iäkästä henkilöä, jonka menneisyyttä ja aikaansaannoksia arvostaa suuresti. Ei voi olla liian pragmaattinen, ei liian suorasukainen vaan enemmänkin tunnusteleva ja osoittaa aitoa kiinnostusta. Kosiskelemaan ei silti tarvitse ryhtyä. Empatiakykykin voisi olla hyväksi: asetu toisen kenkiin, tai tässä tapauksessa paremminkin kivijalkaan. Sieltä niitä tarinoita tai paljon puhuttua henkistä pääomaa löytyy. Ja juuri tällaisten elementtien ja tarinoiden avulla voidaan mikä tahansa talovanhus valjastaa uuteen käyttöön sekä lisätä yhteisöllisyyttä paikallisyhteisön keskuudessa. Motivoituneella yhteistyöllä saadaan aikaan hienoja onnistumisia, joiden jäljistä saavat hyvässä lykyssä nauttia uudet sukupolvet yhä uudestaan. Kun talovanhus nauttii sekä kulttuurisista että historiallisista arvoista, voidaan puhua aluekehittämisen toteuttavan kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävää kehitystä.[3]

”Motivoituneella yhteistyöllä saadaan aikaan hienoja onnistumisia, joiden jäljistä saavat hyvässä lykyssä nauttia uudet sukupolvet yhä uudestaan”

Ruralia-instituutissa on tehty Sulevi Riukulehdon johdolla useita historia- ja kulttuuriperintöhankkeita. Tutkimusryhmä pitää kiinni sellaisista arvoista, jotka voivat helposti jäädä taka-alalle kun esimerkiksi rakennettua ympäristöä kehitetään. Viimeisimpänä rakennetun kulttuuriperinnön kohteena on ollut Etelä-Pohjanmaalla Teuvan vanha kunnantalo – Otto Syreenin talona paremmin tunnettu rakennus Teuvan keskustassa. Hankkeessa tehtiin rakennusinventointi, historiaselvitys sekä järjestettiin asukastilaisuuksia. Talon tarinaa tutkittiin eri tavoin mm. kairaamalla pintoja pistokokein värikerrostumien selvittämiseksi rakennuskonservaattori Liisukka Oksan toimesta. Hän kirjaimellisesti astui talon kivijalkaan.

Pysähtynyt tunnelma Otto Syreenin talossa. Kuva: Heidi Väliaho

Kuten usein monissa tehtävissä palvelleista vanhoista rakennuksista, Syreenin talostakaan ei löytynyt alkuperäisiä rakennuspiirustuksia.  Rakennusta oli myös useaan eri otteeseen muutettu ja lähes kaikki alkuperäinen oli täysin näkymättömissä. Jos noista kerrostumista ei löydy sykähdyttäviä tarinoita ja muistojen täyttämää tunnelmaa, niin ei mistään. Tutkija Jaakko Mäntylä laati perusteellisen rakennushistorian, jossa taloa tarkasteltiin osana paikkakunnan elinkeino- ja hallintohistoriaa 1900-luvun alkupuolelta 2000-luvulle ja järjesti yhdessä allekirjoittaneen kanssa asukastyöpajoja, joissa selvitettiin asukkaiden toiveita ja visioita talon tulevaisuuden käytöstä. Tämä monia vaiheita kokenut talovanhus ja itse liikemies, suurporvari Otto Syreeni rakennuttajana ovat jättäneet melkoisen jäljen Teuvan ja Etelä-Pohjanmaan – ja koko Suomenkin – historiaan.

Asukastilaisuuksien keskustelua, kuvassa Heidi Väliaho. Kuva: Eveliina Kälviäinen, Tejuka-lehti.

Asukastilaisuudet osoittivat teuvalaisten olevan enemmän kuin innoissaan ja yhteistuumin valmiina tekemään työtä talon tulevaisuuden eteen.[4] Arvailujen varaan ei jäänyt myöskään se tosiseikka, että teuvalaiset haluaisivat jatkossakin nähdä rakennuksen yhteisöllisenä tilana sekä koko kunnan kiintopisteenä. Tulevaisuus näyttää mihin käyttöön kuntalaiset talon seuraavaksi valjastavat. Iloksemme myös esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan kulttuuristrategiassa on nostettu kulttuurin merkitys alueen elinvoiman lisäksi myös pitovoiman kehittämisen kannalta tärkeäksi voimavaraksi, joka osaltaan ohjaa taloudellisia resursseja myös kulttuuriperintökohteiden elinvoimaisuuden tukemiseen.[5] Itse idealistina toivon, että trendinomaista rakennusten purkuvimmaa voitaisiin hieman hillitä ja keskittyä aluekehittämisessä kulttuurisen kestävyyden teemoihin enemmän. Näin talovanhusten lisäksi myös paikallisyhteisöt voisivat nauttia yhteisistä vuosistaan pitkälle tulevaisuuteen.

Teuvalaisten oma Otto Syreenin talo (TEOS) -hankkeen tutkimusraportti on luettavissa kokonaisuudessaan Ruralia-instituutin verkkosivuilta raportin valmistuttua: https://www.helsinki.fi/fi/ruralia-instituutti/julkaisut Hanketta rahoittivat Leader Suupohja, Teuvan kunta sekä Teuvalaisen kulttuurin tuki ry.

Heidi Väliaho on kulttuuriperinnöstä innostuva Helsingin yliopiston yliopistopalveluissa työskentelevä kulttuurituottaja yamk ja TEOS-hankkeen toteutuksessa mukana ollut ruralialainen.

[1] Mattinen, M. 2013. Kulttuuriympäristöön jää aina jälki. Teoksessa Kestävä kasvatus kulttuuria etsimässä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen Seuran julkaisuja 6. Helsinki. https://kulttuuriperintokasvatus.wp-palvelu.fi/wpcontent/uploads/2015/04/Kestava_kasvatus.pdf

[2] Väliaho, H. 2018. Törnävän piirimielisairaalan matka elinvoimaiseksi kulttuuriympäristöksi Seinäjoella–Rakennetun kulttuuriympäristön käyttö uudessa ajassa. Opinnäytetyö, Liiketalouden ja kulttuurin yksikkö, Seinäjoen ammattikorkeakoulu. Seinäjoki. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/158013/Valiaho_Heidi.pdf

[3] Uusikallio, I 2004. Kaupunkiasumisen pyhät paikat – asuinalueiden arvostus Suomessa. Teoksessa Rakennusperinnön tulevaisuus, 28 –40. Tampere: Ympäristöministeriö.

[4] Kälviäinen, E. 2020. Tejuka-verkkolehti; Syreenin talon mennyt ja tuleva työpajojen polttopisteessä 11.3.2020. www.tejuka-lehti.fi [Viitattu 27.5.2020] Vaatii kirjautumisen.

[5] Etelä-Pohjanmaan liitto. 2019. Etelä-Pohjanmaa –Jotakin parempaa. Etelä-Pohjanmaan kulttuuristrategia 2019–2025. [Verkkojulkaisu]. Seinäjoki. [Viitattu 27.5.2020]. Saatavana: https://epliitto.fi/images/Kulttuuristrategia_2019-2025.pdf